Part 7

»Jos rakastaisit oikein sydämestäsi jotakuta toista, niin siinä eivät velat ja muut seikat haittaisi.»

Hän ei virkkanut mitään, tuijotti vain tuleen synkein silmin.

»Kehenkähän hän mahtaa olla rakastunut?» ajattelin.

»Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä»,

kuului Rauha laulavan kamarissaan. Emäntä oli siis saanut asiansa toimitetuksi. Kohotin katseeni kenkieni kärjestä Berglundiin aikoen huomauttaa jotakin Rauhan kauniista lauluäänestä, mutta ehdin hoksata oudon ilmeen hänen silmissään.

Ohoo! Olinpa minä ollut sokea, oikea hölmö, kun en ennemmin ollut tuota hoksannut! Monet seikat selvenivät. Ilmankos Berglund niin mielellään istuu iltakaudet Rauhan majassa!

Mutta Rauha! Mahtaakohan Berglund olla se kuu, jota hän rakastaa? Jos niin on, niin hänenä minä ottaisin heti leipävartaan ja pudottaa jysäyttäisin kuun syliini enkä turhia surisi.

»Rohkea rokan syö» on tunnuslauseeni. Rykäisin kurkkuni selväksi.

»Onko hän antanut rukkaset?»

Kysymykseni pudottaa ropsautti sulhasmiehen maahan paratiisista, jonne hän oli omin luvin lentänyt. Hän ei tajunnut kysymystäni. Toistin sen ja tein pienen päänheilahduksen naapuriin päin.

»En ole kosinutkaan.»

Suuni oli auki sekalaisista tunteista. Kieleni ei kyennyt kääntymään.

Berglund nousi. Äskeinen tunteellisuus oli tipotiessään. Yhtä asiallisella äänellä kuin opettaessaan lapsille »Lontoo on Englannin pääkaupunki» hän selitti, ettei kahden köyhän ja velkaisen kannata mennä naimisiin. Rakkaus ajan oloon hiiltyy, hiipuu ja sammuu. Sitäpaitsi hän tiesi olevansa yhdentekevä olio mainitulle neitoselle.

Minulla on iso mustelma oikean kämmenen syrjässä. Iskin sen pöydän laitaan ja toivotin kaikki miehet siihen kiehuvaan pikipataan, jota pahassa paikassa lämmitetään meikäläisen ihmisen hurskailla toivomuksilla. Mustelman sain tietenkin vasta Berglundin poistuttua.

Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä.

Joulukuun 4 p.

Ei mikään ole ihmiselle sen nöyryyttävämpää kuin että hän yhtenä kauniina päivänä huomaa olevansa aasi, pitkäkorvainen aasi. Jos äitirouva, Kerttu, rouva tai neiti Iippo, kuka hyvänsä ystävä tai vihamies ilmoittaa aasimaisuuden valituin sanoin, ei se ole ollenkaan niin syvästi nöyryyttävää kuin oma huomio, sillä ovathan omat hyvät käsitykset sentään tallella, ja lausunto selitetään epäonnistuneeksi parjaukseksi.

Tänään, joulukuun neljäntenä, minä huomasin olleeni aasi, tai ainakin vaeltaneeni silmät aasimaisesti ummessa.

Olen luullut omaavani jotakuinkin nasevan huomiokyvyn, mutta luulo ei ole tiedon arvoinen. Tästä päivästä lähtien en luule mitään sellaista. Aasimainen en aio kuitenkaan olla.

Olen keksinyt suuren salaisuuden. Olen keksinyt Rauhan »kuun». Aasimaisuuteni on siinä, etten sitä ole jo ennemmin keksinyt.

Berglund oli kuu, Rauhan kuu!

Päästyäni selville Berglundin sydämen salaisuuksista valtasi minut vastustamaton halu kurkistaa myös Rauhan tunteitten salakammioon.

Kahtena päivänä vaanin punastumista, kaihoisaa katsetta, huulten värinää, säpsähdystä, mutta turhaan. Rauha oli rauhallinen, kuten aina muulloinkin, kohteli ja katseli Berglundia kuin veljeä, ehkä niinkuin hiukan epäsovussa olevaa veljeä.

Mutta kun epäilys oli herännyt, ei se vain niin ota kuollakseen.

»Mikä minussa oikein on hullusti, kun sinä jo kolmatta päivää tuijottelet minuun?» kysyi Rauha tänään, kun palasimme luokista.

Rehellisyys maan perii.

»Ajattelen sitä kuuta, johon olet rakastunut.»

Tyttö säpsähti, karahti punaiseksi ja vilkaisi hätääntyneenä Berglundiin, joka siinä lähistöllä ripitti erästä poikaviikaria liian kovista lumipalloista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun. Niissä oli niin paheksiva, nuhteleva ilme, että kaduin avosuisuuttani.

Katumus oli kuitenkin lyhyt vilahdus. Totuuden paljastuminen oli selvä. Siinä oli kaksi ihmislasta, jotka rakastivat toisiaan (kuten eräässä laulussakin kauniisti lauletaan) ja antoivat aivan turhan tähden eron ja surun toukan sydämensä seinämiä järsiä.

Lämpimän auttamisajatuksen läiskyessä rinnassani tartuin Rauhan käsivarteen.

»Älä pahastu, ystävä kulta, mutta kuu on nyt niin alhaalla, että leipävartaalla sen voit pudottaa alas!»

Kiihtyneenä, jollaisena en häntä ole ennen nähnyt, tempasi hän itsensä irti, purskahti itkuun ja juoksi huoneisiinsa.

Sormi suussa, pää painuksissa menin omaan majaani. Minun oli niin paha olla, ilkeä suorastaan. Kuka käski panna lusikkaani vieraaseen ruokaan!

Silmät punaisina Rauha tuli keittämään. Arkailimme toisiamme. Vihdoin sain ylpeän sisuni kuiskaamaan anteeksipyynnön.

»Mitä anteeksipyytämistä siinä on. Olihan sinulla oikeus ystävänä antaa neuvosi. Mutta ymmärräthän, etten voi leipävarrasta käyttää, ellei hän tahdo.»

Kohtaus päättyi aito naisellisella tavalla kyyneliin ja syleilyihin. Näytän kehittyvän naiselliseksi pitkin askelin.

Joulukuun 13 p.

Puhaltelin saippuakuplia iltani iloksi. Se on niin romanttista hommaa. Välskärin Kertomuksissa Ester Larssonkin puhalteli saippuakuplia ullakkokamarinsa ikkunasta ja haaveili kuninkaista ja Bertelsköldeistä.

Minä makailin selälläni salini matolla enkä haaveillut, en kiusallakaan. Sensijaan tuumailin, missä viettäisin lähenevän jouluni. Syrjäajatukset olivat vanhoja ja kuluneita ongelmia elämänilon saippuakuplamaisuudesta, josta minullakin on omat, vaatimattomat kokemukseni.

Menen kotiin, jos tämä kupla lentää hajoamatta tuolin luo.

Präiskis! Se särkyi heti, ja kirveleviä pisaroita räiskähti silmääni.

Tädin luo, jos tämä säilyy.

Kupla lähti välkkyen lentämään tuolia kohden. Laskeutui kuitenkin liian lähelle jalkojani. Kohotin sääreni ja potkaisin sen rikki. Minulle ei ole mitään todellista halua lähteä Helsinkiin.

»Onkohan täällä neiti kotona?» kuului ovelta särisevä ääni, kun vielä jalkani oli koholla ilmassa.

Saippuakuppi kiiri tulisella kiireellä piiloon uunin syrjään. Virtaava puro lattialla osoitti sen tietä. Kuplanpuhaltaja kavahti yhtä kiireesti istumaan, pujahduttaen pillin lattialla viruvan tyynyn alle, ja vasta senjälkeen kääntyi tarkkaamaan, millainen mahtoi olla se haamu, joka niin kuulumattomasti oli hänen kynnykselleen ilmestynyt.

Rouva Kristiina Iippo, Taneli Iipon kristillinen aviopuoliso omassa luisevassa henkilöllisyydessään, seisoi ovipielieni kehystämänä.

Ei ole lainkaan ihmettelemistä, jos suuni olikin hetken aikaa auki ja silmäni älyttömät kuin syvästä unesta heränneen, sillä tämä oli kumma ja ihme. Olin odottanut haamua, aavetta, mutta rouva Iippoa en ollut valmistautunut tapaamaan.

Niin arvokkaasti kuin mahdollista nousin epävirallisesta asennostani ja toivotin harvinaisuuden tervetulleeksi majaani. Tämä oli rouvan toinen vierailu luonani.

Mitähän tärisyttävää lienen taas tehnyt? Kävin läpi kaikki viime päivien tapahtumat ja tulin siihen lopputulokseen, että olin käyttäytynyt aivan mallikelpoisesti enkä ollut mitenkään ja millään muotoa loukannut tai sortanut herrasväki Iipon oikeuksia tai kunniaa.

Arvokkaana kuin hallitseva kuningatar astui harvinainen vieras kuulumattomin askelin (tallukat jaloissa) huoneen poikki ja istuutui kuin tuomari lakipöydän taa, nojatuoliin.

Onpa jännittävää tietää, mikä hänet tänne toi! Sitten elokuun viimeisen päivän emme olleet vaihtaneet sanaakaan, lukuunottamatta toisille sanottuja, toisille tarkoitettuja pistäviä huomautuksia. Kasvojen poimuista päättelin, ettei tulossa ollut mikään ystävyysottelu.

»Minulla on neidille asiaa.»

Tietenkin! Sanoin noin vain mielessäni. Rouvalle nyökkäsin hartaana.

»Neiti on viime aikoina seurustellut paljon tohtori Korpisen kanssa.» Rouva katseli minua niin terävästi kuin olisi halunnut halkaista ja katsoa, miltä oikein sisältäpäin näytin.

»Jonkin verran», vastasin jäykästi. En halunnut lainkaan rouvaa rippi-isäkseni.

»Tohtori käy täällä pari kertaa viikossa.»

»Eihän se mikään salaisuus ole. Hänhän käy kuoronharjoituksissa kuten monet muutkin.»

»Ei tohtori ole ennen käynyt kuoroissa.»

»Sitä hauskempaa, että hän nyt tuli.»

»Älkää tekeytykö noin viattomaksi! Hän käy kuoronharjoituksissa teidän tähtenne.»

»Niinkö todellakin! Onko hän sen sanonut rouvalle?»

»Älkää viisastelko! Te tiedätte, että tohtori on kihloissa meidän Esterin kanssa, tai melkein kihloissa. Kihlaus julkaistaan jouluna.»

»Sepä hauskaa!»

»Neiti ymmärtää, ettei minun tyttäreni seurustele kenenkään mieshenkilön kanssa muuten kuin tositarkoituksella, eikä mikään mies uskalla lähestyä minun tytärtäni muuten kuin kunniallisin aikein.»

Jos rouva olisi voinut heittää yhden ainoan silmäyksen sieluuni, olisi hänen liikuttava äidinuskonsa tyttäreen sortunut, ja sortuminen olisi ollut suuri. (Kuvittelen Hangon majakan molskahdusta Itämereen.)

Vaikenin. Rouva Iipon ja minun ajatukseni neiti Iiposta eivät olisi kuitenkaan sopineet yhteen. Rouva henkäisi syvään. Hän näytti odottavan minulta joitakin sanoja, mutta kun niitä ei kuulunut, ei hän vähään aikaan tiennyt, miten jatkaa juttua.

»Jos neidillä on joitakin aikeita tohtoriin nähden, niin on parasta jättää ne!»

»Minulla ei ole mitään aikeita häneen nähden, hyvä rouva.»

»Eipä se siltä näytä. Apteekillakaan ette muita edes nähnyt kuin tohtorin, älkääkä luulko, etten tiedä teidän kävelyretkistänne iltapimeässä. Sanon suoraan, että on sopimatonta seurustella toisen sulhasen kanssa.»

Lämpötilani kohosi kiehumapisteeseen. Sain vaivoin kiehumakuplat poreilemaan laitojen sisässä, mutta kuumaa höyryä tuli torven täydeltä.

»Hyvä rouva, teillä ei ole oikeutta panna lusikkaanne minun kuppiini, ei ainakaan omin luvin! Minulla on oikeus seurustella kenen kanssa tahdon. Teiltä en ainakaan tule siihen lupaa kysymään enkä neiti tyttäreltänne liioin. Mitä Korpiseen tulee, niin olen pari kertaa ollut hänen kanssaan kävelemässä kahden kesken maantiellä, ja jos päähäni pälkähtää, menen vastakin. Mutta jos tohtori pitää parempana seurustelua neiti tyttärenne kanssa, niin hän on minun puolestani aina vapaa. Minä en aio koskaan miestä kerjätä toiselta naiselta enkä lähetä äitiänikään sitä puolestani tekemään. Hyvää yötä!»

Tein täyskäännöksen ja menin kamariini. Itku pyrki esiin, mutta sitten huomasin sen hyödyttömäksi ja rupesin nauramaan.

Otin kirjahyllyltäni J. Öhquistin »Deutsche Prosa und Dichtungin» ja hain sieltä Seidelin kertomuksen Leberecht Hunchenistä, »jolla oli taito imeä mettä kaikista kukista, myrkyllisistäkin». Sellainen kertomus virkistää tämänlaatuisten kohtausten jälkeen.

Olkoon rouva Iippo myrkyllinen kukka! Minä pörisevä kimalainen! Yhden ainoan mesipisaran hänestä löydän, ja se on rakkaus tyttäreen.

Joulukuun 15 p.

Rakas, kirjokantinen päiväkirjani! Sinä hellästi lemmitty varaventtiili, uskon sinulle suuren salaisuuden. Olen nauranut itselleni mahataudin. Aivan totta! Älä tuijotakaan ihmetellen lumivalkeilla, siniviivaisilla poskillasi! Tapani ei ole valehdella, ei ainakaan sinunkaltaisellesi uskolliselle ystävälle.

Mikäkö on suuri salaisuuteni? Ei suinkaan mahatauti.

Tohtori Korpinen on vakavasti rakastunut minuun.

»Mitä? Onko hän sen itse sanonut?» näen kysymyksen ilmeettömällä naamallasi.

»Varjelkoon! Eihän toki. Tämä Latomeri vain otaksuu niin. Sääli iloista tohtoria. Tulen murtamaan hänen toivorikkaan tulevaisuutensa rukkasilla.»

»Mitä, rakas kirjani, epäiletkö sinä tohtorimme sydäntä murtumattomaksi?»

Samaa uskon minäkin. Hän on aika veijari. Hän narrailee tyttäriä ja mammoja täydelleen, se junkkari. Alan aavistella, että hän aikoo juksata minuakin, mutta varokoon, etten juksauta takaisin!

Eikö tämä juttu nauratakaan? Seikka onkin sellainen, että toinen asia minutkin sai nauramaan.

Rakas päiväkirjani, et vielä tunne Latomerta, mutta ethän juoksekaan kylänkululla kuten emäntäsi, vaan nukut laatikossasi, kokoat ja säilytät tietoja.

Tässä kylässä, kilometrin päässä koululta, on talo, rikas ja mahtava. Sen omistaa emäntä Lyydia Hosio. Hänen miehensä ei omista mitään, ja se ei ole paljoa. Älkää, hyvät rengit, naiko talojen ainoita tyttäriä rahan ja tavaran toivossa! Se ei kannata.

Emännällä on kaksi tytärtä. Molemmat komeita ja isänsä näköisiä.

Vanhempi tytär, Vuokko, on käynyt yhteiskoulua yhdeksän vuotta ja eronnut viidenneltä luokalta. Hän on näet eronnut joka toinen vuosi koulusta kevätlukukauden loppupuolella »heikontuneen terveyden takia» ja sitten taas seuraavana syksynä aloittanut uudelleen samalta luokalta. Nykyisin hän on kotona ja ompelee kovasti kapioitaan, sillä hän aikoo naimisiin, kuten tänään kuulin, tohtori Korpisen kanssa.

Jokos kelpaa nauru?

Eikä siinä vielä kaikki.

Ei Vuokko Hosio vielä vanhanpiian höperö ole: Hän on ikäiseni, pari päivää nuorempi vain. Tärkeä seikka sekin kilpailussa.

Nuorempi tytär, Taimi, on minulle tuntematon suuruus. Hän on Helsingin Musiikkiopistossa katsomassa, kuinka saisi parhaiten hävitetyksi Hosion talon tuloja ja pääomia.

Tänään osoitettiin minulle se kunnia, että minut kutsuttiin iltakahville Hosion hienosti kalustettuun neitsytkammioon.

Ensin katseltiin neidin johdolla valokuvat. Kaikki entiset »flammat» osoitettiin tarkasti sekä kerrottiin pieni kasku tutustumisesta, erosta y.m. senkaltaisesta. Ehtiihän niitä yhdeksän vuoden kouluajalla jo saadakin ison kokoelman, kun vain pitää sen pääharrastuksenaan. Olihan niitä sellaisia neitosia minunkin kouluaikanani, ja oli monta, jotka olivat saaneet suurempiakin ennätyksiä. Vuokko oli ehtinyt vasta kahteenkymmeneenkuuteen (26), mikäli voin valokuvista päätellä, tohtori Korpisen vielä kaupanpäällisiksi.

Rakas kirjani voi uskoa, että todella tunsin itseni vasta-alkajaksi.

Sitten tuli neiti Iippo päiväjärjestykseen. Neiti Vuokko kuvasi hänet kovaksi miesmetsästäjäksi, joka oli jättänyt kesken lukunsakin pyydystääkseen tohtoria. Toivottavasti hän saa pitkän nenän koko hommastaan! Tohtori oli Vuokolle ivaillen kertonut opettajan neidistä. Ei kukaan kunnon mies huoli vaimokseen sellaista, joka on hyvä kaikkien kanssa. Täälläkin hän on seurustellut joka pojan kanssa. Yksin Osuuskaupan tiskimieskin hänelle kelpasi. Mitä sitten Helsingissä!

Päiväkirjani ymmärtää, että kerron vain tässä pääpiirteet neiti Vuokon yksinpuhelusta. Minä en sanonut juuta enkä jaata. Toivottavasti hän ei sittenkään pane juttua minun suuhuni, kun tarjoaa selostuksen vierailustani »ystävälleen» Esterille.

»Kattila pataa soimaa, musta kylki kummallakin», on yksi äitipuoleni viljelemistä sananlaskuista. Minäkin hengessäni kertasin sen.

Kahvia juotaessa tarjottiin minulle leivän kerällä kaikkien toisten Latomeren tyttöjen virheet ja heikkoudet. Rauha oli ainoa, joka »unohtui», ja läsnäolevista ei myöskään puhuttu mitään.

Kesken kaiken tuli isäntä käskemään minua puhelimeen.

Se oli tietenkin tuo siunattu tohtori, joka kysyi, miksi helkkarissa olin juossut tieheni jo toisena iltana perätysten, kun hän oli tullut tapaamaan. Ilmoitin rauhallisesti, ettei hänen pitäisi tulla tapaamaankaan, ellen kipeästi tarvitsisi lääkärin apua.

»Mitä helkkaria tämä tietää?»

»Halloo! Odottakaa vähän!»

Käskin neiti Vuokon puhelimeen. Kuin lintu lehahtaa oksalle liehuvalle, niin Vuokko kapsahti istumaan pöydän reunalle, ja pitkä liverrys alkoi.

Nauraen heittäydyin neitsytkammion hyllyvälle sohvalle kirjavaan kukkas- ja perhosmaailmaan. Emäntä painoi oven kiinni, jottei tyttären liverrys kuuluisi luvattomille korville, ja vaipui sitten käsitöineen nojatuoliin.

»Opettajatarhan on seurustellut tohtorin kanssa.»

»Hyvin vähän.»

»Meidän Vuokko seurusteli hänen kanssaan koko viime talven. Taitavat nyt pian mennä jo kihloihinkin, näin meidän kesken sanottuna.»

Ei pitäisi koskaan noin suuria totuuksia lausua pienettä esipuheetta. Se voi olla vaarallista. En kylläkään halvausta saanut, mutta röhönauru oli väkisinkin päästä. Millainen don Juan tämä meidän rakas tohtorimme onkaan!

Saatuani suurimman naurun niellyksi uskalsin kohottaa katseeni emäntään, joka silmillään ahmi ilmeitäni ja näytti tekevän niistä omia oikeita päätelmiään.

»Milloin kihlaus julkaistaan?» Ääneni vapisi pidätetystä naurusta. Emäntä käsitti sen antamansa kovan kolauksen seuraukseksi.

»Vuokolla ei ole tapana jutella asioitaan. Jouluna sen piti tapahtua, mutta eihän sitä tiedä. Kylällä juttelevat, että tohtori muka muitakin katselee.»

Otaksuin, että »muitakin» olin minä, mutta ettei emännän reiru pohjalaisluonne kehdannut sitä sanoa. Päätin armahtaa tyttärensä puolesta hätäilevää emäntää. Olihan hän kelpo eukko, vaikka pitikin miehensä kurissa.

»Rouva Iippo kertoi, että hänen tyttärensä menee kihloihin jouluna tohtorin kanssa.»

»On sillä rouvalla hyvät luulot tyttärestään! Mutta kyllä minä tiedän, millainen kapine...!» ja niin saivat rouva ja neiti Iippo uuden ryöpyn. Luultavasti heidän korvansa soivat kuin puhelinkeskus aseman kello markkinapäivän aattona.

Illalla myöhään neiti Vuokko saatteli minua kotiin.

»Tietääkö opettajatar, mitä kylällä puhutaan?»

»En.»

»Sanovat teistä tulevan tohtorinnan.»

Nyt en enää pidättänyt riemuani. Nauroin ilmoille koko illan ilon. Neiti Vuokko taisi luulla minua hulluksi, mutta en voinut muuta, istuin hangessa ja tirskuin.

»Kuulkaahan, neiti!» sain vaivoin sanotuksi. »Älkää te vain uskoko tuota juttua! Tohtori ei ole niin hullu, että naisi meikäläisen, eikä meikäläinen ole niin narri taas, että uskoo muutaman kävelyretken, vierailun ja kohteliaisuuden tarkoittavan avioliittoa.»

Sanotaan naurun pidentävän ikää. Tämän jälkeen minä elän varmaan 150 vuoden vanhaksi, ja ellen siihen mennessä saa miestä, olen todellinen vanhapiika, ikäneito.

Joulukuun 23 p.

Täällä me istuskelemme vanhassa, tutussa parvekekamarissamme päiväkirjani ja minä. Latomeri on kaukainen muistoja ilkeä uni. Ikkunani alitse porhaltaa juna. Luistinradalla, joka sekin on ikkunani alla, meluavat poikaviikarit. Kasinon tornit ja parvekkeet uinuvat talviuntaan.

Tuntuu somalta olla jälleen vanhassa, rakkaassa koulukaupungissaan. Ystävät kyselevät kuulumisia, tuttavat tervehtivät herttaisin hymyin. Olen jälleen ihminen enkä opettaja, jonka esiintymistä kaikki silmät viiruillen arvostelevat.

»Rakas lapsi», sanoi eno, »sinulle ei näytä opettaminen olevan terveellistä. Olethan pienentynyt kuin pyy maailmanlopun edellä. Keväällä solut sormuksen läpi.»

Ei auttanut vastaansotiminen, vaan täytyi alistua lääkärin tarkastukseen. Terve olin, terve kuin pukki.

»Hanki lapselle paikka pankkiin, Alfred!» ehdotti täti.

Torjuin tarjouksen. Inhoan numeroita. Mieluummin rupean piiaksi.

»Kuule, eno, sinä voit puolustaa minua saamaan paikan täkäläisessä kansakoulussa. Olen varma, että hoidossasi rupean jälleen kukoistamaan kuin lamainen koni.»

Ei ole lainkaan hauskaa joutua omaistensa reposteltavaksi. Koetin pitää puoliani kuudelta taholta tähdättyä pommistusta vastaan.

»Tyttö on rakastunut», ilmoitti Lassi-serkku, seitsemäsluokkalainen, kylmäverisesti, »siinä syy ruokahalun puutteeseen».

»Hän punastuu, hän punastuu», kiljuivat Hemmo ja Jouko, iänikuiset kiusanhenget.

»Kuka on se onnellinen, joka on käynyt vaaralliseksi ruokahalullesi?» kiusoitteli Lassi.

»Parhaat tässä nyt rupeavat toisen sydämenasioita tutkimaan! Tule, Liisa! Kerron sinulle Helsingin kuulumisia.»

Jumala Jussia siunatkoon, kun vapahti minut kidutuspaalusta!

Syyttäen väsymystä pääsin eroon herttaisesta Jussistakin. Mainittakoon tässä vain vilaukselta, että Jussin viime kesäinen rakkaus on kuollut ja kuopattu. Jussin sydän on musta kuin riihen seinä. Tyttö oli ollut uskoton.

Raskas on omakin sydämeni, raskas kuin lyijykuula. Pelkään, ettei se jaksa pysyä paikallaan, vaan pudota molskahtaa maahan. Viime viikon tapaukset ne sydäntäni raskauttavat. Olen monesti nipistellyt itseäni päästäkseni varmuuteen, että olen todellakin hereillä enkä näe pahaa unta.

Tämä on neljäs päivä siitä, kun kapistin Latomeren lumen kalosseistani ja pyryssä ja pakkasessa tulin Mörskään, nousin junaan.

Sormet kontassa, nenä jäässä istuuduin penkille. Suljin silmäni, ja ensimmäiset joulukynttilät syttyivät sielussani. Kotiin, Savoon, kotiin, Savoon, jyskyttivät vaunut.

Avasin silmäni. Joku oli uskaltanut tarttua lämpimällä kädellään kohmeisiin sormiini.

»Hyvää iltaa, neiti Harju!»

»Tohtori! Mistä te tänne tipahditte?»

»Kaupungista, hyvä neiti. Olinpa vielä niin isällinen, että ostin teillekin matkalipun koulukaupunkiinne.»

»Mistä tiesitte matkani määrän?»

»Berglund sanoi. Kelpaako?»

»Tietysti. Paljonko aiotte nylkeä minulta tuosta paperilapusta?»

»Paljon, neiti kulta, hyvin paljon. Aion vaatia teitä jakamaan tämän kirotun tärinän kanssani Pieksämäelle asti.»

»Mitä, matkustatteko tekin pois rakkaasta Latomerestä?»

»Sisarellani on häät jouluna. Onnistuin saamaan sijaisen loppiaiseen saakka.»

»Nuoren ja kauniin sijaisen?»

»Nuoren kyllä, mutta kauneutta en osaa mennä kehumaan. Hän on sitäpaitsi kihloissa.»

»Olen kuullut, että tekin aiotte julkaista nyt jouluna kihlauksenne. Sydämellinen onnitteluni sen johdosta!»

»Minä — julkaista kihlaukseni!» ihmetteli sulhasmies.

»Kuka helkkarissa on sellaista jutellut?»

»Latomereläiset.»

»Te näytätte olevan heikäläisten luottamusmiehiä. Saisinko ehkä tietää morsiameni nimen?»

»Miksi ei! Oikeastaan niitä onkin kaksi, mikäli minulle on luotettavilta tahoilta kerrottu.»

»Kaksi! Yhä paranee! Keitä he ovat?»

»Kyllähän te taidatte ne itsekin tietää.»

»Toinen on tietenkin neiti Iippo. Olen joskus ollut vähän hänen kanssaan, ja paljonkos akat tarvitsevat saadessaan puhemyllynsä jauhamaan.»

»Taitaa olla jutussa perääkin. Mutta sen toisen morsiamen olemassaolo minua ihmetyttää. Hyvällekään ei anneta kahta.»

»Kuka hitto se sitten voisi olla?»

»Muistelkaapa hiukan viime talvea!»

»Hosion Vuokko! Ei suinkaan hän nyt niin hullu liene, että luulee minun hänet ottavan! Naiset ovat hassuja, kun luulevat jokaisen pienen hakkailun avioliittoon johtavan. Leikki on aina leikkiä.»

»Vaarallista leikkiä! Ette taida tietää, niin lääkäri kuin olettekin, että sydän on särkyvä kapine eikä lainkaan leikkikaluksi sopiva.»

»Iipon ja Hosion tapaisilla naisilla ei sydäntä olekaan, hyvä neiti, ei ainakaan särkyvää.»

Kolme lihavaa rouvaa ympäröi meidät seuraavalla asemalla. Keskustelumme siirtyi uusille urille. Nauroimme ja juttelimme mukavia. Lopulta alkoi uni ruveta kiusaamaan. Haapamäellä erosimme lihavista rouvista ja saimme matkaseuraksemme laihan ukon. Kyyristyin nurkkaani, nojasin pääni seinään ja nukuin.

Jonkin ajan kuluttua heräsin. Tuntui niin kiusalliselta. Vastapäätä oleva istuin oli tyhjä. Vanha herra oli haihtunut pois.

»Onko teidän paha? Nojatkaa minuun!»

Käsivarsi kiertyi ympärilleni. Olin heti täysin hereillä. Hypähdin vastakkaiselle istuimelle.

»Millainen lapsi te olettekaan!»

»Kiitos, mutta en tarvitse lääkärin apua.»

Hän kumartui minua kohden. Silmät säihkyivät kuin Hannibalin silmät, kun hän katseli Alppien huipulta Roomaa. En tiedä, punastuiko vai kalpeniko Rooma, mutta voittamattomana se ainakin pysyi. Jotakin tämäntapaista kohtausta olin odottanut. En siis kalvennut, en myöskään punastunut. Nostin vain pääni ylpeästi pystyyn ja katselin niin ivallisesti kuin suinkin osasin.

»Taisitte iskeä kirveenne kiveen, hyvä herra!»

Tällaista kohtelua ei rakas tohtorini näkynyt lainkaan odottaneen. Hän luuli halvan kansanvalistajan ilman muuta antautuvan, mutta erehtyi. Hän oikaisi selkänsä ja tuijotti minuun ihmeissään.

»Suokaa anteeksi, mutta minä vihaan hakkailua, inhoan sitä. Seurustelen muuten mielelläni kanssanne, mutta jos kerrankin vielä rupeatte tuijottamaan äskeisellä tavalla, niin tuttavuutemme on lopussa.»

»Varjelkoon, millainen äkäpussi te olette! Ettekö anna minulle minkäänlaisia vapauksia?»

»Kyllä. Saatte sanoa Liisa, jos teitä haluttaa.»

»Kiitos! Hauku minua Einoksi!»

»Jyväskylä! Juna seisoo 18 minuuttia. Suolahden matkustajat muuttavat junaa. Ravintola.»

Iloisempana kuin pitkiin aikoihin saapastelin tohtorini kanssa ravintolaan ja söin kuin rättiläinen.

Vaunuun palatessani tapasin erään luokkatoverini, joka oli asemalla veljeään vastassa. Pakisin hänen kanssaan junan lähtöön asti.

Juna oli jo liikkeellä, kun laulunpätkää hyräillen lähestyin paikkaani. Sitten maailma keikahti pari kertaa silmissäni. Sain onneksi kiinni penkin laidasta, etten kaatunut.