Part 8

Paikallani istui se, jota vähimmin olin odottanut tapaavani ja enimmän toivonut näkeväni, Martti Roine.

Oli siunattu asia, että molemmat herrat olivat innokkaassa keskustelussa. Vetäydyin huomaamatta pois ja vaivuin seuraavalle penkille. Läähätin.

»Voiko neiti pahoin?» kysyi joku rouva vierelläni.

Koetin hymyillä.

»Pieni pahoinvointi vain. Pian se menee ohi.»

Haukuin itseni pataluhaksi. Ei, tällainen jänishousu en saisi olla. Hänellä ei saa olla harmainta aavistustakaan iskemästään haavasta. Lujitin luontoni ja lähdin paikalleni.

»Liisa, saanko luvan esitellä vanhan koulutoverini...?»

»Kiitos, ei huoli! Maisteri ja minä olemme vanhat tuttavat. Kai maisteri minut vielä tuntee?»

Pistelipä maisteriakin sentään paha omatunto! Kalpeaksi meni pakkasen punaama poski, ja selvä hämminki loisti silmistä. Hetken se hämminki kylläkin kesti. Hän tervehti kylmästi, niin kylmästi kuin napatuuli valaanpyytäjää jäämerellä. Silmää räpäyttämättä hän tuijotti keskelle silmäteränkehääni, mikä ei ollut lainkaan hauskaa. Iloinen yllätysilmeeni oli vähällä vaihtua surkeaan silmienräpytykseen ja suupielien nytkähdyksiin. Omituisia nuo miehet! Hetken ajan luulin todellakin itseäni syylliseksi kylmenneihin väleihimme.

»Neitiä ei ole niinkään helppo unohtaa», murahti hän äreällä äänellä. Vedin pois käteni hänen rautapihdistään ja istuuduin tohtorin viereen.

Voi, hyvä Luoja, millaisessa piikkitynnyrissä sain istua! Naura, lörpöttele, ole iloinen kuin leivo, vaikka tuska järsi sydäntä kuin nälkäinen hiiri leivänkuorta. Toivoin Pieksämäkeä, sillä siellä jäisin yksin. Juna mateli! Katala!

Johdin puheen kouluasioihin, jotta sain maisterinkin ottamaan osaa keskusteluun. Siinä sain nyt kuulla, että hän aikoo kevätlukukaudeksi siirtyä Helsinkiin ja väitellä itsensä tohtoriksi! Väitöskirja oli jo melkein valmis.

Hän muuttaa pois koulukaupungista! En saa enää edes nähdä häntä! Eron kaikki kauhut kiemurtelivat sydämessäni. Purin hammasta. Älä luulekaan, tuijottava silmä, että suren!

Mitä kirottua hän koetti hakea minusta? Ehkä rakkautta itserakkautensa tyydytykseksi? Tämä tyttö näytti, että »ei kannata surra Naantalin köyhyyttä, kun Turku on rikas».

Käännyin Korpiseen päin. Hakkailu, jonka tunti sitten olin julistanut pannaan ja kirkonkiroukseen, rehoitti välillämme, häpeä sanoa, minun aloittamanani. Olisin hakkaillut sillä hetkellä vaikka mustalaista, saatikka sitten Korpista, jolta sain leimuavia silmäyksiä vaivojeni palkaksi. Mitäpä ei ihminen tekisi peittääkseen loukattuja tunteitaan!

Maisteri osti sanomalehden ja syventyi siihen. Tunsin olevani hänelle ilmaa. Melkein vihasin häntä sillä hetkellä ja Korpista vihasin vieläkin enemmän.

Vihdoin viimein juna saapui Pieksämäelle.

Korpinen erkani ensin matkaseurasta. Jäin kahdenkesken maisterin kanssa pariksi minuutiksi. Äänettömänä hän saatteli minut vaununi portaille.

»Hyvästi, neiti!»

»Hyvästi, maisteri!»

Hän heilautti lakkiaan ja lähti kävelemään junaansa kohden. Seisoin vaunun portailla. Pää pystyssä hän kulki eikä edes yhtä haihtuvaa kertaa kääntänyt päätään ja katsonut minuun.

Pettyneenä menin penkilleni. Kiersin takin ympärilleni ja annoin tunteilleni vallan, voiman ja kunnian.

Vuoden viimeisenä päivänä.

Vietän hautajaisia. Olen kaivanut sydämeeni haudan, kolme metriä syvän. Revin rakkauden juurineen, panin sen pölkylle ja hakkasin säpäleiksi. Sirpaleet keräsin vanhaan kenkälaatikkoon. Laulaen laskin laatikon hautaan, kummulle istutin piikkipensaan. En tahdo mennä haudalle itkemään. Jos joskus menisin, niin pensas repisi, tulisin järkiini.

»Tässä lepää ainoa rakkauteni.»

Terve, Kyöpelin lasivuori! Tässä on eräs, joka luiskahtamatta kiipeää laellesi ja näyttää pitkää nenää koko miesmaailmalle.

1 T: Uud. v.p. 1924.

Aloittakaamme unella tämä uusi vuosi!

Istun junassa. Tuntuu kuin matkustaisin Pohjanmaalle. Juna on täynnä kansaa kaikenlaista. Minua raukaisee niin, etten jaksa pitää silmiäni auki.

»Suonenjoki. Kaikki Kyöpelinvuorelle matkustajat muuttavat junaa», ilmoitti junailija.

Otan matkatavarani. Niitä onkin koko joukko. Viskelen niitä ikkunasta ulos ja ihmettelen maallisen omaisuuteni paljoutta. Matkatoverit käyvät auttamaan. Kas, nehän ovatkin latomereläisiä! Rouva ja neiti Iippo tarttuvat jo kiinni minuunkin heittääkseen samaa tietä kuin tavaranikin minutkin ulos. Tartun kiinni ikkunanpieleen. Ei minua niin vain heitellä! Heiluttelen jalkojani ja nauran.

»Hyppää alas, niin otan vastaan!» kehoittaa asemalla seisova Korpinen. Iippojen kiusaksi hyppään Korpisen syliin. Riuhtaisen heti itseni irti ja lähden juoksemaan.

Tuolla siintää Kyöpelinvuori. Lasinen se on. Korkealle huipulle vie satoja tikapuita, ja melkein jokaista pitkin kiipeää pari kolme naista. Huipulla istuu monta vanhaa tätiä, jotka kiikaroivat kiipijöitä, ja heidän irtohampaiset leukansa sulavat sitä makeampaan hymyyn, kuta enemmän neitoja ehtii lähelle huippua.

Monta näkyy tipahtavan alas, ala-askelmilta enimmän, mutta jotkut putoavat ylimmiltäkin portailta. Jokaista putoamista seuraa suurempi tai pienempi kaklatus vuorellaolijain kesken.

Eräs ihomaalin ja puuterin peittämä vanha kielikello näyttää olevan kuningatar toisten joukossa. Kaikki pelkäävät häntä, sillä hänen terävältä kieleltään ei kenenkään menneisyys jää rauhaan. Hän on riemuiten noussut Kyöpeliin. »Olen liian siveellinen mennäkseni naimisiin», kimaltelee kirjoitus hänen otsallaan. Toiset raukat ovat petettyjä, hylättyjä morsiamia.

Äkkiä kuului parahdus, joka vähitellen muuttuu satojen kielikellojen huomaavaksi kaakatukseksi. Kirjoitusotsainen kuningatar on pudonnut. Tuossa hän käveleekin jonkun harmaapäisen herran kanssa. He nousevat erääseen autoon, jonka takana on kirjoitus »avioliiton auto».

Tartun rohkeasti ensimmäiseen portaaseen.

»Seis!» kajahtaa huuto takanani. Ahaa! Kyöpelissäkin on vahtimestari.

»Neidillä täytyy olla selitys otsaansa kirjoitettuna, kun kiipeää ylös.»

»Kiipeän huvikseni.»

»Ajatelkaa tarkoin! Se on yksinäinen tie.»

»Kirjoittakaa otsaani vain!»

Vahtimestari tarttuu talttaan ja moukariin.

»Mitä? Noillako aiotte moukaroida kirjoituksen otsaani?»

»Niin. Vähän kerrassaan vain.»

Tyrkkään ukkoa rintaan ja lähden kapuamaan ylös omistuskirjoituksetta.

Ukko parkaisee. Joku lähtee heti perässäni kiipeämään. Ukko tietenkin. Menen edellä huimaa vauhtia. Mutta vaikka menen sellaista kyytiä, että portaat vilkkavat, en pääse paljoakaan kohoamaan.

Nyt se tarttuu kantapäähäni. Puristan käteni tiukasti astimen ympärille. Kenkä luiskahtaa jalastani.

»Liisa, Liisa! Tule heti alas!»

Korpinenhan se on.

»Hellitä heti jalkani irti, tai potkaisen!»

»Katso, kuka sinua tuolla alhaalla odottaa!»

Kiukkuinen vahtimestari, kukas muu. Käännyn kuitenkin ja vilkaisen alas.

»Ah! Riemu värisyttää ruumistani. Siellä on Martti, oma Marttini, rukoilevana, lempivänä! Käteni vapisevat, luiskahtavat irti! Putoan! Ah!

Alhaalla avautuu syli.

Kuumat, värisyttävät suudelmat polttavat huuliani...!

Heräsin. Ylt'ympäri pimeätä. Taivaalla loisti yksinäinen tähti.

Tyyny oli lujasti sylissäni. Halailin sitä molemmin käsin. Tyynyn kulma oli suussani.

Ah, proosa! Ah, runous!

Tammikuun 10 p.

Eilen astuin jälleen Mörskän pysäkille höyryävästä junasta. Lunta on täälläkin vallan hirvittävästi.

Puhalsin paksuna höyrynä ummehtuneen kaasun pois keuhkoistani ja täytin ne jälleen puhtaalla pakkasilmalla.

»Terve, Liisa!»

»Terve, Eino! Mihin olet matkalla? Hyppää ravakasti junaan, jos et halua jäljestä juosta!»

»Olen tullut sinua noutamaan.»

Hämmästyin.

»Se on todellakin tarpeeton kunnianosoitus. Mistä ongit ilmoille tuloni?»

»Homin emäntä kävi tänään hammasta vedättämässä. Hän valitteli, ettei saa miestä, joka uskaltaisi tällaisella pakkasella lähteä opettajatarta asemalta hakemaan. Silloin tarjouduin jalomielisesti avuksi.»

Hän kääri minut turkkeihin ja vällyihin, joita reki oli puolillaan minua varten. Kyllä nyt Latomeren neidit ja ämmät saavat jutun aihetta. Tietysti tämä matka taasen lasketaan viettelykykyni hävyttömään laskuun.

»Sinä et näytä olevan lainkaan hyvällä tuulella tyttöseni.»

»Ensinnäkin en ole tyttösesi, hyvä herra!»

Vallaton nauru kaikui korvani juuresta.

»Älä kohota tuota hemmetin kaulusta niin pystyyn! Haluan nähdä suloiset kasvosi, pikku äkäpussi.»

Kiukku kihahti mielessäni.

»Keneksi sinä oikein luulet minua, kun uskallat tuolla tavalla puhua?»

»Keneksikö? Hurmaavaksi piikkisäkiksi, jota minulla on ollut kauhean ikävä.»

Hän kumartui lähelle ja kärventeli silmillään. Mutta se vaikutti minuun yhtä vähän kuin tammikuun aurinko nietokseen. Inhosin hänen siirappista ääntään.

»Ole hyvä ja ota pois kätesi ympäriltäni! Tottumattoman on parasta hoitaa ohjia molemmin käsin.»

Tuo ilkimys vain naurahti. Sen sijaan että olisi tarttunut toisellakin kädellä ohjaksiin, hän päästi ne kokonaan irti.

»Onko tarkoituksesi palelluttaa minut jääkalikaksi?»

»Ei. Olet jo sellainen.» Hän tarttui minuun molemmin käsin ja veti niin lähelle itseään kuin turkit ja vällyt sallivat. Silloin suutuin todella. Luultavasti hänkin sen huomasi, sillä hän päästi minut heti irti ja lausui muuttuneella äänellä:

»Älä syö! Älä ainakaan elävältä!»

»Kuulepas, mies! En siedä tällaista kohtelua. Sinun on turha vaiva ruveta minua rakastelemaan. En vastaa sellaiseen. En kärsi sellaista. Käytän kynsiäni, jos tulet liian lähelle. Kai tämä on selvää puhetta? Sinulla on jo tarpeeksi rakastajattaria Latomeressä! Hävetä saisit jo niiden runsautta!»

Sattuipas! Hän kirosi. Ohjakset joutuivat käsiin, ja hevonen sai mennä minkä kavioista lähti.

Nautin sekä kyydistä että antamastani iskusta. Tällaisessa tilanteessa en ollut ensikertaa. Olen nolannut aikoinani monta koulupoikaa. (Kuinkahan nolatut nauttisivatkaan, jos tietäisivät, kuinka perin pohjin minut on nolattu? Onneksi eivät tiedä!)

Pari huimasti mentyä kilometriä lauhdutti Korpisen mielen.

»Suo anteeksi, Liisa, jos unohdin sopimuksemme! Mutta muistele Jyväskylän ja Pieksämäen väliä! Se saattoi minut luulemaan edellisiä sanojasi vain sieväksi keimailuksi.»

Jumaliste! Niin sitä pitää häväistä toinen ihminen! Kiemurtelin häpeässäni. Kyynelet jäätyivät silmäripsiini!

»Seisauta hevonen! Seisauta!» huusin suunniltani häpeästä ja tartuin ohjaksiin.

Ihmeissään hän tuijotti minuun.

»Mitä nyt?»

»Tahdon pois! Kuolen häpeästä, jos täytyy vielä olla kanssasi tämän jälkeen.»

Hän tuli äkkiä juhlallisen vakavaksi.

»Liisa, rauhoitu! En aio sallia sinun ruveta hupsimaan. Kuule! Anna minun toki puolustautua! Vannon, etten enää koskaan kiusaa sinua hakkailullani. Koeta ymmärtää minua! Melkein kaikki tuntemani naiset ovat sellaisia, ettei heistä ole mies eikä mikään, jollei heitä hiukan hakkaile. Yhden ainoan poikkeuksen olen tavannut. Hän muistutti sinua. Hän oli aina ystävä ja toveri, mutta ei sallinut tuumaakaan lähentelyä. Kenties olisi kohdallani moni asia toisin, ellei hän olisi pitänyt parempana mennä naimisiin erään luokkatoverini, metsänhoitajan kanssa, joka laahasi hänet Lappiin. — Käsitykseni naisista ei ole ollut korkea. Suo anteeksi, että hetken epäilin sinuakin! Liisa, annathan anteeksi! Olkaamme tovereita ja ystäviä!»

Hän riisui rukkasen ja ojensi valkean, hoikkasormisen kätensä. Ojensin omani.

»Olemmeko nyt oikein sovussa?»

»Olemme.»

»Pyyhihän silmäsi, 'oekee immeine', muuten niissä on kohta yhtä pitkät jääpuikot kuin räystäissä kevättalvella!»

Nauroimme. Tuli oikein helppo olo, kun tämä asia järjestyi näin hyvin. Loppumatka sujui kuin tanssi.

Koululla olivat rouva ja neiti nenä kiinni ikkunassa, kun ajaa karautimme pihaan. Hirveä, selkäpiitä karmiva harmi kuvastui molempien silmissä.

»Siinä se viettelijä on!» ajattelivat he taivuttaen niskaansa tuskin huomattavaan nyökkäykseen, ja sekin tarkoitti tohtoria.

»Meillä on ollut hirveän ikävä sinua», toitotti Berglund kaivaessaan minua ylös nahkojen sisästä.

»Sinähän olet loma-aikana ruvennut puhumaan kuninkaallisesti. Vai oletko jo naimisissa?»

Riemuiten näytettiin vasenta kättä. Sormus oli poissa.

»On hauskaa, että olet tullut järkiisi.»

»Kiitos sinulle.»

Keskellä pihaa, kaiken kansan nähden, tuo kihlauksensa purkanut mies syleili minua turkkeineni.

»Herran tähden! Hillitse itsesi, mies!» huusin hätäytyneenä.

Kyytipoikani muistutti myrskynmerkkiä allakan nurkassa, mutta Berglund oli ruumiillistunut riemu.

»Menehän huoneisiisi. Rauha odottaa siellä kahvipannuineen! Tohtori, olkaa hyvä ja seuratkaa neitiä! Minä huolehdin tavaroista ja hevosesta.»

Lensin turkkeineni asunnolleni. Merkeistä päättäen oli kuu pudonnut Rauhan syliin.

Olin tarttumaisillani oven kädensijaan, kun käsi laskeutui olalleni ja synkät silmät mittelivät olemustani.

»Mikä on hätänä?»

»Sinunko tähtesi Berglund on purkanut kihlauksensa?» »Mitä hullua? Eihän toki!»

»Hän syleili sinua.»

»Hän nosti minut reestä eikä syleillyt. Äläkä rutista olkapäätäni jauhoksi!»

Samassa tyrkättiin ovi sisältäpäin auki, ja kynnyksellä seisoi onnesta paistava Rauha.

»Terve, Rauha!» huusin iloisena ja pyöräytin häntä kelpo tavalla ympäri. Mieleni teki sulkea hänet syliini, mutta isiltä perityt tapani eivät mukautuneet moiseen herrasväelle kuuluvaan hempeilyyn. Totesin vain, että on suloista tavata ystäviä ja tovereina.

Rauha hymyili salaperäistä hymyään kuin neitsyt Maria enkelin ilmestyksen jälkeen. Halusin tarttua tohtoria niskasta ja heittää hänet luokkina ulos saadakseni rauhassa pitää poliisikuulustelun toisten sydämenasioista. Toista tuntia hän istui meillä minun kiusallani.

Tuskin ovi ehti kunnolleen sulkeutua tohtorin jälkeen, kun Berglund tempasi Rauhan syliinsä ja ilmoitti juhlallisesti kihlauksensa.

»Loppiaisena se jo tapahtui, mutta säästimme julkaisemisen siksi, kunnes tulit kotia. Halusimme nähdä ystävälliset kasvosi ensimmäisenä onnittelijana.»

Kuten ylläolevasta näkyy, olen onnistuneesti kumonnut vanhan viisauden: »kun on akka puhemiehenä, niin on piru konttimiehenä». Mutta minä en olekaan akka, vaan neitsyt.

Maailma halkeaa halusta tietää, kuinka minun onnistui purkaa entinen kihlaus ja rakentaa tilalle uusi. Sille en hiisku sanaakaan osallisuudestani koko hommaan. Saavat luulla sen syntyneen itsestään.

Tosiasiana kuitenkin pysyy, että minä yhtenä pyryiltana ennen joulua otin leipävartaan ja uhkasin sillä kuuta sanoen:

»Jos et nyt vain putoa Rauhan syliin, joka ei itse uskalla sinua tulla pudottamaan, niin otan ison tervasudin ja tervaan koko kuun.»

Tämä on »kuun» ja minun kahdenkeskinen asia, eikä Rauha saa sitä koskaan tietää.

Minä hyväksyn joissakin kohdin isä Loyolan opin: »tarkoitus pyhittää keinot».

Helmikuun 4 p.

Minulla on niin ihmeen hellä sydän. Surulla ja suurella karvaudella täytyy vain todeta, että itse olen ainoa, joka sen huomaitsen.

Meillä on joudutettu häitä oikein amerikkalaisella kiireellä. Ompelukone on rätissyt kuin kuularuisku. Pyyheliinat, lakanat, tyynyliinat y.m. morsiuskapiot valmistuivat vinkuvalla vauhdilla. Olen istunut Rauhan apuna niin tarkkaan, että rakas varaventtiilini on aivan unohtunut. Sulhasenkin taivutin apulaiseksi. Hän piirteli nimiä liinavaatteisiin. Ja kuka vain uskalsi pistää nokkansa ovestamme sisään, hänet me heti varustimme neulalla ja langalla.

Berglundilla oli kova kiire päästä nakertamaan yhtä leipää Rauhan kanssa. Tyttö vastusteli. Kapiot muka olivat esteenä. Silloin työnnyin esille hyvine sydämineni ja tarjosin apuani.

Ei missään tunne itseään niin tarpeettomaksi kuin istuessaan kahden rakastavan seurassa. Aluksi koetin istua hienotunteisesti selin, mutta huomasin, että olin ainoa, joka työskenteli. Se ei ollut taaskaan tarkoitukseni. Käänsin naamani, ja työt jatkuivat. Ei ollut myöskään käytännöllistä syventyä työhönsä liian tarkkaan, sillä kun äkkiä kohotit katsantosi, huomasit työtoveriesi paistavan särkiä.

Ei auttanut muu kuin täytyi ruveta paratiisia vartioivaksi lohikäärmeeksi. Koetin olla jalomielinen lohikäärme. Pujahdin näet kesken töitä tunniksi tai pariksi nieleksimään raitista ilmaa. Palatessani asetin sukseni mahdollisimman kovalla kolinalla eteisen nurkkaan, etten missään nimessä tulisi yllätyksenä huoneeseen. Luonnollisesti olin morsiusparin mielestä liian vähän ulkona. Kohtuus parasta, ajattelin järkevänä.

Eilen loppuivat nämä kolme piinaviikkoa. Oli aikakin. Vanhanpiian »planttujen» ei ole terveellistä paistatella lähimmäisiensä rakkausvalkean loimussa. Se vie rauhan mielestä ja näyttää yöllä ylösnousseita vainajia.

Kevättä kynttelistä.

Rauhalle ja Berglundille se ainakin alkoi. Rovasti Jahah pulleine vatsoineen pyöräytti muutamassa minuutissa neiti Tuomikoskesta rouva Berglundin. Vieraita oli kovasti, ja lahjoja tuli paljon. Kahvia tarjoiltiin koululla, ja illalla pyörähtelivät nuoret mielensä hyvikkeeksi nuorisoseuran talolla.

Rovasti kunnioitti taas minua tilastollisella keskustelulla, häätilaisuuteen soveltuvalla avioero- ja syntyväisyystilastolla. Ei kukaan rakastanut minua niin paljon, että olisi vapahtanut minut. Epätoivoissani johdin keskustelun uusille urille. Koppasin aiheen talven lumesta. Ah, että teinkin sen! Kukaan ei ollut minulle kertonut, että pyöreä ja harmaa rovasti Jahah mittailee sademääriä ja lähettää niistä tietonsa Helsingin herroille.

Vilkaisin ympärilleni. Koko maailma oli jättänyt meidät kahden. Tohtorikin istui molempien kihlaamattomien morsiamiensa välissä eikä pienimmälläkään eleellä aikonut tulla auttamaan minua eroon hengellisestä seurastani. Ruustinna Jahah parka! Varmaankin koko avioliittosi on ollut yhtä ainoata tilastoa!

Niin meni minulta koko hääilo.

Tänään on koululla lupa. Nuori pari kuhertelee rauhassa. Yksin istun kuin talitiainen jäisellä varvulla. Ei missään siinnä pienintäkään rasvannokaretta. Omaa kaulaani sahasin, kun tämän avioliiton puuhasin. Nyt ei ole minulla edes Rauhaa seurana.

Helmikuun 17 p.

En seurustele Korpisen kanssa. Tai hän ei seurustele minun kanssani. Suuttui kai, kun en ruvennut kanssaan kurttiseerailemaan. Parasta olikin. Juorukellot eivät ainakaan silloin kohdallani kilise. Neiti Iippo loistaa jälleen kuin pyrstötähti, ja neiti Hosio saa osansa hänkin. Molemmat neidit ovat ilmisodassa keskenään. Mammat syöttävät ja juottavat kilvan tohtoria. Saa nähdä, kumpi lyhyemmän tikun vetää.

Minun elämäni on tylsää. Mäenlasku on paras huvitukseni. Täytyy kuitenkin hiihtää viisi kilometriä, ennenkuin saa kunnollisen mäen sujauttaa. Toista on kotona Savossa! Siellä ei tarvitse hakea mäkiä.

Hiihdin tänäänkin mäelle. Kekrivuoreksi sitä paikkakuntalaiset sanovat. Sen huipulla kasvaa muutamia kuusia. Hiihdin erään juurelle ja kapusin kuuseen, taittamaan käpyoksia maljakkoihini.

Olin juuri ehtinyt pudottaa ensimmäiset oksat, kun kuulin puhetta metsän puolelta vuorta. Siirsin sinne silmäni. Tohtori ja neiti Iippo siellä hiihtelivät ylös rinnettä. Kun he ehtivät kuuseni kohdalle, iski Korpinen sauvansa hankeen, ja ensimmäinen näytös alkoi. Valitan kelloni kotiin unohtumista. Olisi ollut sangen kiintoisaa tietää, kuinka pitkiä suudelmia voidaan kymmenen asteen pakkasessa vaihtaa.

Pieni tuulenpuuska pudotti erään oksalle jääneen kävyn suksilleni. Pieni kolahdus. Hätkähtäen erkanivat suutelijat. Molemmat käännähtivät sinnepäin, mistä risahdus kuului.

»Sukset!» huudahti neiti Iippo.

»Puussa on joku. Kuka perhanahan se lienee?»

Korpinen hiihti lähelle.

»Liisa, mitä hittoa sinä siellä teet?»

»Hyvää päivää, hyvä herrasväki!» vastasin tohtorin epäritarilliseen tervehdykseen ja aloin taitella käpyjä. »Olen kävystämässä, kuten näette.»

»Tule heti alas, junkkari! Putoat ja taitat vielä niskasi.»

»Oma mun niskani!» Hellitin toisen käteni irti kiusatakseni, mutta kohmeinen käsi ei jaksanutkaan kannattaa koko ruumiin painoa. Lipesin. Alaoksista sain vasta niin lujasti kiinni, että vauhti heikkeni. Tulin hyppäämällä lopun matkan ja vajosin hankeen kainaloitani myöten.

»Olipa hauskaa, että satuitte tulemaan. Olisin muuten voinut jäädä hankeen», naureskelin Korpisen vetäessä minua ylös kinoksesta.

»Vielä viisastelet, mokomakin villikissa! Vitsaa tarvitsisit, että oppisit liikkumaan siellä, missä sinunkaltaistesi tulee liikkua.» Tohtori parka näytti todella säikähtäneen.

Kopistelin enintä lunta pois vaatteistani ja kokosin oksat kainalooni. Korpinen torui kuin äitipuoli. Neiti Iippo lisäsi purevia säestyksiään.

»Hyvästi! Kiitoksia avustanne! Hauskaa jatkoa!» huusin nauraen ja lähdin kiitämään huimaa vauhtia rinnettä alas oksat kainalossani.

»Millainen rohkea rasavilli!» kuulin Korpisen sanovan Iipolle.

Mäen alla vilkaisin taakseni. Neiti tahtoi näyttää, ettei hän ollut miestä huonompi. Mutta tuskin hän oli päässyt puoleen, kun horjahti ja pyllähti suinpäin lumeen. Sukset karkasivat mäen alle. Harmistunut kavaljeeri sai noutaa sukset ja viedä ne neidille.

Naureskellen hiihdin kotiin.

Maaliskuun 3 p.

Naapurin Maija sanoi, että kun syö laskiaista vastaan yhdeksän suolaista silakkaa, niin yöllä tulee tuleva aviomies juottamaan.

Paistoin 18 silakkaa. Yhdeksän vein Maijalle, että hän voisi ne niellä kenenkään tietämättä.

Itse istun tässä silakkakuppi vierelläni. Vesilasi on valmiina myös pöydällä. Saa nyt nähdä, kuka tulee juottamaan.

Maaliskuun 4 p.

Aamulla anivarhain.

Ei tullut kukaan juottamaan. Heräsin yöllä kauheaan janoon. Muistin taian ja jäin odottamaan. Ei vain tullut uni eikä juottaja. Jano hiukaisi hirvittävästi. Ojensin käteni vesilasia kohden ja juotin itse kameelini. Hyvältä vesi maistuikin. Ei riittänyt yksi lasi lainkaan, vaan täytyi kompuroida keittiöön hakemaan lisää.

Tämä on siis sen merkki, ettei taioista ole mihinkään, tai että minusta tulee vanhapiika.

Maaliskuun 24 p.

Onko olemassa sellaista sananlaskua, jonka sisällys nasevasti opettaa, että kahden riidellessä makupalasta tulee kolmas ja nielee sen? En muista itse sellaista tällä hetkellä, eikä ole aikaa ryhtyä sitä hakemaan.

Olen ollut taiteen vainiolla ja koonnut laakereita. (Vertauksella puhuen.) Hurraa! Kerrankin sain näyttää latomereläisille oikean puolen itseäni. Vereni väräjää vieläkin innostuksesta. Kunpa voisin yhtä sykähtelevällä innolla työntää mukulain kalloon kertotaulua ja muuta hyödyllistä!

Ei! Opettajaa minusta ei tule. Olen palkkapaimen, tahdoin tai en. Opettajan luonne ei saa leimahdella, sen täytyy kulkea hiljaa ja tyynesti kuin virran vesi. Minun luonteeni on pimpelipimpampom.

Älkäämme ajatelko luonnetta ja opettajaa! Se tuottaa vain mielipahaa ja tunnonvaivoja.

No niin. Nyt palaamme järjestykseen.

Latomeren nuorisoseura ryhtyi näyttelemään »Pohjalaisia». Hyvä! Kaikki olivat siihen saakka yksimielisiä. Osat jaettiin. Tuli riita. Korpinen sai Jussin osan. Silloin tietysti kaikki naiset halusivat Liisan osaa, etupäässä Hosio ja Iippo. Neiti Hosio määrättiin Maijaksi. Suuttui ja erosi koko hommasta. Neiti Iippo teki samoin. Lukkarin neidille vihdoin kelpasi Maijan osa, ja minä sain Liisan osan.

Neiti Iippo ja Hosio sulivat jälleen ystäviksi.

»Kuinka savolainen osaa näytellä pohjalaistyttöä! Mahdotonta! Jo tuli kappaleesta pannukakku, oikea prötti!»

Mutta Homin Maija ja minä praatasimme iltakaudet takan reunalla reirua pohjalaasta, ja emäntäkin myönsi, että kyllä opettajatar sellaanen flikka on, joka oppii vaikka lentämähän.

Korpinen on käyttäytynyt minua kohtaan hyvin toverillisesti. Hän pitää toki sanansa. Olemme käyneet muutaman kerran yhdessä hiihtämässä. Minusta ei kylläkään ole vastaavaa nautintoa kuin neiti Iiposta, mutta kavaljeerini on säästynyt muista turhista vaivoista. Kestän suksillani sekä ylä- että alamäessä.

Koko kylä seurasi kieli pitkällä hiihtoretkiämme. Syksylliset juorut heräsivät henkiin, ja se seikka, että näyttelimme rakastavaisia »Pohjalaisissa», puhalsi ne ilmiliekkiin.

Kunpa he vain olisivat kuulleet puheemme, niin pitkän nenän olisivat saaneet, kaksimetrisen makkaran!