Part 8

Amalia nousi ja näytti minulle ivallisesti, paljonko teelehtiä minun tuli ottaa.

"Se teidän tulee tietää", lausui everstinna pehmeällä, valittavalla äänellä, "että saatte vastata sokerista, kahvista ja teestä. Minä luonnollisesti tiedän, paljonko meidän on tapana kuluttaa, ja vertailen."

"Niin, sisareni välistä laskee palasetkin sokerirasiassa. Olkaa siis varuillanne, mamseli Staal."

He siis luulivat minun voivan varastaakin, mutta se ei minua liikuttanut, se koski edeltäjiäni.

Kun teenjuonti jo melkein oli lopussa, astui eversti Bärenschild sisään. Hän oli kookas, roteva mies, hänen kulmakarvansa olivat kokoonrypistetyt, ja kasvonsa hyvin punaiset. Näytti aivan siltä kuin olisi hänen ollut vaikea hengittää. Kiivaasti hän käveli edes-takaisin huoneessa.

"Tuolla nousee raju-ilma", huomautti luutnantti Due osottaen kirkasta taivasta, joka ei näyttänyt ensinkään uhkaavalta.

Eversti jatkoi marssimistaan. Joka kerta kun hän tuli pöydän luo, jossa minä seisoin, kääntyi hän, luotuaan minuun uhkaavan katseen. Viimein luulin sen sisältävän kehotuksen ja kysyin:

"Ehkä saan kaataa everstille teetä?"

Hän pysähtyi ja ärjäsi: "Mamseli, mikä teidän nimenne onkaan, sanon teille kerta kaikkiaan, etten koskaan juo teetä ja tapani on itse pyytää, kun jotakin tahdon."

Kyyneleet tulivat silmiini, sain ne töin tuskin pidätetyiksi.

"Karhu ei ole pahin eläin menaseriiassa", kuiskasi luutnantti Due ystävällisesti, mutta en ollut sitä kuulevinani, sillä hänen tuttavallisuutensa minua loukkasi.

Eversti avasi kaikki akkunat.

"Rakas Bärenschild, minä en siedä semmoista vetoa", huudahti everstinna.

"Miksi et sitä siedä? Siksi että olet terveytesi juurta jaksain turmellut valvomisella ja alituisilla huvituksilla. Ei ainoatakaan iltaa saa olla rauhassa."

"Päinvastoin, seurustelu tekee minulle hyvää, mutta mitä valvontaan tulee, olet oikeassa. Syy siihen, että vieraat jäävät tänne niin myöhään, on yksinomaan Amalian, joka aina tahtoo että tanssittaisiin."

"Voi, rakas isä kulta, ethän sinä toki voi pahastua siitä, että mieluummin tahdon tanssia kuin istua jäykkänä tuolilla juttelemassa ikäviä asioita. Sinä, joka tanssit niin kauniisti ja niin kernaasti vielä pari vuotta sitten, suot varmaankin tyttärellesi sen ilon."

"Kyllä, kyllä, tyttöseni, kun täällä kerta vieraita on, saat kernaasti tanssia. Olemme nuoria vain kerran elämässämme." Eversti suuteli häntä ja meni melkoisesti leppyneenä tiehensä.

"En voi ymmärtää, Amalia hyvä, kuinka saatoit elää niin vaatimattomasti, kuin sinun kuitenkin täytyi, ennenkuin isäsi ja minä menimme naimisiin. Oletko aivan unohtanut sen ajan?"

"En, äiti, olet puhunut siitä niin usein, etten ole voinut sitä unohtaa. Olin silloin lapsi, mutta muistan kuitenkin selvään, että olomme olivat vähemmän suurenmoiset, mutta muutamissa suhtein hauskemmat."

"Keskeyttäkäämme tämä keskustelu. -- Tässä on kirja, mamseli Staal, josta teidän on luettava ääneen, sivulta 70, alimmaisesta kappaleesta alkaen."

"Siitäpä tulee hauskaa lukemista", ilkkui hänen veljensä, "kun täytyy alottaa keskeltä kirjaa, jota ei tunne".

"Ettekö voisi lukea vähän nopeammin?"

"Mitä ajatteletkaan, Amalia hyvä, minä juuri aijoin pyytää mamselia lukemaan hitaammin."

"Joka tahtoo rakentaa talonsa joka miehen mielen mukaan, sen talo tulee vinoksi", huomautti luutnantti. "Eikö tämä ole mielestänne tavattoman yksimielinen perhe, mamseli Staal?"

Minun oli äärettömän vaikeata olla. --

"Onko tämä teidän työtänne?" kysyä Amalia, luettuani puolen tuntia, "oletteko itse ommellut tuon korko-ompelun?"

"Olen."

"Sepä hauskaa! Voitte siis ehkä ommella tämän rintaliinan valmiiksi, joka ei ota edistyäkseen minun käsissäni. Aijon käyttää sitä huomenna."

Hän otti vähääkään häikäilemättä kirjan kädestäni, ojensi minulle käsityön ja rupesi itse lukemaan ääneen.

Vaikeata oli minun pysyä ulkonaisesti tyynenä, pidättää kyyneleitä, rohkaista mieltäni.

"Välistä tulette syömään meidän kanssamme, välistä huoneessanne, miten kulloinkin sattuu", sanoi everstinna päivällispöydässä.

Amalia oli pannut minut ankaraan työhön. Minun täytyi pitää kovaa kiirettä, jotta rintaliina valmistuisi, ja kuitenkin häiritsi hän minua mitä vähäpätöisimpien seikkojen tähden.

Iltapäivällä jäin pienen Louisen kanssa kahden kesken ja puhelin hänelle ystävällisesti. Hän kuunteli minua kiltisti, mutta vetäytyi heti kylmästi pois, kun sisar tuli sisään. -- Se koski sydämmeeni. Minä ikävöin illan tuloa voidakseni muitten näkemättä ja kuulematta itkeä.

Pitkä ja surullinen se päivä oli, mutta vihdoin se kuitenkin päättyi, kuten päättyy pisin ja surullisinkin päivä.

YHDEKSÄS LUKU.

Kolmantena päivänä tuloni jälkeen, lukiessani par'aikaa ääneen "Setä Tuomon tupaa", toi palvelija minulle kirjeen. Ilossani ja mielenliikutuksessani unohdin kokonaan asemani, panin kirjan pöydälle ja riensin, sanottuani lyhyesti "anteeksi", pieneen huoneeseemme aarteineni. Kirje oli Minnalta.

"Äiti on parempi, Marie, olkoot nämä sanat ensimmäiset, jotka silmiisi sattuvat, sillä se tieto on kuitenkin sinulle tärkein. Hän on parempi, kaikesta huolimatta. Eilen hän oli jo jalkeilla, istui akkunan ääressä päivänpaisteessa ja odotti sinua, mutta sinä et tullut. Miksi et tullut, Mie? Minä olin varmaankin kaksikymmentä kertaa ovella kurkistamassa ulos kadulle, ja sisään palatessani kysyi äiti aina: 'Joko häntä näkyy?' mutta minun täytyi aina vastata kieltävästi. -- Ajattele, jo huomenna on meidän matkustettava. Carl-eno oli täällä eilen. Hän oli hyvin liikutettu. Heti minut nähdessänsä sulki hän minut syliinsä ja painoi minua rintaansa vasten, mutta päästi minut sitten äkkiä, aivan kuin olisi sydämmellisyyttään katunut. Verkalleen astui hän äidin vuoteen ääreen ja seisoi äänetönnä hänen edessään. Äiti ojensi hänelle kätensä ja hymyili hellästi kyynelsilmin. Hetken piti eno sitä omassaan, kiiruhti sitten etuhuoneeseen, heittäytyi sohvalle ja nyyhkytti kiivaasti ja kauan. Minun kävi häntä syvästi sääli, vaan en tiennyt, kuinka häntä lohduttaisin. Vihdoin hän kuitenkin nousi ja meni tyyntyneenä äidin luo. Hän puhui sitten taudista, matkasta, vaunuista, valmistuksistamme mitä hyväntahtoisimmalla tavalla, mutta ei virkkanut sanaakaan entisyydestä. Olisin mieluummin suonut, että hän olisi ryhtynyt selityksiin. Hänen kohteliaisuutensa tuntui myös hieman vieraalta, mutta se kyllä katoaa aikaa myöten, siitä olen varma. Voi, jospa sinä vain olisit luonamme, niin kaikki pian kääntyisi hyvin päin.

On niin omituista kirjoittaa sinulle, Mie, niin vähän tyydyttävää keskusteluun verraten, ja kuitenkin tulee pian olemaan suurin ilomme kirjoittaa ja vastaanottaa kirjeitä. Et usko, sisko, kuinka sinua kaipaan, kuinka kärsin nähdessäni tyhjän vuoteesi ja tyhjän tuolisi. Tuhat kertaa päivässä tahtoisin puhua kanssasi, katsella sinua, kysyä sinulta neuvoa, minusta tuntuu kuin olisin niin epätäydellinen, kuin olisin puolinainen ihminen, ja äiti -- mutta hän on kieltänyt minua puhumasta itsestään. Joudu, Marie, pane hattu ja takki päällesi ja riennä luoksemme, älä viivy hetkeäkään, sillä muistathan että tämä on viimeinen päivä.

Minna."

Nuo ystävälliset sanat lohduttivat alakuloista mieltäni. Oli niin ihanaa ajatella saavansa nähdä heitä jälleen, ettei se tieto, jotta se kestäisi vain hetken ja olisi viimeinen kerta pitkäksi aikaa, ehtinyt mieltäni painaa. -- Mutta sallittaisiinko minun mennä heti? En uskaltanut sitä toivoa.

"Minun täytyy pyytää anteeksi äkillisen poislähtöni vuoksi, mutta kenties voi se minua hiukan puolustaa, että kirje sisälsi tietoja eräästä rakkaasta sairaasta."

"En voi kieltää, hyvä mamseli, että teidän käytöksenne lievimmin sanoen oli kovin sopimaton."

Hän näytti niin ankaralta ja kylmältä, huolimatta lempeästä, tyynestä äänestään, että minulta katosi rohkeus kokonaan.

"Minulla olisi teille pyyntö, rouva everstinna. Saisinko tänään käydä sukulaisteni luona?"

"Vai niin, te olette sitä lajia!" En saata kuvata sitä ärsyttävää äänenpainoa, jolla hän lausui "sitä"-sanan. "Minulla on ollut useita mamseleja, jotka alituiseen ovat tahtoneet juoksennella ulkona, mutta nyt siitä ei tule mitään, sen sanon kerta kaikkiaan."

"Tästä lähtien tulen aina pysymään kotona, mutta omaiseni matkustavat huomenna pois, ja minä tahtoisin vain sanoa heille jäähyväiset."

"Te puhutte ristiin, mamseli hyvä, äsken puhuitte sairaudesta, nyt matkoista. Jos tahtoo kiertää totuutta, ei ainakaan saa olla huonomuistinen."

Poskiani poltti, sydämmeni sykki kiivaasti, ja tunsin, että häntä melkein vihasin.

"Äitini matkustaa juuri terveytensä vuoksi pois, -- älkää siksi kieltäkö minua menemästä."

"Tekosyitä on helppo keksiä. Tänään hän matkustaa pois ja huomenna hän palaa."

Hän katseli minua voittamattomalla epäluulolla.

"Minä uskon kautta autuuteni, että hän puhuu totta. Koeta luottaa häneen, Helene?"

"Kukaan ei ole ollut herkkäuskoisempi kuin minä, Frederik, se on oikeastaan luonteenvika minussa, mutta petos synnyttää epäluottamusta. Tämän ainoan kerran olkoon kuitenkin menneeksi, saatte mennä, kun olemme juoneet teetä."

"Voi, silloin on jo kovin myöhäistä enkä uskalla käydä yksin pimeässä."

"Anna palvelijan saattaa häntä, Helene."

"Mitä ihmettä sinä puhutkaan, Frederik, ikäänkuin palvelijalla ei olisi muuta toimitettavaa."

"No, siinä tapauksessa saatan teitä itse, mutta luulen teidän pelkäävän minua yhtä paljon kuin pimeyttä. Siihen teillä todellakaan ei ole syytä."

"Kiitoksia paljon, mutta tahtoisin niin kernaasti mennä pian, kenties voisin mennä päivällisen aikana?"

"Kuka sitten kahvin laittaa?"

Minä loin Amaliaan rukoilevan katseen, mutta hän ei kohottanut silmiään keltaisesta villalanka-ruusustaan.

"Sen voi Lise-sisäkkö tehdä", vastasi luutnantti hetken kuluttua, "niin se ainakin tulee maukkaampaa, kuin mitä Amalia toisinaan on meille tarjonnut, sillä se on ollut joko laimeata, kylmää tai sameata."

Everstinna nauroi, Amalia puri huultaan.

"Saanko mennä?"

"Menkää, menkää, mutta tulee kestämään hyvin kauan ja riippumaan käytöksestänne, saatteko luvan mennä toiste. Minä vihaan alituista pyytelemistä, eikä teillä ole siitä vähintäkään apua."

Vihdoin viimein oli Amalia puettu. Minulla oli ollut todellinen kärsivällisyyden koetus auttaessa häntä. Mutta nyt se oli kestetty, olin vapaa ja voin mennä.

"Tiedättekö, mimmoisia vanhanaikaiset silkkikukkarot ovat, mamseli Staal?" kysyi Amalia.

Tunsin ne hyvin, sillä isoäidin vihreä kukkaro oli vielä tallessa. Sillä oli oma virkansa. Siihen pani äiti sen vähän, minkä taisi säästää pienistä tuloistaan niitä varten, joilla oli vielä pienemmät. Se sisälsi lesken rovon. Vastasin myöntävästi.

"Ostakaa sitten vihreätä silkkiä yhdeksi kukkaroksi ja älkää millään muotoa olko kauan poissa, sillä sen pitää olla huomenna valmis."

Mieli kuohuksissa riensin melkein juosten läpi katujen. Olin suutuksissani everstinnalle, iloitsin rakastettujen omaisteni tapaamisesta ja ajattelin katkeruudella, että lyhyt yhdessäolon hetkemme oli vielä lyhemmäksi tehty. Tultuani sillalle, alkoi mieleni rauhoittua. Kuinka usein olinkaan kulkenut siellä äidin ja Minnan kanssa, kuinka usein olimme katselleet kelloa, kuinka usein surkutelleet vanhaa hedelmäinmyyjätärtä, joka istui kyyrysillään kopissaan. Kodin muisteleminenkin jo yksistään rauhoitti, ja kun Minna ovella sulki minut syliinsä ja kuiskasi: "Nyt olet siis vihdoinkin taas luonani", alkoi suuttumus kadota, ja se rauha, joka hänen valtavasta mielenliikutuksestaan, surustaan ja ilostaan huolimatta hänessä vallitsi, vaikutti myöskin minuun.

Äiti istui akkunan ääressä. Kun tulin, ojensi hän kätensä vastaani.

"Mitä te molemmat lapset olettekaan tehneet? Marie, kuinka sinä hennoit?"

Minä kätkin kasvoni hänen rintaansa vasten, itkin pois vihan ja katkeruuden, itkin itseni hyväksi jälleen hänen hellää sydäntään vasten.

"Mimmoinen on perhe, jonka luona olet?"

"Siellä on kaksi somaa, pientä kaksoissisarta, joista minun on pidettävä huolta, ja yksi sievä nuori tytär."

"Sinun pitää kirjoittaa hyvin usein, Marie, keventää sydäntäsi juurta jaksain, kertoa meille kaikki. Tämä on katkera hetki, katkerimpia elämässäni. Voi, kuinka koetan olla varovainen itseni suhteen, koska yhtymisemme riippuu minun terveydestäni. -- Älä itke noin, Minnaseni. Kun taas tavataan, ja uskokaa minua, lapset, Herra kyllä antaa meidän tavata toisemme, niin tulemme tunnustamaan, että ero on ollut meille hyödyksi, ja omasta elämämme kokemuksesta tulemme huomaamaan, että kaikki vaiheet kääntyvät hyväksi niille, jotka rakastavat Jumalaa."

Minuutit kuluivat lentäen, kello löi kuusi. "Nyt minun täytyy mennä."

"Nyt jo, Marie! Ethän tarkoittane totta? Jää toki tänne täksi iltaa. Emmehän päästä häntä mistään hinnasta, äiti?"

"En voi jäädä."

"Emme tahdo viekotella häntä laiminlyömään velvollisuuksiansa, sillä, voi, onhan hän nyt riippuvainen muista. Kuinka mielelläni tahtoisinkaan heidät tuntea, tietää mille perustalle lapseni lähin tulevaisuus on rakennettu. Ei, en tahdo sinua kehottaa viipymään, en tahdo tuottaa sinulle ikävyyksiä. Jumala ottakoon sinut turviinsa, hän siunatkoon ja varjelkoon silmäterääni! Mene, Mie, mene, koska kerran niin on oleva."

Äiti sulki minut lujasti syliinsä sanoessaan: "mene", niin lujasti, kuin ei olisi koskaan tahtonut minua hellittää, mutta minun täytyi pois, viimeinen suutelo, Minnan vapiseva käsi päästi omani, ja minä seisoin yksin kadulla. Kyyneleet himmensivät silmäni kiiruhtaessani pois, ja kuitenkin olin paljoa onnellisempi kuin tulomatkalla. Rikkaana lujassa luottamuksessa Jumalan armoon, rikkaana rakkaitteni siunauksesta, lämpimästä molemminpuolisesta rakkaudestamme tunsin omistavani voimia kärsivällisesti paljonkin kestämään. Sitä paitsi oli minulla se suuri lohdutus, että heillä tulisi olemaan hyvä olla. Verrattuna everstin perheeseen tuntui minusta äidin veli melkein ylevältä olennolta. Hän oli tosin kopea, mutta halpamaisuuden rinnalla kopeutta tuskin voi pitää paheenakaan. Äiti ja Minna kyllä voittaisivat tuon kopeuden, hänen oli mahdoton vastustaa heitä.

Kun tulin kotiin, tuli luutnantti Due vastaani etehisessä.

"Oletteko te jo palannut", huudahti hän, "olisin ennemmin luullut, ett'ette palaisi enää ollenkaan, ja niin totta kuin elän, en olisi teitä siitä moittinut".

En vastannut mitään. Hänen kevytmielinen äänensä ei minua miellyttänyt, vaikka olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli hankkinut minulle luvan mennä.

Henriette ja Louise olivat Amalian huoneessa. Minä asetuin akkunan ääreen ryhtyäkseni Amalian vihreätä kukkaroa valmistamaan.

"Tuleppa silkkiä pitämään, pikku Louise?"

Hän katsahti sisareen, mutta kun tämä näytti aivan välinpitämättömältä, tuli hän lähemmäksi.

"Kiitos, palkaksi kerron sinulle tarinan tontusta muonakauppiaan luona."

"Sen olen kuullut."

"No, oletko kuullut viidestä yhdessä herneenpalossa?"

Kun rupesin kertomaan, seisoi Henriette katsomassa alas pihalle, mutta vähitellen hän tuli lähemmäksi, liian ylpeänä salatakseen, että oli sadustani huvitettu.

Voi, kuinka paljon iloa olivat Andersenin sadut meille tuottaneet. Osasin ne melkein kaikki ulkoa. Professori Lange oli lukenut niitä ääneen hupaisina talvi-iltoina, ja kun hän oli lopettanut ja äänekäs mieltymyksemme soi äidille sananvuoron, oli hän selittänyt ne meille, ja saimme tietää, että ne sisälsivät jotakin muuta, jotakin enemmän, jotakin vielä herttaisempaa, kuin mitä me olimme ymmärtäneet. "Niissä on voimaa hyvään", sanoi äiti. Minna ja minä luimme niitä yhdessä, kun tulimme vanhemmiksi, ja vaivasimme päätämme saadaksemme selville "tarinan tarinasta", joksi Minna sitä sanoi.

Kun olin lopettanut, syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen Henriette tuli luokseni, katsoi minua vakavasti silmiin ja virkkoi: "Siitä kertomuksesta minä pidin paljon ja luulen myöskin, että vielä rupean teistäkin pitämään."

Se tunnustus ilahutti minua sanomattomasti, paljoa enemmän kuin uskalsin Henrietelle osottaa. Kunpa vain saisin hiukan vaikutusvaltaa hänen suhteensa, voisin toivoa kaikkea hyvää luonteesta, joka, kuten jo olin huomannut, tosin oli uhkamielinen ja ylpeä, mutta samalla rehellinen ja suora. Päätin olla häntä liiaksi muistuttamatta, ja koettaa etupäässä kylvää häneen hyvää siementä, vakuutettuna siitä että hän omalla sielunvoimallansa voittaisi vikansa.

"Voi, kun minä en opi läksyäni!"

"Ehkä minä voin auttaa sinua, pikku Louise."

"Ei, sitä ette voi, sillä se on ranskankieltä."

"No, sitä parempi, sitä osaan jotensakin hyvin."

"Osaatteko te ranskaa? Sitä ei ole kukaan muu mamseli osannut."

Kukaan muu mamseli! Minua kauhistutti.

"Onko täällä siis ollut monta ennen minua?"

"Josko täällä on ollut! Täällä on ollut mamseli Paulsen, jolla oli punainen nenä; silloin olin aivan pieni, ja mamseli Jensen, joka aina tahtoi ulos, ja mamseli Schaum, joka pantiin pois, siksi että hän oli nenäkäs, ja mamseli Munk, joka särki niin paljon tavaroita, ja mamseli Olsen, joka myös oli nenäkäs ja varasti sokeria ja rahoja äidiltä, ja mamseli Schmidt, viimeinen, jota sanoivat hutilukseksi, ja monta muuta on täällä ollut, joita nyt en muista."

Eipä tuota kaikkea ollut hauska kuulla. Kaikki everstinnan kokemukset tulivat tietysti minun niskoilleni. Minkähän mainesanan minä saisin pois lähdettyäni?

"Tahtoisiko mamseli auttaa minuakin", kysyi Henriette.

"Oikein kernaasti." Suutelin häntä otsalle. Hän katseli minua hiukan kummastellen, mutta kuitenkin ystävällisesti.

"Kertokaa meille vielä jotakin."

Kerroin heille "Uloimpana meressä" nimisen pienen tarinan, kerroin sen enemmän itselleni kuin lapsille ja sain siitä lohdutusta.

Seuraavana aamuna istuin arkihuoneessa kukkaroa viimeistelemässä. Ulkona oli kirkas ja kaunis sää. Tiesin, että he olivat lähteneet kaupungista, että vierivät kauas pois, ja että olin yksin, ilman ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut minua lohduttaa.

"Hyvää huomenta, mamseli Staal, no, kukkarohan on kohta valmis. Tiedätte kai, että Amalia on sen itse valmistanut. Hänen on tapana valmistaa kaikenlaisia töitä samalla tapaa. -- Me molemmat olemme aikaisia ja saamme nyt huvittaa toisiamme miten parhaiten taidamme, kunnes muut tulevat."

En keksinyt mitään sopivaa vastausta, jonka vuoksi olin vaiti. Luutnantti rummutteli akkunanpieltä, avasi pienen lippaan ja sulki sen jälleen -- hänen täytyi, kuten huomasin, aina jotakin hypistellä -- ja jatkoi:

"Puhuimme äskettäin kansallisuuksista. Myöhemmin tulin ajatelleeksi, että eri kansallisuuksilla on kullakin edustajansa tässä talossa. Lankoni, kiivas ja rajuluontoinen, mutta pian leppyvä, rehellinen ja vilpitön, voimatta kuitenkaan voittaa komeilemisen ja liioittelemisen halua, on tietysti saksalainen. Amalia, vallanhimoinen, kopea, hän, joka syrjäyttää kaiken muun saadakseen tahtonsa täytetyksi, on venakko. Sisareni -- no, onneksi on hän harvinaisuus kaikkialla. Ja te, puhun suoraan, mamseli Staal, te, joka aina näytätte niin tyyneltä, ja jonka katseesta selvästi ilmenee: kolmen askeleen päähän minusta, mutta ei lähemmäksi, te olette englantilainen missi. No, onpa hauska nähdä, että voitte nauraa. -- Minä olen ranskalainen, kohtelias, hyväluontoinen, pintapuolinen ranskalainen, joka ei tee pahaa eikä hyvää. Louise ja Henriette ovat, Jumala paratkoon, nuori Tanska!"

"Minä toivon parasta nuoresta Tanskasta."

"Sitä minä en voi, ellei Englannin vaikutus mahdollisesti saisi aikaan ihmeitä. Mutta, en ole vielä lopettanut: Espanjatarta, donna Grandezzaa, joksi minä häntä sanon, ette vielä ole nähnyt. Kukkaron, jota pitelette, on Amalia laatinut hänelle. Hän on vanha nainen, Amalian isoäidin sisar. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan salaneuvoksetar Trollesta?"

"En."

"Hän tulee tänne tänään. Hän on itse ylpeys ja arvokkuus kiireestä kantapäähän."

"Näyttää todella hullunkuriselta, äiti", huomautti Amalia myöhemmin, "kun Louise täti tulee ajaen valkotukkaisen palvelijansa ja ajurin, hänen poikansa kanssa, joka hänkin rupeaa käymään harmaaksi."

"Hullunkuriselta se kyllä näyttää, mutta sinusta sen ei oikeastaan pitäisi tuntua niinkään hullunkuriselta. Tätisi on kertonut määränneensä heille suuria lahjoja testamentissaan, ja sinähän tulet siitä kärsimään, joka seikka on sitäkin surkuteltavampi, koska hän minun tietääkseni on ainoa, jolta sinä voit toivoa periväsi."

"Siitä minä en ole millänikään, sillä sitä perintöä kyllä riittää. En ole koskaan nähnyt niin kauniita koristeita kuin Louise-tädillä on. Äidin eivät ole minkään näköisiä niiden rinnalla. Niiden joukossa on etenkin eräs timanttikoriste, joka voittaa kaikki muut, ja sen lisäksi on hänellä viisi kelloa vitjoineen, jotka ovat toinen toistaan kauniimmat."

"Minun täytyy keskeyttää ihastuksesi, neitiseni", huomautti luutnantti Due, "tuossa vaunut tulevat".

Komeat ajopelit pysähtyivät talon edustalle, valkohapsinen palvelija auttoi rouvansa alas ja avasi portin, asettuen sitten jälleen paikoilleen vaunujen taakse. Ajuri, hänen poikansa, napsahutti piiskallaan, ja vaunut vierivät pois.

Salaneuvoksetar Trolle oli hyvin kaunis, vanha nainen, solakka ja suora kuin salava, puettu mustaan silkkipukuun ja, toden totta, arvokas kiireestä kantapäähän.

"Kuinka kiltti olit, pikku Amaliani, kun muistit vanhaa tätiäsi lahjoittamalla hänelle kukkaron, joka päälle päätteeksi on aivan samanlainen, kuin entinen kukkaroni."

"Sen valmistaminen huvitti minua suuresti, kun koko ajan toivoin, että täti siitä tulisi pitämään."

"Amalia onkin oikea mestari naisten käsitöiden valmistamisessa", huomautti luutnantti, "hänen tarvitsee vain koskea niihin, niin ne ovat tuossa paikassa valmiit".

Kun salaneuvoksetar Trolle oli hetken aikaa jutellut everstinnan kanssa, nousi hän ja lähestyi minua.

"Te olette siis talon uusi mamseli", virkkoi hän luoden minuun terävän, tutkivan katseen, mutta vaikka punastuin, ei hänen katseensa tuntunut epämiellyttävältä, päinvastoin tahdoin kernaasti olla hänen tutkittavanaan.

"Olette hyvin nuori niin vastuunalaiseen toimeen, sillä onhan lasten kasvatus koulun ulkopuolella suurimmaksi osaksi uskottu teille."

Vastuunalaisuus, kasvatus, ne olivat sanoja, joita ymmärsin, sanoja jotka tapasivat minussa vastakaikua. Katsoin donna Grandezzaa suoraan hänen kirkkaisiin, kieltämättä hiukan ankariin, harmaisiin silmiinsä ja vastasin: "Se on todella suuri edesvastuu, mutta koetan tehdä, minkä suinkin voin."

Hän nyykäytti päätään ja meni takaisin sohvan luo. --

Ne päivät, jolloin hän tuli meille, olivat todellisia juhlapäiviä minulle. Niin ylpeä kuin hän olikin, osotti hän kuitenkin itsekullekin tarpeellista kohteliaisuutta ja antoi jokaiselle tunnustusta ansion mukaan. Hän oli itse kunnianarvoisuus. Se säteili hänen sormenpäistään ja hänen silkkihameensa siroista poimuista. Minä oikein lämmittelin itseäni sen loisteessa. Hän oli minusta kuin hyvä hengetär. Amalia hillitsi kiivauttaan hänen läsnäollessaan, everstinna pisteliäisyyttään, ja luutnantti Due, joka ei välittänyt hienoista tavoista eikä mielellään luopunut huolettomasta käytöksestään, meni tavallisesti tiehensä. -- Minun täytyi oikein hillitä itseäni ollakseni katsomatta häneen liian ystävällisesti. Aikaa myöden rupesi minusta tuntumaan, kuin olisi hänkin hiukan minuun mieltynyt.

"Te soitatte hyvin kauniisti, mamseli Staal", sanoi hän kerran, "Amalialle tulee olemaan hyödyksi harjoitella teidän johdollanne." Kerran hän huomautti: "Te olette kalpea, te kaipaatte varmaankin liikettä. Noin nuorta tyttöä ei pitäisi sulkea huoneisiin. Kävelkää reippaasti lasten kanssa, se tulee tekemään teille kaikille kolmelle hyvää. Amalia, sinun täytyy pitää huolta siitä, että mamseli Staal pääsee ulos, sillä hän on todellakin liian kalpea."

"Enhän minä voi pakottaa häntä menemään vastoin tahtoansa, täti kulta."

Salaneuvoksetar heristi minulle sormea. Hän ei aavistanut, että jos olisin pyytänyt päästä kävelemään, olisin saanut ankaran kiellon. Ulkoilmaan pääsin ainoastaan silloin, kun minun piti toimittaa ostoksia Amalialle, joka kyllä tapahtui sangen usein.