Part 3

»Et, Effi, et ole sanonut mitään sopimatonta. Et missään tapauksessa mitään sellaista, mitä et saisi sanoa omalle äidillesi. Tunnenhan sinut. Sinä olet pieni haaveksija, kuvittelet mielelläsi tulevaisuutta, ja mitä värikkäämpiä kuvasi ovat, sitä kauniimmilta ja houkuttelevammilta ne sinusta näyttävät. Huomasin sen erikoisen selvästi, kun ostimme matkalaukkuja. Ja nyt sinä ajattelet kerrassaan ihmeen kauniiksi asiaksi, kun saisit vuodekaihtimen, johon on kirjaeltu kaikenlaisia tarumaisia eläimiä ja johon lankee punaisen riippulampun hämyvalo. Se tuntuu sinusta sadulta, ja sinä tahtoisit olla prinsessa.»

Effi tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä. »Niin, äiti, sellainen minä olen.»

»Niin, sellainen sinä olet. Sen tiedän. Mutta rakas Effi, meidän täytyy olla varovaisia elämässämme, varsinkin meidän naisten. Ja kun nyt tulet Kessiniin, pienelle paikkakunnalle, missä öisin tuskin palaa yhtään lyhtyä, niin sellaisille asioille nauretaan. Ja kunpa ei muuta kuin naurettaisiin. Ne, jotka ovat epäsuopeita, ja sellaisia on aina olemassa, puhuvat huonosta kasvatuksesta, ja monet sanovat vielä pahempaakin.»

»Siis ei mitään japanilaista eikä mitään riippulamppua. Mutta minä tunnustan, että olin ajatellut kaikki erittäin kauniiksi ja runolliseksi, olin nähnyt kaikki punaisessa hohteessa.»

Rouva von Briestin mieli läikkyi. Hän nousi ja suuteli Effiä. »Sinä olet lapsi. Kaunista ja runollista. Ne ovat mielikuvia. Todellisuus on toisenlainen, ja usein on hyvä, jos valon ja himmeän hohtelun sijalla on pelkkä pimeys.»

Effi näytti aikovan vastata, mutta samassa tuli Wilke tuoden kirjeitä. Eräs oli Kessinistä Innstetteniltä. »Ah, Geertiltä», virkkoi Effi ja jatkoi sitten, pistäen kirjeen piiloon, rauhalliseen sävyyn: »Mutta sallithan ainakin, että asetan flyygelin saliin vinosti. Se on minusta tärkeämpi seikka kuin liesi, jonka Geert on minulle luvannut. Ja sinun kuvasi minä asetan sitten jalustalle; ihan ilman sinua en tule toimeen. Ah, kuinka tulenkaan teitä ikävöimään, kenties jo matkalla, ja sitten Kessinissä ihan varmaan. Siellähän ei kuulu olevan varusväkeä, eipä edes sotilaslääkäriäkään, ja oiva onni, että se on edes kylpypaikka. Serkku Briest — ja se olkoon lohdutuksenani — jonka äiti ja sisar menevät aina Warnemündeen kylpemään — niin, minä en tosiaankaan voi käsittää, minkätähden hän ei voisi suunnata rakkaita sukulaisia kerran Kessiniinkin. 'Suunnata' — tuohan kuulostaa ihan pääesikunnalta, jota kohti hänen kunnianhimonsa luullakseni pyrkii. Ja silloin hän tietenkin tulee heidän kerallaan ja asuu luonamme. Minulle muuten kertoi äskettäin joku, että kessiniläisillä on verrattain suuri höyryalus, joka lähtee kaksi kertaa viikossa Ruotsiin. Ja laivalla on silloin tanssiaiset (heillä on tietenkin soittokunta), ja hän tanssii erittäin hyvin...»

»Kuka?»

»Dagobert, kukapa muu.»

»Luulin sinun tarkoittavan Innstetteniä. Joka tapauksessa on nyt aika vihdoinkin saada tietää, mitä hän kirjoittaa... Onhan kirje vielä taskussasi.»

»Oikein. Olinpa sen ihan unohtaa.» Effi avasi kirjeen ja lukaisi sen nopeasti.

»Sinä et virka sanaakaan Effi. Et säteile etkä naurakaan. Kirjoittaahan hän aina iloisesti ja hauskasti eikä ollenkaan isämäisen viisaasti.»

»Siihen en suostuisikaan. Hänellä on oma ikänsä ja minulla nuoruuteni. Ja minä uhkaisin häntä sormella ja sanoisin: 'Harkitse, Geert, mikä on parempi!'»

»Ja hän vastaisi sinulle: 'Se, mikä sinulla on, on parempi'. Hän näet ei ole ainoastaan hienokäytöksinen mies, hän on myöskin oikeamielinen ja ymmärtäväinen ja tietää varsin hyvin, mitä nuoruus merkitsee. Hän ajattelee sitä aina ja soinnuttaa itsensä nuorekkaaksi, ja jos hän säilyy avioliitossakin sellaisena, niin siitä syntyy esikuvaksi kelpaava liitto.»

»Niin, sen uskon minäkin, äiti. Mutta ajattelehan — minua melkein hävettää se sanoa — minä en toivo erikoisesti sitä, mitä nimitetään mallikelpoiseksi avioliitoksi.»

»Se on sinun tapaistasi. Mutta sanohan, mitä oikeastaan toivot!»

»Minä toivon... niin, toivon tasavertaisuutta ja tietenkin sitäpaitsi hellyyttä ja rakkautta. Ja ellei hellyyttä ja rakkautta voi olla, koska rakkaus, kuten isä sanoo, on kuitenkin pelkkää lorua (minä en sitä kumminkaan usko), toivon rikkautta ja hienon talon, kerrassaan hienon, johon tulee prinssi Friedrich Karl metsästämään, hirvijahtiin tai metsonsoitimelle, tai saapuu vanha keisari ja lausuu armollisen sanan jokaiselle naiselle, nuorillekin. Ja kun sitten olemme Berlinissä, toivon pääseväni hovitanssiaisiin ja oopperan juhlanäytäntöön, suuren keskiaition viereen.»

»Sanotko tuon vain vallattomuudesta tai päähänpistosta?»

»En, äiti, olen ihan tosissani. Rakkaus on ensimmäinen, mutta kohta sen jäljessä tulee loisto ja kunnia, ja sitten tulee huvittelu — niin, huvittelu, aina jotakin uutta, aina jotakin sellaista, että täytyy nauraa tai itkeä. Ikävystymistä minä en voi sietää.»

»Kuinka oletkaan tullut toimeen meidän seurassamme?»

»Ah, äiti, kuinka voitkaan niin sanoa! Totta kyllä, että kun talvella tulevat ajaen rakkaat sukulaiset ja viipyvät kuusi tuntia tai kauemminkin, ja kun täti Gundel ja täti Olga minua tarkastelevat ja pitävät nenäkkäänä — täti Gundel on sen minulle kerran sanonut — niin silloin ei toisinaan ole kovinkaan somaa, se täytyy tunnustaa. Mutta muuten olen ollut täällä aina onnellinen, ylen onnellinen...»

Tuon sanottuaan hän heittäytyi nyyhkyttäen polvilleen äidin eteen ja suuteli hänen molempia käsiään.

»Nouse, Effi! Nuo ovat pelkkiä mielialoja, joiden valtaan ihminen joutuu ollessaan sinun iälläsi ja odottaessaan häitä ja tuntematonta tulevaisuutta. Mutta luehan nyt minulle kirje, ellei siinä ole mitään erinomaista, ehkäpä salaisuuksiakin.»

»Salaisuuksia», nauroi Effi hypähtäen äkkiä seisomaan aivan toisen mielialan vallassa. »Niin, hän on aina aikeissa, mutta enimmän osan minä voisin naulita julkisesti nähtäviin, sinne, piirineuvoksen kuulutusten viereen. Niin, onhan Geertkin piirineuvos.»

»Lue, lue!»

»Rakas Effi!... Niin se näet aina alkaa, ja toisinaan hän nimittää minua 'Pikku Eevakseen'».

»Lue, lue... Onhan asiasi nyt lukea.»

»No niin: Rakas Effi! Mitä lähemmäksi siirtyy hääpäivämme, sitä harvemmin saapuu sinulta kirje. Postin tultua minä etsin aina ensin sinun käsialaasi, mutta kuten tiedät (ja enhän minäkään ole muuta toivonut) yleensä suotta. Talossa on nyt käsityöläisiä, joiden tulee järjestää tosin vähälukuiset huoneet sinun tuloksesi. Paras osa työtä tapahtunee vasta meidän ollessamme matkalla. Verhoilija Madelung, joka kaikki toimittaa, on originaali, josta sinulle kohdakkoin kerron, mutta ennen kaikkea sanon, kuinka iloitsen sinusta, sinä suloinen, pikku Effini. Maaperä tuntuu polttavan jalkojeni alla, ja samalla muuttuu kelpo kaupunkimme yhä hiljaisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Viimeinen kylpyvieras matkusti pois eilen; hän kylpi lopulta 9 asteen vedessä, ja kylvettäjät olivat aina iloiset, kun hän hengissä asiasta suoriutui. He näet pelkäsivät halvausta, joka saattaisi kylpylän huonoon maineeseen, ikäänkuin aallot olisivat täällä huonommat kuin missä muualla tahansa. Minä riemuitsen ajatellessani, että saan jo neljän viikon kuluttua matkustaa kanssasi Piazzettalta Lidoon tai Muranoon, jossa valmistetaan lasihelmiä ja kauniita koruja. Kaunein olkoon sinua varten. Paljon terveisiä vanhemmille ja hellin suutelo sinulle Geertiltäsi.»

Effi taittoi kirjeen jälleen kokoon pistääkseen sen kuoreen.

»Erittäin sievä kirje», virkkoi rouva von Briest, »ja erikoisena etuna on vielä se, että hän noudattaa kaikessa kohtuutta.»

»Epäilemättä, hän noudattaa kohtuutta.»

»Rakas Effini, salli minun kysyä jotakin: olisiko sinulle mieluisempaa, ellei kirje noudattaisi kohtuutta, toivoisitko sen helläksi, kenties ylenmäärin helläksi?»

»En, en, äiti. Totta totisesti en. Näin on sentään parempi.

»Näin on sentään parempi. Miltä tuo nyt taas kuulostaakaan. Oletpa merkillinen. Ja taanoin sinä itkit. Mitä sinulla onkaan sydämelläsi? Vielä on aikaa. Etkö rakasta Geertiä?»

»Minkätähden en häntä rakastaisi? Minä rakastan Huldaa ja rakastan Berthaa ja rakastan Herthaa. Rakastanhan vanhaa Niemeyeriäkin. Ja enpä tahdo puhuakaan siitä, kuinka teitä rakastan. Minä rakastan kaikkia, jotka tahtovat parastani ja ovat minulle hyviä ja hemmottelevat minua. Ja Geert tulee varmaan hänkin minua hemmottelemaan. Tietenkin omalla tavallaan. Tahtoohan hän jo lahjoittaa minulle koruja Veneziassa. Hän ei aavistakaan, etten välitä mitään koruista. Mieluummin minä kiipeilen ja keinun, ja kaikkein mieluimmin aina peläten, että se voi katketa ja että voin syöksyä maahan. Eihän siinä heti pää mene.»

»Entä rakastatko kenties myöskin serkkuasi Briestiä?»

»Erinomaisesti. Hän ilahduttaa minua aina.»

»Ja olisitko halunnut mennä naimisiin serkun kanssa?»

»Naimisiin? Herra varjelkoon! Hänhän on vielä melkein poikanen. Geert on mies, kaunis mies, mies, jonka kanssa voin esiintyä edukseni ja josta jotakin tulee maailmassa. Mitä ajatteletkaan, äiti?»

»Hyvä niin, Effi, se on minulle mieleen. Mutta onko sinulla vielä jotakin sydämelläsi?»

»Voi olla.»

»Sanohan!»

»Näetkös, äiti, se seikka, että hän on minua vanhempi, ei ollenkaan haittaa, onpa kenties aivan hyväkin: eihän hän ole vanha, hän on terve ja reipas ja sotilasmainen ja terävä. Voisinpa sanoa olevani ehdottomasti hänen puolellaan, ellei... niin, kunhan hän olisi hieman toisenlainen.»

»Kuinka niin, Effi?»

»Niin, kuinka. Et saa minulle nauraa. Vasta äskettäin satuin sen kuulemaan, tuolla pappilassa. Me puhuimme Innstettenistä, ja yhtäkkiä veti vanha Niemeyer otsansa laskoksiin, tosin kunnioituksen ja ihailun laskoksiin, ja sanoi: 'Niin, parooni! Hän on lujaluontoinen mies, mies, jolla on periaatteet'.»

»Niin onkin, Effi.»

»Epäilemättä. Ja luulenpa Niemeyerin myöhemmin sanoneen niinkin, että hän on mies, jolla on lujat valta-aatteet. Ja se luullakseni merkitsee vielä enemmän. Ah, ja minulla... minulla ei ole mitään sellaista. Näetkö, äiti, siinä piilee jotakin kiduttavaa ja pelottavaa. Hän on minulle hyvä ja hellä ja lempeä, mutta... minä pelkään häntä.»

VIIDES LUKU.

Hohen-Cremmenin juhlapäivät olivat ohi; kaikki olivat matkustaneet pois, nuori parikin jo hääpäivän iltana.

Aattojuhla oli tyydyttänyt kaikkia, varsinkin niitä, jotka olivat mukana näyttelemässä, ja Hulda oli ollut kaikkien nuorten upseerien, Rathenowin husaarien samoinkuin hieman kriitillisempien Aleksanterin rykmenttiin kuuluvien kumppanien ihastuksen esineenä. Niin, kaikki oli sujunut hyvin ja hauskasti, melkeinpä paremminkin kuin oli edellytetty. Ainoastaan Bertha ja Hertha olivat nyyhkyttäneet niin ankarasti, että Jahnken alasaksalaiset säkeet olivat häipyneet melkein kuulumattomiin. Mutta sekään ei ollut tehnyt suurta haittaa. Olivatpa eräät hienot tuntijat olleet sitä mieltä, että niin pitikin käydä; vaikenemisen ja nyyhkytyksen ja sekavuuden merkeissä saavutettiin heidän mielestään kaikkein nimenomaisimmat voitot (varsinkin kun olivat kysymyksessä sellaiset vaaleat kiharapäät). Serkku Briest oli saavuttanut aivan erikoisen menestyksen itse sommittelemassaan osassa. Hän oli saapunut Demuthin kauppa-apulaisena, joka muka oli saanut tietää nuoren morsiamen aikovan heti häiden jälkeen matkustaa Italiaan ja tahtoi jättää matkalaukun. Matkalaukku tietenkin havaittiin lähemmin tarkasteltaessa jättiläiskokoiseksi Hövelin makeisrasiaksi. Oli tanssittu kello kolmeen saakka, ja vanha Briest, joka alinomaa jutellen joutui vähitellen kaikkein korkeimman samppanjamielialan valtoihin, esitti kaikenlaisia huomautuksia monissa hoveissa vielä käytännössä olevasta tuohustanssista ja »sukkanauhan-irtitanssimisen» merkillisestä tavasta. Nämä huomautukset, joilla ei tahtonut olla loppua, korostuivat yhä enemmän, kehittyen vihdoin siihen määrään, että täytyi välttämättä käydä niitä ehkäisemään. »Hillitse itseäsi, Briest», oli hänen puolisonsa kuiskannut hänelle verrattain vakavaan sävyyn, »sinä et ole tässä kaksimielisyyksien juttelemista varten, vaan talon isäntänä. Me olemme nyt häissä emmekä metsästysretkellä.» Siihen oli Briest vastannut sanoen, ettei hän puolestaan nähnyt tilaisuuksien välillä mitään eroa ja että hän oli onnellinen.

Hääpäivä oli sekin sujunut hyvin. Niemeyer oli puhunut oivallisesti, ja eräs vanha berliniläinen herra, joka puolittain kuului hovipiireihin, oli kirkosta häätaloon palattaessa lausunut, että oli sentään omituista, miten runsaasti meikäläisessä valtiossa oli eteviä kykyjä. »Minä pidän asiaa koulujemme ja kenties vielä enemmän filosofiamme saavuttamana verrattomana voittona. Kun ajattelen, että tuo Niemeyer, vanha maalaispappi, joka oli aluksi turvakodin asujaimen näköinen... niin, veikkoseni, sanohan itse, eikö hän puhunut kuin hovisaarnaaja? Kuinka tahdikkaasti hän asioita esitti taitavasti käytellen vastakohtia, aivan kuin Kögel, mutta tunteeltaan vielä häntä etevämpänä. Kögel on liian kylmä. Tosin täytyykin hänen asemassaan olevan miehen olla kylmä. Mikä se ihmisen yleensä kumoon ajaa? Aina vain lämpö.» Vielä naimaton, mutta kaiketi juuri siitä syystä neljättä kertaa »suhteissa» oleva arvohenkilö, jolle nuo sanat lausuttiin, oli tietenkin samaa mieltä. »Liiankin totta, ystäväiseni», sanoi hän. »Liian paljon lämpöä... kerrassaan mainiota... Minun täytyy muuten kertoa teille myöhemmin eräs juttu.»

* * * * *

Seuraava päivä oli kirkas lokakuun päivä. Aamuaurinko paisteli, mutta siitä huolimatta oli jo syksyisen viileätä, ja Briest, joka oli vastikään aterioinut puolisonsa keralla, nousi paikaltaan ja asettui yhä riutuvan liesitulen ääreen, kädet selän takana. Rouva von Briest, jolla oli käsissään neulomus, siirtyi hänkin lähemmäksi ja sanoi Wilkelle, joka astui sisään korjaamaan ruokapöytää: »Kuulkaahan, Wilke, kun saatte kaikki järjestykseen salissa, pitäkää huoli siitä, että leivokset viedään perille, pähkinätorttu pappilaan, ja kulho pienine leivoksineen Jahnkelle. Ja varokaa laseja. Tarkoitan ohuita, hiottuja.»

Briest poltti jo kolmatta savuketta, näytti voivan erittäin hyvin ja selitti, ettei mikään tee ihmiselle niin hyvää kuin häät, omia häitä tietenkään lukuunottamatta.

»En tiedä, Briest, kuinka johdut tuollaiseen huomautukseen. Minulle on ihan uutta, että sinä muka olet joutunut siitä kärsimään. Enpä tietäisi, minkätähden.»

»Luise, sinä olet hilpeydenhäiritsijä. Mutta minä en pane pahakseni mitään, en sellaistakaan. Mitäpä muuten puhunkaan meistä, jotka emme ole olleet edes häämatkalla. Isäsi sitä vastusti. Mutta Effi on nyt häämatkallansa. Kadehdittavaa. Kymmenen aikaan tapahtui lähtö. Nyt he ovat varmaan jo Regensburgin tienoilla, ja otaksunpa, että Innstetten luettelee hänelle — tietenkin junasta poistumatta — Walhallan tärkeimmät taideaarteet. Innstetten on oiva mies, mutta hänessä on hieman taidenarria, ja Effi, Jumala paratkoon, meidän Effi rukkamme on luonnonlapsi. Pelkään Innstettein hieman kiduttavan häntä taideinnollansa.»

»Jokainen kiduttaa vaimoansa. Ja taideinto ei suinkaan ole pahinta.»

»Ei, eipä minkään; missään tapauksessa emme käy siitä kiistelemään, siinä on avarat alat. Ja sitäpaitsi ihmiset ovat kovin erilaisia. Sinä, niin, sinä olisit siihen kelvannut. Sinä olisit yleensäkin sopinut Innstettenille paremmin kuin Effi. Vahinko, nyt on liian myöhäistä.»

»Erinomaisen kohteliasta, puhumattakaan siitä, ettei se sovi. Se mikä on ollut, on joka tapauksessa ollutta ja mennyttä. Nyt hän on minun vävyni, ja eihän voi olla mitään hyötyä siitä, että alinomaa viittailet nuoruusajan asioihin.»

»Tahdoin vain saada mielialasi vilkastumaan.»

»Erittäin suopeata. Muuten ei ollenkaan tarpeellista. Minun mielialani _on_ vilkas.»

»Ja hyväkin?»

»Melkeinpä niin. Mutta sinä et saa sitä rikkoa. Mitä sinulla onkaan vielä sanottavaa? Minä näen, että sinulla on jotakin sydämelläsi.»

»Miellyttikö sinua Effi? Miellyttikö sinua koko juttu? Hän oli omituinen, puolittain kuin lapsi, ja sitten taas erittäin itsetietoinen eikä ollenkaan niin vaatimaton kuin hänen tulisi olla suhteessaan sellaiseen mieheen. Asian laita voi olla ainoastaan niin, ettei Effi vielä oikein tiedä, kenet omistaa. Tai onko yksinkertaisesti seikka se, ettei Effi häntä oikein rakasta? Se olisi paha juttu. Kaikista eduistaan huolimatta Innstetten näet ei ole mies helposti voittamaan itselleen tätä rakkautta.»

Rouva von Briest oli vaiti ja laski neulomuksensa pistoja. Vihdoin hän virkkoi: »Se, mitä äsken sanoit, Briest, on järkevintä, mitä olen sinulta kuullut kolmeen päivään, pöytäpuheesi mukaanluettuna. Minuakin on asia arveluttanut. Mutta luulenpa, että voimme rauhoittua.»

»Onko hän purkanut sinulle sydämensä?»

»Niin en tahtoisi asiaa nimittää. Hän tosin tuntee puhumisen tarvetta, mutta ei kumminkaan tahdo puhua ihan avoimesti. Hän sopii monet asiat omassa mielessään, on puhelias ja vaitelias samalla kertaa, melkeinpä umpimielinenkin, sanalla sanoen aivan erikoinen sekoitus.»

»Olen aivan samaa mieltä. Mutta ellei hän ole sinulle mitään sanonut, mistä sen tiedät?»

»Sanoin vain, ettei hän ole purkanut minulle sydäntänsä. Hänestä ei ole sellaiseen yleisrippiin, joka paljastaa koko sielun ja mielen. Kaikki erkani hänestä vain tempauksittain ja äkkiä, ja sitten oli kaikki jälleen ohi. Mutta asia oli minulle erikoisen tärkeä juuri siitä syystä, että se kumpusi hänen mielestään ihan tahtomatta ja ikäänkuin sattumalta.»

»Milloin se tapahtui ja missä tilaisuudessa?»

»Siitä lienee nyt tasan kolme viikkoa. Me istuimme puutarhassa askarrellen kaikenlaisissa kapiopuuhissa, suurissa ja pienissä, kun Wilke toi Innstetteniltä saapuneen kirjeen. Effi pisti sen taskuunsa, ja minun täytyi neljännestunnin kuluttua muistuttaa häntä siitä, että hänellä oli kirje. Sitten hän sen luki, mutta tuskin ilmettään muuttaen. Minä tunnustan, että sydämeeni koski; minua pelotti niin, että tahdoin mielelläni saada varmuutta, sikäli kuin sellaisissa asioissa voi varmuutta saada.»

»Aivan oikein, aivan oikein.»

»Mitä tarkoitat?»

»Tarkoitanhan vain... Mutta yhdentekevää. Kerro enemmän; olen pelkkänä korvana.»

»Minä kysyin suoraan, kuinka oli laita, ja kun tahdoin hänen luonteensa vuoksi välttää juhlallista sävyä ja käsitellä kaikkea mahdollisimman kevyesti, melkeinpä leikillisestikin, kysäisin, menisikö hän ehkä mieluummin naimisiin serkku Briestin kanssa, joka oli häntä Berlinissä kovin liehitellyt.»

»Entä sitten?»

»Kunpa olisit ollut näkemässä. Hänen ensimmäinen vastauksensa oli nenäkäs nauru. Hän sanoi, että serkku oli oikeastaan vain iso kadetti, joka oli puettu luutnantiksi. Ja kadettia hän ei voinut edes rakastaa, naimisiinmenosta puhumattakaan. Sitten hän puhui Innstettenistä, joka yhtäkkiä ilmeni hänelle kaikilla miehen hyveillä varustettuna.»

»Entä kuinka sen selität?»

»Aivan yksinkertaisesti. Vaikka hän onkin valpas ja vilkas ja melkein intohimoinenkin, tai kenties juuri senvuoksi, hän ei kuulu niihin, jotka nimenomaan tavoittelevat rakkautta, ei ainakaan sitä, mikä tuon nimen todella ansaitsee. Hän tosin puhuu siitä, vieläpä painokkaasti ja vakuuttavastikin, mutta vain senvuoksi, että on jostakin lukenut rakkauden olevan kaikkein korkeinta, kauneinta, ihaninta. Mahdollista sekin, että hän on kuullut asian tuolta liikatunteelliselta tytöltä, Huldalta, ja toistaa vain hänen lausumiansa. Mutta paljoakaan tunnetta ei siihen liity. Mahdollista, että se kaikki vielä tulee, Jumala siitä varjelkoon, mutta nyt ei sitä ole olemassa.»

»Mitä siis on olemassa? Mitä hänessä on?»

»Hänessä on minun ja hänen oman todistuksensa mukaan kaksi asiaa: huvitteluhalu ja kunnianhimo.»

»Se käy laatuun. Minä olen ihan rauhallinen.»

»Minä en. Innstetten on ylenemisintoinen — kiipijästä en puhu, se hän ei olekaan, siihen hän on tosiaankin liian jalo — siis ylenemisintoinen, ja se tyydyttää Effin kunnianhimoa.»

»Niinpä kyllä. Sehän on hyvä.»

»Niin, se on hyvä! Mutta siinä on vasta ensimmäinen puoli. Hänen kunnianhimonsa tulee tyydytetyksi, mutta käyneekö samoin leikkiin ja seikkailuun suuntautuvan taipumuksen? Innstetten tulee erittäin huonosti pitämään huolta alinomaisesta pienestä huvista ja innostamisesta, kaikesta, mikä taistelee ikävystymistä, henkevän pikku olennon pahinta vihollista vastaan. Hän ei tule jättämään Effiä henkiseen autiuteen, sikäli hän on liian älykäs ja maailmanmies, mutta hän ei tule myöskään häntä erikoisesti hauskuttamaan. Ja pahinta on, ettei hän edes tule nimenomaan harkinneeksi, kuinka sellainen asia olisi saatava alulleen. Joitakin aikoja se käy päinsä, paljoakaan vahinkoa tuottamatta, mutta vihdoin Effi sen huomaa, ja silloin asia häntä loukkaa. Ja sitten en tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka näet Effi onkin taipuisa, hänessä on samalla jotakin raisua, ja hän voi toimia aivan arvelematta.»

Samassa astui salista Wilke, joka ilmoitti laskeneensa kaikki ja havainneensa kaiken olevan tallessa; ainoastaan hienoista viinilaseista oli yksi särkynyt, mutta jo eilen, kun oli juotu malja nuorten onneksi — neiti Hulda oli kilistänyt liian voimallisesti luutnantti Nienkerkenin kanssa.

»Se on selvää, vanhastaan aina kuin unissaan, ja syreenin alla asia ei suinkaan ole paremmaksi muuttunut. Typerä olento; minä en ymmärrä Nienkerkeniä.»

»Minä ymmärrän hänet täydellisesti.»

»Eihän hän voi mennä hänen kanssaan naimisiin.»

»Ei.»

»Miksi siis?»

»Onhan siinä avarat alat, Luise.»

* * * * *

Tämä tapahtui hääpäivää seuranneena päivänä. Kolme päivää myöhemmin saapui Münchenistä pieni kortti harakanvarpaineen, kaikki nimet vain alkukirjaimin merkityt. »Rakas äiti! Tänään aamupäivällä Pinakoteekissa. Geert tahtoi käydä vielä toisessakin, jonka nimeä en tässä mainitse, koska en ole oikein varma siitä, miten nimi on kirjoitettava, ja kysyä en viitsi. Hän on muuten minulle hyvä kuin enkeli ja selittää kaikki. Yleensäkin kaikki erittäin kaunista, mutta rasittavaa. Italiassa asia kaiketi muuttuu ja paranee. Me asumme 'Neljän vuodenajan' hotellissa, ja Geert johtui siitä sanomaan, että ulkona on syksy, mutta että minä olen hänen keväänsä. Se oli minusta mielevästi sanottu. Hän on yleensäkin erittäin huomaavainen. Minun täytyy tosin minunkin olla tarkkaavainen, varsinkin kun hän jotakin sanoo tai selittää. Hän tietää muuten kaikki niin hyvin, ettei hänen edes tarvitse kirjasta katsoa. Hän puhuu ihastuneena teistä, varsinkin äidistä. Huldaa hän pitää hieman teeskentelevänä; mutta ukko Niemeyer on hänet kerrassaan lumonnut. Tuhannet terveiset hurmaantuneelta, mutta myöskin hieman väsyneeltä Effiltänne.»