Part 3
KARRI. Sentähden, heitä puupölkyt hiiteen ja kätees kuokka ja kirves! Kaiken Koutinmäen taustan annan sulle alaksi. Sinne rakenna itsellesi torppa, ja verotta nauttikaat sitä aina kuolinpäiväänne asti. Kauniken ometastani saatte ja tallistani kakstalvias varsan, ja tahdonpa teitä alkurakennossa autella sekä hevoisella että miesvoimalla, aina kuinka aika myöntää.
JAAKKO. Oivallinen lupaus!
KARRI. Hääpäivänänne lupaan sen.
JAAKKO. Kaksinkertainen on syy meillä tänään iloita.
KREETA. Isäntäni, emmehän taida teitä kylliksi kiittää.
KARRI. Minä vaan maksan mitä olen velkaa. Mutta yhtä toki Jaakolta vaadin. Pidä Kreetasta; oiva tyttö on hän, niinkuin sanoin, ja taitaa myöskin olla pieni veitikka; sen näin, koska suutarin pojan pään hän kovin pani pyörään, ja mies ehkä piti asian totenaki. Mutta luulenpa toki, että hän viimein ymmärsi kaikki vaan leikiksi. (Tällä aikaa on olvihaarikka käynyt ympäri vieraitten seassa). Oltta, Jaakko! Ja sinä, Teemu, anna viulusi vinkua!
TEEMU. Se tietään, ettei Teemu säästä sompaansa. Mutta yhtä tahdon teille sanoa, niin morsius-parille kuin isännälle ja kaikille vieraille tässä. Kuulkaat minua koko häähuone! Asian laita on tämä. Minun isäni--hän asuu tuossa mökissä toisella puolella kylää ja siellä asun minä myös--isäni, sanon minä, vihaa kaikenlaista mailmallista musiikia ja on minun kovin kieltänyt pelaamasta viulua, olkoon se missä tilaisuudessa tahansa. Hän ei tiedä minulla viulua olevankaan; minä säilyttelen sitä naapuri-Kallen piironkiloorassa. Mutta käydäänpäs pää-asiaan taasen. Tulisi jo nyt tämä tieto hänen korviinsa, että minä näissä häissä pelailen, niin peijakas minun perisi. Ilman armoa ottais hän kohta pojasta kirjavan takin mittaa, peittois minun hyvän omaksi, että jos näkisitte minun sen, saunoituksen perään, niin, peto vieköön! luulisittepa minun mustalaisen puhalletuksi hevoiseksi. Semmoinen ukko hän on. Mutta sentähden tahdon teitä varoittaa hänelle mitään ilmoittamasta, että minä olin näiden häitten soittomiehenä. Jos hän nyt kohtaisi jonkun teistä ja kysyisi: »kuka oli pelimannina häissä?» niin vastatkaat, ettette tunteneet häntä, eli sanokaat, että se oli Vilukselan Matti tai Viuvalan Eero. Mutta karttakaat itsenne tarkasti haastelemasta ristiin.--Tämä oli asia, jonka tahdoin teille yhteisesti ilmoittaa.
KARRI. Ole hyvässä rauhassa, Teemu, ja hellitäppä taasen viulustasi iloinen polska!
TEEMU. Minä en säästele sompaani. (Pelaa).
ERÄS NAISISTA. Isäntä, kokki tahtoo ehtoollisen esiin.
KARRI. Me teemme niinkuin hän käskee. Siis atrioitsemme ensin ja sitten tanssimme. (Teemu taukoo pelaamasta). Rakentakaat ehtoollispöytä. (Pöytää rakennetaan). Mutta ketä vieraita näin tuolla porstuassa? Käskekäät heitä sisään! (Yksi naisista menee ulos). Hää-talon ohitse ei yksikään pääse kaulaa kastamatta; se on vanha tapa. (Mikko ja Esko tulevat). Keväiset kortteerivieraamme! Astukaat sisään, astukaat sisään!
ESKO. Iloitse sinä häähuone!
KARRI. Terve miehiä!
MIKKO. Suokaat anteeksi!
ESKO. Me emme tahdo häiritä juhlaanne. Emmehän tienneet, että vietettiin täällä häitä.
KARRI. Ei yhtään anteeksi pyytöä teiltä eikä pahaksi panemista meiltä. Olkaa tervetulleet, painakaat puuta ja riemuitkaat kanssamme!--Oltta vieraillemme, piikaset!--Me vietämme kasvate-tyttäreni, Kreetan, ja puusuutari Jaakon häitä.
ESKO. Iloitse sinä, häähuone!--Mutta älkäät uskokaa, isäntä, meitä tulleeksi tänne norkailemaan, ei, meillä on muita ja tärkeämpiä asioja.
KARRI. Sen tiedän kyllä. Mutta minä käsken teitä häihin, ja nyt olette yhtä arvokkaita vieraita kuin muutkin tässä.
MIKKO. Me kiitämme.
ESKO. Kiitämme nöyrimmästi tämän kunnian edestä. (Oltta tuodaan).
KARRI. Jättäkäät kiitokset ja keventäkäät haarikkaamme hieman.
ESKO (katsahtaen salaa Kreetan päälle. Itseksensä). Hän on kaunis kuin ruusu ja kukkainen. Ja kultakruunu päässä! Sydäntäni karvastelee vähän. Minulle on tehty vähän petoskauppaa. Mutta enpä tahdo toki ruveta tässä mekastamaan, en sanaakaan hiiskua tästä asiasta, jos eivät he minua vihoita jollain tavalla. (Ottaen Mikolta haarikan). Mutta sille ei kohtelemisensa meitä kohtaan näytä. Käskiväthän meitä häihinki. Minä olen vait kuin ahvena kivellä. (Juo).
KARRI. Saanko luvan kysyä, mitkä asiat ovat saattaneet teitä matkalle?
ESKO. Meillä on yhtä ja toista toimitettavaa täällä.
KARRI. Kentiesi tavoitatte taasen meidän kylän kuuluisaa tietäjätä kohden?
ESKO. Oikein arvattu.
KARRI. Teiltä on varastettu?
ESKO. Ei meiltä, mutta eräältä ulkomaan kreiviltä Tampereen kaupungissa on varastettu monta kymmentä tuhatta. Eikö ole kuulutus vielä ehtinyt teidän pitäjään?
KARRI. Nyt muistan; se on meilläkin jo kuulutettu.
ESKO. Juuri sentähden olemme lähteneet tähän jalkajuoneen, tutkimaan tietäjältä, mikä mies tämä varas on ja missä hänen saavuttaisi.
MIKKO. Minulla on kuitenkin muuta asiaa sukulaisilleni täällä.
ESKO. Seitsemän sataa riksiä luvattiin palkinnoksi sille, joka käsittäisi lurjuksen ja saattaisi hänen kruunun kouriin.
KARRI. Niinpä luvattiin.
ESKO. Tämä kreivi sanotaan äärettömän rikkaaksi.
KARRI. Sentähden antaa hän vielä mennä muutaman sadan riksin, kuin vaan varasta kohtaa rangaistus. Ja minä toivon sinun toimessasi onnistuvan. --Mutta pöytä vartoo meitä. Nyt atrialle kaikki astukaamme. (Kaikki istuvat pöytään). Nyt, vieraani, elkäät säästäkää talon tammi-pöytyriä, vaan ravitkaat itsenne, että seisoo vatsanne kuin papin säkki, viisto ja pullea, edessänne!
MIKKO. Siinäpä säkissä sitten oiva tuki väsyneelle päälle.
KARRI. Juuri niin, Mikko Vilkastus.
ESKO. Sitten maata ja vatsa syliin, sanoo sanan-lasku. Mutta kun ei kävisi meille kuin Korppilan Paavolle Peltolan häissä. Kaksi päivää ennen pitoja paastoi hän kuin mies, ei suuruksen tomuakaan nauttinut. Mutta tulipa hää-ilta, niin söi hän taas kuin mies, ja noustuaan viimein pöydästä, tallusteli ales niitulle, kaivoi kuopan maahan, sovitti siihen vatsansa, nukkui sikeästi ja makasi näin seuraavan yöseen ja päivän. Niin teki Paavo.
KARRI. Samoin tehkäät tekin nyt; mutta maata ette pääse, vaan tanssi alentakoon vatsan, ja vauhtia antakoon Teemun viulu.
ESKO. Koska lähestyimme taloa, niin kuulimmepa viulun vinkunan jo tuonne riihimäelle ja kyselimme toinen toiseltamme: mikähän juhla Karrissa, koska siellä näin soitto pauhaa ja riemu raikuu? Ja täällä oli häät ja iloinen musiiki.
KARRI. Teemu on niitä ensimäisiä viuluniekkoja.
ESKO. Entäs Oinasmäen Jooseppi meidän kylässä. Virstan matkaa kuuluu hänen pelinsä, se käy ytimiin ja munaskuihin, ja ihminen luulee olevansa taivaan ilossa.
TEEMU. Taivaan ilossa! Kas se mar vasta mies on. Vahinko, ettes tuonut häntä myötäs häihimme tänne, koska on hän niin ihmeellinen soittoniekka.
ESKO. Minä en tiennyt täällä vietettävän häitä, ja siksi toiseksi: se ei ollut minun asiani toimittaa tänne viulun-soittajaa.
TEEMU. Mitäs sitten puhut?
ESKO. Henkirahan maksan minäkin edestäni.
TEEMU. Elä sinä mökötä, koska pääs on kuin vihalaispesä.
1:N HÄÄMIES. Tahdothan riitaa, Teemu?
2:N HÄÄMIES. Aina juonikas mies, kuin hänellä on vähän päässä.
TEEMU. Viisi ryyppiä on miehen päässä, ei enemmän.
KARRI. Enemmän sinun saaman pitää, jos tahdot.
TEEMU. Tarpeeksi olen saanut.--Mutta minä en kärsi tuota miestä.
KARRI. Saatpa luvan kärsiä häntä; hän on käsketty vieras niinkuin sinäkin.
TEEMU. Hän mököttelee tyhmyyksiä.
KARRI. Sinäpä tässä itsesi tyhmästi käytät; se täytyy sinulle sanoa.
TEEMU. Oinasmäen Jooseppi ... taivaan ilossa. Kaikki tässä musiikista juttelis', vaikk'ei ymmärrä konstin päälle enemmän kuin porsas hopealuskan.
ESKO. Niin, herra tirehtööri.
TEEMU. Sinä olet kiero mies, Turkki, Isoturkki ja Kalmukki.
ESKO. Niin, herra tirehtööri.
KARRI (itsekseen). Molemmat yhtä yksinkertaiset.
JAAKKO. Minäkin mielisin sanoa sanan. Tämä on hääpöytäni, minulle iloisin atria ijässäni, ja samoin, luulen minä, Kreetalle myös, ja sydämestäni suon sen iloiseksi muillenki. Mutta pitääkö nyt sen hauskuus hämmentymän turhasta, mitättömästä syystä, paljaan lorujutun kautta? Pois se! Elkäät olkaa ämmäkkäitä, pojat, vaan jättäkäät tämä leukain nalkutus ja syökäät ja juokaat kuin ystävät!
ESKO. Oikein, puusuutari! Sinä olet puusuutari ja minä olen nahkasuutari, me vedätämme siis vähän virkaveljiksi.--Mutta yhden asian tahdon hyväntahtoisesti sinulle sanoa. Vanhempasi tekivät vähän tyhmästi pannessansa sinua puusuutarin oppiin ja ei nahkasuutarin. Usko minua, puusuutarin virka ei lyö leiville tähän mailman aikaan, mutta saappaita ja pieksuja nahasta tarvitaan aina tuomiopäivään asti. Nahkasuutariksi olis sinun pitänyt ruveta.
TEEMU. Nahkasuutari! Mikä on nahkasuutari? Vihelijäinen pikikuono.
KARRI. Teemu!
ESKO. Sano mitä tahdot, Teemu, mutta nahkasuutareita ei kasva vaan jokaisella oksalla.
TEEMU. Aina semmoisia kuin sinä. Sinä olet juuri se sama suutari, jonka käsi-alasta minä olen kuullut hyvin huonoja juttuja.
ESKO. Sano suoraan, mitä kuullut olet.
TEEMU. Eräs mies, talonpoika, minä en sano kuka hän oli, mutta hänpä kaupunkitiellä kertoi minulle, että koska hän ensi kerran otti jalkaansa sinun tekemäsi saappaat, ja käytyänsä tuvasta tallin parsille havaitsipa mies, että toisesta saappaastansa oli antura pois; se oli, näetkös, jäänyt tielle tuvan ja tallin parsien välille.
ESKO. Se on vale ja väärä puhe, jyrkästi väärä. Enkeli taivaasta ei tee parempaa saapasta kuin minä.--Sinä, Mikko, tunnet työni ja tekoni; todista, mitä tiedät!
MIKKO. Suutariksi hyväksi sinun tiedän, ja sen myöntää koko pitäjämme, mutta en takaa toki, että kiistan kestäisit, jos oikein pääsuutari enkeleistä astuisi ales tänne kanssas kilvoittelemaan.
ESKO. Mutta siinä lujana pysyt, mitä todistit sekä itses että pitäjämme puolesta?
MIKKO. Siinä pysyn.
ESKO. Noh.--Mutta jääköön tämä tähän. Minä olen aina kovin vastakynsinen omaan kiitokseen; se, niinkuin tietään, haisee pahalle. Kuitenkin tulee arvomiehen itsiänsä jalosti puolustaa, koska mailma häntä sortaa tahtoo. --Mutta ihmetellä täytyy tuon miehen häijyä sisua. Kuin takkiainen hän iski puheeseni kiinni, koska minä ihan hyvänsuosiosta tahdoin osoitella tälle sulhaiselle, että nahkasuutarin virka olisi, kentiesi, ollut hänelle hyödyllisempi kuin puusuutarin ammatti.
KARRI. Suutaroitsemisen niin nahassa kuin puussa heittää hän nyt Helssinkiin ja rupeaa kuin myyri maita möyrimään. Se on päätöksensä tänään.
ESKO. Se on ero asiassa.
KARRI (olvihaarikka kädessä). Jaakko, sinun maljas juon ja toivon, että vuoden päästä jo huoneesi valmis on ja sinä isäntänä Koutinkorvessa vallitset. Kuusisto ympäriltäs kaatukoon ja kontio maristen sijansa muuttakoon vähän sinnemmäksi; siellä on tilaa teille molemmille. Ryskyen kaskes palakoon ja nouskoon korkeuteen sakea sauhu, että ihmiset taitavat sanoa: tuolla palaa Koutinkorven Jaakon kaski. Kymmenen vuoden päästä olkoon huhdat pelloiksi muuttuneet, jossa vilja lainehtii, ja siinä, missä nyt on harmaa suo ja kurjet pesiä tekee, seisköön silloin heinäsuovat. Emäntäsi koivopäitä ja kyytöselkiä mäen syrjässä lypsäköön, kivisellä tanterella leikitköön iloinen lapsiliutas ja Halli portilla haukkukoon, koska sinä itse huoneesi portaalla viikatettas niot ja aurinko länteen laskee. Ja päivä nouskoon taas ja laskekoon; niin vuodet menköön, niin aika aina onnen suojassa kulukoon, kunnes viimein päänne vaipuu rauhalliseen hautaan; ja kaipauksen kyynel silloin kastakoon hautanne kummun.--Minä muistoksenne juon. (Juo).
ESKO (itseks.) Herrajesta! Pääni käy pyörään, koska aattelen, että, ilman petoskauppaa, kaikki tämä onni olis langennut minulle.--Mutta minä olen vaiti.
KARRI. Entistä totisemmaksi saattoi juttuni Jaakon. Heitä Hiiteen tämä tuumaileva muoto, ja katso rohkeasti tulevaa aikaa vasten naamaa.
JAAKKO. Niin juuri, isäntä. Kerran käsiin käytyäni enpä taakseni katsoa aio ja toivon, että otsani hiestä viimein palkinnon saan. Mutta en taida toki unohtaa niitä vastuksia, jotka saattavat mua kohdata, ja hirvein niistä on kesäinen halla-yö, joka parissa hetkessä voi tyhjäksi tehdä vuotisen vaivan, hedelmöitsevän laihon lakastuneeksi korreksi muuttaa.
KARRI. Totta sanot, mutta malta, että toivo mielii aina haastella koreata kieltä. Vastoinkäymisiä on meille alati tarjona, siitä ei kysymystä; harmaa halla viljas menettää taitaa, mutta sekoita silloin kaarnaa leipääsi ja raivaa vielä enemmän soita ja maita. Te'e työtä ja säästä ja käytä itses aina kuin rehellinen mies, niin kaikki viimein päättyy hyvin.
ESKO. Laittamattomasti haasteltu ja viisaasti, sen taidan vakuuttaa. Kuin me vaan aina itsemme rehellisesti käytämme, sovintoa ja suosioa rakennamme, emmekä koskaan pidä suden eikä lampaan puolta, niin kukkuupa, kukkuupa viimein lähellä hautaamme kiviaidan turpeella kunnian käki.
TEEMU. Kuku sinä siellä ja kuku sinä täällä.
ESKO. Minä en puhu sinulle.
TEEMU. Mutta minä puhun sinulle.
ESKO. Sinun ei tarvitse puhua minulle, sinä et saa, minä kiellän sen.
TEEMU. Taidatko kieltää suuni käymästä? Eikö ole minulla valta puhua?
ESKO. Sama valta kuin minullaki.
TEEMU. Sinä et saa puhua, kuin vanhempain ihmisten luvalla.
ESKO. Mistä syystä? Olenhan sanonut, että henki-rahan minäkin edestäni maksan.
TEEMU. Sinä? Yksi esivallan pienemmistä; jonka taidan tappaa koska hyväänsä, kuin vaan jätän viisi kopekkaa rintas päälle.
ESKO. Siihen taidan vastata Mooseksen laista näillä sanoilla: jos tapat yhden näistä pienemmistä, niin myllynkivi sinun kaulaas ripustetaan ja sinä upotetaan meren syvyyteen.
KARRI. Minä pidän sinusta, Esko; sinä olet vakaa ja pitkämielinen mies.
ESKO. Annetaan hänen olla rauhassa, isäntä. Hän ei tiedä laista eikä sakramenteistä. Tässä oli puhe myllynkivestä, mutta juuri hänen sydämensä on kova kuin alimainen myllynkivi. Hän on surkeasti synteihinsä paatunut mies.
TEEMU. Sinä hunsvotti!
ESKO. Minäkö hunsvotti?
TEEMU. Sinä kenkäraja!
ESKO. Minäkö kenkäraja?
TEEMU. Sen sanoin.
ESKO. Kuulkaat, ihmiset!
KARRI. Olemmeko kaikki ravitut? (Hetki äänettömyyttä).
1:N HÄÄMIES. Tottahan jo mahdamme olla.
2:N HÄÄMIES. Koskas sitten, jos ei jo?
KARRI. Siunatkaamme sitten. (Siunaavat istuessaan, nousevat pöydästä).
ESKO. Kiitoksia vaan, isäntä!--Nämät ovat hauskat häät, ja hauskemmiksi tuntuisivat vielä, jos ei soittomiehenne olisi niin äkeässä mielenlaadussa.
KARRI. Me annamme hänelle anteeksi.
ESKO. Me annamme hänelle anteeksi. Mutta pahoin on hän minua haukkunut, hävyttömästi koettanut kunniaani lokaan tuhria, ja rupeisinko retumaan kanssansa käräjätuvan ovissa, (taputtaen hiljaa Teemua päähän, joka istuu rahilla) niin kalliiksi, hyvin kalliiksi tulisi sinulle tämä atria, mies.
TEEMU. Katsokaat päälle, hän tukistaa minua.
ESKO. En tukista, vaan taputan.
TEEMU (nousten rahilta). Taputat. Pidätkö minua poikanulkkina, kakarana, koska taputtelet minua päähän? Katso, ettes makaa tuolla pöydän alla ja kuultele mesiäisiä!
ESKO. Minä en pelkää sinua, minä en ole mikään jänis enkä oravakaan. Olenpa Nummisuutarin poika ja kannan tynnörin ja kakskymmentä vakkaa rukiita.
TEEMU. Minä kannan kaksi tynnöriä täyteensä.
ESKO. Sen kannan minäkin, jos oikein pahan pääni päälleni otan.
MIKKO. Oiva mies ei kerskaile, vaan näyttää voimansa, jos niin tarvitaan.
ESKO. Tuokaat tänne kaksi tynnöriä.
MIKKO. Onhan muitakin keinoja, voimia osoitella. Menkäät painimaan!
ESKO. Tules painimaan!
TEEMU. Pelkäisinkö?
1:N HÄÄMIES. Iskekäät yhteen kuin kaksi karhua sammaleisella kalliolla. Mutta olkoon se kunniallinen paini.
2:N HÄÄMIES. Ja tämä katkaiskoon hammasnuottanne. Heikompi olkoon sitten äänetön kuin hiiri.
KARRI (erittäin Mikolle). Pelkäänpä tulevan tästä painistansa huonon lopun; kädet ja koipeet taitavat he runtoa toinen toiseltansa. Ja toveris ei tiedä Teemua pitäjämme vahvimmiksi miehiksi.
MIKKO. Ei yhtään vaaraa. Koettakoot voimiansa; tuleepa siitä jotain lystiä katsella. (Eskolle ja Teemulle). No, mitä kyräilevät sonnit?
ESKO. Minä olen valmis.
TEEMU. Minä myös.
KARRI. Minua ei miellytä tämä temmellys, mutta jos en taida haluanne pidättää, niin painikaat ja syyttäkäät itsiänne, vaikka selät taittuisi ja sääret murtuisi. Kuitenkaan ei saa tämä tiimelys, niinkuin usein tapahtuu, loppua tappeluksella ja verellä. Sentähden tahdon teille ilmoittaa: joka painin riidaksi kääntää, hänen heitämme ulos tunkiolle.
1:N HÄÄMIES. Sen teemme.
TEEMU. Olkoon niin.--Tule nyt. (He käyvät toinen toisensa kaulukseen ja painivat).
MIKKO. Seis' kannallasi, Esko!
1:N HÄÄMIES. Näytä Teemulle, ettei miestä, jolla ei vertaista!
MIKKO. Meidän kylän poika voittaa.
2:N HÄÄMIES. Ei, meidän kylän poika, sanon minä.
ESKO. Elä kurista minua! (Pidättävät paininsa).
MIKKO. Hiiteen tämä kaulusheitto. Pankaatpas oikein rakasta ristipainia.
ESKO. Sitähän minäkin tahtoisin.
TEEMU. Sitä sinun saaman pitää. (Painivat ristipainia).
MIKKO. Kas niin, Esko!
2:N HÄÄMIES. Teemu, elä häväise kyläämme.
MIKKO. Muista, Esko, että olet Nummisuutarin poika!
1:N HÄÄMIES. Tasavoimat, tasavoimat!
KARRI. Pojat, pojat! Kaikaleet permannostani heltivät. Noh, olkoon menneeksi! Kuka voittaa? (Teemu heittää Eskon allensa).
MIKKO. Esko! Mitä täytyy minun nähdä! (Painiat nousevat ylös).
TEEMU. Minä olen Teemu.
2:N HÄÄMIES. Uljas poika!
TEEMU. Näitkös? minä likistin hänen laattiaan jo juuri niinkuin talluksen.
ESKO. Niin, herra tirehtööri!
TEEMU. Kylläs sen tiedät, ettei meidänkään pitäjässä kaalia syödä.
ESKO. Niin, herra tirehtööri!
TEEMU. Kaksi Eskoa kuitenkin minä aina korjaan.
ESKO. Juuri niin, herra tirehtööri!
TEEMU. Kylläs sen tiedät!--Hyvät ystävät ja hää-miehet! näittekö minun heittoani? Se meni vaan noin, juuri niinkuin leikin teossa. Niin minä poikia opetan!
ESKO. Elä veli kulta puhu niin kopeasti, vaikka voitatkin!
TEEMU. Kiitä, ettäs kävelet vielä kahdella töppösellä!--Kylläs sen tiedät.--Makasithan tuossa kinttaana vaan. Eikä miestä leikillä kumota, ei vaankaan miestä leikillä kumota.
ESKO. Tules toinen kerta!
MIKKO. Niin, Esko, elä anna perään!
ESKO. Tules toinen kerta, mies!
TEEMU. Ei maksa se vaivaa.
ESKO. Hän ei uskalla enään!
TEEMU. Uskalla! (Käyvät kiivaasti painiin).
MIKKO. Nyt, Esko, ponnista takaisin miehuutesi arvo! (Teemun isä tulee, käy poikansa kaulukseen ja kiskoo hänen ulos).
KARRI. Teemu parka!
MIKKO. Esko, nyt kadotit miehuutesi.
ESKO. Pahasti, että pääsi hän näin kynsistäni!--Oliko se isänsä?
KARRI. Isänsä; ja aika-mekosti, luulen minä, hän poikansa nyt sukii.
ESKO. Se ei haita hänelle!--Mutta onhan se sopimatonta näin peuhata toisen häissä. Mitä sanoo morsian? Minä pyydän anteeksi!
KREETA. Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa!
ESKO. Sydämeni on kovin kipeä. Minä en voi ymmärtää, kuinka hän sai minun allensa.
KARRI. Hän on vahva!
ESKO. Minä olen vahvempi. Mutta millä keinolla sai hän minun allensa?
MIKKO (erittäin Eskolle). Usko minua, jos tahdot, mutta se ei käynyt rehellisellä tavalla. Hän kamppasi.
ESKO. Sitähän pelkään minäkin.--Sinä taidat sen todistaa?
MIKKO. Hän kamppasi.
ESKO. Jaa, hän kamppasi. Mutta minä hänen opetan.--Missä asuu se mies?
2:N HÄÄMIES (osoittaen akkunasta). Tuo pikkuinen tönö mäen syrjässä tuolla, jonka ovella näet rehevän koivun, on hänen kotonsa.
ESKO. Nyt minä menen sinne ja opetan pojan kamppailemaan kunniallisessa painissa. Lurjus! Tappeluksessa voitan hänen juuri vissiin.
MIKKO. Epäilemättä.
ESKO. Eikö ole hän ansainnut köniinsä?
MIKKO. Aika tavalla.
ESKO. Heitellä painissa vekarajalkaa! Silloin tarvittis niin kuranssia, niin kuranssia.--Minä tulen pian takaisin.
KARRI. Esko, kuule varoitukseni: anna miehen olla! muutoin taitaa sinun käydä pahoin.
ESKO. Häntä en pelkää. Tuonne mäen syrjään juoksen niinkuin ilves ja haen ylös sen kavalan ketun luolastansa. Tahdonpa näyttää, mitä se maksaa, että salakoukkuja tekee.--Minä tulen pian takaisin. (Menee).
KARRI. Enpä havainnut minä mitään kamppausta painissa. Pahoin meiltä, jos yllytämme yksinkertaisia kumppania hurjiin käytöksiin.
MIKKO. Se ei vahingoita, isäntä. Hän on vimmatun itsepintainen ja voimaansa aina luottava. Ei vahingoita, vaikka saisi hän pienen muistutuksen.
KARRI. Luulenpa, että tarpeeksi hänen nyt höyhentävät. Mutta niitä kaloja, joita ongimme, niitä saamme.
MIKKO. Suotteko minun kysyä yhtä asiaa?
KARRI. Mielellä.
MIKKO. Oletteko te tavannut Eskon isää, Nummisuutari Topiasta, Puol'matkan krouvissa?
KARRI. Tapasinpa hänen tultuamme kaupungista.
MIKKO. Oliko tässä tilaisuudessa jotain keskustelemista välillänne jostain naimakaupasta, koskeva Eskoa ja kasvate-tytärtänne Kreetaa? Ehkä leikin vuoksi?
KARRI. Senkaltaista jotain siinä haasteltiin, ja lausuinpa silloin yhtä ja toista, jota en tehnyt olisi ilman vähän häkää ylikammarissa tässä. Totta sanoen, mua huvitti lyödä hieman leikkiä ukon kanssa, mutta jos hän leikin otti todeksi ja sen mukaan on nyt työksennellyt, niin paheksinpa tätä poikamaista käytöstäni krouvissa.
MIKKO. Ei vaaraa. Mutta ovatpa he molemmat, sekä isä että poika, kaksi yksinkertaista kumppania, ja yksinkertainen, niinkuin tietään, pitää usein leikin totena.
KARRI. Ja tästä syystä kenties olette nyt naima-teillä täällä?
MIKKO. Mutta asiassa ei ole tärkeyttä, ei yhtään. Te näette, ettei se ensinkään käy sydämellensä. Hän syö ja juo ja painiskelee ja viimein kiittää hän teitä koreasti lähteissänsä. Minä tunnen luontonsa ja taidan teitä vakuuttaa, ettei hiisku hän sanaakaan koko asiasta, kuin ette vaan häntä jollain tavalla loukkaa. Sammukoon se tähän, ja kaikkein vähin katkaiskoon se hää-iloanne.
KARRI. Paras ilo on nyt tiessään, kuin vietiin meiltä musikantti.-- Jaakko, mistä saisimme toisen?
JAAKKO. Minun mielestäni on tarpeeksi jo tanssittu. Jotain muuta nyt tahtoisin esitellä.
KARRI. Sanoppas!
JAAKKO. Tuossa seisoo niittunne odottaen viikatetta, tässä miehiä tusinoittain; laskekaatpa heitä lakasemaan ennen katoomista aamukasteen ja parissa hetkessä on heinä maassa.
1:N HÄÄMIES. Tehkäät niin, Karri.
KARRI. Minäkö häävieraani työhön panisin?
JAAKKO. Iloleikkiin, vaan ei työhön, sekä häävieraat että kuokat; valmiit ovat he kaikki käymään käsiin, miehet edellä viikatteilla ja naiset perässä harava kouras', ja atrian miestä kohtaan maksoi se niittu.
2:N HÄÄMIES. Tästäpä nousee iloiset talkoot.
1:N HÄÄMIES. Nyt naapuritaloista viikatteita toimeen. (Osa häämiehiä menee perältä ulos).
KARRI. Noh, jos mielitte, niin olkoon menneeksi. Käykäämme sitten itsiämme varustamaan. (Karri, Jaakko, Kreeta ja m. menevät oikealle).
MIKKO (yksin). Esko viipyy vielä riitaretkellänsä. Onpa lysti nähdä millä muodolla hän sieltä palaa.--Eroisinpa koko miehestä, jos ei matkakassa meitä yhteenliittäisi. Mutta päivä päivältä se vähenee, sillä enpä juuri kovin sitä säästele, ja koska se kerran on tyhjennetty, silloin katoo Mikko Vilkastus. (Esko tulee kiivaasti hattu kädessä, tukkansa on hajalla ja näyttää revitylle, ja silmänsä alla näkyy punainen naarmu).
ESKO. Mikko, katsos näin olen minä nyt revitty! Mutta tästä nousee hirmuinen prosessi.
MIKKO. Varjelkoon sinua Jumala, Esko! Miestä seuraa tänäpänä kiero onni, näen minä.
ESKO. Olipa heitä kaksi yhtä vastaan, ja se ei ollut rehellinen tappelus. Tosin annoin minäkin puolestani, annoin, että mäki tärähteli, mutta taistelinhan ylivoiman kanssa.
MIKKO. Kuinka oli tapaus?
ESKO. Mökkiin juoksin niinkuin luoti ja näin selvästi, että poika oli saanut isältänsä aika saunan, mutta kas kun karkasin minä pojan niskaan, niin tulipa heistä molemmista toverit jälleen, ja nyt yhdessä peittomaan minua.
MIKKO. Niin niin, yhteinen vihamies saattoi Heroodeksen ja Kaiphaan ystäviksi.
ESKO. Kutsu heitä perkeleiksi, vaan ei Heroodekseksi ja Kaiphaaksi. He olisit minun syöneet nahkoineni ja karvoineni, jos en olis pääsnyt viimein käpälämäkeen kynsistänsä.
MIKKO. Ikävä asia vaan.