Part 9

Minulla oli alituinen kiire, sillä minun piti ommella koru- ja liinaompelua, pestä pitsejä pullojen päällä, lukea ääneen, soittaa pianoa ja aina olla valmiina auttamaan. Minun oli mahdoton uhrata lapsille niin paljon aikaa, kuin olisin tahtonut.

Perheen suuri seurapiiri oli, kuten pian huomasin, hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta parempi kuin perhe itse, jonka vuoksi olinkin tyytyväisempi, kun meillä oli vieraita, vaikka olemassaoloani silloin tuskin huomattiinkaan. Seurassa oli everstinna vilkas ja kaunis, Amalia iloinen, lapsellisen avomielinen, hyväluontoinen ja rakastettava. Tuskin heitä silloin tunsin samoiksi ihmisiksi, mutta kun vieraat sydämmellisten jäähyväisten jälkeen olivat menneet pois, rupesivat äiti ja tytär, ennenkuin vieraat vielä olivat ehtineet portaita alaskaan, heitä panettelemaan ja säälimättömimmällä tavalla pilkkaamaan heitä mitä vähäpätöisimmistä sanoista ja teoista. Se teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Tuskastuttavaa oli kuulla, kuinka huolettomasti, aivan kuin leikkiä laskien everstinna kertoi aviopuolisoiden epäsovusta ja perheonnettomuuksista, joille minä ennemmin olisin itkenyt kuin nauranut, tuskalliselta tuntui lempeä ääni ja imelät sanat, joilla hän taisi lausua mitä katkerimpia asioita. -- Kun rouva Bärenschildiä päänsärky vaivasi, tunsi hän luullakseni tarvetta antaa muitten tuntea hänen kipuaan, ja ikävä kyllä oli hänellä usein päänsärky. Toisinaan olin häneen kovin vihoissani, mutta milloin taas mieleni oli lempeä ja hyvä, säälin häntä syvästi. Kuinka äärettömän surkealta mahtoikaan tuntua epäillä lähimpiä omaisiaan, miestään, veljeään, niitä, joita hänen tuli pitää lapsinaan. Amalialla oli päinvastainen vika: hän uskoi, -- ei, se ei ole oikea sana -- hän vaati, että kaikki muut olisivat parempia kuin hän itse. Rahansa jätti hän, minun pyynnöistäni huolimatta, aina esille. Palvelijan, joka oli suoranaisesti hänen käskettävänään ja jonka sijalle minut oli asetettu, piti olla toimelias, kätevä, huolellinen, kekseliäs, kärsivällinen ja tottelevainen. Minulla ei ollut kaikkia näitä ominaisuuksia, jonka vuoksi Amalia-neiti usein olikin minuun tyytymätön.

Everstin kanssa en ollut paljon tekemisissä. Kahdesti käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Kerran täytyi minun näet kysyä häneltä, ketä minun oikeastaan tuli totella, hänen vaimoaanko vai tytärtään, koska molemmat yhtaikaa tahtoivat käyttää apuani. Kysyin lyhyesti ja muitta mutkitta, mikä oli hänen tahtonsa, sillä olin huomannut, että hän rakasti suoraa puhetta.

"Everstinnalla on ranskalainen kamarineitinsä ja talon muut palvelijat käskettävinään. On sen vuoksi kohtuullista, että te olette yksinomaan tyttäreni käytettävänä", vastasi hän päättäväisesti. Olin iloinen kun sain tietää, mitä minun oli tehtävä, mutta rouva Bärenschild ei koskaan antanut anteeksi tekoani.

Toisen kerran menin everstin luo pyytääkseni lupaa päästä toisinaan kirkkoon.

"Se on kohtuullinen pyyntö, mamseli Staal, pidän siitä, että taloni väki käy kirkossa, tietysti sotilaskirkossa."

Aika kului. Kesä oli täydessä kukoistuksessaan, mutta minä huomasin sen ainoastaan lämmöstä ja painostavasta ilmasta. Ei kulunut päivääkään, jona minua ei olisi nöyryytetty tavalla tai toisella, vaikka tein parastani täyttääkseni velvollisuuteni. Onneksi läksivät everstinna ja Amalia usein ulos, ja yksin istuessani kului aika hupaisasti, vaikka minulla olikin yltäkyllin työtä. Uneksin silloin entisyyden iloista ja toivoin valoisampaa tulevaisuutta, vaikka toivoni tosin oli hyvin heikko. Joka viikko sain kirjeen ja opin vähitellen pysymään tyynenä työssäni, kätkien kirjeen ompelulippaaseeni sopivampaan tilaisuuteen. Äitini tila oli jotensakin muuttumaton, hän oli kenties hiukan parempi, mutta hyvin uneton.

"Carl-eno", kirjoitti Minna, "pitää äidistä hyvää huolta ja on toisinaan hyvin helläkin häntä kohtaan, mutta tuntuu siltä kuin pelkäisi hän sitä osottaa, kuin olisi hänessä vielä vanhaa vihankaunaa, jota hän ei saa itsessään voitetuksi. Julia-täti on lempeä ja hellä meitä kuten kaikkia kohtaan, serkut ovat herttaisia, rakastettavia pieniä tyttöjä, ja Christian-serkku tekee parastaan meitä ilahuttaakseen, -- ja kuitenkin, Marie, kuinka onnellisia olimmekaan ennen! Me kaipaamme sinua aamusta iltaan, kaipaamme sinua tuhat kertaa enemmän kuin sinä meitä. Älä luule että sanon sen soimatakseni sinua, sisko, päinvastoin, Jumalan kiitos, että sinun on niin hyvä olla." --

Äiti ei oikeastaan olisi saanut kirjoittaa, mutta tavallisesti oli hän kuitenkin itse liittänyt kirjeeseen pari riviä.

"Kirjeesi eivät minua tyydytä, Marie. Minusta tuntuu kuin jotakin peittelisit. Ole suora, jos sinulla on ikävyyksiä, niin ja'a ne kanssamme. Saat siitä lohdutusta ja minä myöskin, kun saan tietää totuuden."

Mutta suora en voinut olla enkä myöskään tahtonut totuudesta poiketa. Sen vuoksi tulivat kirjeet kieltämättä yksipuolisiksi. En maininnut sanaakaan ikävyyksistä ja esitin pienimmänkin hyvän, mikä osakseni tuli, niin edullisesti kuin mahdollista. Kirjeeni olivatkin minulle vain puolinaisena helpotuksena. Ei niissä ollut ainoatakaan valheen sanaa, ja kuitenkin tuntuivat ne minusta läpilukiessa valheellisilta, kun niissä ilmeni vain elämäni valopuolet, ilman ainoatakaan varjoa. Herttainen Minnani, rehellinen Minnani, joka kirjoitti suoraan sydämmensä syvyydestä, antoi pettää itsensä, vaan ei äiti.

Kirjeissä kerrottiin, että herra Höppe oli saanut halvauksen, ei voinut puhua eikä liikkua paikaltaan, mutta oli kuitenkin täydessä tajussa. Häntä hoidettiin huolellisesti, mutta hän oli melkein aina yksin ja oli sen vuoksi kaksin verroin kiitollinen äidille, kun äiti tuntikausia istui hänen luonaan ja jutteli hänelle ystävällisesti, tai kun Minna toi hänelle kukkia. Äidin käly oli kertonut, että herra Höppe aina oli yllyttänyt hänen miestään vihaan äitiä kohtaan, mutta se ei muuttanut mitenkään äidin käytöstä. Herra Höppe oli avuton, ja äiti tahtoi lievittää ja lohduttaa, mikäli taisi.

Aikaa myöden kävivät pienet oppilaani, etenkin Henriette, minulle hyvin rakkaiksi, ja ilokseni kiintyivät hekin kumpikin omalla tavallaan sydämmellisesti minuun. Louise oli äärettömän altis vaikutuksille. Vaikka hänellä oli hyvä sydän, ei hänellä ollut rohkeutta vastustaa pahaa, omistaa hyvää, asettua virtaa vastaan. Sitä voimaa taas ei puuttunut Henrieteltä, vaan hän oli vähän liiankin kova, vähän riitaisa, kiivas, uhkamielinen, ylpeä, mutta jalomielinen, uskollinen ja uhrauksiin kykenevä. Nämä ominaisuudet eivät luonnollisesti olleet täysin kehittyneitä lapsen luonteessa, mutta ne olivat versomassa.

Usein istui pikku Henriette iltaisin vuoteessaan, kun Louise nukkui, ja minä tein työtä, ja kiisteli kanssani oikeasta ja väärästä. Hän ei kernaasti taipunut, mutta kun hän sen teki, oli hän vakuutettu olleensa väärässä, ja hänen käytöksestään huomasin pian, että totuus oli juurtunut hänen sydämmeensä.

"Voi, mamseli Staal, äiti ja Amalia ovat todellakin hyvin pahoja."

"Kavahda, Henriette, älä rupea muita tuomitsemaan. Meillä on kyllin tekemistä itsessämmekin. Äidilläni oli aina tapana sanoa, että lähimmäisemme viat eivät saa meissä herättää muuta tunnetta kuin surua sekä halua peittää ne rakkauden vaipalla."

"Teidän äitinne on hyvin hyvä."

"Ja hyvin vaatimaton."

"Minä en ensinkään pidä erikoisen paljon vaatimattomuudesta. Se, jolla kerran on jokin ansio, tietäköön siitä myös, minun mielestäni."

"Mitä mittaa sinä käytät arvostellessasi itseäsi, pikku Henny? Jos mittaat itseäsi syntisten ihmisten mukaan, voit helposti tulla suureksi, mutta jos mittaat itseäsi ainoan täydellisen olennon mukaan, tulet äärettömän pieneksi, nöyräksi ja vaatimattomaksi. Eikö niin?"

"Niin kyllä."

"Nyt sinun pitää nukkua, Henriette. Hyvää yötä, uneksi kauniita unia, pikku tyttöseni. Kun olen ommellut tämän viimeisen reunuksen Amalian hameeseen, olen valmis ja menen minäkin nukkumaan."

KYMMENES LUKU.

Elokuu tuli. Lapset pääsivät kesälomalle ja se oli päätetty viettää eräässä huvilassa Frederiksbergallee'n varrella. Amalia olisi mieluimmin asunut Strandvejen'in varrella, mutta rouva Bärenschild pani vastaan, ja luulenpa todella että hän teki sen vain Amaliaa kiusatakseen.

"Teidän täytyy, mamseli Staal, lähteä edeltä sisäkön kanssa, ripustamaan ylös akkunaverhot ja panemaan kaikki kuntoon."

Lise-sisäkkö, joka ensimmäisestä keskustelustamme asti oli osottanut minulle tuntuvaa epäsuosiota, ei ollut ensinkään hyvillään tästä toimenpiteestä. Hänen käsityksensä mukaan olin minä jonkinlainen vakoilija, joksi everstinna todellakin oli kehottanut minua rupeamaan, vaikka tosin menestyksettä.

Pöly tuprusi sisään täyteen ahdatun omnibuksen akkunoista, ajaessamme Vesterbro-katua, tuota rakasta Vesterbro'ta, jolle en ollut kertaakaan astunut eromme jälkeen. Minusta tuntui kuin tekisi entisen kotimme näkeminen minulle hyvää. Pistin pääni akkunasta ulos, mutta mitä näinkään! Talo oli melkein kokonaan alas revitty, rakas arkihuoneemme oli avoinna kaikkien katseille, kauniit vihreät seinäpaperit riippuivat repaleina. Ruokasalin läpi saatoin katsoa puutarhaan. Missä ennen oli ollut kukkapenkereitä ja sieviä käytäviä, näkyi nyt soraläjiä ja kiviä. Hetkinen vain, ja vaunut vierivät pois, mutta olin nähnyt kylläksi. Tuntui, kuin olisin jäänyt kodittomaksi, ajattelin professorin lintuja ja voin tuskin pidättää kyyneleitäni. Voi, olin aina luullut, että muuttaisimme sitten kaikki vanhaan kotiimme, mutta tätenhän me joutuisimmekin siis aivan vieraaseen ympäristöön. Pääsisimmekö edes ollenkaan enää yhteen. Jumala sen yksin tiesi. Yhtymisemme tuntui minusta entistä kaukaisemmalta ja epätodellisemmalta.

"Teille tulee vedet silmiin", virkkoi muuan lihava eukko, jonka syli oli täynnä kääröjä ja laukkuja, ja joka lakkaamatta pyyhki hikisiä kasvojaan, "se tulee pelkästä kuumuudesta, näen mä, eikä minunkaan laitani ole juuri kehuttava, ja kuitenkin saamme me Frederiksbergiläiset olla kiitollisia näistä siunatuista omnibuksista. Ovat ne kuitenkin suurena helpotuksena, kun pääsee omia jalkojaan vaivaamasta."

Vaikka en voinut olla hänen kanssaan yhtä mieltä siinä asiassa, olin kuitenkin niin kiitollinen tuon lihavan eukon ystävällisistä katseista, että tarjouduin pitämään kahta hänen kääröistään. Toinen sisälsi kahvipapuja, kuten hajusta heti päätin, toisen, joka oli laukku, otin vähällä pudottaa säikähdyksestä maahan, sillä sen sisältö liikkui sangen epämiellyttävällä tavalla.

"Hyvänen aika, luulenpa että pelkäätte", huudahti eukko ja nauroi haletakseen, "ei siinä ole kuin muutamia viattomia kaloja, jotka ostin lapsilleni, sillä nähkääs, niillä on ollut hinkuyskä, eivätkä saa vietä syödä lihaa."

Lise-sisäkkö veti hamettaan puoleensa, nyrpisti nenäänsä ja katsahti kopeasti kalalaukkuun.

Olin koko päivän ankarassa työssä. Luutnantti Due tuli antamaan minulle hiukan neuvoja huonekalujen sijoittamisessa, kuten hän sanoi. Se oli suuri apu, sillä muuten olisin ollut sangen pahassa pulassa.

Herrasväki saapui illalla. Ei minua sanallakaan kiitetty, mutta ei myöskään moitittu, ja sekin oli jo paljon.

Amalia oli saanut kaavapiirustukset pitsimantiljaan, joiden mukaan minun piti ommella korko-ompelua. "Teidän täytyy pitää kiirettä, mamseli Staal", sanoi hän, ja minä koitin kiirehtää minkä jaksoin. Kävellä en ehtinyt, vaan istuin käsitöilleni puutarhassa iloiten kukkaintuoksusta, vihreistä puista ja päivänpaisteesta.

Olimme siellä useammin yksinämme kuin kaupungissa ja yleensä vallitsi ikävänlainen mieliala. Everstinnalle kävi aika pitkäksi ja hän oli pahalla päällä. Amalialla oli ikävä, jonka vuoksi hän oli entistä tuittupäisempi. Luutnantti Duella oli myös ikävä ja ajan kuluksi teki hän herkeämättä pientä pilaa, etenkin sisarestaan. Everstistä sitä vastoin tuntui hauskalta olo perheen keskuudessa, lukuunottamatta muutamia ukkoskohtauksia. Hän oleskeli paljon lasten kanssa, jotka rouva Bärenschild ja Amalia kokonaan laiminlöivät.

"Louise täti tulee tänne viikon päiviksi", ilmoitti Amalia eräänä aamuna suuruspöydässä. Kukaan ei virkkanut mitään, mutta selvästi näkyi, etteivät he olleet siitä hyvillään. Ainoastaan eräs iloitsi vilpittömästi hänen tulostaan. --

Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti sisään huoneeseemme, joka sijaitsi idänpuoleisessa tornissa, herätin minä pienet ystävättäreni, ja nopeasti pukeuduttuamme menimme ulos huvimajaan, käyttääksemme rauhalliset aamutunnit lukemiseen. Autoin heitä kirjoituksissa ja läksyjenluvussa tutkintoa varten ja rupesin opettamaan heille vähän englanninkieltä.

"Mikä salaliitto tämä on?" kuului eräänä aamuna odottamatta salaneuvoksetar Trollen ääni, "näin teidän menevän ulos eilen ja nyt taas tänään ja tulin siitä oikein uteliaaksi. -- Näytätte lukevan oikein mielellänne. Te pidätte varmaankin paljon mamseli Staalista, lapset?"

Louise päästi käteni, mutta Henriette kietoi käsivartensa ympärilleni. "Me rakastamme häntä", sanoi hän.

Salaneuvoksetar istuutui, selaili hiukan kirjoja, ojensi minulle ranskalaisen kirjan ja pyysi minua lukemaan ääneen.

"Hyvin, oikein hyvin. Ja nyt kerron teille erään tuuman, kuullakseni hyväksyttekö sen, ennenkuin esitän sen everstinnalle. Suostuisitteko te, mamseli Staal, -- sillä että kykenette, siitä olen varma, -- suostuisitteko opettamaan Louisea ja Henrietteä? Se olisi heille suureksi hyödyksi. Voitte olla vakuutettu siitä, että olen huomannut kuinka hyvä teidän vaikutuksenne heihin on ollut."

"Jos minä todella siihen kykenisin, suostuisin hyvin kernaasti."

Henriette riemuitsi, eikä Louisekaan iloaan peitellyt.

Salaneuvoksetar nyykäytti meille ystävällisesti päätään ja meni pois. Hetken kuluttua hän palasi. Hänellä oli suuri itsensähillitsemis-kyky ja hän olikin aivan tyyni, mutta poskilla näkyi kuitenkin tavallista tummempi puna.

"Kuulen, hyvä mamseli Staal, että olette tuiki välttämätön nykyisessä asemassanne, jonka vuoksi teillä kuitenkaan suinkaan ei ole syytä siihen jäädä. Olen pitkän elämänvaellukseni aikana koonnut koko joukon ihmistuntemusta, minulla on jotensakin terävä huomiokyky ja olen aikoja sitten huomannut, että kasvatuksenne asettaa teidät aivan toiselle sijalle, kuin missä nyt olette. -- Minun ei ole tapana helposti lahjoittaa kellekään ystävyyttäni, mutta kun sen teen, toivon myöskin antavani lämpimän ystävyyden, joka näyttäytyy enemmän teoissa kuin sanoissa. Luulen helposti voivani hankkia teille kotiopettajan toimen ja tulee olemaan todellinen ja suuri ilo auttaa teitä semmoiseen paikkaan, jossa teille annetaan arvoa ansionne mukaan."

"Olen teille sanomattoman kiitollinen suuresta ystävällisyydestänne, mutta tarjoustanne en voi ottaa vastaan."

Salaneuvoksetar tuli luokseni, katsoi minua suoraan silmiin ja huudahti:

"Olisiko se mahdollista, voisitteko te noiden äidittömien tähden siinä määrin uhrautua?"

"En, rouva salaneuvoksetar, minun olisi kyllä tosin hyvin vaikeata erota lapsista, mutta syy on itsekkäämpää laatua."

"Saisinko kysyä, mikä se syy on?"

"Omaisistani tuntui raskaalta, että minun olosuhteitten pakosta täytyi lähteä vierasten ihmisten pariin. He luulevat nyt, että olen löytänyt kodin, jossa minun on hyvä olla. Jos vaihtaisin paikkaa, tuntisivat he uudestaan samaa tuskaa, kuin heistä erotessani."

"Sekö oli se itsekäs syy?" Salaneuvoksetar Trolle laski kapean kätensä hyväillen pääni päälle ja kuiskasi hellällä äänellä: "Te olette hyvä pieni tyttö."

Iltapäivällä oli Amalia pahalla tuulella. "Te tuhlaatte liian paljon aikaa lasten hyväksi", sanoi hän, "en ymmärrä kuka on pannut noita opettajanoikkuja päähänne. Te laiminlyötte ompelemisen, eihän mantilja ole vielä edes puoleksi valmis. Nyt täytyy teidän jättää kaikki muu, poimia kukkia ja asettaa ne oikein kauniisti maljakkoihin."

Kapteeni Ridderspore, kosija, joksi luutnantti Due häntä nimitti, tuli sitten illalla Amaliaa tervehtimään, ihaili kukkia ja sanoi: "Neiti on varmaankin järjestänyt ne itse. Tuskin voi nähdä mitään sen ihanampaa."

"Kuinka te arvasitte, että minä olin ne järjestänyt", virkkoi Amalia nauraen, "niin, luulenpa todella olevani jotensakin lahjakas siihen suuntaan. Täytyyhän jollakin tavoin huvitella täällä maalla."

Kapteeni Ridderspore otti ruusunnupun ja kiinnitti sen rintaansa. Hän ansaitsi todellakin kosijan nimen. Väsymättä hän palveli Amaliaa, joka ei taipunut häntä ottamaan, mutta ei häntä hylkäämäänkään. Aatelismiehenä, upseerina ja varakkaana miehenä ei hänelle sopinut antaa rukkasia. Mutta hyvin vähälahjaisena sekä järjen että ulkomuodon puolesta ei hän Amaliata varsin miellyttänyt, jonka vuoksi hän näki parhaaksi antaa kapteenin odottaa. --

Palatessani eräänä sunnuntai-aamuna elokuun puolivälissä kirkosta, ylläni vaalean sininen puku, äidin viimeinen joululahja, tuli Amalia vastaani käytävässä.

"Mitä näenkään, mamseli Staal, tuommoinen kaunis puku yllä? Kuinka sopimatonta! Olettehan aina ennen valinnut tummia kankaita. Minun mielestäni on luonnollista, että aina olette siististi puettu, mutta niin vähän silmäänpistävästi kuin mahdollista."

En tehnyt vastaväitteitä, vaan ripustin pois kauniin sinisen pukuni. Sen alla olisikin todella kevyemmän sydämmen pitänyt sykkiä. Pukeuduin vanhaan mustaan silkkipukuuni, joka mielestäni oli säädyllisin ja teki minut enimmin näkymättömäksi.

Eräänä hyvin helteisenä päivänä läksi eversti ajelemaan lasten kanssa metsään, rouva Bärenschild meni kylpemään, ja Amalia sekä Frederik-luutnantti tulivat viileyttä etsimään huvimajaan, jossa minä istuin.

"Mikä sietämätön helle! Ei voi kävellä, ei lukea eikä tehdä niin mitään."

"Se on teidän mielipiteenne, Amalia, ja kieltämättä myöskin minun, mutta neiti Staal näyttää olevan toista mieltä."

"Kaikki ihmiset eivät ole samassa asemassa. Näyttäisipä hullunkuriselta, jos kaikki panisivat kätensä ristiin vähäisen helteen tähden. En ymmärrä muuten, minkä vuoksi te, Frederik, viime aikoina olette ruvennut sanomaan mamselia neidiksi. Se on todellakin sopimatonta."

"Minulla on kyllin ikää toimiakseni omin päin, Amalia. Meidän entiset mamselimme ovat tehneet sen nimen minulle vastenmieliseksi. Tätä nuorta naista sanon minä ehdoin tahdoin neidiksi. Mutta mitä näenkään! Tuolla tulee Helene ajaen upean ritarin rinnalla. Sehän on 'kosija', niin totta kuin elän!"

Amalia odotti hetken, kunnes oli saanut nyrpeän ilmeen kasvoistansa poistumaan, ja riensi sitten vaunujen luo.

"Kaunis tyttö", huomautti luutnantti katsellen hänen jälkeensä.

"Erinomaisen kaunis."

"Kuulkaa, neiti Staal, tahtoisin kysyä teiltä neuvoa eräässä asiassa. Sallittehan." Hän otti ompelulippaastani lävistimen ja piirteli sillä kuvioita pöytään. "Lupaatteko vastata suoraan?"

"Kyllä, toivoakseni."

"Luuletteko te, että Amalia voisi tehdä minut onnelliseksi? Luuletteko, että me sopisimme hyvin toisillemme? Neuvotteko minua anomaan hänen kättään?"

"Kuinka minä uskaltaisin siinä suhteessa neuvoa, tunteehan luutnantti hänet paljoa paremmin kuin minä."

"Tuota en olisi uskonut teistä, neiti Staal, se ei ollut ystävän vastaus. Jos pahin viholliseni seisoisi papin edessä Amalian kanssa, tarttuisin hänen käsivarteensa ja huutaisin: seis, seis, ennenkuin on myöhäistä."

"Minun täytyy tunnustaa, etten pitänyt mahdollisena, että te olisitte Amalia-neitiin kiintynyt."

"No, se minua ilahuttaa. Mutta mitä arvelette siitä, että Helene usein on viitannut siihen suuntaan, että minun pitäisi naida Amalia. Sisar tahtoo päästä hänestä ja suo hänet veljelleen. Sydämmeni on muuten kaukana poissa, kaukana Ruotsissa asti. Kyllä te todella olette omituisin ihminen, minkä eläissäni olen tavannut. Nyt te ensimmäisen kerran katsotte minuun oikein ystävällisesti, kun kuulette, että sydämmeni on Ruotsissa. -- Minulle on käynyt sangen omituisesti. Olen aina tavallani kammoksunut papintyttäriä, ruotsittaria, pitkiä naisia yleensä ja etenkin Maija-nimisiä, ja ajatelkaa, lähden tervehtimään pohjois-Ruotsissa asuvaa serkkuani ja kun palaan kotiin, olen kihloissa pitkän, ruotsalaisen papintyttären kanssa, jonka nimi on Maija. Se on syvä salaisuus, minulla on ainoastaan yksi ainoa uskottu. Teitä en pyydä vaikenemaan, sillä vaikenette pyytämättäkin. Jos olisin vähääkään tunteellinen, luettelisin kaikki hänen suloutensa ja hyvät avunsa, mutta sitä en ole ja tyydyn sen vuoksi lyhyesti selittämään hänet kaikkein herttaisimmaksi olennoksi maan päällä. Te muistutatte häntä, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Ulkonaista yhtäläisyyttä ei ole, hän on -- ettehän pahastune, se onkin kenties vain minun luuloni -- hän on teitä kauniimpi. Hän on avomielinen, te suljettu. Hän on iloinen, te vakava. Eihän teillä tosin ole syytä ollakaan täällä muunlainen, -- te sysäätte luotanne, peräydytte, hän tulee vastaan, ja kuitenkin te mielestäni muistutatte häntä. Tuntuu siltä kuin teidän molempien sydämmissä asuisi salainen voima, joka vastoinkäymisten kohdatessa selvimmin ilmenisi. Minulla on rajaton luottamus teidän kumpaisenkin menettelytapaan. Niin, se on arvoitus, jota en voi selittää, ja te ette tietysti voi minua ymmärtää."

"Luulenpa kuitenkin voivani. Yhtäläisyys johtuu varmaankin siitä, että palvelemme samaa isäntää."

"Niinkö luulette!" -- Luutnantti Due käänsi kasvonsa puoleksi poispäin, painoi lävistimen niin syvälle vihreään puutarhapöytään, että kärki katkesi, ja kysyi: "Enkö minä sitä isäntää palvele?"

"Minun täytyy sanoa: ette. Te ette ole ruvennut vakinaiseen palvelukseen, mutta toisinaan, eikä niin aivan harvoinkaan, minun luullakseni, työskentelette te talossa tunnittain. Mutta teillä on ominaisuuksia, jotka asettavat teidät talon parhaimpien ja hyödyllisimpien palvelijoiden joukkoon, kun te kerran otatte pestin koko elinajaksenne, ja niin kyllä lopulta käykin."

"Ei mitään saarnaa, neiti Staal, taivaan tähden, ei mitään saarnaa!" Luutnantti Due painoi sormillaan korvansa kiinni, juoksi pois huvimajasta ja viskasi tietämättänsä pahoinpidellyn lävistimen porkkanapenkereelle.

Hetken kuluttua hän palasi. "Tahdotteko nähdä hänet? Tämä on valitettavasti sangen kurja kuva, erään vaeltavan tuhertajan maalaama."

"Erinomaisen miellyttävät kasvot. En väsyisi niitä katselemasta."

"Hän on komean näköinen todellisuudessa, paljoa komeampi kuin tuossa, ja kun lisäksi ajattelee, kuinka hyvä ja herttainen hän on! Ainoastaan yhdessä kohden on minulla muistuttamista häntä vastaan, mutta se onkin seikka, jota en koskaan voi oikein antaa anteeksi, seikka, joka on ristiriidassa kaikkien hänen hyvien ominaisuuksiensa kanssa. Voitteko arvata, mikä se on?"

"En mitenkään!"

"Se, että hän valitsi minut, että hän voi minuun mieltyä, että hän rakastaa minua uskollisen sydämmensä syvyydestä. Suuri vika niin puhtaassa ja lujassa luonteessa on valita kevytmielinen, huikentelevainen luutnantti elämäntoverikseen. Olen monta kertaa sanonut Maijalle, että se alentaa häntä minun silmissäni. Mutta mitä arvelette? Jos hän olisi antanut minulle rukkaset, olisin tullut onnettomaksi elinajakseni. Kaikella tässä maailmassa on valo ja varjopuolensa. -- Kun minä täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja saan itse omaisuuteni haltuuni, matkustan tyttöäni noutamaan, ja kun hän vaimonani tulee tänne, niin varokoot ne sukulaiseni itseään, jotka eivät tahdo osottaa hänelle kyllin suurta kunnioitusta. -- Olen avannut teille sydämmeni, neiti Staal, osaksi sen vuoksi, että minun teki mieli jutella teidän kanssanne Maijasta, ja osaksi siitä syystä, että se oli ainoa keino, jonka kautta voimme joutua hauskaan, avomieliseen suhteeseen keskenämme. Toivon, että tästä lähtien olemme hyviä ystäviä."

"Oikein hyviä ystäviä", vastasin minä puristaen lämpimästi hänen kättään.

Tämä ystävyys tuotti minulle suurta lohdutusta. Me puhuimme usein Maijasta, joka toisinaan lähetti minulle ystävällisen tervehdyksen. Luutnantti Due osotti minulle aina sydämmellistä ja vakavaa kohteliaisuutta, joka sangen räikeästi erosi hänen toisinaan melkein sietämättömästä käytöksestään rouva Bärenschildiä ja Amaliaa kohtaan. Nämä viimeksimainitut kohtelivat minua sensijaan entistä ankarammin ja usein sain kuulla, että olin oikullinen, vaikka todellakaan en sitä itse huomannut.