Part 5

BERGLUND: Mutta tappaa kyllä huvikseen.

MINÄ: Mitäpä virkaa sellaisella kissalla olisikaan, jonka nenän alla jokainen hiiri uskaltaisi tanssia!

RAUHA: Mikä eläin Noan arkista on minun esikuvani?

BERGLUND: Tietysti kyyhkynen.

MINÄ: Millä kyyhkynen voi ahdistajiaan uhata? Eihän sillä ole teräviä kynsiä eikä raatelevaa nokkaa.

BERGLUND: Onhan sillä siivet, joilla pääsee pakoon.

MINÄ: Miau! Koska kerran olemme ruvenneet vertailemaan toisiamme eläimiin, niin rinnastakaamme sinut pingviiniin. Ensiksikin me olemme nähneet sen vain täytettynä ja tiedämme siitä hyvin vähän. Koulukirjoissa kerrotaan siitä näet perin niukasti, eikä meillä ole harrastusta eikä haluakaan ryhtyä itsenäisiin tutkimuksiin. — Ja nyt herrasväki on hyvä ja siirtyy sulattelemaan ruokaansa, sillä aikomukseni on vilauksessa korjata muruset ja puhdistaa astiat!

BERGLUND: Yhdestä asiasta olen varma. Muut heimot väittävät savolaisten pyrkivän päällysmiehiksi. Olet ensimmäinen savolainen, jonka lähemmin tunnen, ja sinun suhteesi tuo väite pitää pilkulleen paikkansa.

(Väliverho.)

* * * * *

ESTEETTINEN VIERAILU.

(Toinen »historiallinen» tapaus kertomuksen muodossa.)

Tuntia myöhemmin. Istuin turkkilaiseen tapaan lattialla liinavaatekaappini edessä ja valikoin puhdasta paitaa. Apteekin pieni piika tuli neljännestunti takaperin läähättäen keittiööni ja jätti rouvansa lähettämän tuoksuvan, tytön käsissä nokeutuneen kirjeen, jossa pyydettiin Rauhaa ja minua ystävällisesti saapumaan Valfridin päiville klo 1/2 8 ip. Meillä oli siis täsmälleen tunti ja neljännes valmistautumisen aikaa. Olkoon tässä ohimennen mainittuna, että toiset vieraat olivat saaneet kutsun edellisenä päivänä, ainakin Iipot. Seliina sen meille kertoi, rouvan käskystä tietenkin, ja vei meiltä vastalahjaksi tiedon, ettei meitä oltu kutsuttu.

Uskallan olettaa hiljaisessa mielessäni, että rouva Iippo veti nauttien ilmaa keuhkoihinsa. Apteekki ja etenkin apteekin rouva on Latomeren hienoston keskus. Jäädä kutsumatta apteekin kemuihin on samaa kuin olla kuulumatta hienostoon. Tämä viivästynyt kutsukirje puhui omaa arvattavaa kieltään. Mutta kutsu oli kuitenkin tullut, ja me päätimme lähteä.

Oveen naputettiin. Tietenkin Rauha, joka tuli valmiiksi pukeutuneena hakemaan hyväksyvää silmäystä.

Käy joukkohon ystävä, vieraskin, sama meillä on usko ja henki,

lauloin täyttä kurkkua päätäni kääntämättä.

»Hyvää iltaa, neiti Harju!»

Käännähdin ympäri kuin tuuliviiri tuulenpuuskan äkkiä vaihtuessa. Neiti Iippo! Täydessä »hömötällingissä»! Ahaa! Arvasinpa melkein paikalleen, mikä hänen armonsa tänne lennätti toista kuukautta kestäneen paussin jälkeen. Tuli kostamaan saunan kohlut ja mahlat, tuli näyttämään, miten hienosto menee hienolle visiitille ja nousukkaat pysyvät kotona.

»Hyvää iltaa!»

»En suinkaan häiritse neitiä. Mutta oli niin ikävää istua kotona. Me menemme tänä iltana myöhemmällä apteekkarin nimipäiville. Kai neitikin tulee?»

(Tipa, tipa, tipa!)

Kokenein näyttelijäkään ei olisi osannut sanoa välinpitämättömämmin:

»En tiedä, mitähän olisi tehdä.»

»Tulkaa vain! Ei pidä välittää niin joutavasta seikasta kuin kutsukirje. Se on jäänyt epähuomiossa apteekerskalta lähettämättä.»

Kohotin teeskennellyn hämmästyneenä kulmiani:

»Ettäkö tulisin kuokkimaan! Ei! Mutta kyllähän meidät kutsuttiinkin. Siinä pöydällä on kutsukirje.»

»Tietysti te sitten tulette! Onhan tietenkin vähän vastenmielistä tulla niin hienolle ja oudolle visiitille, mutta pian siihen tottuu. Sitäpaitsi ei täälläpäin niin ankarasti kritiseerata (!). Viimevuotinenkin neiti oli kerran apteekilla kutsuissa. Mamma kertoi, että hän istui koko illan kuin siiville lyöty kana. Naurettavaa! Ja ihminen oli kuitenkin ylioppilas! Mutta eihän sitä seurustelutaitoa koulussa opi, jos ei kerran ole kotoisin sivistyneestä perheestä ja seurustellut sivistyneissä perheissä. Hänen pukunsakin olivat mauttomia. Aina sama musta silkkipuku...» Ja minä sain seikkaperäisen kuvauksen edeltäjäni pukuvarastosta. Luojan kiitos, että liinavaatteeni olivat siksi siroja ja siistejä, että näin parjaajan kateudella katselevan niitä!

»Onko apteekilla sitten niin hienoa?» kysyin päästääkseni viimevuotisen neidin rauhaan.

No, ei siellä nyt niin erittäin hienoa ollut! On neiti Iippo seurustellut hienommissakin perheissä. Mutta täällä Latomeressä se on hienoin. Ei rouva kylläkään ollut mistään hienosta perheestä kotoisin. Onpahan ollut tarjoilijana jossakin hienossa hotellissa, mutta sellaisethan ne vasta osaavatkin oikein hienostella. Tietysti tarkka silmä huomaa aukkoja rouvan sivistyksessä, mutta maalainen ei niitä hoksaa, sillä komeus häikäisee. Helsingissä neiti Iippo on paljon seurustellut hienoissa, todella sivistyneissä perheissä. Hän on asunutkin eräässä sellaisessa, nimittäin pankinjohtaja Lahdenpohjan perheessä. Todella hieno perhe!

»Pankinjohtaja Lassi Lahdenpohjanko?» kysyin. Juttu alkoi kiinnostaa.

»Niin. Juuri saman! Oletteko kuullut hänestä jotakin? Hän on myöskin kansanedustaja.»

Olinko kuullut puhuttavan! Mitähän hieno neitini olisi sanonut, jos olisin ilmoittanut, että rouva Lahdenpohja on tätini, äitini ainoa sisar? Onpa muuten hauskaa tietää neiti Iipon asuneen siellä. Tulen Irmalta ottamaan tarkat tiedot asiasta. Minulla on kuitenkin omat epäilykseni. Ensiksikään eivät täti, setä eikä Irma ole kertoneet heillä asuneen ketään opiskelijaa eikä muutakaan vuokralaista; toiseksi epäilen vahvasti neiti Iipon opinnoita.

»Lahdenpohja on käynyt vaalipuhujana kotipuolessani», virkoin totuudenmukaisesti. Kaikkien letkausten jälkeen ei minua yhtään haluttanut pröystäillä hienoilla sukulaisillani. Se saa ollakin viimeinen valtti. Minä olen minä kenestäkään riippumatta.

Neiti Iippo piti lämpimän ylistyspuheen tätini hienolle perheelle ja kauniille kodille. Sitä vain ihmettelen hiljaisessa mielessäni, kuinka hän, neiti Iippo, Lahdenpohjan perheystävä, ei ole perhevalokuvien joukossa sattunut huomaamaan minun »klassillisia» piirteitä. Tai ehkäpä täti pitää valokuvat, kuten minäkin, lukitussa laatikossa. Ei ole näet lainkaan hauskaa, että kaikki kopeloivat ja likaavat kuvia, jotka kätkevät monta rakasta muistoa, sukulaista ja tuttavaa.

Neiti Iipon lennokas kuvaus hienoista perheistä, joiden kanssa hän oli seurustellut, olisi kestänyt ties kuinka kauan, niin innostunut hän oli ylistämään »hienoja» tuttavuuksiaan, ellei työpöydälläni herätyskello olisi räjähtänyt soimaan.

»Siunatkoon! Onko kello jo todellakin puoli kahdeksan!» huudahti neiti pelästyneenä.

»Niinpä näkyy», sanoin varoen visusti ilmoittamasta, että kello oli puoli tuntia edellä aito latomereläiseen tapaan. Täytyi toki minunkin saada rauhassa pukeutua hienoa visiittiä varten.

Nyökättyään armollisesti näkemiin poistui neiti Iippo.

Väitetään naisten viipyvän pukeutumishommissa kauan. Jos kaksikymmentä minuuttia on kauan, niin väite on tosi. Sen viivyin, mutta sinä aikana kiilloitin kyntenikin.

»Oo, kuinka hieno sinä olet!» ilmoitti Rauha ja pysähtyi kynnykselle.

»Älä herran tähden sano 'hieno'! Olen kuullut sitä kolmen neljännestunnin aikana nalkutettavan ainakin sata kertaa. Se tympäisee jo!»

»Kuten tahdot», myöntyi herttainen sielu. »Kaunis ainakin olet.»

»Tarkoitat tietenkin pukuani?» Haluaisinpa muuten tietää, mitä Latomeren juorukellot ovat puvustani sanoneet. Mauttomaksi sitä ei ainakaan liene voitu nimittää.

»Kyllähän pukukin on kaunis. Olet kuin toisesta maailmasta. Oudoksun sinua. En taida uskaltaa lähteä lainkaan.

Saan tietenkin istua yksin nurkassa koko illan.»

»Me lähdemme molemmat tai olemme molemmat kotona.

Etkä sinä nurkkaan joudu yksin. Ole huoletta! Mars matkaan! Mennään katsomaan, millaista siellä oikein on!»

* * * * *

HIENO VIERAILU.

(Kolmas »historiallinen» tapaus melodraaman muodossa.)

Apteekin ovikello kilisi. Viimeiset vieraat saapuivat. Palvelijatar auttoi takit naulaan ja luikkasi isäntäväelle tuloilmoituksen.

»Onpa täällä väkeä!» kuiskasi Rauha katsellen päällysvaatteiden paljoutta.

»Näkyy olevan», kuiskasin vastaan.

Pari sekuntia myöhemmin jouduimme isäntäväen silmien eteen. Apteekkarin kieli lauloi kuin aisakello alamäessä. Vanha, isällinen ukko, joka varmasti kuuluu tohvelisankarien uljaaseen kaartiin.

Rouvan näin ensimmäisen kerran. Komea hän on. Aivan keisarinnamaisesti liikehtien hän toivotti meidät tervetulleiksi sekä muutamalla ankaralla silmäyksellä lopetti aviopuolisonsa vilkkaan pakinan. Näytti olevan äitipuoleni sukulaissielu. On itsestään selvää, etten havaintoni johdosta tuntenut minkäänlaisia sympaattisia tunteita emäntää kohtaan.

Mutta eipä siinä ollut paljon aikaa huomioida isäntäväkeä, sillä koko Latomeren hienosto oli avannut silmänsä selkoselälleen ja tuijotteli meitä kuin lehmä uutta konttia. Se ei tuntunut minusta oikein hyvältä eikä hienolta.

Jouduimme istumaan tuuhean palmun varjoon. Ympäristömme kuulosti olevan hienointa kermaa, sillä se puhui »fiinimpää» kieltäkin. Ruustinna, nimismiehen rouva ja meidän rouva olivat kukkoina sillä tunkiolla. Rauha ja minä näytimme olevan heille pelkkää ilmaa tervehdyksen jälkeen, vaikka keskustelun aiheena kuulinkin olevan pukuni ja hiukseni. Rouvien mielestä ei tuntunut olevan lainkaan sopivaa, että hiukseni olivat muodikkaan lyhyet, pukuni liian uudenaikainen ja etten ollut yhtään opettajattaren näköinen. Minunlaiseni esimerkki joka päivä silmien edessä tekee lapsetkin turhamaisiksi.

Olimme istuneet hiljaa nurkassamme, mutta nyt se alkoi jo tuntua sopimattomalta, niin jännittävää kuin olikin kuunnella arvosteluja itsestään. Meidän oli siirryttävä, mutta minne? Vanhat herrat olivat vetäytyneet apteekkarin huoneeseen tupakoimaan, ja rouvat muodostivat kolme-neljä innokkaasti juttelevaa kerhoa, joissa tietenkin analysoitiin jotakuta poissaolevaa lähimmäistä. Heitä ei sopinut häiritä. Viereisessä huoneessa pitivät nuoret hauskuutta. Sieltä kuului postineidin kaakattava ääni, apteekkineidin tirskunta, pankkineidin ja lukkarinneidin nauru ja neiti Iipon pehmeät kerakkeet. Tohtori Korpinen, suojeluskunnan aluepäällikköjä Berglund olivat siellä kavaljeereina ja kokosivat neitosten hymyjä.

Sinne piti meidänkin lähteä, tai muuten meidän sanottaisiin istuneen nurkassa kuin »siiville lyödyt kanat».

»Tule, Rauha, mennään mekin tuonne nuorten joukkoon!» sanoin nousten.

»Ei, ollaan tässä!» kuiskasi Rauha säikähtyneenä.

Nimismiehen rouva, keski-ikäinen, näivettynyt nainen, katsahti meihin ja hymyili ivallisesti.

»Emmehän voi tässäkään olla, sillä rouvien keskustelu ei ole nähtävästi aiottu meidän korviamme varten», kuiskasin vastaan, mutta niin, että arvoisat rouvat sen »sattumalta» kuulivat.

»Kas, sielläkö neidit istuvatkin!» sanoi ruustinna Jahah imelästi hymyillen. »Emme huomanneet lainkaan teitä. Puhuimme juuri teistä ja puvustanne.»

Hymyilin imelästi vastaan. Toivottavasti oli hymyni vielä imelämpi kuin ruustinnan!

»Kuulin sen ja voin antaa rouville puuttuvat tiedot. Pukuni on tehty Helsingissä ja tukkani on käherretty taivaassa. Molemmat olen saanut lahjaksi. Suokaa anteeksi, että häiritsin, mutta me poistumme, joten voitte rauhassa jatkaa!»

On siunattu asia, ettei ihmisellä ole silmiä selässä, silloin säästyy monelta vähemmän suopealta silmänmuljaukselta. Hengessäni näin kuitenkin rouva Iipon kumartuvan toisiin rouviin päin ja halveksivin katsein lausuvan:

»Siinä nyt näitte, millainen elävä se on!»

Astuin posket kuumina ja silmät hillittyä kiukkua täynnä, Rauha varjona kintereilläni, nuorison pariin.

Alan kohta jo vahvasti uskoa, että olen jotakin erikoista. Tuskin olin astunut kynnykselle, kun puheenporina lakkasi ja kaikki tuijottivat minuun. Suunnaton irvistyksenhalu kihelmöitti sisuksiani, mutta sain sen onnellisesti voitetuksi.

»Hyvää iltaa, hyvä herrasväki! Sopiiko seuraan vielä kaksi vaatimatonta lisää?»

»Täällä ei ole istuimia», virkkoi neiti Iippo yliolkaisesti. Samassa tarjottiin minulle kolme tuolia mitä kohteliaimmin kumarruksin. Tohtorin tarjous sai armon silmissäni. Rauha näkyi hyväksyneen istuimekseen Berglundin tuolin.

»Joko neidin kurkku on terve?» kysyi lääkemies esiteltyään läsnäolijat ja hankittuaan itselleen istuimen.

»Kurkku?»

»Neitihän kertoi latojen, heinäseipäiden ja aitojen raapineen kurkkuaan.»

Purskahdin nauruun. Juttu lähti luistamaan kuin rasvattu. Neiti Iippo yksin istui nyrpeänä ja koetti sovittaa sanoihinsa pistäviä okaita. Hän ei nähtävästi jaksanut käsittää, että minä, mitätön opettajatar, olin temmannut häneltä tohtorin noin vain kädenkäänteessä. Mutta olipa hänen terveellistä oppia, etten ollutkaan »viimevuotinen neiti».

Korpinen on hauska mies. Ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos tyttäret hyörivätkin hänen ympärillään kuin muurahaiset sokeripalan kimpussa. Entäs sitten tohtorinnan arvonimi! Siitä kyllä kannattaa kilvoitella!

Neiti Iippo näkyi jo pitävän Korpista yksityisomaisuutenaan, ja meikäläinen tunkeilija, joka uskalsi pistää nokkansa toisen alueelle, sai monta letkausta. Valitettavasti annoin kukkuramitalla takaisin.

Rakas tohtorimme näkyy muuten olevan helposti syttyvää ainesta (tietysti helposti sammuvaa myös), ja minä olen vain nainen, joten ei minua pitäisi kovasti moittia, jos hiukan veikistelinkin. Sitäpaitsi se on kokonaan neiti Iipon oma syy.

Siinä leikin, letkauksien ja piikkien sanasodassa johtui keskustelu heimokysymykseenkin. Se on keskustelunaihe, joka saa hiljaisimmankin kielenkannat liikkeeseen. Ihastukseni oli vilpitön, kun kuulin Korpisenkin olevan »oekeen immeisen». Tunsin heti heimokiintymystä häneen. Meitä oli nyt toki kaksi yhtä puolta tässä ylpeässä ja itsetietoisessa pohjalaisjoukossa.

Neiti Iippo huomasi heti tämän meidän yhteenkuuluvaisuustunteemme ja suomensi sen omalla tavallaan.

»Minäkin tunnen sattumalta muutamia savolaisia», sujautti hän sanansa keskusteluun. »Ihmeellistä on vain, että savolaiset miehet ovat paljon miellyttävämpiä kuin naiset.»

»No, sehän on vallan luonnollinen asia, kun naisen mielipide on kysymyksessä. Itsekin olen neiti Iipon kannalla siinä asiassa», nauroin.

Tästä keskustelusta olisi tainnut pian syntyä »tora ja tappelu». Onneksi ilmestyi talon emäntä kynnykselle ja kehoitti meitä hakemaan kuumaa suuhumme.

»On parasta, että me savolaiset kyykistymme yhteen nurkkaan», virkkoi Korpinen tullen kuppeineen luokseni palmun varjostamaan pehmeään nurkkaan.

Hetken perästä istui koko neitosten parvi tiheänä ryhmänä ympärillämme. Rauha yksin seisoi ujona ja punastuvana aluepäällikön kanssa uunin luona. Tyttöparka oli suloisen näköinen. Hänen kaltaisiaan olivat varmaankin isoäidit tyttösinä ollessaan.

Opettaja Iippo asteli mahtavana pianon luo, nosti takkinsa liepeitä ja istuutui pianotuolille.

»Pappa, soita meille jotakin!» pyysi aviopuoliso herttaisella äänellä. (Käskevä ääni kuului kotioloihin.)

Iippo murahti jotakin vahattuihin viiksiinsä ja alkoi soittaa tunnetulla taidollaan »Hyvä on Herra».

Ruustinna risti kätensä. Aviopuoliso teki samoin. Emäntä kiiruhti talouspuolelle. Apteekkari meni antamaan lukkarille »päänsärkypulveria». Nimismies käveli hevostaan hoitamaan. Minäkin ristin käteni ja kuvittelin olevani pelastusarmeijassa.

»Te olette varmaan hyvä soittaja?» Korpinen oli niin syntinen, että uskalsi kesken musiikkiesityksen lausua tuon, vaikkakin hiljaa.

»Mihin moisen otaksumanne perustatte?»

»Ensiksikin kasvoihinne. Olitte äsken niin kärsivän näköinen. Jokaisen väärän otteen voi nähdä kasvoiltanne. Sitäpaitsi tiedän, että teillä on piano mukananne. Ajattelen, ettette ole sitä vain mahtaillaksenne tänne saakka kuljettanut.»

Totta. Olisin jo aikoja sitten kuollut ikävään ja suruun, ellei pianoa olisi ollut mukanani.

»Piano on ystäväni», vastasin hajamielisesti. Ajatukseni karkasivat omille teilleen.

»Onko teillä ikävä?» — Hiljainen ääni suli ajatuksiini niin, että havahduin vastaukseeni:

»Ah, niin ikävä!»

Kas niin, se minun pitikin sanoa! Karistin pois ikävät ajatukset. Nauroin päin Korpisen ihmetteleviä silmiä.

»Tepä soitattekin meille hiukan!» innostui lääkemies, ja ennenkuin ehdin hillitä hänen intoaan, pyysi hän minua kaiken kansan kuullen soittamaan.

»Niin todellakin! Soittakaa, neiti Harju! Me emme ole vielä kertaakaan kuulleet neidin soittavan, vaikka asumme samassa talossa», huudahti neiti Iippo.

Olin aikonut jyrkästi kieltäytyä, mutta neiti Iipon sanat muuttivat päätökseni. Istuuduin johtaja Iipon luovuttamalle tuolille ja aloin soittaa »Ristihämähäkkiä».

»Viimevuotinen neiti ei tuntenut nuottejakaan», kuulin rouva Iipon äänen, mutta vaativa »hss» lopetti hänen juttunsa.

Sanotaan minun soittavan hyvin. Nyt ainakin soitin omasta mielestäni hyvin, ja taisi se hyvältä kuulua toistenkin korvista, koska sain soittaa itseni uuvuksiin. Apteekkari halusi kuulla kaikki lempikappaleensa oikein »kunnollisesti» soitettuina. Hän ei voinut sietää rääppimistä.

»Neiti kiltti, soittakaa vielä tämä!»

Vihdoin viimein Korpinen pelasti minut apteekkarin kynsistä. Musiikkihullu isäntä oli ikävystyttää sekä vieraansa että minut. Nyt olin kuitenkin näyttänyt hyville latomereläisille edes yhden hyväksyttävän puolen itsestäni. Neiti Iippokaan ei voinut muuta kuin kadehtia, sillä hän ei osaa edes »Ukko Noaa» yhdellä sormella.

Juhlan lopuksi oli tanssia. Tohtori ja talon emäntä sen aloittivat. Seuraava henkilö, jonka tohtori vei tanssiin, olin minä. En ole koskaan vielä joutunut tanssiaisissa olemaan seinäkoristeena, mutta sitä eivät Latomeren naiseläjät tienneet. Kuului tohaus, kun otin ensimmäisen askelen tohtorin käsivarren varassa.

»Tanssia hän ainakin osaa, osanneeko yhtä hyvin opettaakin», kuulimme erään rouvan sanovan.

Tanssitoverini katsahti säälivästi minuun.

»Tämän kylän tädit eivät vielä jaksa käsittää, että opettajatarkin voi olla nuori ja iloinen eikä nuokkuva nunna, kuten edeltäjänne oli.»

»Olkaa hyvä ja jättäkää edes te edeltäjäni rauhaan! Millainen hän lieneekin ollut, on hänestä tarpeeksi puhuttu, tyttöparasta.»

»Onko teille hänestä sitten niin paljon puhuttu?»

»Hirveästi. Ja kaikki vain moittineet! Mitähän he minusta sanovatkaan? Vaikka se on suloisen yhdentekevää, kunhan antavat minulle rauhan.»

Tanssimme loputtua tuli neiti Iippo hyvästelemään.

»Joko sinä lähdet pois? Olisit toki tanssinut yhden valssin kanssani», tinki Korpinen.

»Voin pahoin. Täytyy mennä kotiin sairastelemaan. Ikävä vain, että pappa ja mamma ehtivät lähteä. Peloittaa hiukan yksin kulkiessa.»

»Ole hulluttelematta lähtöinesi! Määrään sulle tippoja, ja apteekkari saa antaa niitä. Pian sellainen pieni pahoinvointi on voitettu.»

Kuulematta lainkaan neidin estelyitä ryntäsi lääkäri apteekkarin kimppuun. Hetken kuluttua sai neiti lepäillä sivuhuoneen sohvalla ja niellä tippoja. Tanssia hän ei voinut. Rauha ja minä tarjouduimme saattamaan häntä, mutta sitä hän ei taasen tahtonut.

»Pimeänä syysyönä on vaarallista kulkea tyttöjoukolla», nyyhki hän.

»Eivät suinkaan neidit vielä pois lähde?» Korpinen ei ollut kuulevinaankaan neiti Iipon huomautusta. Minua aivan hävetti neidin puolesta. En ikinä olisi viitsinyt noin käyttäytyä. Tekeytyä nyt sairaaksi! Olisipa hän nähnyt tohtorin ivahymyn, niin varmasti olisi tipoitta parantunut!

»Kyllä me ainakin lähdemme, eikä meitä möröt syö», vastasin molempien huomautukseen.

»Tanssikaa nyt sentään tämä shimmy kanssani, niin lähden sitten teille turvaksi kotimatkalle!»

»Pyydän saada kieltäytyä molemmista tarjouksistanne, herra tohtori!» epäsin jyrkästi. Olin tarpeeksi nöyryyttänyt esteetikkoa, ja se sai riittää. Minulle ovat tohtorit ja miehet yleensä ilmaa.

Tänään sain kuulla postineidiltä, että neiti Iippo oli meidän poistuttuamme ihmeellisesti toipunut pahoinvoinnistaan ja tanssinut koko illan. Tohtori oli käynyt saattamassa hänet kotiin.

Tietysti on omatuntoni tapansa mukaan kolkutellut tänä päivänä. Olen koettanut parhaani mukaan puolustautua, selittäen käytökseni terveelliseksi opetukseksi neiti Iipolle. Minähän nyt olen kerta kaikkiaan opettaja. Omatuntoni ei ole kuitenkaan vielä kukistettavissa leikkipuheella. Se vakuuttaa, että on aivan parhaiksi suuri rangaistus, kun joku toinen tyttö on tehnyt minulle saman tempun, minkä itse illalla tein neiti Iipolle, tehnyt sen vain perinpohjaisemmin.

Mutta sen minä sanon, ettei Martti ikinä tule tietämään, kuinka kipeästi hänen menettelynsä minuun koski.

Jaa, jaa! Huokaa, sydän, mutta älä halkea!

Lokakuun 15 p.

Opettaja Iippo on puhellut tänään kanssani! Hymyillytkin vielä! Ooo! Se on siksi tärkeä elämys, että se täytyy merkitä kirjokantiseen varaventtiiliin.

Johtaja Iippo on ottanut sananmukaisesti lauseen: »Vaikeneminen on kultaa.» Ainakaan minua hän ei ole puhutellut sen pienen vastahakoisuuden jälkeen, jota osoitin johtajalle koulun alkupäivinä. Jäykästi päätä nyökäyttäen olemme toisemme sivuuttaneet.

Sentähden oli ällistyksen! rajaton, kun hän ensimmäisellä välitunnilla huusi:

»Neiti Harju!»

Olkoon tässä myös mainittuna, että tämän koulun naisopettajat eivät saa olla »sinuja» johtajan kanssa. Paljon puhuttu edeltäjäni oli uskaltanut (tietämättömyydessään) esittää lähempää tuttavuutta. Mutta kun rouva sai tämän kuulla, leimasi hän neitiparan kuudennen ja kymmenennen käskyn rikkojaksi, joka koetti »anastaa, houkutella ja vieroittaa lähimmäiseltään hänen aviopuolisoaan».

Toisten kalliisti ostettuja kokemuksia me käytämme hyväksemme. Sellainen on tämän maailman meno.

Kuullessaan nimensä neiti Harju kääntyi esimieheensä päin ja jäi odottamaan tärkeitä määräyksiä, sillä asian tärkeys kai sai johtajan unohtamaan jöröytensä ja turvautumaan puhelahjaansa.

»En ole lainkaan tiennyt, että meillä on talossa neidin kaltainen taiteilija», aloitti Iippo kiertäen toisella kädellä viiksiensä päitä, toisella kaivaen takkinsa taskua. »Tähän asti opettajat ovat jättäneet koulun musiikkiharrastuksen kokonaan minun haltuuni, mutta nyt kai neiti ottaa sen mielellään hoitaakseen.»

Olin juuri avaamaisillani suuni suostuakseni, kun huomasin Berglundin sähköttävän naamallaan Iipon selän takaa, etten mitenkään suostuisi.

»Eiköhän liene parasta, että johtaja huolehtii edelleenkin totutulla tavallaan rukoussoitosta. Olen paremmin perehtynyt pianoon kuin harmooniin. Tietysti soitan harmooniakin, mutta en ole lainkaan innostunut siihen. Sitäpaitsi en oikein osaa soittaa sitoen.»

Iipon murheellinen katse suli ymmärryksen hymyyn, ja minä tunsin tehneeni viisaasti.

Koko välitunnin juttelin johtajan kanssa harmooninsoiton merkillisestä taidosta. Johtaja oli itse herttaisuus. Onneksi ei rouva nähnyt meitä, muuten olisin saanut viettelijän tittelin.

Aamiaispöydässä sanoi Berglund:

»Pelkäsin, että suostut soittamaan. Kaiken muun voi Iippo antaa anteeksi, mutta että joku sysää hänet harmoonituolilta, sitä hän ei ikinä jaksaisi sulattaa. Sinulle on tarpeeksi kiusaa äidistä ja tyttärestä, parasta siis koettaa säilyttää välit siedettävinä johtajan kanssa.»

Lokakuun 19 p.

Pellontakaisesta naapurista, Homista, haemme talouteemme maidon, voin ja munat. Tänään sain kuulla murheekseni, että kanat, viheliäät, olivat ruvenneet yksimielisesti munimislakkoon. Maija kyllä epäili kukon syövän kanojensa tuotteet, mutta emäntä epäsi kerrassaan sellaisen herjaavan luulon. »Kukkoo on kunnon kukkoo», oikea kukkojen esikuva.

Istuin takan reunalla ja hämmentelin emännän vellipataa.

Tämä talo on oikein latomereläinen tyyppitalo. Isäntä on jo vuosia sitten karannut Amerikkaan. Sukkela temppu muuten päästä eroon vaimosta, jonka on ensin »lain ja oikeuden varjolla» itselleen saanut. Nyt kuuluu Homin Alfreella olevan uusi muija ja uusi Maija siellä Amerikan lämpimässä maassa. Kotimaassa hoitelevat entinen muija ja kaksikymmenviisivuotias Maija kotitaloa. Kesäisin on heillä renki, mutta talvella he hoitavat kahden sekä miesten että naisten askarehet. Molemmat ovat reippaita, rotevia naisia, jotka eivät siekaile heinä- eivätkä halkokuorman kimpussa.

Tänään Maija kutoi kaunisraitaista »fällyn» päällistä. Emäntä punnitsi voita minulle.

»Mistähän nyt saan pullataikinaan munia, kun se teidän kunnoton kukkonne syö kaikki munat.» Hämmensin ajatuksissani pataa niin, että velliä loiskahti yli laitojen, sihahti kuumaan tuhkaan ja nosti mustia ryynejä valkeaan keitokseen.

»Nyt tein viimeisen pahanteon!»