Part 19

»Hän sanoi: 'Äiti, kaikki luonnistuu jo paremmin. Innstetten on aina ollut erinomainen mies, jollaisia ei ole paljon, mutta minä en päässyt oikein häntä lähenemään, hänessä oli jotakin vierasta. Ja vieras hän oli hellyydessäänkin. Niin, silloin kaikkein vierain; on ollut aikoja jolloin olen sitä pelännyt'.»

»Tuttu juttu, tuttu juttu.»

»Mitä tarkoitatkaan, Briest? Minäkö olisin pelännyt, vai tahdotko sanoa itse pelänneesi? Kumpikin asia on mielestäni yhtä naurettava...

»Sinä aioit kertoa Effistä.»

»Niin, hän tunnusti minulle, että tuo vierauden tunne on hänestä hävinnyt ja että hän tuntee itsensä niin ollen erittäin onnelliseksi. Kessin ei ollut ollut hänelle oikea paikka, talo, jossa kummitteli, ja ihmiset, toiset liian hurskaita, toiset liian latteita; mutta Berliniin muutettua hän tuntee olevansa paikallaan. Innstetten, sanoo hän, on kaikkein paras ihminen, hieman liian vanha hänelle ja liian hyvä hänelle, mutta hän on nyt joka tapauksessa pahimmasta selviytynyt. Hän käytti tuota lausepartta, joka tosin herätti huomiotani.»

»Kuinka niin? Eihän tuo ole ihan moitteeton, tarkoitan lausepartta, mutta...»

»Siinä piilee jotakin. Ja hän on tahtonut sen minulle vihjaistakin.»

»Luuletko?»

»Luulen, Briest. Sinä luulet, ettei hän voi mitään vettä samentaa. Mutta sikäli sinä erehdyt. Hän vierii helposti virran mukana, ja jos aalto on hyvä, on hän itsekin hyvä. Taistelu ja vastarinta eivät ole hänen asioitansa.»

Roswitha tuli Annin keralla, joten keskustelu katkesi.

* * * * *

Näin keskustelivat Briest ja hänen puolisonsa sinä päivänä, jona Innstetten oli matkustanut Hohen-Cremmenistä Berliniin jättäen Effin ainakin viikoksi vanhempiensa luo. Hän tiesi, että Effin mielestä oli kaikkein kauneinta saada huolettomana ja uneksien elellä pehmeissä mielialoissa, kuulla alinomaa ystävällisiä sanoja ja vakuutuksia, että hän oli rakastettava. Niin, juuri tuo oli hänelle mieluisinta, ja hän nautti siitä nytkin täysin siemauksin ja mitä kiitollisimpana, vaikka kaikenlainen hyvä puuttui; vieraita tuli harvoin, koska Effin naimisiin mentyä ei ollut mitään varsinaista kiintokohtaa, ei ainakaan nuorella väellä, ja pappila ja koulukaan eivät enää olleet sellaiset kuin vielä vuosi sitten. Varsinkin koulutalossa oli kaikki puolittain autiota.

Kaksoset olivat keväällä menneet naimisiin. Kummankin mies oli opettaja Genthinin seuduilta, ja suurista kaksoishäistä oli kirjoitettu »Havellandin Uutisiin». Hulda oli Friesackissa hoitelemassa erästä vanhaa perintötätiä, joka muuten, kuten tavallistakin, osoittautui paljoa pitkäikäisemmäksi kuin Niemeyerit olivat otaksuneet. Hulda kirjoitti kuitenkin aina erittäin tyytyväisiä kirjeitä, ei senvuoksi, että olisi ollut todella tyytyväinen (päinvastoin), vaan siitä syystä, ettei tahtonut herättää luuloa, että hänenlaisensa erinomaisen olennon elämä voisi olla muuta kuin erittäin onnellista. Niemeyer, heikko isä, näytti kirjeitä iloisena ja ylpeänä, ja samoin kokonaan tyttäriensä vuoksi elävä Jahnke oli puolestaan ennakolta laskenut, että molemmat nuoret rouvat tulisivat synnyttämään ihan samana päivänä, nimittäin jouluaattona. Effi nauroi herttaisesti ja ilmaisi isoisälle _in spe_ ensinnäkin toivomuksensa päästä molempien lastenlasten kummiksi, mutta jätti sitten perhe-asiat, kertoi »Köbenhavnista» ja Helsingöristä, Limfjordista ja Aggerhuusin linnasta, ja ennen kaikkea Thora von Penzistä, jonka voi kuvailla vain »tyypilliseksi skandinaavialaiseksi»: siniset silmät, pellavainen tukka, ja aina yllä punaiset samettiliivit. Jahnke näytti kerrassaan kirkastuvan tuota kuunnellessaan ja virkkoi kerran toisensa jälkeen: »Niin, sellaisia ne ovat, puhtaita germaaneja, paljoa saksalaisempia kuin saksalaiset.»

Effi tahtoi olla jälleen Berlinissä hääpäivänään, lokakuun kolmantena. Nyt oli edellinen ilta, ja Effi oli vetäytynyt verrattain varhain omaan huoneeseensa, sanoen kokoavansa tavaroitaan ja tahtovansa varustautua lähtemään. Mutta oikeastaan hän vain tahtoi olla yksin; vaikka näet hän mielellään jutteli, oli kuitenkin hetkiä, joina hän kaipasi rauhaa.

Ne yläkerran huoneet, joissa hän asui, olivat puutarhan puolella; pienemmässä, jonka ovi oli raollaan, nukkuivat Roswitha ja Anni, suuremmassa, joka oli hänen itsensä hallussa, hän asteli edestakaisin; alemmat ikkunanpuolikkaat olivat auki, pienet valkoiset uutimet näyttivät tuulenhengessä paisuvan ja vaipuivat sitten vitkalleen tuolin selustalle, kunnes tuli uusi tuulahdus, joka ne jälleen vapautti. Oli, niin valoisa, että sohvan yläpuolella kapeissa kullatuissa kehyksissään riippuvien kuvien nimet voi vaivatta lukea: »Hyökkäys Düppeliä vastaan, vallitus N:o V», ja sen vieressä: »Kuningas Wilhelm ja kreivi Bismarck Lipan kukkulalla». Effi pudisti hymyillen päätänsä. »Kun tulen tänne toiste, pyydän toisia kuvia, sillä tuollaista sotaisuutta en voi sietää.» Sitten hän sulki ikkunan ja istuutui toisen, avoimen luo. Kuinka hyvältä tuntuikaan siinä olo. Kirkontornin vieressä paistoi kuu luoden valoansa aurinkokello-nurmikolle ja heliotrooppilavoihin. Kaikki kimalteli hopeisena, ja varjosarkojen välillä lepäsi valkoisia valojuovia, niin valkoisia kuin olisi siihen levitetty palttinaa valkenemaan. Mutta etäämpänä seisoivat korkeat rabarberipensaat, lehdet syksyisen keltaisina, ja Effi johtui pakostakin ajattelemaan vasta hieman kolmatta vuotta sitten elettyä päivää, jona oli leikkinyt Jahnken tyttöjen ja Huldan kanssa. Sitten hän oli vieraan saavuttua noussut penkin viereltä kohoovia portaita, ja tuntia myöhemmin hän oli ollut morsian.

Effi nousi, meni ovelle ja kuunteli; Roswitha nukkui jo, samoin Anni.

Yhtäkkiä, hänen siinä katsellessaan nukkuvaa lasta, hänen mieleensä nousi kaikenlaisia kuvia menneiltä Kessinin ajoilta: piirineuvoksen talo päätyineen ja kuistikkoineen, josta avautui näköala Plantaašiin, ja hän itse istumassa keinutuolissa; sitten tuli Crampas häntä tervehtimään, tuli Roswitha lapsen kanssa, ja hän otti sen, kohotti korkealle ja suuteli sitä.

»Se oli ensimmäinen päivä; siitä se alkoi.» Siten menneitä muistellessaan Effi lähti huoneesta, jossa molemmat nukkuivat, istuutui jälleen avoimen ikkunan luo ja katseli ulos hiljaiseen yöhön.

»Minä en voi siitä vapautua», sanoi hän. »Ja pahin seikka, joka saa itsenikin ymmälle on se...»

Samassa alkoi tornikello lyödä, ja Effi luki lyönnit.

»Kymmenen... Huomenna tähän aikaan olen Berlinissä. Ja me puhumme siitä, että on hääpäivämme, ja hän puhuu minulle ystävällisesti, ehkäpä hellästikin. Ja minä istun siinä kuunnellen, ja sieluani rasittaa syyllisyys.»

Hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti eteensä vaieten.

»Ja sieluani rasittaa syyllisyys», toisti hän. »Niin, se _on_ sielussani. Mutta _rasittaako_ se? Ei. Ja juuri siitä syystä minä säikyn itseäni. Se, mikä rasittaa, on jotakin aivan toista — pelontuskaa, kuolemanpelkoa ja ainaista pelkoa, että se voi kuitenkin tulla ilmi. Ja sitten vielä, pelon lisäksi... häpeä. Minä häpeän. Mutta samoinkuin minulta puuttuu oikea katumus, samoin oikea häpeäntunnekin. Minä häpeän vain iänikuista petosta ja kavaluutta; ylpeytenäni on aina ollut, etten voi valehdella ja ettei minun tarvitse valehdella. Valehteleminen on kovin alhaista, mutta nyt minun on sittenkin täytynyt valehdella, hänelle ja kaikille, suurissa ja pienissä asioissa. Rummschüttel on sen huomannut, on kohauttanut hartioitaan ja ajatellut minusta, mitä lieneekään ajatellut, ei missään tapauksessa kaikkein parasta. Niin, minua kiduttaa pelko ja lisäksi valheellisen pelini aiheuttama häpeä. Mutta syyllisyyteni ei herätä minussa häpeäntunnetta, ei ainakaan kunnollisesti tai ei riittävästi, ja se seikka, ettei minussa sitä tunnetta ole, minut kerrassaan tuhoaa. Jos kaikki naiset ovat sellaisia, niin asia on kamala, ja elleivät ole, kuten toivon, niin silloin on minun laitani huonosti; sielussani on jotakin epäjärjestyksessä, minusta puuttuu oikea tunne. Ja sen sanoi minulle kerran vanha Niemeyer hyvinä päivinäni, kun olin vielä melkein lapsi: oikea tunne, sanoi hän, on tärkein asia, ja jos se ihmisessä on, hänelle voi tapahtua kaikkein pahintakin, ja ellei sitä hänessä ole, hän on ikuisessa vaarassa, ja se, mitä paholaiseksi nimitetään, saa hänet varmasti valtoihinsa. Jumalan laupeuden nimessä, onko niin laitani?» Hän laski päänsä käsivartensa varaan ja itki katkerasti.

Jälleen siitä suoristautuessaan hän oli tyynempi ja katseli taas ulos puutarhaan. Kaikki oli ihan hiljaista, ja vieno, vaisu ääni, kuin kaukainen sateen humina, kuului plataaneista.

Niin kului hetki. Kylätieltä kuului hälinää: vanha yövartija Kulicke siellä huusi yön tunteja, ja hänen vihdoin vaiettuaan kuului kaukaa junan rämy sen kulkiessa Hohen-Cremmenin ohi puolen peninkulman etäisyydessä. Sitten häly jälleen heikkeni, häipyi vihdoin olemattomiin, vain kuutamo lepäsi yhä nurmella, ja plataaneista humisi yhä kuin hiljainen sade.

Mutta se oli vain öisen tuulenhengen humua.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Seuraavana iltana Effi oli jälleen Berlinissä. Innstetten oli häntä vastaanottamassa asemalla, mukanaan Rollo, joka juoksi vierellä heidän ajaessaan jutellen läpi Eläintarhan.

»Minä jo ajattelin, ettet pitäisi sanaasi.»

»Mitä ajatteletkaan, Geert, pidänhän toki sanani, sehän on ensimmäinen asia.»

»Älä sano niin. Poikkeukseton sanassaan pysyminen merkitsee erittäin paljoa. Ja toisinaan ihminen ei sitä voikaan. Muistelehan vain. Minä odotin sinua silloin, kun olit täällä asuntoa vuokraamassa, mutta Effiä ei vain kuulunut.»

»Niin, se oli toista.»

Hän ei voinut sanoa »olin sairas», ja Innstetten ei siitä välittänyt. Hänen päänsä oli täynnä toisia ajatuksia, jotka koskivat hänen virkaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. »Oikeastaan, Effi, meidän elämämme Berlinissä alkaa vasta nyt. Kun saavuimme tänne huhtikuussa, oli seurallinen kausi loppumassa; tuskin vielä ehdimme käydä esittäytymässä, ja Wüllersdorf, ainoa henkilö, johon olimme lähemmin tutustuneet — niin, hän on valitettavasti vanha nuorimies. Kesäkuusta alkaen sitten kaikki vaipuu horrokseen, ja alaslasketut kaihtimet julistavat jo sadan askelen päästä 'Kaikki tiessään'; samantekevää, onko tuo totta vai ei... Niin, mitä olikaan vielä jäljellä? Sopi toisinaan jutella serkku Briestin kanssa, toisinaan aterioida Hillerissä, mutta eihän se ole varsinaista Berlinin elämää. Nyt olen merkinnyt muistiin kaikkien niiden neuvosten nimet, jotka ovat vielä kyllin liikkuvaisia kelvatakseen seuraelämään. Me pidämme puolestamme mekin siitä huolta, otamme vieraita vastaan, ja kun sitten saapuu talvi, niin koko ministeristössä pitää sanottaman: 'Niin, kaikkein rakastettavin rouva nykyisten rouviemme joukossa on rouva von Innstetten'.»

»Ah, Innstetten, en sinua ollenkaan tunne; sinähän puhut kuin liehittelijä.»

»Onhan hääpäivämme, ja niinmuodoin sinun täytyy suvaita jotakin minun puoleltani.»

* * * * *

Innstetten aikoi vakavasti aloittaa piirineuvoksen virassa viettämänsä hiljaisen elämän jälkeen toisen, seurallisen kauden sekä oman itsensä että vielä enemmän Effin vuoksi; mutta aluksi aie oli vain puutteellisesti toteutettavissa, oikea aika ei ollut vielä tullut, ja paras, mitä uusi elämän vaihe heille lähinnä tarjosi, oli nyt samoinkuin edellisenkin puolen vuoden kuluessa kotoista elämää. Wüllersdorf kävi usein talossa, samoin serkku Briest, ja kun he olivat vieraina, lähetettiin kutsumaan Gizickejä, nuorta avioparia, joka asui heidän yläpuolellaan. Gizicki itse oli ylioikeuden neuvos, hänen älykäs virkeä puolisonsa syntyjään neiti von Schmettau. Toisinaan oli musiikkia, yritettiinpä lyhyt aika pelata whistiäkin, mutta luovuttiin siitä aivan pian, koska havaittiin juttelu miellyttävämmäksi. Gizickit olivat eläneet aina näihin aikoihin asti eräässä Ylä-Schlesian kaupungissa, ja Wüllersdorf oli, tosin jo monta vuotta sitten, asustanut erinäisissä Posenin pikkukaupungeissa ja toisteli yhtä ponnekkaasti kuin mielelläänkin niihin kohdistuvia pilkkarunoja. Kukaan ei iloinnut niistä enemmän kuin Effi, ja siten saatiin aihetta kertoa runsaat määrät pikkukaupunkien juttuja. Kessin Gieshüblereineen ja Trippelleineen, ylimetsänhoitaja Ring ja Sidonie Grasenabb tulivat nekin silloin puheeksi, ja Innstetten haasteli hyvällä tuulella ollessaan mitä keveimmin. »Niin», sanoi hän, »kelpo Kessinämme! Täytyypä myöntää, että se oikeastaan oli rikas kaikenlaisista hahmoista, ylinnä Crampas, majuri Crampas, täysi keikari ja puoli Barbarossaa, johon vaimoni kovin kiintyi, en tiedä, olisiko sanottava käsitettävästi vai käsittämättömästi...» — »Sanokaamme käsitettävästi», virkkoi Wüllersdorf, »sillä otaksun, että hän oli huvitoimikunnan puheenjohtaja ja esiintyi näytelmissä rakastajien ja maailmanmiesten osissa. Ehkäpä enemmänkin, hän oli kenties tenori.» Innstetten vahvisti oikeaksi nuo otaksumat, ja Effi koki hänkin nauraen yhtyä leikinlaskuun, joka kuitenkin onnistui hänelle vain vaivoin, ja kun vieraat sitten poistuivat ja Innstetten vetäytyi omaan huoneeseensa tutkiakseen vielä joukon asiakirjoja, Effi tunsi mieltään kiusaavan vanhojen muistojen, ja hänestä tuntui kuin olisi jokin varjo liikkunut hänen vaiheillansa.

Sellaista ahdistusta ilmeni myöhemminkin. Mutta se esiintyi sentään harvemmin ja heikompana mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, kun ottaa huomioon, millaiseksi hänen elämänsä muodostui. Se hellyys, joka tuli hänen osakseen Innstettenin, mutta myöskin etäisempien henkilöiden taholta, eikä suinkaan vähimmin se melkein rakastava ystävyys, jota hänelle osoitti ministerin rouva, itsekin vielä nuori henkilö — kaikki tuo ainakin lievitti menneiden päivien aiheuttamia suruja ja pelkoja, ja kun oli tullut seuraava vuosi ja keisarinna oli valinnut »rouva salaneuvoksettaren» hovinaistensa joukkoon ja vanha keisari Wilhelm oli hovitanssiaisissa lausunut armollisia, suopeita sanoja kauniille nuorelle naiselle, josta sanoi jo kuulleensa, niin kaikki entinen karisi vähitellen pois. Se oli ollut joskus olemassa, mutta kauan, kauan sitten, ikäänkuin jossakin toisessa tähdessä, ja kaikki hajosi kuin sumukuvaksi ja muuttui unennäöksi.

Hohen-Cremmenin haltijat tulivat toisinaan vierailemaan ja iloitsivat lasten onnesta. Anni kasvoi ja varttui — »kauniiksi kuin isoäiti», sanoi vanha Briest — ja jos kirkkaalla taivaalla oli vielä pilvenhäivää, niin se oli siinä, että nyt täytyi melkein varmaan otaksua Pikku-Annin jäävän ainoaksi lapseksi, joten Innstettenit (ei näet ollut olemassa samannimisiäkään) luultavasti olivat nyt sukupuuttoon kuolemassa. Briest, joka käsitteli toisten sukujen säilymistä kevyesti, koska oikeastaan uskoi ainoastaan Briestien säilymiseen, laski toisinaan asiasta leikkiä sanoen: »Niin, Innstetten, jos tätä jatkuu, niin Anni joutunee aikoinaan jollekin pankkiirille (toivottavasti kristitylle, jos sellaisia on vielä olemassa), ja hänen majesteettinsa, ottaen huomioon Innstettenien vanhan vapaaherrallisen suvun, käskee mainita Annin _haute finance_-lapset Gothan kalenterissa, tai, mikä vähemmän tärkeätä, sallii heidän elää edelleen Preussin historiassa.» Näihin huomautuksiin Innstetten aina vastasi hieman hämillään ollen, rouva von Briest olkapäitään kohauttaen ja Effi hilpein mielin. Vaikka näet hän ylpeilikin aateluudestaan, koski tuo ylpeys ainoastaan häntä itseään, ja hieno, maailmaakokenut ja ennen kaikkea erittäin rikas pankkiiri ei olisi suinkaan rikkonut niitä toivelmia, joita hän kohdisti tulevaan vävyynsä.

Niin, Effi, kuten nuoret viehättävät rouvat yleensä, suhtautui perillisiä koskevaan kysymykseen keveästi; mutta kun sitten oli ehtinyt kulua varsin pitkä aika — he olivat jo seitsemättä vuotta uusissa oloissaan — kysyttiin vihdoin rouva von Briestin välityksellä neuvoa vanhalta Rummschütteliltä, jolla oli joltinenkin maine gynekologina. Rummschüttel määräsi Effin lähtemään Schwalbachiin. Mutta kun Effiä oli viime talvesta lähtien vaivannut katarrikin, olipa pari kertaa keuhkojakin kuunneltu, niin Rummschüttel päätti vihdoin: »Siis aluksi Schwalbachiin, armollinen rouva, sanokaamme kolmeksi viikoksi, ja sitten yhtä pitkäksi ajaksi Emsiin. Emsissä voi herra salaneuvoskin olla mukana. Kaikkiaan siis kolmen viikon erossaolo. Enempää en voi tehdä hyväksenne, parahin Innstetten.»

Niin asia päätettiin, ja Effin oli määrä matkustaa erään salaneuvoksetar Zwickerin keralla, »ollakseen hänen suojanansa», kuten Briest sanoi. Hän ei ollutkaan varsin väärässä, sillä rouva Zwicker, joka tosin oli jo viidennelläkymmenellä, tarvitsi suojaa paljoa enemmän kuin Effi. Innstetten, jolla oli sijaisena jälleen paljon tekemistä, valitti, ettei hän, Schwalbachista puhumattakaan, luultavasti voisi saapua yhdessä viettämään Emsin päiviä. Kesäkuun 24 päivä, juhannuspäivä, määrättiin lähtöä varten, ja Roswitha auttoi armollista rouvaa matkatavaroiden kokoamisessa ja liinavaatteiden muistiin merkitsemisessä. Effi oli yhä vielä Roswithaan kiintynyt, kuten ennenkin, sillä olihan Roswitha ainoa henkilö, jonka kanssa hän voi vapaasti keskustella kaikista menneistä asioista, Kessinistä ja Crampasista, kiinalaisesta ja kapteeni Thomsenin sisarentyttärestä.

»Kuulehan, Roswitha, sinä olet oikeastaan katolinen; etkö mene milloinkaan ripille?»

»En.»

»Miksi et?»

»Aikaisemmin menin. Mutta en ole kumminkaan asiaa oikein kertonut.»

»Se on kovin väärin. Siten menetellen se ei tietenkään voi auttaa.»

»Ah, armollinen rouva, kotikylässäni menettelivät kaikki niin. Olipa sellaisiakin, jotka vain nauraa hykersivät.»

»Etkö ole milloinkaan joutunut kokemaan, millainen onni on, kun jokin mieltä painanut asia voidaan vierittää pois?»

»En, armollinen rouva. Tosin pelkäsin, kun isäni hyökkäsi minua kohti hehkuva rauta kädessään; niin, silloin pelkäsin kovin, mutta enempää siinä ei ollutkaan.»

»Etkö pelännyt Jumalaa?»

»En oikein, armollinen rouva. Kun ihminen pelkää isäänsä niinkuin minä olen pelännyt, niin hän ei pelkää kovin Jumalaa. Minä olen aina ajatellut, että Jumala on hyvä ja auttaa minua vaivaista.»

Effi hymyili, katkaisi keskustelun ja piti aivan luonnollisena, että Roswitha rukka puhui niinkuin puhui. Hän sanoi kuitenkin: »Tiedätkö, Roswitha, meidän täytyy vielä kerran puhua asiasta vakavasti, kunhan palaan. Olihan se oikeastaan suuri synti.»

»Se lapsen asia, ja että se on nälkään nääntynyt? Niin, armollinen rouva, aivan varmasti. Mutta enhän sitä minä... toisethan ne... Ja sitäpaitsi siitä on jo pitkä aika.»

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Effi oli nyt poissa jo kolmatta viikkoa ja kirjoitti iloisia, melkeinpä vallattomiakin kirjeitä, varsinkin saavuttuaan Emsiin, missä sanoi olevansa sentään ihmisten, t.s. miesten joukossa — Schwalbachissa oli heitä näkynyt vain vahingossa. Salaneuvoksetar Zwicker, hänen matkakumppaninsa, tosin oli mitä ehdottomimmin väittänyt, ettei sellainen lisä ollenkaan kuulunut parannuksellaoloon, mutta hänen kasvojensa ilme oli vakuuttanut suunnilleen päinvastaista. Zwicker oli viehättävä, hieman vapaakäytöksinen, luultavasti sitä ja tätä maailmassa kokenut, mutta erittäin hupainen, ja Effin mielestä häneltä voi erittäin paljon oppia; Effi ei ollut viidestäkolmatta ikävuodestaan huolimatta tuntenut itseään milloinkaan siinä määrin lapseksi kuin tähän rouvaan tutustuttuaan. Sitäpaitsi hän oli erittäin perehtynyt kirjallisuuteen, vieraiden maidenkin, ja kun Effi oli hiljattain puhunut Nanasta ja kysynyt »oliko se tosiaankin niin kauhea», oli rouva Zwicker vastannut: »Ah, rakas paroonitar, mitä merkitsee kauhea? On olemassa aivan toisenlaisia asioita.» »Hän tuntui», päätti Effi kirjeensä, »tahtovan tutustuttaa minut noihin 'toisenlaisiin asioihin'. En kumminkaan suostunut, koska tiedän, että sinä arvelet — ja kaiketi aivan oikein — aikamme siveettömyyden johtuvan näistä ja muista samanlaisista seikoista. Helppoa se ei minulle kuitenkaan ollut. Lisäksi tulee vielä, että Ems sijaitsee kattilamaisessa laaksossa. Kuumuus rasittaa meitä täällä sanomattomasti.»

Innstetten oli lukenut tämän viime kirjeen kahtalaisin tuntein, jossakin määrin iloisena, mutta myöskin hieman harmistuneena. Zwicker ei ollut oikea nainen Effiä varten, joka luonnostaan taipui ajautumaan vasempaan; mutta hän ei huolinut mitään asiasta kirjoittaa, ensinnäkin, koska ei tahtonut pilata hänen mielialaansa, mutta sitäkin enemmän siitä syystä, että arvasi sen hyödyttömäksi. Samalla hän hartaasti odotti vaimoaan palaavaksi ja valitteli virkaansa, joka ei ainoastaan vaatinut olemaan aina paikalla, vaan nyt, kaikkien ministeristöneuvosten joko ollessa lomalla tai lomalle pyrkiessä, teki kaksinkertaisen työajan välttämättömäksi.

Niin, Innstetten olisi mielellään keskeyttänyt alinomaisen työnsä ja yksin-olonsa, ja samanlaiset tunteet vallitsivat keittiössäkin, missä Anni oppituntien päätyttyä mieluimmin aikaansa vietti, mikä olikin varsin luonnollista, koska Roswitha ja Johanna rakastivat nuorta neitiä samoinkuin ennen ja olivat keskenäänkin mitä parhaissa suhteissa. Tämä molempien tyttöjen välinen ystävyys oli perheen tuttavien mieluisena puheenaiheena, ja ylioikeuden neuvos Gizicki saattoi sanoa Wüllersdorfille: »Siitä jälleen näkee, kuinka tosi on vanha viisas lause, jonka mukaan lihavien henkilöiden seura on ihmiselle otollisin, Caesar oli todellinen ihmistuntija ja tiesi, että sellaisia asioita kuin elämän mukavuutta ja seurallisuutta voidaan löytää ainoastaan siitä, missä on pyylevyyttä.» Viimeksimainittu määre oli tosiaankin sovellettavissa molempiin tyttöihin, se vain erona, että Roswithasta puhuttaessa olisi sopinut käyttää vieläkin voimallisempaa sanaa, Johanna sitävastoin ei oikeastaan ollut ylen lihava, vaan nimenomaan pyöreä ja pyylevä ja katseli hänelle varsin hyvin sopivin voittajanilmein sinisillä silmillään normaalipovensa ylitse. Ryhdikkyyttä ja sopivaisuutta noudatellen hän eleli siinä korkeassa tunnossa, että oli hienon perheen palvelijana, ja Roswithaan kohdistuva paremmuudentunto oli hänessä siinä määrin kehittynyt, että hän vain hymyili nähdessään Roswithaa toisinaan pidettävän parempana. Sellainen menettely, jos se oli etusijalle-asettamiseksi katsottava, oli armollisen rouvan pieniin rakastettaviin omituisuuksiin kuuluva ja sen voi hyvinkin suoda kelpo Roswithalle, joka kertoi iänikuista kertomustansa »isästä ja hehkuvasta raudasta». »Kunhan ihminen pitää itseään parempana, niin sellaista ei voi sattua», ajatteli Johanna, ajatustaan kumminkaan julki lausumatta. Yhteinen elämä oli tosiaankin mieluisaa ja ystävällistä. Mutta erikoisesti edisti rauhaa ja hyvää sopua se seikka, että molemmat palvelijattaret olivat jakaneet keskenään Annin hoidon ja melkeinpä kasvatuksenkin. Roswitha piti huolta runollisesta puolesta, satujen ja tarinoiden kertomisesta, Johanna taas hyvään käytökseen totuttamisesta, ja jako oli vakaantunut siinä määrin, ettei pätevyyskiistoja liene ilmennyt. Annin luonne tuli siinä suhteessa avuksi; hän näet taipui nimenomaisesti korostamaan armollista neitiä, ja siinä suhteessa hän ei olisi voinut saada parempaa opettajaa kuin Johanna.