Part 20

Molemmat tytöt olivat siis Annin silmissä yhdenarvoiset. Mutta näinä päivinä, Effiä odoteltaessa, Roswitha oli jälleen hieman etukynnessä, koska koko vastaanottotoimitus oli nimenomaan hänelle kuuluvana jätetty hänen asiakseen. Vastaanottajaiset jakautuivat kahteen osaan; ensimmäisen muodostivat köynnökset ja seppele, toisen runonlausunta. Seppele ja köynnökset eivät lopultakaan aiheuttaneet mitään erikoisia vaikeuksia, — vaikka olikin joitakin aikoja epäröity, pitikö valita kirjainkoristeeksi »TT» vaiko »Ev.l» — lemmikeistä muodostettu »T(erve) T(uloa)» oli saanut etusijan. Sitä suuremman pulman näytti muodostavan runokysymys, joka olisi kenties jäänyt kerrassaan ratkaisemattakin, ellei Roswitha olisi rohjennut käydä portaissa oikeudenistunnosta palaavaa oikeusneuvosta vastaan ja urheasti esittää hänelle »värssyjä» koskevaa suunnitelmaansa. Gizicki, joka oli erittäin laatuisa herra, oli heti luvannut, ja jo samana ehtoopuolena oli hänen keittäjättärensä tuonut vaaditut säkeet, jotka tietenkin opeteltiin ulkoa vielä samana iltana ja joutuivat sen ohella esteettisen kritiikin esineiksi. Sitä seikkaa, että runossa tehostettiin puuttuneen »äidin ja puolisonkin», Johanna ei aluksi pitänyt mitenkään mahdottomana; mutta lähemmin asiaa tarkastaen hän kuitenkin huomasi siihen voivan sisältyä jotakin pahennusta herättävää ja sanoi, että hän itse »äitinä ja puolisona» siitä varmaan loukkaantuisi. Anni, jota tuo huomautus hieman säikytti, lupasi viedä runon seuraavana päivänä opettajattarensa nähtäväksi. Palatessaan hän ilmoitti opettajattaren katsoneen »äidin ja puolison» täysin luvalliseksi, mutta sitä enemmän moittineen säettä »Roswithan, Johannan on naurussa suu». Siihen Roswitha vastasi, että neiti on tyhmä hanhi ja että siitä näki, mihin liiallinen oppi johtaa.

* * * * *

Tytöt ja Anni olivat näin keskustelleet eräänä keskiviikkona, ja moitittua säettä koskeva kiista oli laantunut. Seuraavana aamuna — Effiltä saapuvaksi odotetun kirjeen piti tarkemmin ilmoittaa luultavasti seuraavan viikon loppupuolella sijaitseva tulopäivä — Innstetten meni ministeristöön. Nyt oli puolipäivä, koulutunnit olivat lopussa, ja Anni, joka asteli kanavan puolelta kohti Keithstrassea, koululaukku selässään, tapasi Roswithan asunnon edustalla.

»Koetetaanpa», sanoi Anni, »kumpi ehtii ennen portaita ylös.» Roswitha ei halunnut suostua sellaiseen kilpajuoksuun, mutta Anni alkoi kiitää edellä, kompastui ylös ehdittyään ja kaatui niin onnettomasti, että iski otsansa lähellä portaita olevaan rautaiseen pyyhkimeen. Veri vuoti virtanaan. Vaivalloisesti jäljessä puuhkuttava Roswitha tempasi nyt kellon nauhaa, ja kun Johanna oli kantanut sisään hieman säikähtyneen lapsen, neuvoteltiin, mitä oli tehtävä. »Lähetetään hakemaan lääkäriä... lähetetään hakemaan armollista herraa... portinvartijan Lene on varmaa jo palannut koulusta.» Mutta kaikista noista aikeista luovuttiin, koska ne vaativat liian paljon aikaa; oli tehtävä jotakin heti, ja niin sijoitettiin lapsi sohvaan ja aljettiin valella haavaa kylmällä vedellä. Kaikki kävikin niin hyvin, että voitiin rauhoittua. »Nyt sidomme haavan», virkkoi vihdoin Roswitha. »Täytyyhän täällä jossakin vielä olla se pitkä side, jonka armollinen rouva leikkasi viime talvena, nyrjähdytettyään jalkansa jäällä...» »Epäilemättä», vahvisti Johanna, »mutta mistä siteen nyt otamme?... Oikein, jopa muistan, se on ompelupöydän laatikossa. Se lienee lukossa, mutta eihän sellainen lukko mitään; haehan taltta, Roswitha, niin murramme kannen auki.» He ponnistivat tosiaankin kannen auki ja alkoivat etsiä laatikoista, yltä ja alta; mutta kokoonkäärittyä sidettä ei tahtonut löytyä. »Minä tiedän aivan varmaan sen nähneeni», sanoi Roswitha, ja hänen siinä etsiessään edelleen puolittain harmistuneena, lensi kaikki, mitä hänen käsiinsä sattui, leveälle ikkunalaudalle: ompelukojeita, neulatyynyjä, lanka- ja silkkirullia, pieniä kuivuneita orvokkikimppuja, kortteja, paperilippuja ja vihdoin pieni käärö kirjeitä, jotka olivat olleet ihan laatikon pohjalla, punaisella silkkinauhalla sidottuina. Mutta jalkasidettä ei vieläkään löytynyt.

Samassa astui huoneeseen Innstetten.

»Hyvä Jumala», virkkoi Roswitha asettuen säikähtyneenä lapsen viereen. »Ei mitään vaaraa, armollinen herra; Anni kaatui jalkapyyhkimeen... Hyvä Jumala, mitä sanookaan armollinen rouva! Mutta sittenkin on onni, ettei hän ollut kotona.»

Innstetten oli ottanut pois kääreen ja huomannut, että haava oli syvänlainen, mutta ei vaarallinen. »Se ei ole mikään vaikea asia», sanoi hän; »mutta kaikesta huolimatta meidän on kutsuttava Rummschüttel. Lene voi lähteä, hänellä lienee aikaa. Mutta mitä ihmettä onkaan tapahtunut ompelupöydälle?»

Roswitha kertoi, kuinka he olivat etsineet kerälle kierrettyä sidettä, mutta sanoi nyt mieluummin siitä luopuvansa ja leikkaavansa palttinasta uuden siteen.

Innstetten oli samaa mieltä ja istuutui, molempien tyttöjen pian huoneesta poistuttua, lapsen luo. »Sinä olet kovin raju, Anni, siinä suhteessa olet tullut äitiisi. Aina kuin mikäkin tuulenpyörre. Mutta se ei johda milloinkaan mihinkään, korkeintaan tällaisiin juttuihin.» Hän osoitti haavaa ja suuteli tytärtänsä. »Mutta sinä et ole itkenyt, olet urhoollinen, ja siitä syystä annan sinulle rajupäisyytesi anteeksi... Tohtori saapuu luullakseni tunnin kuluessa; tee vain kaikki, mitä hän käskee, ja kun hän on haavan sitonut, älä sitä temmo äläkä puristele; sitten se paranee nopeasti, ja äidin tullessa on kaikki jälleen hyvin tai ainakin melkein. On kuitenkin onni, ettei hän palaa ennenkuin ensi viikolla, ensi viikon lopulla, kuten hän minulle kirjoittaa; sain häneltä vastikään kirjeen, hän lähettää terveisiä ja sanoo iloitsevansa siitä, että saa jälleen nähdä sinut.»

»Voisit oikeastaan lukea kirjeen minulle, isä.»

»Sen teen mielelläni.»

Mutta ennenkuin ehdittiin niin pitkälle, tuli Johanna sanomaan, että pöytä oli katettu. Haavastaan huolimatta Anni nousi, ja isä ja tytär istuutuivat pöytään.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Innstetten ja Anni istuivat hetkisen vaieten toisiaan vastapäätä; vihdoin, kun vaitiolo kävi kiusalliseksi, Innstetten esitti pari kysymystä, jotka koskivat koulun johtajatarta ja tiedusteli, mistä opettajasta hän oikeastaan eniten piti. Anni vastasi, mutta oikeastaan haluttomasti, koska tunsi, ettei Innstetten asiasta paljoakaan välittänyt. Mieliala kohosi vasta sitten, kun Johanna toisen ruokalajin tuotuaan kuiskasi Annille, että oli vielä jotakin tulossa. Ja tosiaankin, kelpo Roswitha, joka luuli olevansa jotakin velkaa lemmikilleen tänä onnettomuuden päivänä, oli ylimääräisesti valmistanut omenaomeletin.

Sen havaitessaan Anni kääntyi puheliaammaksi, ja Innstetteninkin mieliala kohentui, kun kohta senjälkeen soi kello ja salaneuvos Rummschüttel astui huoneeseen. Aivan sattumalta. Hän oli tullut vain tervehtimään ollenkaan aavistamatta, että häntä oli lähetetty hakemaan ja pyydetty käymään talossa. Hän oli tyytyväinen nähdessään, että oli käytetty kylmiä kääreitä. »Antakaa hakea hieman lyijyvettä, ja jääköön Anni huomenna pois koulusta. Yleensä on pidettävä huolta levosta.» Sitten hän vielä kysyi, kuinka armollinen rouva voi ja millaisia uutisia oli saapunut Emsistä ja sanoi tulevansa jälleen seuraavana päivänä.

* * * * *

Kun oli noustu pöydästä ja siirrytty viereiseen huoneeseen — siihen, josta oli ylen innokkaasti, mutta turhaan etsitty haavansidettä — sijotettiin Anni jälleen sohvaan. Johanna tuli ja istuutui lapsen luo, ja Innstetten alkoi järjestää takaisin ompelupöytään kaikkia niitä esineitä, jotka lepäsivät kirjavana rykelmänä ikkunalaudalla. Silloin tällöin hän epäröi ja kysyi neuvoa Johannalta.

»Missä olivat nämä kirjeet, Johanna?»

»Kaikkein alimmaisina», vastasi Johanna, »tässä laatikossa.»

Kysymyksen ja vastauksen aikana Innstetten silmäili hieman tarkemmin pientä, punaisin nauhoin sidottua kääröä, jonka näyttivät muodostavan pikemmin keräellyt paperiliput kuin varsinaiset kirjeet. Hän taivutti kirjekääröä kuin korttipakkaa peukalonsa varassa, ja muutamat rivit, oikeastaan vain muutamat yksityiset sanat, pistivät siinä hänen silmiinsä. Tuntemisesta ei voinut olla puhettakaan, mutta sittenkin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt saman käsialan jossakin aikaisemmin. Pitikö hänen katsoa tarkemmin?

»Johanna, voitte tuoda meille kahvia. Annikin juo puoli kuppia. Tohtori ei ole sitä kieltänyt, ja mikä ei ole kiellettyä, on luvallista.»

Niin sanoessaan hän siirsi punaisen nauhan syrjään ja tarkasti Johannan poistuttua nopeasti koko käärön sisältöä. Ainoastaan kahdessa kirjeessä oli osoite »Rouva Piirineuvos von Innstettenille». Nyt hän tunsi käsialan; se oli majurin. Innstetten ei tietänyt mitään Crampasin ja Effin välisestä kirjeenvaihdosta, ja hänen päässään alkoi kaikki pyöriä. Hän pisti käärön taskuunsa ja palasi omaan huoneeseensa. Muutamia minuutteja myöhemmin tuli Johanna ja koputti hiljaa ovelle, siten ilmoittaen, että kahvi oli pöydässä. Innstetten vastasi, mutta siihen se jäi; oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Vasta neljännestunnin kuluttua kuultiin hänen astelevan matolla edestakaisin. »Mikä vaivanneekaan isää?» virkkoi Johanna Annille. »Sanoihan tohtori hänelle, ettei asia ole ollenkaan vaarallinen.»

* * * * *

Kävelystä ei kuulunut tulevan loppuakaan. Vihdoin ilmaantui Innstetten jälleen viereiseen huoneeseen ja virkkoi: »Pitäkää huolta Annista, Johanna, ja katsokaa, että hän pysyy kauniisti sohvassa. Minä lähden kävelemään tunniksi, kenties pariksikin.»

Sitten hän silmäili tarkkaavasti lasta ja poistui.

»Näitkö, Johanna, minkä näköinen isä oli?»

»Näin, Anni. Hän on varmaan ollut kovin vihoissaan. Hän oli ihan kalpea. Sellaisena en ole vielä milloinkaan häntä nähnyt.»

Kului monta tuntia. Aurinko oli jo laskenut, ja vain punainen kajaste lepäsi vielä kattojen yllä, kun Innstetten palasi. Hän antoi Annille kättä, tiedusteli, kuinka hän voi ja käski sitten Johannaa tuomaan lampun hänen huoneeseensa. Lamppu tulikin. Viheriässä varjostimessa oli puolittain läpikuultoisia soikioita ja niissä hänen vaimonsa valokuvia, joita oli valmistettu jo Kessinissä, siihen aikaan kun Wichertin »Askel tieltä» oli siellä esitetty, erinäisiä kanssanäyttelijöitä varten. Innstetten käänsi varjostinta hitaasti vasemmalta oikealle ja tarkasteli jokaista kuvaa erikseen. Sitten hän lopetti sen puuhan, avasi parvekkeen oven, koska tuntui tukehduttavalta, ja otti vihdoin kirjekäärön uudelleen käsille. Hän näytti ensi lukemaltaan valinneen niistä pari ja asettaneen ne päällimmäisiksi. Ne hän nyt luki vielä kerran puoliääneen.

»Ole tänään iltapäivällä jälleen rantasärkillä. Vanhan Adermannin luona voimme jutella kaikessa rauhassa, onhan talo kyllin syrjäinen. Sinun ei pidä olla kaikesta niin kovin peloissasi. Onhan meilläkin oikeutemme. Ja jos sanot itsellesi niin kyllin vakuuttavasti, kaikki pelko luullakseni sinusta karisee. Elämä ei olisi elämisen arvoinen, jos olisi pätevää kaikki se, mitä sattumalta pätevänä pidetään. Kaikkein paras on aina niiden rajojen ulkopuolella. Opi siitä iloitsemaan.»

»... Pois, kirjoitat sinä, paetkaamme. Se on mahdotonta. Minä en voi jättää vaimoani pulaan ja kaiken muun lisäksi vielä puutteeseen. Se ei käy päinsä; meidän täytyy suhtautua asiaan kevyesti, muuten olemme köyhät ja kadotetut. Kevyt mieli on parasta, mitä meissä on. Kaikki on kohtaloa. Niin on olla pitänyt. Ja tahtoisitko sinä, että olisi toisin, ettemme olisi milloinkaan toisiamme nähneet?»

Sitten kolmas kirje.

»... Ole tänään jälleen entisessä paikassa. Kuinka tulevatkaan päiväni täällä kulumaan ilman sinua! Tässä autiossa pesässä. Olen ihan suunniltani, ja vain sikäli olet oikeassa: se on pelastus, ja meidän täytyy lopultakin siunata sitä kättä, joka on tämän eron osaksemme määrännyt.»

Innstetten oli tuskin ehtinyt siirtää kirjeet syrjään, kun ulkoa kuului ovikellon soitto. Kohta sen jälkeen Johanna ilmoitti: »Salaneuvos Wüllersdorf.»

Wüllersdorf astui sisään ja huomasi heti, että jotakin oli täytynyt tapahtua.

»Anteeksi, Wüllersdorf», virkkoi Innstetten kohta hänen tultuaan, »että olen pyytänyt teitä vielä tänä iltana käymään luonani. Minä en mielelläni häiritse kenenkään iltalepoa, kaikkein vähimmin kiusatun ministerineuvoksen. Mutta eipä käynyt toisinkaan päinsä. Pyydän teitä istuutumaan. Ja tässä on sikari.»

Wüllersdorf istuutui. Innstetten asteli jälleen edestakaisin ja olisi kiduttavan levottomuuden vuoksi mielellään edelleenkin kävellyt, mutta käsitti, ettei se käynyt päinsä. Niinpä hänkin otti sikarin, istuutui vastapäätä Wüllersdorfia ja yritti olla levollinen.

»Olen pyytänyt teitä tulemaan kahden asian vuoksi», aloitti hän. »Ensinnäkin pyydän teitä saattamaan perille erään haasteen ja toiseksi olemaan sekundanttinani; ensimmäinen asia ei ole mieluinen, toinen sitäkin vähemmin. Mitä sanotte?»

»Tiedättehän, Innstetten, että olen käytettävissänne. Mutta ennenkuin asiaa tunnen, suokaa minulle anteeksi naivi ennakkokysymys: täytyykö niin tapahtua? Olemmehan oikeastaan jo kaukana niistä vuosista, joina teidän sopi tarttua pistoliin ja minun olla mukana todistajana. Älkää kumminkaan ymmärtäkö minua väärin; tämä kaikki ei suinkaan merkitse kieltoa. Kuinka voisinkaan teiltä mitään kieltää? Mutta sanokaahan, mikä on asia.»

»Kysymyksessä on eräs vaimoni liehittelijä, joka samalla oli minun ystäväni tai ainakin melkein.»

Wüllersdorf katsahti Innstetteniin. »Eihän se ole mahdollista, Innstetten.»

»On enemmänkin kuin mahdollista, se on varmaa. Lukekaa itse.»

Wüllersdorf silmäili kirjeitä hätäisesti. »Ovatko nämä teidän rouvallenne osoitetut?»

»Ovat. Minä löysin ne tänään hänen ompelupöytänsä laatikosta.»

»Ja kuka on ne kirjoittanut?»

»Majuri Crampas.»

»Siis asioita, jotka ovat tapahtuneet teidän vielä Kessinissä ollessanne?»

Innstetten nyökkäsi.

»Siis kuuden vuoden takaisia asioita tai hieman vanhempiakin.»

»Niin.»

Wüllersdorf oli vaiti. Hetkisen kuluttua sanoi Innstetten: »Näyttää melkein siltä, Wüllersdorf, kuin nuo kuusi vuotta teihin kovin vaikuttaisivat. On tietenkin olemassa vanhentumisteoria, mutta enpä tiedä, onko tämä sellainen tapaus, johon se on sovellettavissa.»

»En tiedä minäkään», virkkoi Wüllersdorf. »Mutta tunnustan teille avoimesti, että kysymys näyttää koskevan juuri sitä.»

Innstetten katseli häntä suurin silmin. »Sanotteko niin ihan vakavasti?»

»Ihan vakavasti. Tämä ei suinkaan ole sellainen asia, jossa ovat paikallaan _jeux d'esprit_ tai dialektiset hiuksenhalkomiset.»

»Olen utelias kuulemaan, mitä tarkoitatte. Sanokaa avoimesti, kuinka asiaan suhtaudutte!»

»Kuulkaahan, Innstetten, teidän asemanne on kamala, ja teidän elämänne onni on mennyttä. Mutta jos ammutte rakastajan kuoliaaksi, niin elämänne onni on tavallaan kaksin kerroin mennyttä, ja koetun kärsimyksen tuottamaan tuskaan tulee lisäksi aiheutetun kärsimyksen tuottama tuska. Kysymys koskee yksinomaan sitä, onko teidän välttämättä niin meneteltävä. Tunnetteko itsenne niin loukatuksi, solvatuksi, syvästi suuttuneeksi, että joko hänen tai teidän täytyy kuolla? Onko niin laita?»

»En tiedä.»

»Teidän täytyy se tietää.»

Innstetten oli hypähtänyt seisaalleen, astui ikkunan luo ja rummutti ruutua hermostuneen kiihtymyksen vallassa. Sitten hän jälleen kääntyi nopeasti, astui Wüllersdorfin luo ja sanoi: »Ei, niin ei ole laita».

»Kuinka siis?»

»On laita niin, että olen sanomattoman onneton; olen loukattu, häpeällisesti petetty, mutta siitä huolimatta minussa ei ole minkäänlaista vihan tunnetta eikä kostonhimoa. Ja kun kysyn itseltäni, minkätähden on niin laita, en aluksi keksi mitään muuta selitystä kuin kuluneet vuodet. Puhutaan sovittamattomasta rikoksesta; Jumalan edessä se on varmaan väärin, mutta myöskin ihmisten edessä. En olisi milloinkaan voinut uskoa, että _aika_, pelkkänä aikana, voi siten vaikuttaa. Lisäksi toinen seikka: minä rakastan vaimoani, niin, vaikka onkin omituista siten sanoa, minä rakastan häntä yhä vielä, ja vaikka pidänkin kaikkea tapahtunutta sanomattoman kauheana, olen kuitenkin siinä määrin hänen rakastettavuutensa, hänelle ominaisen hilpeän sulon lumoissa, että oman itseni uhallakin tunnen taipuvani sydämen syvimmässä antamaan hänelle anteeksi.»

Wüllersdorf nyökkäsi. »Voin täysin ymmärtää, Innstetten; minun kävisi kenties aivan samoin. Mutta jos kerran suhtaudutte asiaan siten ja sanotte minulle 'Minä rakastan tätä naista niin sydämestäni, että voin antaa hänelle kaikki anteeksi' ja jos vielä otamme huomioon sen toisen seikan, että kaikki on tapahtunut jo kauan, kauan sitten, ikäänkuin jokin toisessa tähdessä sattunut seikka, niin, jos kerran on niin laita, Innstetten, kysyn, minkätähden koko tämä juttu!»

»Siitä syystä, että sittenkin täytyy niin käydä. Olen harkinnut asian puolelta ja toiselta. Ihminen ei ole pelkkä yksilö, hän kuuluu yhteisöön, ja meidän on alinomaa pidettävä silmällä suurta kokonaisuutta, koska olemme ehdottomasti siitä riippuvaiset. Jos kävisi päinsä elää yksinäisyydessä, voisin jättää asian sikseen, kantaisin osakseni määrättyä kuormaa. Oikea onni olisi mennyttä, mutta täytyyhän ylen monien elää ilman tuota 'oikeata onnea', ja minunkin täytyisi — ja minä voisin. Ihmisen ei tarvitse olla onnellinen, kaikkein vähimmin sopii onnea itselleen vaatia, ja sitä, joka on onnen meiltä riistänyt, ei tarvitse välttämättä surmata. Jos tahtoo maailmasta erinneenä elellä yhä edelleen, voi päästää hänet menemään. Mutta ihmisten yhteiselämässä on muodostunut jotakin, joka kerta kaikkiaan on olemassa ja jonka säädösten mukaisesti olemme tottuneet arvostelemaan kaikkea, toisia ja itseämme. Ja sen rikkominen ei käy päinsä, koska yhteiskunta meitä halveksisi ja koska lopulta emme kykenisi itsekään sitä sietämään, vaan ampuisimme kuulan otsaamme. Suokaa anteeksi, että pidän teille tällaista luentoa, joka lopultakin ilmaisee vain sitä, minkä jokainen on sanonut itselleen sata kertaa. Mutta kukapa voisikaan sanoa mitään uutta! Siis vielä kerran: vihasta tai muusta sellaisesta ei ole jälkeäkään, ja minä en suinkaan tahdo tahria käsiäni vereen onnen vuoksi, joka on minulta riistetty; mutta tuo jokin, jos niin tahdotte, tuo meitä tyrannisoiva yhteisö-jokin, ei välitä viehätyksestä, ei rakkaudesta eikä asiain vanhentumisesta. Minulla ei ole valinnan varaa. Minun täytyy.»

»En kumminkaan tiedä, Innstetten...»

Innstetten hymyili. »Päättäkää itse, Wüllersdorf. Nyt on kello kymmenen. Kuusi tuntia sitten, sen tahdon teille ennakolta tunnustaa, peli oli vielä kädessäni, olisin voinut tehdä vielä niin tai näin, silloin oli vielä mahdollisuutta asiasta selviytyä. Nyt ei sellaista mahdollisuutta ole enää olemassa, minä olen joutunut umpikujaan. Voin suostua myöntämään, että olen itse syypää; minun olisi pitänyt paremmin vallita ja varoa itseäni, olisi pitänyt kätkeä koko asia omaan mieleeni ja taistella kaikki taistelut omassa sydämessäni. Mutta se tuli kaikki liian äkkiä, liian voimallisena, ja niin ollen en voine syyttää itseäni siitä, etten ole paremmin pitänyt kurissa hermojani. Minä lähdin luoksenne ja kirjoitin teille, ja niin olin luovuttanut pelin käsistäni. Siitä hetkestä oli onnettomuuteni ja, mikä tärkeämpää, kunniani tahra puolittain toisen tiedossa, ja ensimmäisten tässä vaihtamiemme sanojen jälkeen olin ne kokonaan ilmaissut. Ja koska on olemassa henkilö, joka asian tietää, en voi enää peräytyä.»

»Enpä sentään tiedä», virkkoi Wüllersdorf. »En tahdo mielelläni turvautua vanhoihin kuluneisiin lauseparsiin, mutta paremmin en kuitenkaan osaa sitä ilmaista: se on minun tiedossani kuin haudassa.»

»Niin, Wüllersdorf, niinhän aina sanotaan. Mutta vaiteliaisuutta ei ole olemassa. Ja jos te osoittautuisittekin toisin kuin muut henkilöityneeksi vaiteliaisuudeksi, niin itse kuitenkin sen tiedätte, ja minua ei pelasta teidän edessänne se, että olette ilmaissut olevanne yhtä mieltä kanssani, vieläpä luvannut minua kaikessa seuratakin. Minä olen auttamattomasti tästä hetkestä lähtien osaaottavien tunteittenne esineenä (mikä jo sinänsä ei suinkaan ole kovin miellyttävää), ja jokainen sana, jonka kuulette minun vaihtavan vaimoni kanssa, on teidän tarkastuksenne alainen, tahdoittepa tai ette, ja kun vaimoni puhuu uskollisuudesta tai naisten tavoin tuomitsee toisia, en tiedä, minne katseeni kääntäisin. Ja jos vielä sattuu niin, että puhun sovittelevasti jossakin aivan jokapäiväisessä kunnianloukkausjutussa, 'koska _dolus_ puuttuu', tai jotakin muuta samanlaista, niin kasvoihinne nousee hymy tai ainakin hymyn väre ja mielessänne kuuluvat sanat: 'Kelpo Innstetten pyrkii kerrassaan intohimoin kemiallisesti tutkimaan kaikkien loukkausten loukkauspitoisuutta, ja oikeata typpimäärää hän ei löydä milloinkaan. Mikään asia ei ole häntä vielä tukehduttanut'... Olenko oikeassa, Wüllersdorf, vai enkö?»

Wüllersdorf oli noussut. »Minusta tuntuu kamalalta ajatella, että olette oikeassa, mutta te olette oikeassa. En kiusaa teitä enää sanomalla 'niin täytyy'. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen kuin on, ja asiat eivät suju niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin toiset tahtovat. Ne korkealentoiset lauseparret, jotka puhuvat 'jumalantuomiosta', ovat epäilemättä pelkkää mielettömyyttä; mistään sellaisesta ei voi olla puhettakaan, kunnianpalvontamme on päinvastoin nimenomaista epäjumalanpalvelusta, mutta meidän on siihen alistuttava niin kauan kuin epäjumala on yleisen palvonnan esineenä.»

Innstetten nyökkäsi.

He viipyivät vielä neljännestunnin toistensa seurassa, ja päätettiin, että Wüllersdorfin piti matkustaa jo samana iltana. Yöjuna lähti kahdentoista aikaan.

Sitten he erosivat lausuen lyhyesti: »Näkemiin Kessinissä».

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Innstetten matkusti sopimuksen mukaan seuraavana iltana käyttäen samaa junaa, jolla oli edellisenä päivänä matkustanut Wüllersdorf, ja saapui kohta viiden jälkeen aamulla sille asemalle, josta tie haarautui vasempaan kohti Kessiniä. Kuten ainakin kylpykauden aikana, lähti nytkin heti junan saavuttua monestimainittu höyryalus, jonka ensimmäisen soiton Innstetten kuuli jo astuessaan ratavallilta alas johtavien portaiden viimeisiä askelmia. Laituriin ei ollut kuitenkaan minuutin matkaa; Innstetten asteli sinne ja tervehti kapteenia, joka oli hieman hämillään ja oli niinmuodoin eilispäivän kuluessa asiasta jotakin kuullut. Innstetten istuutui ruorin läheisyyteen. Kohta senjälkeen alus irroittui laiturista; sää oli ihana, aamuaurinko paistoi kauniisti, ja laivassa oli vain vähän matkustajia. Innstetten muisteli sitä päivää, jona oli Effin kanssa häämatkalta palatessaan ajanut Kessine-joen rantaa avoimissa vaunuissa, — silloin oli ollut harmaa marraskuun päivä, mutta hän itse oli ollut sydämestään iloinen; nyt oli asia muuttunut aivan toiseksi: ulkopuolella oli valoisaa, mutta hänen mielensä oli marraskuinen. Monet, monet kerrat oli hän myöhemminkin kulkenut samaa tietä, ja vainioiden yli levinnyt rauha, laitumella käyvä karja, joka hänen ohi ajaessaan kohotti päätään kuunnellakseen, työssään olevat ihmiset, hedelmälliset pellot, kaikki tuo oli tuntunut hyväätekevältä; nyt hän sitävastoin oli iloinen, kun kasaantui hieman pilviä, jotka alkoivat hiljalleen himmentää hymyilevää sinistä taivasta. Niin he liikkuivat virtaa alaspäin, ja pian »Breitlingin» komean pinnan ohi kuljettua tuli näkyviin Kessinin kirkontorni ja kohta senjälkeen laituri, pitkä rakennusrivi ja alukset ja venheet sen edessä. Nyt oltiin perillä. Innstetten sanoi hyvästi kapteenille ja kulki kohti porrasta, joka oli laskettu alas, jotta maihin astuminen olisi mukavampaa. Wüllersdorf oli jo odottamassa. He tervehtivät toisiaan aluksi enempää puhumatta ja lähtivät sitten rantalaiturin yli Hoppensackin ravintolaan, missä istuutuivat telttakatoksen alle.

»Minä majoituin eilen tänne», virkkoi Wüllersdorf, joka ei tahtonut heti käydä itse asiaan. »Kun ottaa huomioon, että Kessin on vaivainen pesä, niin kerrassaan hämmästyy löytäessään näin hyvän hotellin. Uskon varmaan, että ystäväni ylitarjoilija puhuu kolmea kieltä; hänen jakauksensa ja avorintaisten liiviensä nojalla voisimme rohkeasti otaksua hänen vallitsevan neljääkin... Jean, tuokaahan meille kahvi ja konjakkia.»