Part 2

Jo samana päivänä kihlasi parooni Innstetten Effi Briestin morsiamekseen. Morsiamen hilpeä isä, joka ei kyennyt helposti sopeutumaan juhlalliseen osaansa, oli kihlajaisaterian aikana kohottanut maljan nuoren parin onneksi, ja se oli sylkähdyttänyt rouva von Briestin sydäntä hänen arvatenkin ajatellessaan niitä aikoja, joista nyt oli kulunut tuskin kahdeksantoista vuotta. Mutta tuo tunto häipyi kohta pois; hänelle itselleen se oli ollut mahdotonta, nyt oli siinä hänen oma tyttärensä — kaiken kaikkiaan yhtä hyvin, kenties paremminkin. Briestin keralla näet kävi eleleminen, vaikka hän olikin hieman proosallinen ja taipui toisinaan hillittömäksi puheissaan. Aterian lopulla, kun jo tarjoiltiin jäätelöä, vanha ritaristoneuvos alkoi vielä kerran puhua esittäen yleistä sinuttelua avartuneen perheen jäsenten kesken. Samalla hän syleili Innstetteniä ja suuteli hänen vasenta poskeansa. Mutta asia ei ollut hänen mielestään vielä täysin järjestyksessä; hän suositteli vielä jokapäiväistä käytäntöä varten tuttavallisempia nimiä ja titteleitä sepittäen eräänlaisen kodikkaan arvoluettelon, tietenkin oikeutettuja, hyvin hankittuja omituisuuksia säilytellen. Rouvaa, arveli hän, oli paras edelleenkin nimittää »äidiksi» (olihan näet olemassa nuoriakin äitejä), hän itse puolestaan luopui kunnianarvoisesta nimestä »isä» pitäen parempana pelkkää nimeä Briest, jo senvuoksi, että se oli sievän lyhyt. Mitä taas lapsiin tuli — tähän asti ehdittyään hänen täytyi äkkiä rohkaista mieltänsä katsellessaan vain kahtatoista vuotta nuorempaa Innstetteniä — niin Effi sai olla Effi ja Geert Geert. Ellei hän erehtynyt, merkitsi Geert solakkana kohoavaa runkoa, ja Effi voi niinmuodoin olla »Efeu», muratti, jonka oli kietouduttava rungon ympärille. Morsiuspari katsahti tuon kuullessaan toisiinsa hieman hämillään, Effi sitäpaitsi lapsellisen iloisin ilmein, mutta rouva von Briest virkkoi: »Briest, puhu mitä tahdot ja muovaile maljapuheesi miten hyväksi näet, mutta suvaitse jättää runolliset vertaukset, ne ovat sinun liikkumisalasi ulkopuolella.» Nämä nuhtelevat sanat herättivät Briestin mielessä enemmän myöntymystä kuin torjuntaa. »Voitpa olla oikeassa, Luise.»

Kohta aterian jälkeen Effi otti loman käydäkseen pappilassa. Ollessaan sinne menossa hän ajatteli: »Luulenpa Huldan olevan vihoissaan. Minä olen sittenkin ehtinyt ennen häntä — hän on aina ollut kovin itserakas ja omahyväinen.» Mutta Effin odotukset eivät täysin toteutuneet; Hulda säilytti täydellisesti malttinsa, käyttäytyi moitteettomasti ja jätti kiukun ja närkästyksen ilmaisemisen äitinsä asiaksi. Pastorin rouva esittikin erittäin omituisia huomautuksia. »Niin, niinhän siinä käy. Luonnollisesti. Kun ei äidin sopinut, niin täytyy tyttären. Kyllä se tiedetään. Vanhat suvut vetävät aina yhtä köyttä, ja missä jotakin on, siihen aina jotakin kertyy.» Nämä alinomaiset sivistyksen ja sopivaisuuden puutetta osoittavat lausumat vaivasivat vanhaa Niemeyeriä, joka jälleen valitteli, että oli nainut taloudenhoitajattarensa.

Pastorin luota Effi tietenkin lähti kanttori Jahnken asumukseen. Kaksoset olivat jo häntä tähyilleet ja ottivat hänet vastaan talon edustalla olevassa puutarhassa.

»Kuulehan, Effi», virkkoi Hertha, kun he kaikki kolme astelivat oikealla ja vasemmalla kukkivien pensaiden ohi, »kuulehan, Effi, miltä sinusta oikeastaan tuntuu?»

»Miltä tuntuu? Oh, aivan hyvältä. Me jo sinuttelemmekin toisiamme ja mainitsemme ristimänimellä. Hänen nimensä näet on Geert, kuten muistaakseni jo olen maininnutkin.»

»Niin olet. Mutta minua sittenkin kovin peloittaa. Onkohan hän oikea?»

»Epäilemättä hän on oikea. Sinä et sitä ymmärrä, Hertha. Kuka hyvänsä on oikea. Hänen täytyy tietenkin olla aatelinen ja hyvässä asemassa ja kaunismuotoinen.»

»Siunatkoon, Effi, kuinka puhut. Olethan ennen puhunut aivan toisin.»

»Niin, ennen.»

»Ja oletko jo ihan onnellinen?»

»Ihminen, joka on vasta kaksi tuntia kihloissa, on aina ihan onnellinen. Ainakin minusta nähden.»

»Ja eikö sinusta ollenkaan tunnu, kuinka nyt sanoisinkaan, hieman tukalalta?»

»Hieman tukalalta kyllä tuntuu, mutta ei sentään kovin. Ja luulenpa, että siitä selviydytään.»

Pappilassa ja lukkarilassa suoritettujen vierailujen jälkeen, jotka eivät olleet kestäneet puolta tuntia, Effi oli palannut takaisin kotiin, missä oltiin parhaillaan istuutumassa kahvipöytään puutarhanpuolisella kuistikolla. Appiukko ja vävypoika käyskelivät hiekkakäytävällä suurten plataanien välimaalla. Briest puhui piirineuvoksen asemaan liittyvistä vaikeuksista; hänelle oli virkaa tarjottu monet kerrat, mutta hän oli aina kieltäytynyt. »Minulle on aina ollut mieluisinta saada menetellä oman mieleni mukaan, joka tapauksessa se on ollut mieluisampaa — anteeksi, Innstetten — kuin joutua alinomaa suuntaamaan katsettaan yläilmoihin. Sellaisessa tapauksessa ihmisellä on ainoastaan korkeihin ja korkeimpiin esimiehiin kohdistuvaa oivallusta ja kunnioitusta. Se ei ole minua varten. Täällä minä elelen miten mielin ja iloitsen jokaisesta viheriästä lehdestä ja villiviinistä, joka kasvaa tuolla ikkunassa.»

Hän puhui vielä enemmänkin samanlaista, virallisuutta vastustavaa, ja pyysi kerran toisensa jälkeen anteeksi, eri tavoin muovaten lausetta »_Pardon_, Innstetten!» Viimeksimainittu nyökkäsi konemaisesti, mutta kiinnitti oikeastaan vain vähän huomiotansa asiaan ja katseli kuin lumoutuneena ikkunaa kiertävään villiviiniin, josta Briest oli vastikään puhunut, ja niin tehden hänestä tuntui kuin näkyisivät jälleen viiniköynnösten välitse vaaleat tytönpäät ja kuuluisi vallaton huuto: »Tule, Effi!»

Hän ei uskonut merkkeihin ja aavistuksiin, vaan torjui pikemmin kaikki taikauskoiset asiat mielestään. Mutta sittenkään hän ei kyennyt vapautumaan noista kahdesta sanasta, ja Briestin yhä laveasti haastellessa hänestä tuntui kuin tuo pieni tapahtuma olisi sittenkin ollut enemmän kuin pelkkä sattuma.

* * * *

Innstetten, joka oli ottanut vain lyhyen loman, matkusti pois jo seuraavana päivänä luvattuaan kirjoittaa joka päivä. »Niin, sinun pitääkin kirjoittaa», oli Effi sanonut, ja nuo sanat kumpusivat hänen sydämestänsä, sillä hän ei ollut moniin vuosiin tietänyt mitään oivallisempaa kuin esimerkiksi saada oikein paljon syntymäpäiväkirjeitä. Kaikkien täytyi kirjoittaa hänelle sellaisena päivänä. Kirjeisiin sirotellut lausumat, kuten »Gertrud ja Klara pyytävät minua lähettämään sinulle parhaat onnittelut», olivat ankarasti kielletyt; jos Gertrud ja Klara tahtoivat olla ystävättäriä, niin heidän tuli pitää huolta, että heiltä saapui erikoinen kirje, mieluimmin — Effin syntymäpäivä näet sattui matka-aikaan — vieraalla merkillä varustettu, Sveitsistä tai Karlsbadista.

Innstetten kirjoitti tosiaankin lupauksensa mukaan joka päivä, ja hänen kirjeittensä vastaanottamisen teki erikoisen mieluisaksi se seikka, että hän odotti vain joka viikko aivan pientä vastauskirjelmää. Se saapuikin, joka kerta täynnä suloisen mitättömiä ja viehättäviä asioita. Vakavampia seikkoja pohti rouva von Briest vävynsä kanssa — häiden viettämistä, kapioita ja taloudenjärjestelyä koskevia kysymyksiä. Innstettenillä, joka oli ollut jo kolme vuotta virassaan, oli asumuksessaan Kessinissä säädynmukainen, joskaan ei loistelias kalusto, joten oli syytä kirjeenvaihdon avulla ottaa selkoa siitä, mitä oli olemassa, jottei tullut hankituksi mitään tarpeetonta. Vihdoin, kun rouva von Briestillä oli kaikista näistä asioista riittävä selvyys, päätettiin, että äidin ja tyttären piti matkustaa Berliniin hankkimaan _trousseauta_ prinsessa Effille, kuten Briest asian ilmaisi. Effi iloitsi ennakolta kovin. Berlinissä-olostaan, sitäkin enemmän, kun isä oli suostunut siihen, että he asettuisivat asumaan Hotel du Nordiin. »Kulungit voitiin vähentää myötäjäisistä; olihan Innstettenillä ilmankin kaikki, mitä tarvittiin.» Effi — aivan toisin kuin hänen äitinsä, joka oli kerta kaikkiaan kieltänyt esittämästä sellaisia poikamaisia piloja — oli ilomielin suostunut isän ajatukseen, ollenkaan huolehtimatta siitä, oliko tarkoitus vakava vai leikkisä, ja hänen mieltänsä askarrutti ajatus, millaisen vaikutuksen he molemmat, äiti ja tytär, tulisivat aikaansaamaan ilmaantuessaan yhteiseen päivällispöytään, paljoa enemmän kuin Spinn ja Mencke, Goschenhofer ja muut liikkeet, joita oli muistiin merkitty. Ja näitä hänen hilpeitä kuvittelujansa vastasi tosiaankin hänen käyttäytymisensä, kun suuri Berlinin viikko tosiaankin saapui. Aleksanterinrykmenttiin kuuluva serkku Briest, erinomaisen iloinen nuori luutnantti, joka tilasi »Lentäviä lehtiä» ja merkitsi muistiin parhaat sukkeluudet, asettui kaikkina virkavapaina hetkinään naisten käytettäväksi, ja niin he istuivat hänen kerallaan Kranzlerin kulmaikkunan luona tai soveliaana aikana Café Bauerissakin ja ajoivat iltapuolella eläintarhaan nähdäkseen siellä giraffeja, joista serkku Briest, nimeltään Dagobert, mielellään sanoi: »Ne ovat aatelisten vanhojenpiikojen näköisiä». Kaikki päivät kuluivat ohjelmanmukaisesti, ja kolmantena tai neljäntenä päivänä he menivät, kuten päätetty oli. Kansalliseen taulukokoelmaan, koska Dagobert halusi näyttää serkulleen »Autuaitten saaren». »Serkku-neiti on tosin aikeissa mennä naimisiin, mutta saattaahan sentään olla hyvä, että hän oppii jo ennakolta tuntemaan 'Autuaitten saaret'.» Täti kopahdutti häntä viuhkallaan, mutta iskua säesteli niin armollinen katse, ettei serkku Dagobertillä ollut mitään syytä muuttaa puheensävyä. Ne olivat autuaita päiviä kaikille kolmelle, ei suinkaan vähimmin herra serkulle, joka osasi ihmeen hyvin mairitella ja nopeasti sovittaa pieniä erimielisyyksiä. Sellaisista äidin ja tyttären välisistä erimielisyyksistä ei ollutkaan puutetta, mutta ne eivät onneksi ilmaantuneet ostoksia tehtäessä. Effi oli yhtä tyytyväinen, jos ostettiin kuusi tai kolme tusinaa joitakin esineitä, ja kun kotimatkalla puhuttiin vastikään ostettujen tavaroiden hinnasta, niin häneltä menivät säännöllisesti summat sekaisin. Rouva von Briest, joka muuten oli varsin kriitillinen, omaan lapseensakin nähden, ei ainoastaan suhtautunut kevyesti tuohon puuttuvaan mielenkiintoon, vaan havaitsi siinä jonkinlaista etuisuuttakin. »Kaikki nämä asiat», ajatteli hän, »eivät Effille paljoa merkitse. Effi on vaatimaton; hän elää mielikuvissaan ja unelmissaan, ja kun prinssi Friedrich Karlin korkea puoliso ajaa ohi ja tervehtii ystävällisesti vaunuistaan, niin tuo on Effistä merkittävämpi asia kuin kokonainen arkku täynnä palttinaa.»

Tuo kaikki olikin oikein, mutta vain puolittain. Kaikenlaisten enemmän tai vähemmän jokapäiväisten esineiden omistamisesta Effi ei paljoa välittänyt, mutta kun hän kulki äitinsä keralla Unter den Linden-katua edestakaisin ja kun he kaikkein kauneimmat näyteikkunat tarkastettuaan astuivat Demuthin myymälään suorittaakseen ostoksia heti häiden jälkeen tehtäväksi suunniteltua Italian-matkaa varten, niin Effin todellinen luonne tuli ilmi. Vain kaikkein hienoin miellytti häntä, ja ellei hän voinut saada kaikkein parasta, hän jäi mieluummin vaille lähinnäparasta, koska sellainen toisarvoinen esine ei hänelle enää mitään merkinnyt. Niin, hän voi jäädä vaille, ja hänen äitinsä oli aivan oikeassa otaksuessaan, että sellaiseen käytökseen sisältyi jonkinlaista vaatimattomuutta; mutta jos oli poikkeuksellisesti jotakin välttämättä hankittava, niin sen täytyi olla jotakin aivan erikoista. Ja sikäli hän oli vaatelias.

NELJÄS LUKU.

Serkku Dagobert oli asemalla, kun naiset lähtivät paluumatkalle Hohen-Cremmeniin. Päivät olivat olleet onnelliset, ennen kaikkea myöskin siinä suhteessa, ettei ollut tarvinnut kärsiä epämukavien ja melkein epäsäädynmukaisten sukulaisten vuoksi. »Täti Therese», oli Effi sanonut heti perille saavuttua, »ei saa tällä kertaa tietää meidän täällä olostamme. Ei käy päinsä, että hän tulee tänne hotelliin. Joko Hotel du Nord tahi täti Therese; yhteen ne eivät sovi.» Äiti oli vihdoin selittänyt suostuvansa, olipa vielä suudellut lemmikkinsä otsaa yksimielisyyden merkiksi.

Serkku Dagobertin laita tietenkin oli aivan toisin. Hänellä oli ensinnäkin kaartinryhti, ja sitäpaitsi hän oli sen omituisen hyvätuulisuuden nojalla, joka oli Aleksanterin-upseereissa melkein perinnäinen, osannut alun pitäen innostaa ja ilahduttaa sekä äitiä että tytärtä, ja tämä hyvä mieliala kesti viimeiseen asti. »Dagobert», sanoi Effi vielä hyvästellessään, »sinä siis tulet hääaattoani viettämään, ja tietenkin saattue mukanasi. Esitysten jälkeen (mutta muista, ettei kaupunginlähetti kelpaa enempää kuin sadinkauppiaskaan) on tanssiaiset. Ja sinun tulee ottaa huomioon, että ensimmäiset suuret tanssiaiseni kenties ovat viimeisenikin. Vähempää kuin kuusi kumppania — tietenkin parhaita tanssijoita — ei oteta vastaan. Voitte palata varhaisella junalla.» Serkku lupasi, ja niin erottiin.

Puolenpäivän aikaan molemmat naiset saapuivat rautatieasemalle, josta ajoivat puolessa tunnissa Hohen-Cremmeniin. Briest oli erittäin iloinen, kun vaimo ja tytär olivat jälleen kotona, ja esitti kysymyksen toisensa jälkeen, enimmälti huolimatta odottaa niihin vastausta. Sensijaan hän esitti laveasti omia elämyksiään. »Te puhuitte minulle äsken Kansallisgalleriasta ja 'Autuaitten saaresta', mutta meilläpä on täällä, teidän poissaollessanne, ollut samantapaista: pehtorimme Pink ja puutarhurin vaimo. Minun täytyi tietenkin erottaa Pink; tein sen muuten vastahakoisesti. On ylen ikävää, että sellaisia asioita sattuu enimmäkseen elonkorjuun aikana. Ja Pink oli muuten erinomaisen kunnollinen mies, joskin valitettavasti täällä väärässä paikassa. Mutta jätetään se juttu; Wilke käy jo levottomaksi.»

Aterian aikana Briest kuunteli paremmin; hän oli mielissään serkun kanssa vallinneesta hyvästä sovusta, mutta vähemmän tyytyväinen täti Thereseen kohdistuneeseen käytökseen. Huomasi kuitenkin selvästi, että hän paheksumisestaan huolimatta oikeastaan iloitsi asiasta; pieni kepponen näet oli aivan hänen makunsa mukainen, ja täti Therese oli tosiaankin naurettava olento. Briest kohotti lasinsa ja kilisti vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Myöhemminkin, kun aterian jälkeen levitettiin hänen nähtäväkseen ja arvosteltavakseen eräitä kauneimpia ostoksia, hän osoitti melkoista harrastusta, jota vielä kesti, tai joka ei ainakaan kokonaan herpoutunut, kun hän loi silmäyksen laskuihin. »Hieman kallista, tai sanokaamme oikeammin erittäin kallista; mutta mitäpä tuosta. Kaikki on niin kuosikasta, tekisipä mieleni sanoa elähdyttävää, että jos lahjoitat minulle jouluna tuollaisen matkalaukun tai -peiton, niin olenpa varma, että mekin olemme pääsiäisenä Roomassa ja suoritamme kahdeksantoista vuoden kuluttua häämatkamme. Mitä arvelet, Luise? Pyritäänkö jäljessä? Myöhään tulevat, mutta tulevat kumminkin!»

Rouva von Briest liikahdutti kättänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa »Parantumaton» ja jätti hänet muuten oman häpeäntuntonsa valtoihin, joka ei kuitenkaan ollut suuri.

* * * * *

Elokuu oli lopussa, hääpäivä (lokakuun 3:s) lähestyi, ja herraskartanossa samoinkuin pappilassa ja koulussakin varustauduttiin viettämään häiden aattoiltaa. Jahnke oli Fritz Reuter-innostukselleen uskollisena keksinyt jotakin erikoisen »mielevää». Berthan ja Herthan näet piti esiintyä Lininginä ja Mininginä, tietenkin alasaksaa puhuen, Huldan tuli esittää Heilbronnin Käthcheniä syreenikohtauksessa, ja husaariluutnantti Engelbrechtin Wetter von Strahlia. Niemeyer, joka voi nimittää itseään aatteen isäksi, oli rientänyt runoelemaan Innstetteniin ja Effiin viittailevan sovitelman. Hän oli itse teokseensa tyytyväinen, ja kuuli ensimmäisen esityksen jälkeen paljon ystävällistä kaikilta läsnäolijoilta, valtaherraansa ja vanhaa ystäväänsä Briestiä lukuunottamatta, joka Kleistin ja Niemeyerin yhteistyön tulosta kuunneltuaan esitti vilkkaita vastalauseita, joskaan ei kirjallisista syistä. »Korkea herra ja yhä uudelleen korkea herra — mitä se merkitsee? Se johtaa harhaan, vääntää kaikki vinoon. Innstetten on kieltämättä oivallinen ihmisyksilö, lujaluonteinen ja terävä, mutta Briestit — suo anteeksi berliniläinen lauseparteni, Luise — eivät hekään ole huonoista vanhemmista. Me olemme kerta kaikkiaan historiallinen suku, salli minun lisätä Jumalan kiitos, ja Innstettenit _eivät_ ole; Innstettenit ovat vain vanhaa aatelia, alkuaatelia, olkoon menneeksi, mutta mitä merkitsee alkuaateli? Minä en tahdo, että joku Briest tai ainakin joku kummailija, jossa jokaisen täytyy havaita Effimme kuvajainen — en tahdo, että joku Briest puhuu välillisesti tai välittömästi lakkaamatta 'korkeasta herrasta'. Silloinhan täytyisi Innstettenin olla vähintään valepukuinen Hohenzoller, onhan niitä sellaisia. Mutta hän ei kuulu heihin, ja niinmuodoin voin vain toistaa, mitä jo sanoin: tilanne vääntyy vinoon.»

Ja tosiaankin: Briest pysytteli joitakin aikoja erikoisen sitkeästi tuossa mielipiteessään. Vasta toisen harjoituksen jälkeen, jossa »Käthchen», jo puolittain esiintymisasussaan, näyttäytyi ruumiinmukaisissa samettiliiveissä, hän — joka ei muutenkaan kitsastellut kiitellessään Huldaa — viehättyi sanomaan, että »Käthchen esiintyi varsin edukseen», ja tämä käänne oli suunnilleen aseidenluovutuksen veroinen tai ainakin johti siihen. Turhaa lienee mainita, että kaikki nämä asiat pidettiin Effiltä salassa. Jos viimeksimainittu olisi ollut uteliaampi, niin asia ei varmaankaan olisi käynyt päinsä, mutta Effi ei ollenkaan halunnut tunkeutua valmistelujen ja suunniteltujen yllätysten salaisuuksiin, sanoihan vain äidilleen erittäin painokkaasti: »Minä voin odottaa». Ja kun äiti tuota epäili, Effi vakuutti uudelleen samaa ja kehoitti äitiä uskomaan. Ja miksipä ei? Olihan se pelkkää teatteria, ja kauniimpi kuin »Tuhkimo», jonka hän oli nähnyt viimeisenä Berlinissä viettämänään iltana, kauniimpi ja runollisempi ei tämä esitys suinkaan voinut olla. Siellä hän olisi tosiaankin halunnut olla mukana näyttelemässä, ellei muuten, niin liituamassa naurettavan koulukodin-opettajan selkäpuolta. »Ja kuinka ihastuttava olikaan viimeisessä näytöksessä 'Tuhkimon herääminen prinsessana' tai ainakin kreivittärenä; tosiaankin, se oli kuin satua.» Siten hän usein puhui, oli useimmiten entistä hillittömämpi ja vihoitteli vain siitä, että ystävättäret alinomaa supattelivat ja näyttivät salakähmäisiltä. »Kunpa he eivät olisi itselleen niin tärkeitä, vaan olisivat olemassa enemmän minua varten. Jälkeenpäin he kuitenkin tikahtuvat paikoilleen, ja minun täytyy olla peloissani heidän tähtensä ja hävetä, että he ovat ystävättäriäni.»

Sellaisia olivat Effin pilkkapuheet, ja ilmeistä oli, ettei hän paljoakaan välittänyt häistä enempää kuin niiden aattojuhlastakaan. Rouva von Briestiä asia ajattelutti, mutta suremaan ei hänkään joutanut, koska Effi hyväenteisesti askarteli verrattain uutteraan tulevaisuudessaan ja kertoi keveän mielikuvituksensa varassa elämästään Kessinissä. Näissä kertoelmissa ilmeni ohimennen ja äidin suureksi huviksi merkillinen Taka-Pommeria koskeva käsitys, joka saattoi olla älykkään tarkoituksellinenkin. Effi näet mielellään käsitti Kessinin puolittain siperialaiseksi paikkakunnaksi, joka ei milloinkaan kunnollisesti vapaudu jäästä ja lumesta.

»Tänään on Goschenhofer lähettänyt viimeisetkin», virkkoi rouva von Briest istuessaan tapansa mukaan Effin keralla kylkirakennuksen kupeella olevan työpöydän ääressä, jota kattavat liinavaatevarastot yhä kasvoivat, tilaa riistävien sanomalehtien määrän yhä vähentyessä. »Toivottavasti sinulta nyt ei puutu mitään, Effi. Mutta jos sinulla on pieniä toiveita, niin sinun tulee ilmaista ne nyt, tänä hetkenä, jos mahdollista. Isä on myynyt rapsia edullisesti ja on harvinaisen hyvällä tuulella.»

»Harvinaisen? Onhan hän aina hyvällä tuulella?»

»Harvinaisen hyvällä tuulella», toisti äiti. »Ja sitä tulee käyttää hyväkseen. Sano siis arkailematta. Berlinissä ollessamme minusta tuntui monet kerrat kuin olisit erikoisesti toivonut saavasi sitä tai tätä.»

»Niin, äiti rakas, mitä sanoisinkaan. Oikeastaanhan minulla on kaikki, mitä tarvitaan, minä tarkoitan, mitä _täällä_ tarvitaan. Mutta koska kerran on määrätty, että minun tulee joutua niin kauas pohjoiseen... huomautan, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, iloitsen ennakolta, revontulista ja tähtien kirkkaammasta loisteesta... koska kerran on niin määrätty, tahtoisin mielelläni saada turkit.»

»Mutta Effi, lapsukaiseni, tuohan on kaikki selvää hullutusta. Ethän sinä joudu Pietariin tai Arkangeliin.»

»En; mutta sentään sinnepäin...»

»Epäilemättä, sinnepäin, lapseni. Mutta mitä se merkitsee? Kun matkustat täältä Naueniin, olet myöskin matkalla Venäjälle päin. Muuten, jos niin tahdot, saat turkitkin. Mutta sen sanon sinulle ennakolta, että neuvon puolestani sinua ajatuksesta luopumaan. Turkit ovat vanhempia henkilöitä varten; vanha äitisikin on vielä liian nuori niitä varten, ja jos esiinnyt seitsentoistavuotiaana tuhkurin tai näädännahoissa, niin kessiniläiset luulevat sinun olevan menossa naamiohuveihin.»

* * * * *

Tämä keskustelu tapahtui syyskuun toisena päivänä ja olisi luultavasti jatkunut, ellei olisi sattunut olemaan Sedanin-päivä. Mutta nyt sen keskeytti rumpujen ja huilujen pauhina, ja Effi, joka oli jo aikaisemmin kuullut suunnitellusta kulkueesta, mutta oli sen jälleen unohtanut, syöksyi nyt äkkiä pois yhteisen työpöydän luota ja istutuspyörylän ja lammikon ohi kohti pientä kirkkomaan aitaan rakennettua parveketta, jolle johti kuusi kapeata porrasaskelmaa. Tuokiossa hän oli ylhäällä, ja aivan oikein, sielläpä jo saapuikin koko koulunuoriso, Jahnke juhlallisena oikealla sivustalla. Kulkueen etunenässä, kaukana toisista, marssi pieni rummunlyöjä, joka ilmeestä päättäen aikoi taistella uudelleen Sedanin taistelun, Effi heilutti liinaansa, ja tervehditty teki kunniaa kiiltävällä pärrytyspuikollaan.

* * * * *

Viikkoa myöhemmin äiti ja tytär istuivat jälleen vanhassa paikassaan, jälleen työssään askarrellen. Oli ihmeen kaunis päivä; sirossa kukkalavassa aurinkokellon ympärillä seisova heliotrooppi kukki vielä, ja hiljaa leyhyvä ilmanhenki toi mukanaan sen tuoksua.

»Ah, kuinka hyvältä tuntuukaan oloni», sanoi Effi, »hyvältä ja onnelliselta; en voi ajatella taivasta kauniimmaksi. Ja kukapa tietää, onko taivaassa niin kauniita heliotrooppeja.»

»Effi kulta, niin et saa puhua; se on sinussa isääsi, jolle ei mikään ole pyhää ja joka hiljattain sanoi niinkin, että Niemeyer muistuttaa Lotia. Kuulumatonta. Ja mitä tuo oikeastaan tarkoittaa? Ensinnäkään hän ei tiedä, minkänäköinen Lot on ollut, ja toiseksi se on sanomattoman häikäilemätöntä Huldaa kohtaan. Onneksi on Niemeyerillä yksi ainoa tytär, joten koko vertaus oikeastaan luhistuu omaan ajatuksettomuuteensa. Mutta eräässä suhteessa hän on ollut liiankin oikeassa, nimittäin kaikessa, mitä hän on sanonut 'Lotin vaimosta', hyvästä pastorinrouvastamme, joka oli typeryydellään ja häikäilemättömyydellään jälleen tärvellä Sedanin-päivämme. Johtuu muuten mieleeni, että Jahnken kulkiessa ohi kouluineen meidän keskustelumme katkesi — en ainakaan voi otaksua, että silloin mainitsemasi turkit olivat ainoana toiveenasi. Sanohan siis, kultaseni, mitä vielä on sydämelläsi?»

»Ei mitään, äiti.»

»Eikö tosiaankaan?»

»Ei tosiaankaan; aivan totta... Mutta jos sittenkin pitäisi jotakin olla...»

»Annahan kuulua!»

»... niin toivoisin japanilaisen vuodevarjostimen, jossa on mustia ja kultaisia lintuja, kaikilla pitkät kurjen-nokat... Ja sitten kenties vielä punaisen riippulampun makuusuojaamme varten.»

Rouva von Briest ei virkkanut mitään.

»Kas niin, äiti, nyt olet vaiti ja näytät sellaiselta kuin olisin sanonut jotakin erikoisen sopimatonta.»