Part 6

»Ei mitään!» lohdutti emäntä ja tuli onkimaan mustukaisia pois vellistä.

»En ikinä opi takassa keittämään. Ensimmäisellä kerralla poltin sormeni. Vieläkin on arpi kädessäni. Nyt heitin poroja pataan.»

Maija pysähdytti syöstävänsä ja katseli minua veitikkamaisesti pyöreillä silmillään.

»Tulevan tohtorinnan ei tarvitse keittää takalla eikä hellalla.»

»Tohtorinnan?»

»Niin. Tietäähän sen jo koko kylä, että tohtori oli aivan korviaan myöten ihastunut opettajattareen apteekin nimipäivillä ja että opettajan Ester oli tullut kateuresta aivan sairahaksi.»

Vai jo kyläkin sen tietää! Se olisi pitänyt minun arvatakin.

»Ei sitä silti tohtorinnaksi pääse, jos juttelee ja tanssii jonkun tohtorin kanssa muutaman kerran», vastasin harmistuneena. »Kuka semmoista pötyä on jutellut?»

»Lukkarin Ingrid kävi tapaamassa lankojaan. Hän sen kertoi. Ja kertoihan sen koulun rouvakin.»

»Haluaisinpa tietää, miten rouva on teille asian kuvaillut!»

Emäntä käännähti padasta minuun päin.

»Sen, mitä Ingrid sanoi, uskon. Mutta rouvan sanoja en usko, vaikka hän silaasi kullalla jokaasen sanansa, ja toivoosin, ettei kukaan reiru ihminen niitä uskoosi. Hän jouki myrkytti viime vuotisenkin neirin elämän niin, että flikka parka kiitti onneansa, kun pääsi lähtemähän muille maille. Pirä vain säkin varasi, sillä hän on yhtä arka tyttärensä friiareista kuin omasta harmaakarvaisesta äijästään! Sä olet liian hyvä tyttö hänen hampaisiinsa.»

Mietiskellen rouvan, maailman ja oman lihan pahuutta tulin kotiin.

»Älä, hyvä ystävä, tuolla tavalla munapussia heittele!» torui Rauha, kun viskasin voipaketin pöydälle.

»Voita siinä vain onkin. En saanut munia sieltä. Kukko kunnoton herkuttelee itse emäntiensä tuotteilla.»

»Mistä nyt saamme pullataikinaan munat?» päivitteli Rauha.

»Eiköhän niitä sentään jostakin saada.»

Läksin kävelemään liukasta kujaa pitkin komeaan, kaksikerroksiseen Luoman taloon. En ollut vielä siellä ennen käynyt, mutta Homin emännän neuvosta raotin nyt Latomeren rikkaimman talon ovea ja astuin avaraan tupaan.

Ensimmäinen vaikutelmani — katto täynnä leipiä, toinen — kolmesta erisuuruisesta lihapallosta muodostunut emäntä, ja kolmas — sylenpituinen taikinakaukalo, jossa piika parhaillaan sotki taikinaa.

Yrmeästi vastasi emäntä tervehdykseeni. Taisin tulla sotkemaan kotirippiä, tuntui vähän siltä. Esittelin itseni ja asiani.

»Vai munia», virkkoi hän ja mittasi katseellaan munanostajaa. Vai tuollainen se nyt on se paljon puhuttu opettajatar, jota tohtorikin... »Saahan niitä. Kuinka monta niitä pitäisi olla?»

»Parikymmentä.»

Emäntä pyöri ulos oventäyteisenä. Minä peräydyin ovensuuhun.

»Istu flikka!» kehoitti ääni mutkittelematta pöydän päästä. Vanha vaari siellä paikkaili hevosvaljaita. Keski-ikäinen mies, nähtävästi vieras, istui hänen rinnallaan.

»Kovaa onkin koria», tuumi vieras. Tarkoittiko lause minua vai hänen kädessään olevaa kauhavalaista sitä en aluksi hoksannut.

»Häh?» hyrähti vaari naskali ikenien välissä.

»Lieneekö jo vanhakin?» jatkoi vieras puukkoa pyöritellen ja tarkasteli minua alta kulmain.

»Eikö tuo liene jo niin vanha kuin flikkaaset ihmiset voivat tullakin», kuului vaarin elämänviisaus.

Puukkoa pyörittelevää vierasta eivät kuitenkaan vaarin vastaukset tyydyttäneet. Hän alkoi puhutella minua.

»Oot sä tästä läheltäkin?»

»Tuosta olen vastapäätä.»

»Oot sä talontyttäriä?»

Minulla oli huivi päässäni ja vanha, hiukan virttynyt villatakki ylläni. Piika tirskahteli taikinakaukalolla.

»En toki!»

»Oot sä sitte piikaflikka?»

»En aivan.»

»Onkos sulla friaaria?»

»Ei ole.»

»Aina sun laisillasi pruukaa olla montakin friaaria.»

»Ei minulla ole.»

»Ottaasitko sä mun?»

»Ei tiedä ostaa sikaa säkissä.»

»Mä oon ollut Ameriikass! Jees. Ja mulla on isoo taloo naapuripitäjässä. Olen tullut tänne emännän hakohon. Olen kyllä toista ajatellut, mutta se on niin ruma. Sä oot sievä, ja kyllä mä sun sitte otankin. Köyhyytesi ei ole este. Sua kehtaa vaikka keisarille näyttää.»

Nauratti ja suututti. Mies oli näet sikahumalassa. Olin aikeissa pujahtaa ulos tämän odottamattoman kosijan tarjouksia pakoon, mutta samassa emäntä lyllersi munakoreineen tupaan.

»Fiina», ilmoitti mies emännälle, »mä oon kosinut tätä Hikkaa!»

Onneksi oli emäntä ehtinyt panna munakorinsa takan reunalle, muuten se olisi pudonnut permannollepa meikäläisten pullataikina olisi taas jäänyt ilman munia. Suu auki hän katseli miestä. Sitten se lipsahti jälleen kiinni, mutta aukeni pian uudestaan.

»Sä oot taaskin juopotellut, sika!»

»Oon selvä kuin seinäkello, ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa kysyn suita, flikka, uudestaan, haluatko tulla vaimokseni?»

»En, kiitos!» Sain vaivoin nauruni pidätetyksi. Emäntää ei tämä huvittanut lainkaan. Kipinöiden kiukusta hän alkoi sättiä miestä ja piti kotitarkastuksen hänen taskuissaan.

»Onhan sulla, raakkulehella, pirtua vielä taskussasikin! Ja vaarinkin olet juottanut humalahan! Sitten sä rupeat kosimahan opettajatarta!»

En ymmärrä, kuinka selviydyin kotia munien kanssa.

»Oletko tullut hulluksi?» tiedusteli Rauha, kun kierin nauraen lattialla.

»Minua on kosittu!»

»Kosittu! Kuka? Tohtoriko?»

»En tuntenut.»

»Et tuntenut!»

»Niin. Meillä ei ollut harmaata aavistustakaan toisistamme. Se oli oikea ensinäkemän rakkaus. Ikävä vain, ettei se ollut molemminpuolinen.»

Kerroin tapauksen. Rauha ei lainkaan yhtynyt ilooni. Totisena kuin lasinvetäjän hevonen hän kuunteli nauruani.

»Et kai ole pahoillasi, että annoin hänelle rukkaset?» ilveilin.

»En. Mutta et sinäkään nauraisi, jos tietäisit, millainen raukka hän on.» Ja Rauha kertoi tavallisen tarinan miehestä, joka oli perinyt yllin kyllin maallista mammonaa isältään, mutta joka oli antanut sen kaiken virrata kurkkunsa kautta avaraan maailmaan. Nyt kiertelee hän tyhjäntoimittajana kylästä kylään, ja minkä pennin saa, sen juo. Välistä hän pistäytyy sisarensa, Luoman emännän, luona. Kun tämä varustaa veljensä kunnollisilla vaatteilla, häviää hän taas, vaihtaa vaatteet risoihin ja juo välirahat.

»Tiedätkö, miksi hän rupesi juomaan?»

»Huvikseen, näyttääkseen miehuuttaan, kuten niin monet muutkin miesraukat.»

Oma syynsä sitten! En ollenkaan sääli tuollaisia renttuja. Ihmettelen, miksi häntä ei ole jo pistetty lukkojen taa lainrikkojana. Tai mitäpä ihmettelisin! Kukapa hänet sinne toimittaisi? Ei toinen koira toisen hännälle polje. Tässäkin kylässä on kuulemani ja näkemäni mukaan kolme (3) ehdottomasti raitista miestä: rovasti, Seppälän Eetu (körttiläinen) ja Berglund. Kun oikein vakavasti ajattelee tätäkin asiaa, niin humalaisen aiheuttama nauru sammuu. Onkohan koko Suomessa sama suhde vallitsemassa raittiiden ja alkoholistien välillä kuin tässä pienessä kylässä?

Lokakuun 20 p.

Ei näy edellisenä päivänä osaavan aavistaa, mitä seuraava lahjoittaa. Eilen nauroin itseni melkein sairaaksi, tänään olen itkenyt silmäni punaisiksi ja pääni raskaaksi lyijykuulaksi. »Itku pitkästä ilosta», varoitti ennen isoisä pehtorin mukuloita ja minua, kun teuhasimme ja käänsimme tuvan ylösalaisin. Usein seurasikin selkäsauna, ellei toisille, niin minulle ainakin.

»Sinulle on kirje», ilmoitti Berglund heittäessään postini pöydälle. Kirje saa minut aina hätkähtämään ja iskemään sormeni siihen kotkana. Kirje oli Suomen Kuvalehden välissä. Vain koulukaupunkini postileima näkyi. Turha toivo sai sydämeni sykkimään nopeasti. Vapisevin käsin vetäisin kirjeen esiin.

Sisareni Kertun käsialaa!

Petyin kuin lapsi, joka luulee löytäneensä sokerijauhomaljan, mutta saakin suoloja suuhunsa. Viskasin kirjeen takaisin pöydälle ja tartuin Kuvalehteen. Selailtuani sen lävitse avasin kirjeeni.

Kirje sisälsi selostuksen kauhean pitkistä läksyistä, hirveän hauskoista tanssiaisista lyseon vuosijuhlassa, mahdottoman kauniista upseerista ja kamalan pitkästä kävelyretkestä mainitun upseerin kanssa.

Olin jo viskaamaisillani kirjeen pois, kun huomasin yhdessä nurkassa pienen ja suttuisen lisäkirjoituksen. Käänsin arkin ylösalaisin ja silmäilin huolettomasti sitä.

Kuinka usein se, mikä näyttää halvalta ja vähäpätöiseltä, minkä sivuutamme olkapään kohautuksella, antaakaan meille kirvelevimmät iskut!

Lisätöherrys oli mielijohteesta kirjoitettu, ilman mitään erikoisempaa tarkoitusta. Mutta minulle se olikin tärkeintä maailmassa. Henki aivan salpautui. Silmät himmenivät. Täytyi mennä ikkunan luo. Himmeä iltahämy ei riittänyt. Väänsin kaikki lamput palamaan. Jos silmäni olisivat olleet etanan silmät, olisivat ne ainakin metrin pullistuneet kuopistaan. Nyt täytyi kirje nostaa nenään kiinni. Oli välttämätöntä lukea oikein jok'ikinen sana.

»Muistat kai vielä Martti-maisteria, kiukkuista matematiikan opettajaa, 'munkkia'? Hän on nyt vihdoinkin koko tunnetun maailman ihmeeksi ja kummaksi rakastunut meidän uuteen piirustuksenopettajaan.»

Ei se ollut tuon kummempi lause, eikä läheskään niin siististi kirjoitettu kuin tämä tässä, mutta se sammutti minussa jotakin, sammutti kuin tuulenpuuska lepattavan kynttilänliekin yksinäisen samoojan kädestä.

Kaikki toivo on mennyttä. Niin paljon kuin olenkin surrut hänen vaikenemistaan, olen kuitenkin vielä elänyt lepattavan toivon varassa, odottanut ihmettä. En ole voinut uskoa vakaasti sydämessäni, että hänenkaltaisensa mies voisi leikitellä toisen pyhimmillä tunteilla. Nyt on pakko uskoa. Olen lukenut lauseen niin moneen kertaan, että jokainen sen sotkuinen kirjainkin on kaivertunut mieleeni.

Kävin läpi kaikki häneltä saamani kirjeet. Missään niissä hän ei ollut suoraan sanonut rakastavansa minua. Kirjaimellisesti ei mikään lupaus häntä sitonut minuun. Mutta ne monet läpinäkyvät, arat ajatukset, jotka olin sykkivin riemuin lukenut rivien lomasta, ne olivat kuitenkin kuin sanaton lupaus, mihin olin uskonut, toivonut, luottanut. Minä hullu!

Olen koettanut saarnata järkeä hassulle sydämelleni. Turha vaiva! Tuskin saan kyynelet kuivumaan silmänurkastani, kun uudet jo kurkussa pallona pyörivät.

Lokakuun 31 p.

Nyt on koulu kuohuksissa kuin kepillä söhitty muurahaiskeko. On tapahtunut varkaus, ja vielä minun luokassani.

Olin jo tuudittanut itseni siihen uskoon, että lapseni (tarkoitan oppilaitani) ovat pieniä, siivettömiä kerubeja, joilla ei ole lainkaan taipumuksia suuriin synteihin. Nyt olen herännyt selkäpiitä karmivaan todellisuuteen.

Meillä on luokassa varas, oikea pitkäkyntinen. Hautoessani yksityisiä murheitani en lainkaan osannut aavistaa, että synkät myrskypilvet kasaantuivat koulumme taivaalle.

Maanantaina myrsky puhkesi.

Oli kaunokirjoitustunti. Kävelin ympäri luokkaa ja tarkastelin, tulivatko kaikki R:n koukut ja silmukat tehdyiksi taiteen sääntöjen mukaan. Väärennyksiä oli luonnollisestikin paljon. Niitä koetettiin oikoa kaikin voimin. Joka rivin jälkeen pantiin kynät pulpetille »lepäämään».

»Miksi Irma ei pane kynää pois kädestään?»

»Ei tämä ole se kynä, jolla kirjoitan. Tämä on toinen», puolustautui Irma.

»Irmalla on neljä mustekynää ja kuusi lyijykynää», ilmoitti Irman vierustoveri.

»Mistä Irma on niin paljon kyniä saanut?»

»Mä ostin Armilta. Armilta ovat toisetkin niitä ostaneet.»

Armi Myllykoski puhdisti innokkaasti kynäänsä eikä ollut juttua kuulevinaankaan. Hän on köyhän rajasuutarin lapsi eikä tiettävästi omista rahaa pennin neljännestä. Aloin aavistella pahoja. Luokka istui korvat pystyssä.

»Mistä Armi on niin paljon kyniä saanut?»

Tyttö nosti rehellisesti silmänsä opettajaan.

»Ostin puorista.»

»Mistä Armi rahat sai?»

»Mitä se opettajattarehen kuuluu, mistä mä rahat olen saanut!»

Hämmästyin ja repäisin vaatteeni (nenäliinan).

»Tässä tapauksessa se kuuluu. Minä vaadin sinua sanomaan, mistä olet saanut rahat kyniin!»

Tyttö katsoi vain röyhkeästi silmiini, mutta sanaakaan en saanut hänen suustaan. Toiset lapset todistivat, että hän oli myynyt kyniä viidelläkymmenellä pennillä kappaleen vaikka kuinka monta, ja kumeja oli häneltä saanut parin kahdellakymmenelläviidellä pennillä.

Sain nähdä muutamia kyniä ja kumeja. Ne olivat samaa lajia, joita koulun puolesta lapsille annettiin.

Lausuin huomioni ääneen.

»Mä en ole niitä varastanut! Mä ostin ne Seppälän puorista!» kirkaisi tyttö.

Välitunnilla soitin Seppälään. Armi Myllykoski ei ollut sieltä ostanut yhtään kynää eikä kumia liioin.

»Mä ostin ne kaupungin Seppälästä», puolustautui tyttö edelleen.

»Ei Armi ole ikinä kaupungissa käynyt», ilmoittivat toiset lapset.

»Kävinpäs! Mikkelinäkin kävin!»

»Älä valehtele! Mikkelinä olit meillä koko päivän kerjuulla», ilmoitti eräs tyttö.

»Enpäs ollut!»

Lopetin kuulusteluni siihen. Välitunnilla kerroin tapauksen opettajatovereille. Johtaja aukaisi varastokaapin oven. Sieltähän ne kynät ja kumit olivatkin lähteneet maailmalle.

Tänään oli poliisitutkinto. Minä olin poliisi. Johtaja ja tytön isä olivat läsnä. Mutta tyttö ei tunnustanut. Ei, vaikka asia näytettiin niin toteen kuin yleensä asia voidaan näyttää. Sellaista rikollista sisua en ole vielä eläissäni nähnyt. Tytön isä itki kuin pieni lapsi, ja Iipollakin olivat vedet silmissä, mutta tyttö vain naureskeli. Hirveätä! Olen vieläkin aivan järkytetty.

Iltapäivällä oli johtokunnan kokous. Tyttö erotettiin koulusta ja lähetetään kasvatuslaitokseen.

Entäs vielä! Sillä aikaa kuin me pidimme poliisikuulustelua opettajanhuoneessa, oli yksi ensiosaston poikaviikari telmiessään juossut päin ikkunaa. Ikkuna meni säpäleiksi ja samaten pojan naama.

Luokassa syntyi yleinen ulina ja huuto. Ryntäsimme kaikki neljä opettajaa luokkaan. Hirveätä aavistimme, mutta hirveätä saimme nähdäkin. Pojan nenä roikkui toisella poskella, ja verta pursui haavasta kuin tapinreiästä.

Käännyin heti ja juoksin soittamaan lääkäriä.

»Tämä kouluhan on tullut varkaiden ja tappelijoiden tyyssijaksi», kuulin rouva Iipon huomauttavan viereisessä huoneessa, kun puhelin tohtorille opettajan työhuoneessa.

»Neidin luokka on ruvennut kovasti kunnostautumaan. Ensin varkaus, nyt tappelu», virkahti neiti Iippo myrkyllisesti hymyillen.

Heitin kiukkuisen silmäyksen sohvalla loikovaan neitiin. Olisin voinut vaikka purra häntä, jos olisi ollut aikaa. Onneksi ei ollut.

»Tällä kerralla onnettomuus tapahtui herra isänne hyvinkasvatetussa luokassa», sanoin matalalla äänellä. Kun olen oikein vihainen, niin ääneni painuu käheäksi. Sekin muistoja kotioloista. Äitipuoli kiljuu kuin klaneetti suuttuessaan. Olen tietysti kehittänyt itseni siinäkin hänen vastakohdakseen. Samasta syystä painoin ovenkin hiljaa kiinni. Juoksin luokkaani, ettei siellä syntyisi enempiä roivioita.

Lääkäri määräsi minut sänkyyn iltapäiväksi. En totellut määräystä. Parempi upottautua työhön kuin antaa ajatusten repiä sängyssä sielua.

Ohhoo! Ohdakkeista on opettajan tie!

Marraskuun 16 p.

Matoipas vain marraskuukin puoleen yllättävittä seikkailuitta. Lapset ovat taasen olleet ensiluokkaisen kilttejä edesmenneen kynä ja kumikaupan jälkeen. Särkynyt ikkunaruutu on vaihdettu eheään, ja särkynyt nenäkin alkaa olla taas niistettävässä kunnossa.

Herrasväki Iippo on suhtautunut meihin sangen lojaalisesti. Onpa rouva suvainnut vastata armollisesti tervehdykseenikin. Tämä suosion osoitus ei kuitenkaan tule ansiotta. Eei! Olen sen rehellisellä ja uhrautuvalla työlläni ansainnut.

Tässä talossa on, kuten monessa muussakin talossa, eräs pieni ja halpa, mutta silti sangen tärkeä huone. Siitä saakka, kun kerran toinen opettaja tuli kouluun, ei sen huoneen puhdistuksesta ole kukaan välittänyt. Mutta kun se oli yhteinen laitos, ei kukaan ojentanut kättään sen ainoata epäkohtaa korjaamaan. Minä, poikkeus säännöstä, vastarannan kiiski, katsoin voivani luopua perityistä tavoista tässäkin kohden ja hankkia pienen palan uhrautuvaisuuden kaunista piirrettä syntisen luontoni lievitykseksi.

Suureksi pettymyksekseni täytyy kuitenkin mainita, että niin mielellään kuin rouvamme kertookin naapureille pienimmätkin syntiset piirteeni, hän on tämän jalon uhrautuvaisuusnäytteeni jättänyt kokonaan kylän tietoon saattamatta. Itse taasen olen liian vaatimaton pröystäilläkseni hyveilläni.

Tuon pienen mutta tärkeän huoneen historiassa on tämä tapaus kuitenkin niin merkillinen, että mielelläni omistan sille sivun kirjokantisessa päiväkirjassani.

Elämä on yleensä kuivaa.

Marraskuun 19 p.

Berglund on kihloissa!

Se on niin totta kuin amen kirkossa.

Lauantai iltana mies hävisi Latomerestä ja tuli tänä aamuna takaisin, vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus. Minä sen ensiksi hoksasin aamiaispöydässä.

»Oletko sinä mennyt kihloihin?»

»Olen.» Lyhyesti ja kuivasti, hapan hymy huulilla.

Onnitteleva hymyni kangistui ällistykseksi. Nyt ei Berglund ollut sutkassaan. Noin hapan ei sulhasmiehen sopinut olla.

»Näytäpäs sormustasi, että osaamme uskoa! Voithan syöttää meille pajuköyttä.»

Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja paiskasi sen eteeni lautaselle niin, että se kauan aikaa pyöri siinä, törmäsi perunaan ja kaatui kastikkeeseen.

Puhdistin sen nenäliinallani ja kurkistin sisään.

_Kersti_ 14/11 23.

»No?» äännähti Rauha, joka myös tutki sormusta.

»Totta! Onnellinen Kersti! Ja voi meitä!» huokasin kujeillen.

Berglund ei ollut lainkaan leikkituulella. Totisena kuin tinasotamies hän otti onnittelumme vastaan.

»Onko sinulla harmaata aavistustakaan hänen morsiamestaan?» kysyin sulhasen poistuttua.

Rauha pudisti päätään.

»Onnelliselta hän ei ainakaan näyttänyt.»

Miehet ovat maailman kiusallisimpia kapineita! Mennä ensin kihloihin, laittaa naamansa myrskynmerkiksi ja sulkeutua sitten simpukkana kuoreensa on hyvä ja varma keino tehdä itsensä kiintoisaksi. Koko tämän pimeän marraskuisen päivän ovat ajatukseni kiemurrelleet Berglundin ja hänen hämärän Kerstinsä ympärillä. Olen sepittänyt heistä ainakin viisikymmentä eri novellia. Loppujen lopuksi kihisen salatusta uteliaisuudesta.

Päivällisateria muistutti surujuhlaa. Rauha ja minä kyllästettyinä kysymyksillä koetimme näyttää mahdollisimman välinpitämättömiltä ja pistelimme äänettöminä lihapullia poskeemme. Olihan meille yhdentekevää, kenet hän nai, mutta olisihan hän silti voinut meille vähän morsiamestaan kertoa eikä työntää ruokaa suuhunsa kuin nälkiytynyt susi.

Jos minulla olisi sormessani Martin sormus, niin en voisi sakon uhallakaan olla hänestä kertomatta. Se olisi suorastaan mahdottomuus.

Ei puhuta siitä!

On parasta, että lopetan ja menen nukkumaan. Pääni tuntuu hiukan kipeältä. Olikohan tänään luokissa häkää, koska Rauha myös valitti päänsärkyä? Kovin hän olikin kalpea.

Joulukuun 1 p.

Mitähän äitirouva mahtoi tuumia lähettäessään minulle huopatossut? Ei ainakaan sitä, minkä ne aiheuttivat.

»Lämpimät ne ovat, mutta eivät kauniit», sanoin sipsutellessani niillä pitkin huoneitani, »eikä Berglundkaan voi erottaa kenkieni kopsetta nyt. Hän suvaitsi kerran väittää, etten niin hiljaa osaisi liikkua kengät jalassa, ettei hän kopsetta kuulisi.»

Miettimättä hetkeäkään enempää lensin näyttämään synkkänaamaiselle sulhaselle, että osattiin sitä kolinattakin kulkea.

Eteisen ovi oli auki. Kotona hän oli, mutta kovin oli taasen ollut aatteissaan mies, kun ei ollut ovea muistanut sulkea. Eteinen oli kylmä kuin tonttujen luola. Suljin oven ja kurkistin luokkiin, olisiko joku laiskimus vielä tarkastelemassa hataraan luettuja läksyjään. Ei ollut. Otin vauhtia ja juoksin yläkertaan. Opettajan keittiön ovikin oli auki. Hiljentämättä lainkaan vauhtia ryntäsin pimeään keittiöön. Keskellä lattiaa törmäsin karille ja olin kellahtaa selälleni, mutta sain toki saaliistani niin lujasti kiinni, että kelpo horjahduksella selkenin haaksirikosta.

»Kuka perrr...?»

Ääni oli Berglundin, mutta pusero, josta pidin kiinni, oli naisen. Ryhmä erkani syleilystäni. Berglundin koura tarttui niskaani. Suljin silmäni, ja sielussani vilahti ilmainen kyyti portaita pitkin alakertaan.

»Liisa! Sinäkö se oletkin!»

»Hellitä, hyvä mies, kyntesi niskastani! Vannon, etten olisi tullut teitä säikyttelemään, jos olisin osannut aavistaakaan sinulla tämänlaisen kohtauksen olevan.»

Sormet kirposivat niskastani. Tein täyskäännöksen ja lähdin livistämään omille mailleni. Niin nopeasti en kuitenkaan ehtinyt poistua, etten olisi nähnyt neiti Iippoa, kun hän vetäytyi syrjään eteisen oviaukosta tulvahtavan valojuovan kohdalta.

Olin parhaillaan Rauhalle kertomassa seikkailuani, kun Berglund astui keittiööni ja katseli minua kuin puutarhuri omenavarasta.

»Joko olet ehtinyt selostaa loppuun?» kysyi hän kuin tuomari.

Jos minulla äsken olikin omenavarkaan tunne, niin tuo äänensävy sen pyyhkäisi kokonaan pois.

»En ole vielä ehtinyt näyttää kynsiesi jälkiä niskassani», vastasin purevasti. Tullapa vielä komentelemaan! Moinen roikale! On kihloissa ja toisia naisia halailee! Hyi!

»Näytä ne sitten! Sano vielä, ettet ennen ole tällaista roikaletta nähnyt! On kihloissa ja toista naista halailee pimeässä.»

»Häpeä!»

Hän tarttui kiinni ojennettuun käteeni ja katseli minua yhtä leimuavin silmin kuin minä häntä.

»Siinäkö kaikki?»

»Päästä irti käteni! Inhoan! Kaikki miehet ovat samanlaisia roikaleita, pettureita...!»

»Mitä vielä?»

Hän piti kättäni kuin ruuvipihdeissä. Koetin kiemurrella vapaaksi, mutta en päässyt. Raivoissani lävähytin häntä toisella kädelläni korvalle. Hän lehahti punaiseksi kuin kekäle. Käteni pääsi vapaaksi.

Kiljahtaen hyökkäsi Rauha väliin. Berglund siirsi hänet sievästi syrjään.

»Toiselle korvalle myös!» virkkoi hän tyynesti, vaikka sieraimet vapisivatkin. »Lyö vain! Lyö niin monta kertaa kuin luulet minunlaiseni roikaleen ansaitsevan.»

Tulin järkiini. Häpesin.

»Suo anteeksi!» mutisin. Kuinkahan äitipuoleni olisikaan nauttinut, jos olisi nähnyt raivostumiseni.

»Yhdellä ehdolla. Haluan saada sinut ymmärtämään tekoni, sillä muuten olen silmissäsi aina musta lammas. Rauha, myös sinä voit kuulla tarinani.»

Hetkistä myöhemmin istuimme salissani uunin edessä kuunnellen Berglundin kertomusta.

»Elämäni tarina on lyhyt», alkoi hän. Ääni oli kumea. Syvät tuskan piirrot suupielissä hän tuijotti hiillokseen. »Kolmisenkymmentä vuotta sitten synnyin yksinäisen naisen yksinäisenä poikana. Myöhemmin sain isäpuolen. Uudessa kodissa oli sikamainen kohtelu. Karkasin merille. Merimiehen elämä ei ole mamsellin elämää neitsytkammiossa. Se ei miellyttänyt minua. Isäni lienee ollut herra. Palasin maihin. Ryhdyin suorittamaan kansakoulukurssia. Opettajani oli nainen. Kävi niin, että jouduin väleihin tämän kymmentä vuotta vanhemman naisen kanssa. Hän ei halunnut kuitenkaan tulla raa'an työmiehen vaimoksi. Hän antoi rahat, ja minä menin seminaariin. En elellyt säästäen. Elin komeasti kerran saadessani. Kolmisen vuotta sitten tulin opettajaksi, ja minun piti mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta meille syntyi erimielisyyttä. Hän halusi olla kaupungissa, minä maalla. Emme kumpikaan antaneet perään toisillemme. Tähän saakka on erimielisyyttä jatkunut. Nyt hän suostuu tulemaan maalle. Menimme kihloihin. En voinut muuta.»

Vallitsi syvä hiljaisuus. Hiilet vain pesässä sihisivät sinertävän liekin kalvaessa niitä harmaaksi tuhkaksi.

Keittiön ovi narahti. Jollakin emännällä oli asiaa Rauhalle. He katosivat Rauhan huoneisiin.

»Miksi menit tekemään tuollaisen sitoumuksen?»

»Miksi! Pidin hänestä silloin.»

»Entä nyt?»

Hän kohautti hartioitaan.

»En.»

»Miksi sitten, herran tähden, menit kihloihin hänen kanssaan?»

»Lupaukseni ja velkani pakottivat minua. Sitäpaitsi se vanha hupsu pitää minusta kovasti.»

»Ja sinä pidät toisesta.»

»Mistä sen tiedät?»

»No, hyväinen aika! Kaiken äskeisen jälkeen vielä kysyt!» »Sinä luulet, että pidän neiti Iiposta. Kaikkea vielä.»

»Miksi sitten...?»

»Etkö muista, kun kerran sanoin, että naisia on kahdenlaisia, toisten kanssa mennään naimisiin, toisia halataan. Neiti Iippo on jälkimmäistä lajia. Hän ei ota pientä suukkoa niin vakavalta kannalta.»

»Hänhän aikoo tohtorille!»

»Paljon mahdollista.»

»Tietääkö morsiamesi, että sinä muita halailet?»

»Ei. Olisihan suorastaan kiven ripustamista kaulaansa, jos kaikki seikkailunsa kertoisi naiselle, josta saa vaimon. Parempi on uskotella olevansa viaton karitsa, kun on kerran niin hulluja, jotka sen uskovat.»

»Ei siis ole yhtään ainoata miestä, joka uskaltaisi olla rehellinen vaimolleen! Hirveätä!»

»Ehkä on, ehkä ei!»

»Miksi et kerro morsiamellesi suoraan, ettet pidä hänestä. Usko minua, hän vapauttaa sinut heti!»

»Entäs velka?»