Part 7

Vuodet ovat vihaani lauhduttaneet, oikeutettua vihaani. Olen kaivannut häntä niin paljon, että annan hänelle anteeksi, vaikkei hän syyllisyyttänsä tunnustaisikaan, kuten aikoja sitten olisin katuvaiselle anteeksi antanut. Sinä arvostelet isäsi tyttärenä asiaa toisella lailla, ja minä kyllä aina tulen pitämään arvossa tunteitasi. Isälläsi oli jaloja ja suuria ominaisuuksia, hän oli ystäväni. Kaksin verroin katkeralta tuntuu, kun meidät pettää se ihminen, johon rajattomasti luotamme.

Pari päivää sen jälkeen kun olet tämän kirjeen saanut, tulen luoksenne ja suurella, jos kohta surunsekaisella ilolla tulen saattamaan sairaan sisareni ja hänen tyttärensä kotiini, jossa kaikki, mitä voidaan, koetetaan tehdä, jotta hän saisi terveytensä takaisin.

Minulle on kerrottu, että äitisi on kasvattanut erästä lasta, luultavasti jotakin isäsi sukulaista. Jos hän vielä on teillä, jota tuskin kuitenkaan voin uskoa, lienee hän siinä iässä, että voi itse elättää itsensä. Minä en tietysti voi hänestä huolta pitää.

Siinä toivossa että tapaan sisareni terveempänä, lopetan, kiittäen sinua avomielisestä, luottavaisesta kirjeestäsi.

Enosi Carl, Örnklon kreivi."

Minä luin joka sanan, ja sydämmeni taukosi sykkimästä. Laupias Jumala, minne minä joutuisin! Kuten lapsena ollessani toivoin pois, kauas pois, jotta en olisi rakkailleni esteenä.

"Siinä iässä, että voi itsensä elättää." Niin, hän oli oikeassa, mutta miten? Koetin turhaan koota ajatuksiani.

Tohtori Stub tuli samassa ja meni äidin luo. Hänet nähdessäni juolahti mieleeni ajatus. Hän oli kerran kysynyt, tuntisimmeko me jonkun nuoren tytön, joka tahtoisi paikan eräässä perheessä, vaan en oikein muistanut, mikä tulisi hänen toimenansa siellä olemaan. Kenties olisi se juuri minulle sopiva toimi.

Kokosin kaikki voimani ja koetin näyttää niin tyyneltä kuin mahdollista -- mutta voi, kuinka levoton olinkaan pohjaltani -- ja pyysin saada puhutella häntä.

Tuntui melkein siltä, kuin olisin puhunut lumiukolle, sillä niin tyynenä hän istui, minun selittäessäni olosuhteitamme ja ansion etsinnän välttämättömyyttä.

"Vai niin, en ole koskaan aavistanut, että te olette kasvattitytär. Tahtoisitte paikan, josta olen puhunut, eikä se olekaan vielä täytetty, mutta minä tuskin luulen sen teille sopivan."

"Olisiko minun opetettava lapsia?"

"Ei, lapset käyvät koulua. Teidän tulisi lukea ääneen, soittaa pianoa, auttaa milloin missäkin, luulenpa myöskin vanhimman tyttären pukemisessa, ja sen lisäksi olla lasten kanssa heidän joutoaikanaan, jotteivät he liiaksi vaivaisi rouvaa, joka on heidän äitipuolensa. Lapset ovat kahdentoista vuotiaat kaksoset. Palkka on viisi riksiä kuukaudelta."

"Palkataanko minut kuukausittain?"

"Niin, ikävä kyllä. Myönnän, ettei se ole hyvä merkki. Mutta joka tapauksessa täytyy teidän pian tehdä päätöksenne, sillä luulen tietäväni toisen, joka paikkaa haluaa."

En uskaltanut ruveta asiaa tarkemmin ajattelemaan, sillä pelkäsin, että voimani pettäisivät, pelkäsin, että Minna vastustaisi päätöstäni. Tunsin että oli oikeinta ottaa vastaan tarjoumus ja että tulisin levollisemmaksi, kun päätös oli peruuttamattomasti tehty. Heikko kuin olin, oli minun heti sitouduttava.

"Tahdotteko suositella minua?"

"Sen kyllä teen, mutta voitteko astua virkaan näinä päivinä?"

"Vaikka vielä tänään."

"Hyvä, tänä iltana siis, teidän sisarenne voi varsin hyvästi yksin hoitaa potilasta. Perhe on eversti Bärenschild'in, Bredgade n:o --, ensimmäinen kerros."

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Minä toivoin hartaasti, ettei Minna vielä palaisi, jotta ajatukseni ehtisi sitä ennen tottua uuteen tulevaisuuteeni.

"Marie pikkuinen, tule tänne luokseni, vedä ylös akkunaverho, anna minun taas nähdä Jumalan kirkas taivas, anna minun jälleen tuntea hänen siunausta tuottavan aurinkonsa lämpöä. Oi, olen niin iloinen tänään, hengitän niin keveästi. Tule tänne, Marieseni, anna minun katsella sinua. Poskesi ovat niin kalpeat ja vieläpä minun tähteni. Ansaitsenko niin paljon rakkautta? -- Pelkäsit minut kadottavasi, tyttö riepu, kyllä minä sen huomasin. Itse en luullut kuolevani. Minusta tuntui, kuin olisi Herra kuullut rukouksenne, kuin olisi hän tahtonut palkita niin suuren uhrautumisen ja hellyyden. Sitä paitsi minusta tuntui siltä, kuin eivät pienet tyttöni vielä voisi tulla ilman minua toimeen."

Painoin itkien pääni alas tyynyyn, tuntui, kuin olisin ollut rikoksentekijä. Ensi kertaa salasin jotakin äidiltä, ensi kertaa olin ehdoin tahdoin tehnyt jotakin, joka tuottaisi hänelle tuskaa. Ja kuitenkin, olisinko voinut menetellä toisin?

"Kutsu Mette tänne, en ole nähnyt häntä niin pitkään aikaan. Pyydä häntä tuomaan minulle muutamia kukkasia."

Sitä ei tarvinnut Metelle sanoa kahteen kertaan. Hän karsi säälimättä rakkaita puitaan ja pensaitaan, kunnes esiliina oli täynnä, riensi sitten äidin luo, sirotti kirjavan taakkansa tyynylle, taputti käsiään ja juoksi ympäri huonetta.

Äiti nauroi niin makeasti, että melkein unohdin kirjeen ja piakkoin tapahtuvan eron.

Hetken kuluttua tuli Minna: "Terve, Marie, etpä usko kuinka ilma on virkistävä ja suloinen. Pane kauniisti päällesi ja mene hiukan ulos."

En uskaltanut häneen katsoa: "Minna, minulla on sinulle suuri pyyntö. Lupaa, ettet tee sitä, minkä täytyy tapahtua, vielä raskaammaksi valituksilla ja soimauksilla. Rakkauden nimessä, jota minua kohtaan tunnet, älä tee minua heikoksi, vaan vahvista minua."

"Hyvä Jumala, mitä sitten on tapahtunut?"

Kerroin hänelle paikasta, jonka olin saanut, kuvailin sitä valoisimmin värein. Sen jälkeen luin hänelle kirjeen, joka, lukuunottamatta sitä paikkaa, jossa minusta puhuttiin, oli ystävällisempi kuin olimme uskaltaneet toivoa.

"Kuinka kadunkaan, että olen toivonut tätäkin parempaa kohtaloa. Voi, Marie, minun olisi vain pitänyt rukoilla, ettei meitä erotettaisi. -- En voi sitä vielä oikein uskoa, se soi korvissani, vaan ei tahdo tunkeutua sydämmeeni. Semmoista mahdollisuutta en koskaan ole ajatellut, että sinun pitäisi lähteä pois vieraitten ihmisten pariin. En voi olla vahva, Marie, minun täytyy saada itkeä. Kuinka paljoa mieluummin lähtisinkään itse pois. Minusta tuntuu, kuin melkein voisin olla onnellinen missä tahansa, kun vain tietäisin, että sinä olisit äidin tuona ja sinun olisi hyvä olla."

Ihminen on itsekäs, Minnan lämmin rakkaus ja hänen kyyneleensä lohduttivat mäeltäni ja lievensivät suruani.

"Jumala on pannut raskaan ristin kannettavaksemme, Marie."

"Emme saa olla kiittämättömiä. Jumala suojeli äitiä. Jos olisimme hänet kadottaneet, olisi se ollut niin raskas risti, että tämä siihen verrattuna tuntuu minusta kevyeltä kuin höyhen. Sitä paitsi on meille hyödyksi nähdä hiukan maailmaa, tulla hiukan itsenäisiksi. Kirjoittakaamme toisillemme joka viikko, ja kun äiti on tullut täysin terveeksi ja täysin on sopinut veljensä kanssa, silloin muutamme taas yhteen ja nautimme entistä enemmän onnestamme."

"Isku tuli liian äkkiä, sisko. En voi rakentaa tuulentupia, en voi toivoa. Mene istumaan äidin viereen, ole hänen luonaan niin kauan kuin voit. Voi, Mie, kuinka minä voin sanoa sen hänelle, kuinka häntä lohduttaa? Mutta, olen paha kun teen sinut surulliseksi, mene sinä vain huoletta äidin luo, minä kyllä sill'aikaa pidän huolen tavaroistasi."

Pieni päivällispöytämme oli kukkasilla koristettu kuin juhlaksi, mieliruokani olivat tarjolla, mutta me emme niihin koskeneet. Minna salasi minulta kyyneleensä, kuten minä omani häneltä.

Iltapäivällä menin keittiöön Meten luokse sanomaan hänelle jäähyväiset. Hän joutui aivan pois suunniltaan kuullessaan, että äiti ja Minna pian matkustaisivat pois, minä nyt heti. Hän ei voinut sitä ensinkään käsittää, se oli hänestä aivan uskomatonta. Hänen ajatuksensa menivät vallan sekaisin. Uudestaan ja yhä uudestaan piti minun selittää se hänelle, kunnes hän viimein ymmärsi. Siiloin hän kiirehti ylös huoneeseensa ja palasi tuoden minulle yhden riksin. Minun täytyi se ottaa vastaan. Vastustuksestani hän ei vähääkään välittänyt. Se tuottaisi minulle onnea, vakuutti hän, tulisi olemaan oikea onnenraha. Sen kyllä vielä saisin kokea.

Hyvin kaunistahan oli, että Mette antoi minulle osan "hyvistä vanhuudenpäivistään". Hiivin sisään ja pistin sen talousrahastoon, joka oli melkein tyhjiin kuivunut. Tuottakoon se onnea, ajattelin minä.

Äiti nukkui. Suutelin hänen otsaansa, hänen suljetuita silmiänsä, kättänsä.

"Hyvästi, Minna."

"Hyvästi, sisko, sydämmeni on niin täynnä, etten voi sinulle mitään sanoa."

Minunkin sydämmeni oli täynnä, niin täynnä, että tuntui olevan pakahtumaisillaan. Kaikella ajatusvoimallani siunasin sitä kotia, johon minut niin hellästi oli vastaanotettu, ja joka minun nyt piti jättää.

"Tulethan pian luonamme käymään, Marie."

"Tulen, tulen varmaan."

Lihakauppiaan renki, joka meitä välistä auttoi, kantoi matka-arkkuani. Kiiruhdin pois uskaltamatta katsoa taakseni.

"Minuun koskee kipeästi, neiti hyvä, että teidänkin täytyy lähteä maailmalle taistelemaan leivän edestä. Eipä totta tosiaan ole hauskaa lähteä kotoa pois. Muistan kyllä kuinka minäkin kärsin, mutta kun vain miehuullisesti kestää ensi ajan, menee se sitten itsestään. -- No, nyt kai ollaan perillä."

Sydämmeni sykki ääneensä levottomuudesta, meidän noustessamme leveitä, komeita portaita. Ole asetti arkkuni oven ulkopuolelle, lupasi viedä terveisiä kotiin ja läksi pois. -- Voi, miten tunsin olevani yksin ja turvaton, mutta ei, olihan Jumala luonani, isistä parhain kaitsi minua, sen tunsin selvään. Uskoni oli sinä hetkenä vahvempi kuin koskaan. Hän, jonka tahtomatta ainoakaan varpunen ei maahan putoa, oli kyllä pitävä huolen minustakin.

KAHDEKSAS LUKU.

Ovi oli raollaan. Työnsin sen hiljaa auki ja astuin kauniiseen, tilavaan etehiseen, jossa naulat ja pöydät olivat päällysvaatteita täynnä. Siellä oli siis vieraita. Arastellen avasin oven, jonka kautta tulin suureen ruokasaliin, missä hopealta hohtava illallispöytä oli valmiiksi katettuna. Siellä ei näkynyt ketään, mutta viereisestä huoneesta kuului silkkihameitten kahinaa, vilkasta, vaan ei millään tavalla äänekästä puhelua, sekä sointuvaa, joskaan ei varsin sydämmellistä naurua. En rohjennut mennä sinne enkä myöskään kernaasti olisi jäänyt siihen, missä olin. Toivoin, että joku palvelijoista tulisi viemään minut omaan huoneeseeni.

Seisottuani hyvän aikaa levottomana odottaen, kuulin vihdoin askeleita. Nuori upseeri kulki kiirein askelin läpi huoneen. Hän ei huomannut minua, ennenkuin seisoi aivan edessäni, jolloin hän tekeytyen säikähtyneeksi astui kolme askelta taaksepäin ja huudahti:

"Näenkö aaveita keskellä kirkasta päivää!"

Hänellä oli omituiset kasvot. Niiden ilme olisi ollut kaunis ja miellyttävä, ellei sitä olisi pilannut ivallinen piirre suun ympärillä.

"Oletteko elävä olento, vaiko henki?"

Veitikkamaisuus, hyväntahtoisuus ja ilkeys taistelivat yliherruudesta hänen katseessaan ja äänessään.

"Olen saanut paikan tässä talossa, joka" --

"Joka! Niin, on parasta, ettette jatka, sillä kävisi liian laveaksi luetella tulevia tehtäviänne. Olette siis mamseli Staal. -- Onko teitä koskaan ennen mamseliksi sanottu?"

Hänen katseensa loukkasi minua. Vastasin hyvin kylmään kieltävästi.

"Eikö? No niin, siihen teidän täytyy tottua täällä. -- Koska meidän on hiukan tutustuttava toisiimme, ja koska minä olen ensimmäinen, jonka tapaatte, pyydän esitellä itseni: olen luutnantti Frederik Due, everstinnan veli ja erittäin hyväluontoinen ihminen. Ei pidä itseään kiitellä, mutta joka tapauksessa tahdon lisätä, -- herättääkseni teissä luottamusta, -- että pidän itseäni yhtenä tämän rakastettavan perheen parhaimmista jäsenistä."

Vereni kiehui. Mikä oikeutti häntä käyttäytymään noin tuttavallisesti minua kohtaan.

"Kenties tahdotte olla hyvä ja käskeä jonkun osottamaan minulle huoneeni."

"Kautta kunniani, tekisin sen kernaasti, mutta pelkään, että se käy vaikeaksi, jopa mahdottomaksikin, koska mainittu huone -- minun luullakseni -- löytyy ainoastaan mielikuvituksen maailmassa. Mutta jos mamseli Staal tahtoo seurata minua, niin näytän teille, missä sisäänkäytävä huoneeseenne on, jos semmoinen on olemassa, jota kuitenkin, huomauttaakseni siitä vielä kerran, epäilen."

Hänen äänessään oli jotakin ärsyttävää, jos kohta se tavallaan oli ystävällinenkin.

Menimme ulos pitkään käytävään. Ensimmäisen oven edessä hän pysähtyi, kumarsi ja meni tiehensä.

Huoneessa, johon astuin, oli joukko kauniita huonekaluja ja tavaroita, joita oli sinne asetettu ilman sanottavaa järjestystä. Nurkassa seisoi englantilaisella peitteellä peitetty vuode, jolle oli viskelty kukkasia, nauhoja ja muita koristeita. Suuri peili näytti minulle kuvani kiireestä kantapäähän. Nuo kasvot olivat todella liian kalpeat ja vakavat. Minun täytyi koetella rohkaista mieltäni.

Jospa täällä uskaltaisi hiukan siivota, ajattelin, sekä pyyhkiä tomun kauniista kirjoituspöydän korutavaroista. Kun on tottunut kotonaan täydelliseen järjestykseen ja puhtauteen, on vaikeata olla saattamatta sitä käytäntöön kaikkialla, minne joutuu. En kuitenkaan uskaltanut mitään muutosta tehdä, vaan tyydyin avaamaan akkunan, jotta väkevä ruusuveden ja mantelin tuoksu huoneesta poistuisi.

Kaikesta päättäen oli tämä vanhimman tyttären huone. Minkähän lainen olikaan hänen luonteensa? Sen mukaan, mitä täällä näin, kuvailin häntä huikentelevaiseksi ja ajattelemattomaksi.

Viereisessä pienessä huoneessa oli kolme vuodetta, kaksi pientä ja yksi iso, nukkekaappi, piironki, pesukaappi sekä hylly koulukirjoja varten, kaikki hyvin yksinkertaista. Se huone ei minua ensinkään miellyttänyt. Siellä tulisin siis asumaan lasten kanssa. Jospa siellä olisi löytynyt edes joku hauskempi kolkka, mutta sitä ei ollut, ei ainoatakaan paikkaa, johon olisin voinut mukavasti istahtaa rakkailleni kirjoittamaan. Mutta, ajattelin minä, enpä huoli olla suruissani semmoisesta ulkonaisesta seikasta. Lapsista ja minusta tulee oikein hyvät ystävät, olenhan täällä etupäässä sen vuoksi, etteivät he vaivaisi äitipuoltansa, pienet raukat. Ehkä he kaipaavat hellyyttä, ja sitä koetan minä heillä antaa.

Istuuduin akkunan viereen etumaiseen huoneeseen ja odotin ikävöiden, että joku tulisi. Arvelin ottaa kirjan suuresta kirjakaapista, jossa näin monta rakasta, vanhaa tuttua, mutta en rohjennut eikä minulla sitä paitsi olisi ollut kylliksi mielenrauhaa lukeakseni. Olihan tämä kaikki tullut niin äkkiä, etten vielä aamulla voinut tämmöistä tapausta aavistaakaan.

Rupesi jo hämärtämään, kun ovi äkkiä avautui, ja sisään astui kaunis, nuori tyttö, jolla oli kiiltävä musta tukka, ruskeat silmät, komea vartalo ja vielä komeampi puku.

Hän otti, luomatta minuun huomiota, pienen peilin käteensä, asettui sitten selkä isoon peiliin päin tarkastamaan kuvaansa joka suunnalta, jommoista temppua en koskaan ennen ollut nähnyt. Arvattavasti hän keksi minut peilistä, sillä äkkiä hän kääntyi.

"Kas! Olette kai mamseli Staal." Hän ojensi kätensä. Ensin luulin, että hän teki sen toivottaakseen vierasta tervetulleeksi kotiinsa, mutta seuraavassa tuokiossa näin, että hän vain tahtoi saada hansikkaansa napitetuksi.

"Pistäkää myöskin tukkani tukevammin kiinni, kas niin. Nyt lähetän minä lapset luoksenne, heidän on mentävä nukkumaan. Pitäkää kaikella muotoa huolta siitä, etteivät he pääse koskemaan minun koruihini. Voitte muuten panna tavarani järjestykseen ja olette tietysti ylhäällä, kunnes minä tulen."

Tätä sanoessaan katseli hän itseään lakkaamatta peilissä ja meni sitten pois. Minä olin hämmästyksestä sanattomana. Hän oli tuskin minua katsellut, vaan käyttäytyi, kuin olisin ikäni siellä ollut.

Hetken kuluttua ryntäsi sisään kaksi pientä tyttöä, jotka olivat niin toistensa näköiset kuin kaksi kastehelmeä. Ensi silmäyksellä näin kuitenkin ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta, että heidän luonteensa olivat erilaiset, sillä toisen tarkastaessa minua rohkeasti, melkeinpä uhkaavasti, loi toinen kainostellen katseensa alas.

"Hyvää iltaa, rakkaat pienokaiseni. Oikein ikävällä olen teitä odottanut. Mikä on sinun nimesi ja sinun?"

Pieni kainoluontoinen vastasi: "Minun nimeni on Louise, hänen Henriette."

"Me emme ole teidän rakkaita pienokaisianne", keskeytti hänet Henriette kopeasti. "Tule, Louise, koettakaamme Amalian kaulaketjua."

"Ei, sen hän on kieltänyt, en voi sitä sallia."

"Mutta me teemme sen, joko te tahdotte, taikka ette."

Veri kohosi poskilleni. Minua rupesi suututtamaan. Kiireesti kokosin kultakoristeet lippaaseen ja asetin sen kaapin päälle, mutta Henriette kiipesi tuolille ottaakseen sen takaisin alas. Minun oli pakko ottaa häntä vyötäisiltä ja väkisin kantaa hänet toiseen huoneeseen.

"Te ehkä luulette, mamseli, että saatte meitä komentaa, mutta siinä te kokonaan erehdytte, sillä meillä päinvastoin on oikeus käskeä teitä. Tule, Louise, riisukaamme itse päältämme."

Hänen silmänsä säkenöivät ja hän sulki oven välillämme.

Voi, miten olin suruissani, miten suutuksissa noihin lapsiin ja kuitenkin vielä enemmän tyytymätön itseeni, kun en voinut vihaani hillitä. Olinko siis ollut sävyisä ainoastaan sen vuoksi, ettei ainoatakaan oljenkortta oltu pantu tielleni? Ehkä olinkin pohjaltani kiivas, häijy, intohimoinen? Oliko minun taisteltava sekä ulkonaisia ikäviä olosuhteita että sisäistä vihollista vastaan? Viha oli minulle siihen asti ollut tuntematon. Lapsena olin ollut liiaksi tylsä ja sorrettu vihaa tunteakseni, myöhemmin liiaksi rakastettu ja onnellinen.

Kävelin kiivaasti edes-takaisin huoneessa. Minkä vuoksi olinkaan joutunut tänne? Tuo epäkohtelias, kopea lapsi ja tuo kylmä, nuori tyttö olivat tehneet minuun mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Mutta kenties tarvitsin juuri tätä puhdistuakseni. Tämä oli koetus. Tulisinko kestämään sen? -- Hänen avullaan, joka pelasti äidin hengen, toivoin sen kestäväni.

Samoinkuin sairas kernaasti nauttii katkeran lääkkeen, kun hänelle selviää, että se voi auttaa, samaten valmistauduin minäkin kernaasti kärsimään kaiken, ja mieleni tyyntyi jälleen. Ajattelin kotolaisia, näin Minnan puuhaavan ja järjestelevän yötä varten, näin hänen itkevän minun tähteni.

"Onko mamseli Staal täällä? Mutta minkä ihmeen tähden ette ole sytyttänyt kynttilöitä? Kylläpä on merkillistä kuinka tuommoiset ihmiset ovat ajattelemattomia."

Kun autettuani Amaliaa tulin pieneen huoneeseemme, nukkuivat lapset. Pieni Louise hymyili unissaan. Hänellä oli äitini nimi eikä hän myöskään ollut käyttäytynyt sopimattomasti. Hänestä tulisin pitämään, mutta tuosta toisesta -- niin, pitäisin hänestäkin. Kuinka herttaiselta hän näytti nukkuessaan, voi, Jumalan kiitos, en enää ollut suutuksissani. Minkä hän sille taisi, että häntä oli huonosti kasvatettu. Kenties minulle oli suotu onni johtaa hänet parempaan päin. -- Suutelin heitä varkain otsalle ennenkuin menin levolle.

Raskasta oli herääminen, mutta tultuani täyteen tuntooni kokosin kaiken rohkeuteni, muistaen Olen hyväntahtoista neuvoa. Arkkuni oli tuotu sisään. Olin vähällä menettää mielenrauhani tyhjentäessäni sitä ja nähdessäni kuinka hellää huolta Minna oli minusta pitänyt, kuinka hän oli riistänyt itseltänsä kaiken, mitä arveli minun tarvitsevan.

Kun olin valmis, heräsivät lapset. He kieltäytyivät apua ottamasta pukeutuen äänettöminä ja nyrpeän näköisinä. Tuskin olivat he huoneesta lähteneet, kun sisään astui sievä sisäkkö, joka tervehti niin ystävällisesti, että oikein teki hyvää.

"Hyvää huomenta, te olette jo järjestänyt tavaranne, kuten näen, niin, herrasväki täällä nousee myöhään, he juovat teetä vasta kello kymmenen, mutta" -- sitä sanoessaan hiljensi hän ääntänsä melkoisesti ja viittasi oveen päin -- "jos tahdotte kupin kahvia meidän toisten kanssa, niin saatte sen kernaasti".

En ollut nauttinut mitään edellisestä aamupäivästä asti, jonka vuoksi hänen tarjouksensa houkutteli minua, mutta salaperäinen tapa, jolla hän sen esitti, sai minut kuitenkin kieltäytymään.

"No niin, kuten tahdotte. Voi sentään, kuinka mamseli on nuori, ei tämä paikka sovi teille. Palkka on tosin kyllä hyvä ja saattaahan täällä sen lisäksi koota hiukan juomarahojakin, mutta katkeralta tuntuu, kun ei anneta arvoa enemmän kuin tomulle, jota tallataan. Everstinna varsinkin on hirveän --"

"Älkää panko pahaksenne, mutta minä en todellakaan voi kuulla teidän puhuvan sillä tapaa perheestä, jonka leivässä me molemmat olemme."

Tyttö mittasi minua kiireestä kantapäähän: "Vai niin, pikku mamseli, olkaa hyvä ja kertokaa vain sisällä jok'ainoa sana, jonka olen sanonut, mutta suurta kiitosta ette tule vaivastanne saamaan."

"Toivon, että opitte minut paremmin tuntemaan", sanoin. Tyttö vain keikautti päätänsä. "Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle tien arkihuoneeseen."

Huone oli suuri, hieno ja miellyttävä, kaipasin vain kukkasia akkunoissa, jotka kuitenkin koristavat enemmän kuin kirjavat matot ja samettiverhot. Mutta kuka tuolla sohvan yläpuolella riippui! Tulin niin sanomattoman iloiseksi, sillä vanha ystävänihän se oli, sotamies kukkivan seljapuun alla. Kuinka hyvästi tunsinkaan hänen ylöspäin luodun katseensa, josta ilmeni, ettei häneltä ajatuksia puuttunut, vaan että hän vain etsi sanoja, joihin ne voisi pukea. Hän herätti minussa paljon rakkaita muistoja. Eräänä päivänä olin kysynyt professori Langelta, kenelle tuo sotilas kirjoitti.

"Tietysti morsiamelleen."

"Mutta eihän hänellä ole sormusta sormessaan."

Heti kohta ilmestyi hänen oikeaan käteensä paksu kultasormus, joka vieläkin niin kirkkaana kiilsi.

"Eikö Minnalla ole mitään muistutettavaa?" kysyi professori sitten.

"On kyllä, hän voisi lähettää kirjeessään muutamia pieniä lemmikkejä, joita tuolla ojassa kasvaa."

Ja professori maalasi kolme lemmikkiä laukulle alotetun kirjeen viereen. Sen jälkeen hän kääntyi hymyillen äidin puoleen: "No, entä te, rouva Staal?"

"Morsian tulisi varmaankin iloiseksi, jos saisi kiharan hänen hiuksistaan."

Tuskin oli hän sen sanonut, kun sotilaan ohimon kohdalle ilmestyi selvä jälki, ja paksu, keltainen, hiukan jäykkä kihara lemmikkien viereen.

Vaivuin kokonaan muistoihini enkä tullut ensinkään iloiseksi, kun luutnantti Due astui sisään.

"Hyvää huomenta, mamseli Staal, näytätte olevan taideteosten tuntija."

"Ei tarvitse olla tuntija pitääkseen tätä kauniina."

"Kauniina? Tarkoitatte kai hyvin maalattuna, sillä kaunis se todellakaan ei ole. Jos minä olisin maalari, niin maalaisin vain semmoista, joka todella on kaunista."

"Minun mielestäni tarjoaa omituisuus, luonteenomaisuus yhtä paljon mieltä kiinnittävää ja etenkin tämä taulu, jossa sotilas esittää Tanskan kansallisuuden perikuvaa."

"Tuota Tanskan kansallisuuden perikuvaa", toisti hän, koettaen matkia ääntäni, "ei minun, totta puhuen, suurestikaan tee mieli alituiseen nähdä. Kenties johtuu se siitä että olen liian paljon tekemisissä nahkapoikien kanssa, -- joista neljä viidestä ovat tuon näköisiä, -- antaakseni sille arvoa sen ansion mukaan. -- No, mitä arvelette talon lapsista, eivätkö he ole verrattoman hyvin kasvatettuja, ja Amalia, eikö hän ole lempeä kyyhkynen, nuoren tytön perikuva?"

"Olen ollut täällä liian lyhyen ajan voidakseni tuntea heitä vielä."

"Teissä taitaa olla hiukan valtioviisaan vikaa, luulen minä. -- Olette varmaankin ensi kertaa poissa äidin siipien suojasta, eikö niin?"

"Niin olen." Otin työni, istuuduin akkunan ääreen ja näytin niin kylmäkiskoiselta kuin suinkin. Hetken kuluttua tuli Amalia pieni englantilainen sylikoira käsivarrellaan, ja heti sen jälkeen everstinna. Hän oli kalpea, hento, nuorekas pieni nainen. Hän vastasi tervehdykseeni pienellä päännyökkäyksellä ja tutki minua tarkoin lorinetillaan. Poskiani poltti, niin kauan kuin tuo nöyryyttävä katse oli minuun kiinnitettynä. Luin siitä hänen ajatuksensa: "mihinkähän tuokin kelvannee". Se ilmaisi suurta epäluottamusta, ja tuntui siltä kuin olisi hän voinut odottaa minulta mitä pahaa tahansa.

"Frederik, tunsin sikarisi hajun ruokasaliin asti. Älä hyvä ystävä tuolla tavoin rummuta pöytää."

"Anteeksi, Helene, unohdin, että olet hermostunut."

"En minä ole hermostunut. -- Mamseli Staal, onhan nimenne Staal? Nyt voitte laittaa teetä."

"Everstinna on kenties hyvä ja sanoo minulle, paljonko minun on otettava."

"Mitä, ettekö edes osaa laittaa teetä! Amalia!"