Part 2

TOPIAS. Sen hyvin ymmärrän. Mutta jokainenpa tässä mailmassa, hyvä kanttoori, jokapäiväistä leipää itsepuolestansa rukoilee. Ei auta; me asumme nummella, kuivalla nummella, naskali-kynä kourassa. Mutta suutaria löytyy tähän aikaan kuin kirjavia kissoja, valmiit repimään silmät toinen toiseltansa, ja kiukkuinen nälkäpä tässä naukuis, jos ei olisi mulla peruna-mukulaa pelto-muruistani ja heinän-karvaa kahdesta niittu-plätystä, tuolla suon rannalla, että taidan elättää lehmä-mullin; vaikka on siinä hyörimistä ja pyörimistä pensaissa ja kannistossa, mutta saanpa siitä toki viimein maidon-tipan kippooni ja silloin tällöin vielä voin-kirpunkin leipäsmurenani päälle. Jaa, hyvä kanttoori; kynsineen ja hampaineen täytyy tässä köyhän elon syrjässä kinnustella.

SEPETEUS. Tosin ei ole köyhyys rikos eikä häpeä, mutta kuitenkin kuorma raskas, ja rikas onneansa kiittäköön. Sentähdenpä, suutari, rohkenen sanoa sinulle muutaman sanan, rohkenen nuhdella sinua kiittämättömyydestä häntä kohtaan, jolta kaikki hyvyys tulee. Sillä sinua taitaa kutsua varakkaaksi, vaan ei köyhäksi; leipä ei koskaan sinulta puuttunut ole, sinulla on hevoinen ja lehmä ja aina joka syksy jukuripää mullikka ja sikaporsas penkkiin lyötävä, niinkuin tiedän ja tunnen; mutta kuitenkin kutsut sinä itseäs köyhäksi.

TOPIAS. Hi hi hi! Köyhyyttä ei saa syyttää, sitä ei saa syyttää; sillä totta sanoen, niin leipä-kultaa ei koskaan ole puuttunut ja löytyypä aina joku hopea-kolikkakin pussin pohjassa. Ja Jumalalle kiitos kaiken tämän edestä!

SEPETEUS. Niinmuodoin, kuin varallinen mies, taidat sinä siis uhrata puolestasi tämän kysymyksessä olevan perinnön onneksi köyhälle tytölle, ja se tulee sinun tehdä eikä vääryydellä sitä puoleesi kietoa.

TOPIAS. Tämä on Martan asia; sillä temppuja löytyy, joissa annan vallan hänen tehdä ja käytää itsensä, miten hän parhaaksi näkee, ja tämä on yksi niistä. Silloinpa minä en asiaan kuurra enkä kaarra.

SEPETEUS. Sinäpä kirjoissa neitosen edusmies, vaan ei vaimosi, Martta.

TOPIAS. Kaikki on Martan vallassa ja minun täytyy tehdä niinkuin hän tahtoo; ei auta. Ja siksi toiseksi, ken taitaa sanoa minun vääryydellä perintöä puoleeni kietovan? Minä annan pojalleni naimalupauksen, koska hän sitä nöyrästi anoo, ja naituansa ennen Jaanaa on perintö hänen, niinkuin säätöskirjassa seisoo selvillä sanoilla. Minä kysyn kerran vielä, onko tämä vääryys?

SEPETEUS. Sitä ei juuri sanoa taida, jos et hoito-tytärtäsi syyttä estele naimiseen joutumasta ennenkuin oma poikas. Suo anteeksi! mutta olenpa kuullut seppä Kriston rakastavan tyttöä ja tytön myös mielellään suostuvan häneen, mutta että sinä kaikin voimin koet estellä tätä yhdistystä.

TOPIAS. Tosi kyllä; mutta Jaanan omaksi onneksi ponnistelen tässä asiassa vastaan. Seppä on kiero mies, suuri junkkari ja juonia täynnä, paljaita juonia; ja ennustanpa kurjat päivät sille tytölle, jonka hän aviosiipaksensa narraa. Uskokaat minua, hyvä kanttoori, hän on se suurin kanalja pitäjässämme. Kuulkaatpas muutama hänen eljistänsä. Kanttoori, esimerkiksi, istuu pajassa, hän tarjoo teille piipun, te poltatte, poltatte hetken aikaa, yks' kaks' niin paukahtaapa nokkanne edessä, ja te seisotte keskellä kruutisavua, ja kiittäkäät onneanne jos pääsette ainoastaan karvastelevalla kuonolla ja poltetuilla silmäkarvoilla. Mitäs teki hän Mahlamäen Maijalle, joka vähän oli kannellut päällensä luku-kinkerillä? Hän viskasi Maija-raiskan omettaan erään pienen pussin, jonka sisässä löytyi suoloja, maltaita, yksi messinkinen sormus ja kolme hevoisen hammasta. Hän itse kyllä tiesi tuommoisen välikappaleen ei mitään vaikuttavan, mutta hän tunsi myös Maijan taika-uskon. Ja mitä teki Maija? Läksi pappilaan kuin tuulispää noita-pussi kourassa; ja tahtoipa peijakas Kriston ottaa, kuin provastimme kylään tuli.--Kas semmoinen se mies on.

SEPETEUS. Vakamielisyys ja totisuus on elon pylväs, ja minä vihaan kevytmielisiä juonia, mutta niistä ei kuitenkaan saa päättää miestä kelvottomaksi.

TOPIAS. Mutta minä tunnen hänen hyvin, enkä anna hänelle hoitolastani vaimoksi, ennenkuin laki mun siihen pakoittaa, ja sitten syyttäköön tyttö itsiänsä, koska minä olen koettanut parastansa. Mutta koska nyt Jaanan asia näin juonittelee, tapahtuupa, että poikani saa kiivaan, vastustamattoman halun naimiseen, ja minä en taida häntä estää pääsemästä tähän juhlalliseen säätyyn.

SEPETEUS. Sen taidat, jos tahdot, kunnes poikas on täyttänyt yksikolmatta.

TOPIAS. Tämä asia kuuluu Martalle ja minun täytyy myöntyä tahtoonsa, ei auta. Ja meitä ei taida moittia, meitä ei taida moittia siitä, että luvallisella tavalla omaa parastamme katsomme. Ja moittikoon nyt Jaana itsiänsä, ettei hän suostunut sekä Eskon että minun ja Martan toivoon, joka oli: saada hänestä miniä huoneesemme ja sitä, ken tiesi, tarkoitti korpraalikin säätöksellään. Hän oli ihmeellinen mies, synkeämielinen ja usein äkeä, kirjoitteli värsyjä ja sanoi itsensä aina onnettomimmaksi mailmassa. Mutta hän piti paljon Eskosta ja Jaanasta, molemmat silloin pienet paitaressut. Hän imehti Eskon ympyrjäisiä, vakaita silmiä ja valkeata harjastukkaa, hän sanoi rakastuneensa Jaanan lempeään ja viisaaseen katsantoon ja kirjoitteli niistä värsyjä.--Hän oli vähän käynyt koulua nuoruudessaan.--Noh, mitäs tapahtui? Muutama viikko ennen kuolemaansa määräsi hän lapset perillisiksensä, mutta erinomaisella ehdolla. »Sen heistä--niin määräys kuuluu--joka ennen aviosäätyyn joutuu, tulee periä viisi sataa riksiä». Tuommoisen tempun hän teki, ja nähtävästi hän siinä tarkoitti jotain sukkeluutta; sillä miehellä oli aina kova taipumus kaikkeen, mikä kummastutti muita. Niin teki tämä korpraali. Ja mikä soveltuisi paremmin nyt kuin näiden molempain nuorten naiminen? Esko puolestansa on parastansa koettanut, mutta Jaana on hänelle aina kääntänyt nurjan sivun. Sentähden, Eskon naitua, käyn minä hyvällä omalla-tunnolla provastin luoksi ja nostan häneltä riksit, jotka meille laillisesti kuuluu.

SEPETEUS. Saatpa tehdä miten parhaaksi näet; minä olen sanonut aatokseni, sanonut vasten naamaa, niinkuin tapani on. Suo minulle anteeksi, suutari Topias, suo anteeksi!

TOPIAS. No noh, no noh!

SEPETEUS. Minä vaikenen nyt ja rupean toimeeni viipymättä. (Ottaa taskuistansa kirjoitusaineita ja asettaa niitä pöydälle).

TOPIAS. Yksi sana ajallansa, herra kanttoori.

SEPETEUS. Mielinpä kuulla.

TOPIAS. Pieni kulaus ehkä panisi ajatuksenne oikein hyville teloille. Tiehaaran Priita asuu tästä ainoastaan muutama sata askel, niinkuin tiedätte.

SEPETEUS. Topias, leipä on luotu meille syötäväksi, vesi juotavaksi, vaikka ihmissuku, tämä kurja ihmissuku, on kenties ijankaikkisesti eksynyt luonnon tieltä.

TOPIAS. Ihminen on poiskadonnut lammas. Mutta yksi naukki, hyvä kanttoori, ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.

SEPETEUS. Uusia voimia! Kuinka lyhytmielisesti haasteltu! Uusia voimia!--Mutta eihän tule minun toki kovin tätä ihmetellä; sillä näinhän haastelevat kaikki muutkin, muistamatta joka mullerruksen ruumiissamme, veressämme ikivoimaa kuluttavan ja että tämä kulutus on palkitsematon. Mahdamme alati mieleemme painaa tämän: jo äitin-kohdussa on jokaiselle annettu ikivoimasta vissi määrä, ja tämän varan käytöksen mukaan ikämme mitta myös asettuu, ja koska se tyhjennetty on, katkee elämän lanka. Tämä on totuus, jonka havaitsen luonnossa ja johon vahvistuksen kirjoissa löydän. Tämä muistoos pane ja harvemmin käsivartesi koukistuu.

TOPIAS. Hyvin meille, jos elämme sanan jälkeen! Mutta teemmekö niin? Ihminen on kovakorvainen, niskuri ja tyhmä myös, tyhmä, koska ei ymmärrä hän mitä rauhaansa tulee. Jaa, kanttoori; ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri mailmaa mainittu asia. Sentähden tulee meidän ottaa esimerkistä vaari.--Mutta tässä ovat Esko ja Mikko. (Esko ja Mikko Vilkastus tulevat).

SEPETEUS. Kauvan heidän ei odottaa tarvitse. (Istuu kirjoittamaan).

TOPIAS. Kas Mikkoa vaan! Kaksi uljasta poikaa naimaan lähtee.

MIKKO. Viipymättä tulee meidän lähteä nyt.

TOPIAS. Paikalla, Mikko, paikalla.--Kaksi uljasta poikaa, jotka eivät pelkää, vaikka kohtaisivat joukon nälkäisiä ryöväriä.

ESKO. Minä en pelkää koskaan, isä.

TOPIAS. Sen tiedän.--Mutta tahdonpa teille muistuttaa jotain. Hiljan, niinkuin tiedätte, kävi kirkon kuulutus sen suuren varkaan perään, joka eräältä ulkomaan kreiviltä varasti niin monta tuhatta; aatelkaas nyt, jos kohtaisitte hänen tiellä, ottaisitte junkkarin kiinni ja saisitte palkinnon kouraanne. Kuinka paljon luvattiin sille, joka käsittäisi julmettuneen?

MIKKO. Seitsemän sataa riksiä.

TOPIAS. Seitsemän sataa riksiä! Minä sanon teille: teroittakaat silmänne tarkasti jokaisen päälle, joka vastaanne tulee. Muistakaat myös muotonsa: tiivisti keritty tukka, pieni piikkiparta ja muhea pilkku lähellä vasempaa sierainta, niinkuin kuulutuksessa mainittiin. Käykäätpäs myös kyselemään tietäjältä jotain, joka asuu samassa kylässä kuin Eskon morsian. Ja tapaisitteko tämän varkaan--joka tosin olisi erinomainen sattumus--niin tiedänpä, että taitaisitte hänen korjata, te kaksi.

ESKO. Mies nuoriin vaan. Yksin hänen kiikkiin panisin, sitoisin hänen koreasti kuin lapsen kapaloon. Vai luuletteko, että pelkään yhtä miestä? Mikko, tunnustas tuota käsivartta, tunnustas tuota reittä, tunnustas tuota polvea!

MIKKO (tunnustelee niinkuin Esko käskee). Ja-ah!

ESKO. Ja-ah, Mikko! Sillä polvella, ihan paljaalla polvella minä vasaralla nahkaa kalkuttelen. Uskotko sitä?

MIKKO. Minä uskon sinun vahvaksi mieheksi.

TOPIAS. Vahva, vahva peijakas se on, minä tiedän sen.

ESKO. Katsos näitä poskia sitten; sillä sinä mahdat tietää, Mikko, tämä kurkku ei ole viinan tippaa vielä tuntenut, minua ei ole krouvissa nähty eikä yö-kyöpelinä kävelevän ja luhtien ovia kolkuttavan, niinkuin moni muu, mutta ne kuuluvatkin siihen laumaan, jonka täytyy viimein seisoa vasemmalla puolella, ne kuuluvat vuohi-pukkien laumaan.

TOPIAS. Totta, Esko, totta! Minä takaan sen.

MIKKO. Luulenpa, Esko, sinun vielä joku aika sitten olleen siinä uskossa, että lapset löydetään saunan laattian alta.

ESKO. Juuri niin uskoinkin.

MIKKO. Ja ett'es vieläkään oikein tiedä, mitä tietä ihminen tähän mailmaan tulee.

ESKO. Tähän syntiseen mailmaan. Juuri niin.--Mitä olet kuullut minusta neulomusretkilläni pitäjällä?

MIKKO. Paljasta hyvää.

ESKO. Minä en varasta, en.

TOPIAS. Se ei tule kysymykseenkään, ei ensinkään.

ESKO. Minä en varasta. Jumal' avita! sitä en tee.

SEPETEUS. Hscht!

TOPIAS. Hiljaa, pojat! Kanttoori kirjoittaa.

ESKO. Sitä en tee.

SEPETEUS. Topias!

TOPIAS. Tarvitaanko puumerkkiä?

SEPETEUS. Tuohon piirrät sen. (Topias panee puumerkkinsä merkkinsä valtuuskirjaan).

MIKKO (itsekseen). Mitä tästä hääretkestä viimein tulee, sitä en tiedä, mutta että koko asia, sekä tytön että isäntänsä puolesta, oli puhdasta pilaa, ehkä Eskon mielestä ankara totuus, sen tiedän varmaan.--Mutta käyköön miten tahansa, minä seuraa teen ja sulhasmiehen matkarahaa hoidan.

SEPETEUS. Se kelpaa.

TOPIAS. Se on vaan tuommoinen vuohen-sorkka, mutta piirtäköön sen siihen joku toinen.

SEPETEUS. Kunnia pois!

TOPIAS. Kunnia pois ja kelmi mies! Tuima laki! Mutta kuka käski, kuka käski toisen puumerkkiä väärin käyttämään? Se on vaan puumerkki, esimerkiksi tuommoinen vuohen-sorkka, mutta sen merkitys on suuri.

SEPETEUS. Mikko Vilkastus!

TOPIAS. Mikko, tules panemaan puumerkkis. Sinä todistat, että minä annan pojalleni naima-luvan.

MIKKO. Sen todistan ja, jos tarvitaan, valallani vahvistaa tahdon. (Piirtää puumerkkinsä).

ESKO (itsekseen). Sinne minunki puumerkkini vielä tuleman pitää.

SEPETEUS. Lupauskirja on niinmuodoin valmis. (Topiakselle). Minä annan tämän sinulle ja sinulla on sitten valta antaa se kelle mielit, se ei koske enään minua.

TOPIAS. Minä annan sen Eskolle. (Antaa lupauskirjan Eskolle).

ESKO. Kanttoorin olisi pitänyt kirjoittaa, että minä otan tämän askeleen omasta, vapaasta tahdostani.

SEPETEUS. Mitä minä kirjoitin sen minä kirjoitin.

TOPIAS. Kaikki hyvin; eikä puutu enään, kuin eväänne, ja se on valmis paikalla.--Että saatte lähteä jalka-taneissa, ei ole minun syyni; mutta tulettepa takaisin aika jyryllä, sen tiedän varmaan. Morsiustalosta tänne teille kyllä annetaan hevoinen.

MIKKO. Minä luulen, että antavat meille sieltä hyvän kyydin.

TOPIAS. Ilman epäilystä, Mikko. Ja koska lähdette sieltä, niin lähtekäät kuin tuulis' ja pilvis', että morsiamen kaulaliina liehuu kuin sotalippu; se näyttää komealta, ylpeältä.

MIKKO. Lähdemmepä vauhdilla, ettei yhdenkään silmä morsiusparia eroittaman pidä.

TOPIAS. Uljaasti lausuttu, poikani. (Esko on istunut pöydän ääreen ja aikoo panna puumerkkinsä lupauskirjaan). Mitä tekee Esko?

ESKO. Puumerkkini täytyy löytyä kirjassa.

TOPIAS. Esko on villitty. (Tempaa kädestänsä valtuuskirjan).

SEPETEUS. Mikä rohkeus, mikä hävyttömyys!

TOPIAS. Sinä klöntti, lurjus, juutas! Onko tämä viisaan käytöstä? Sinä pöllö!

ESKO. Jos et olisi isäni, niin löisin sinua, vasten kuonoa minä antaisin; mutta että olet isäni, niin en suinkaan sitä tehdä tahdo.

SEPETEUS. Ynseys kova!

TOPIAS. Esko, minä sanon sinulle: katso, etten anna sinulle hääporsaita, jaa-a minä sanon sen.

ESKO. Hääporsaita.--Vihani rupeaa vähitellen kiehumaan. (Ottaa tuolin ja lyö sen permantoon). Tämä mies ei huoli mistään. (Menee ulos).

TOPIAS. Herran Kiesus sitä poikaa!

SEPETEUS. Hävytön ja uppiniskainen poika.

TOPIAS. Onpa lasten kanssa tekemistä. Sitä ei usko se, jolla ei heitä ole.--Kiittäkäät onneanne, kanttoori, että olette jääneet naimattomaksi mieheksi.

SEPETEUS. Se onkin minulle parasta, nimittäin siltä kannalta katsottu, että minä olisin kova isä, ankaran kova.

TOPIAS. Kiivas isä on minunki nimeni. Mutta auttaako tässä kiivaus aina? Se on luonto, joka vetää tikan poikaista puuhun. Ja puut metsässä, ehkä kaikki yhden ja saman viisaan käsi-alaa, ovat toki yksi oikea, toinen väärä.

SEPETEUS. Mutta paljon riippuu myös siinä kohdassa, kuinka puu vesasta vääristyä saa.

TOPIAS. Oikein haasteltu ja viisaasti. Jaa, kanttoori, niin on laita tässä mailmassa kuin sanon. Meitä vanhempia pitäisi jokaisen, jolla ei lapsia ole, katkerasti valittaman ja kunniassa pitämän. Mutta kuinka moni ajattelee sen päälle? (Esko tulee). Tuletko sisään vielä, juupeli?

ESKO (itsekseen). Mielisinpä osoittaa vihaani kauvemmin; mutta tämä hetki on tärkeä.

MIKKO (erittäin Eskolle). Käy sovintoon, Esko!

ESKO. Koetanpa mieltäni murtaa. (Topiakselle) Antakaat minulle anteeksi tämä tapaus, isä!

TOPIAS. Sinä pyydät sitä sydämestäs?

ESKO. Niin, minä pyydän sydämestäni sitä asiaa.

TOPIAS. Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaan koloon ja kävelee kuin lautapää härkä. Mutta pyydä myös anteeksi kanttoorilta.

ESKO. Antakaat minulle anteeksi, kanttoori, elkäät pistäkää mitään hampaanne koloon ja elkäät kävelkää kuin lautapää härkä! Se tapa ei käy kontoon tässä mailmassa. Sovinto ja ystävyys on paras. (Huokaavalla äänellä). Heijuuh!

TOPIAS. Hän juttelee kuin poika. Mitä sanoo kanttoori hänestä nyt?

SEPETEUS. Minä en vihaa häntä, en ensinkään, mutta mielipiteeni luontonsa laadusta on järkähtämätön.

Topias. Niin niin. Mutta äsköinen mutina on nyt unohdettu; ei sanaakaan enään menneistä asioista, vaan kaikki olemme drastu-kamraatia taas. Ja miksi pitäisi isän ja pojan vihamiehinä eroaman toinen toisestansa? Ja eronhetkihän on tämä. Esko jättää isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa kiinni liittyy. Mutta yhtä tahdon sinulta kysyä, tässä vierasmiesten kuullessa. Mitä ajattelit Jaanasta ennen Kreetaa?

ESKO. Olisin nainut hänen, mutta pilkkaa teki hän vaan minusta, kutsui minun tarhapöllöksi.

TOPIAS. Niin niin. Minä tiedän, että moni irvi-hammas tahtoisi antaa sinulle nimen yksitotinen ja tyhmä, mutta tämä tapahtuu heidän kiukustansa sinua kohtaan, jonka elämä on ollut siivo ja nuhteeton. Mutta sinulla on tavallinen, terve järki, sen takaan minä.--Tutkikaat häntä, kanttoori, koettakaat pistää häntä pussiin kysymyksillä ja solmusanoilla; tehkäät se tässä meidän kuullessamme!

SEPETEUS. Mitä kyselisin häneltä?

TOPIAS. Esimerkiksi häistä ja niiden tarkoituksesta.

SEPETEUS. Vastaa minua, poika! Mikä on häitten tarkoitus?

ESKO. Sillä on monta tarkoitusta.

SEPETEUS. Sen päätarkoitus?

MIKKO (erittäin Eskolle). Että mies tulee vaimonsa pääksi.

ESKO. Että mies tulee vaimonsa pääksi.

SEPETEUS. Mutta sen taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus?

MIKKO (erittäin Eskolle). Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet.

ESKO. Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet aidan-seipäissä.

SEPETEUS. Poika! Punnitse sanasi!

TOPIAS. Esko!

ESKO (itseksensä ja heittäen epäilevän katsannon Mikkoa kohden). Hän narraa minua, tai on hän tyhmä pässi koko mies. (Poistuu hänestä matkan).

TOPIAS: Kyselkäätpäs häneltä mailman luomisesta, Aabramista ja Iisakista.

SEPETEUS. Minä kysyn sinulta: mistä on mailma luotu?

ESKO. Se on, niinkuin Hannuksen ruoto-ukko sanoi, luotu saven palasta, vaan ei tyhjästä.

SEPETEUS. Mutta mistä on sitten tämä saven pala luotu?

ESKO. No no, ei nyt sentähden niin pitkälle mennä!--Ja siksi toiseksi, sitä ei taitaisi sanoa kukaan, vaikka olisi hän niin lukenut kuin pispat ja kirjan painajat. Se on ylönluonnollinen asia, ja ihminen on sokea, Jumala paratkoon!

TOPIAS. Sokea, sokea! (Martta tulee vasemmalta, kädessä haarapussi, jonka molemmat puolet ovat täytetyt). Tuossa on eväänne, pojat; ja nyt pitkin kruunun sarkaa.

ESKO. Minä kannan pussin. (Ottaa Martalta pussin ja panee sen olallensa).

MARTTA. Tässä on teille kaksitoista riksiä matka- ja häärahoiksi. (Eskolle). Mutta sinä älliökö rahaa osaisit lukea?

TOPIAS. Hän ei ole harjaantunut siihen. Rahan käytös tulkoon Mikon toimeksi.

ESKO. Pitäköön Mikko rahat, minä kannan pussin.

MARTTA. Tässä, Mikko! Katsokaat, ettette niitä turhuuksiin menetä. (Antaa Mikolle rahat).

MIKKO. Välttämättömiin tarpeisin ne panen. (Iivari tulee).

ESKO (itseks.) Tuossa tulee Iivari yökengältä.

MARTTA (ottaa pampun, joka rippuu seinässä). Sinä roisto, missä olet taas kuleksinut ja kenen luvalla? Missä olet ollut?

IIVARI. En missään turmeluksen tiellä, äiti. Menin vaan Junttihuhtaan koiranpenikkoja katsomaan, ja koska oli siellä sauna valmis, niin jäin kylpömään ja makasin yöseen talossa.

MARTTA. Kyllä minä sinun penikoitsen ja kylvön. (Aikoo piestä häntä).

TOPIAS (estellen). Martta, annetaan hänelle anteeksi tämä kerta vielä. Hän lupaa itsensä parantaa. Lupaatko sinä?

IIVARI. Lupaan.

MARTTA. Hänen lupauksistansa! Hän on kiusan-henkemme; kylästä kylään hän lurvailee, meille häpeäksi ja vahingoksi.

ESKO. Ehkä on hän käynyt Junttihuhdassa koiran-penikkoja katsomassa.

IIVARI. Juuri niin kuin sanot. (Itsekseen). Peijakas kuinka viina päässäni kivistelee. Siellä oli joteskin huikea elämä, siellä Anttilan yli-luhtissa.

ESKO. Ehkä kylpöi hän myös samassa, ja sopihan se hyvinki.

IIVARI. Hyvin juuri ja hyvää löylyä olikin, vaikka sain vähän höyryä päähäni.

MARTTA. Viinan höyryä. Sinä vintiö, miksi valehtelet edessäni? Mutta minäpä sun selkäs lämmitän.

TOPIAS. Martta! Muista, että kanttoori on huoneessamme.

SEPETEUS. Minun läsnä-oloni ei tarvitse olla esteenä kohtuulliselle kuritukselle, joka, koska se aikanansa tulee, on hyväksi ja kauniita hedelmiä kantaa taitaa.

IIVARI. Lukkari tahtoisi nähdä kauniita, kirjavia kukkaisia selässäni; mutta säästäkäät hartioitani vielä tämä kerta, muori; minä lupaan itseni parantaa, niinkuin parhain taidan.

ESKO. Niin.--Mitä sanot sinä, Mikko?

MIKKO. Minä rukoilen Iivarin edestä.

ESKO. Minä rukoilen myös. Ei nyt mitään pahaa menoa tällä hetkellä, joka on minun jäähyväishetkeni.

MARTTA. Lähtekäät sitten matkaanne. Mitä kuhnailette tässä enään?

MIKKO. Nyt lähdemme.

TOPIAS. Tulevasta tiistaista kolme viikkoa vartoomme teitä takaisin. Siksi rakennamme tähän pienen tervetuliais-juhlan. Silloinpa vähän loiskimmeki kraatari Antreksen klaneetin mukaan, ja jos ei tilaa töllissämme, niin onpa väljyyttä nummella tässä.--Toivomme on myös, että kanttoorikin meitä silloin läsnä-olollansa kunnioittaa.

SEPETEUS. Minä kiitän.

TOPIAS. Ja Iivari pääsee kaupunkiin, ostamaan pidoiksi yhtä ja toista. Mutta näytä silloin, että olet vielä toimelias mies!

IIVARI. Parastani koettaa tahdon.

TOPIAS. Niin, kaikki hyvin! Ja nyt, pojat, matkalle.

ESKO. Sallikaat, että jäähyväisiksi luen edessänne muutaman korpraali-vainaan sepittämän värsyn.

MARTTA. Ei yhtään jäähyväispuhetta, vaan lähe tiehes.

TOPIAS. Kuullaan, Martta, kuullaan! Ne ovat korpraalin tekemät, ja meidän tulee muistollensa kiitollisuutta osoittaa.--Annappas paukkua, Esko, joku rakkauden veisu!

ESKO. Sotalaulu tämä on:

Jo sotatorvi pauhaa, Sieluni ei saa rauhaa; Vaan sotaan täytyy lähtee, Koska kapteeni käskee.

Jo vihan tuli syttyy, Katsos kuolon rautapyttyy ...

Rautapytty, se on kanuuna... Näkikös kanttoori niitä mitaalikanuunia, joita Ryssät kiskoivat ohitse kirkon menneellä viikolla? Mikä solina ja kolina, mikä meteli ja pauhu siinä oli!

MARTTA. Kitasi kiinni, ja marsikaat matkaanne, sanon minä!

MIKKO. Nyt lähemme, Esko.

TOPIAS. Menkäät siunauksella!

ESKO. Nyt menemme, kuin saakeli peräänsoittais.--Onko kaikki muassani, mitä tarvitsen? Jääkö jälkeeni mitään?

MARTTA. Ei mitään, vaan lähe tästä nyt tavallista vikkelämmin ja käske Jaana sisään laiskottelemasta perunamurulla!

ESKO. Minä käsken.--Jaana sanoi minun tarha-pöllöksi.--Onko kaikki tarpeelliset kappaleet muassani?

TOPIAS. Kaikki, kaikki, Esko. Hyvästi nyt vaan, poikani!

ESKO. Niin, hyvästi! Terveisiä! (Mikko ja Esko lähtevät).

TOINEN NÄYTÖS.

(Avara pirtti Karrin talossa, pirtissä hääväkeä sekä miehiä että naisia. Jaakon ja Kreetan häitä vietetään. Esiripun noustessa tanssitaan polskaa; Teemu pelaa. Pirtin ovi on auki ja tanssin aikana näkyy porstuvassa Esko, pussi olalla, ja Mikko Vilkastus).

KARRI (tanssin herettyä). Kas niin! Nuoret, iloitkaat ja vanhat hauskasti nuorten iloa katselkaat, tai, jos mieli tekee, niin olkoon menneeksi, antakaat polvenne letkua myös. Tämä on Jaakon ja Kreetan kunnianpäivä, tämä kirkas elokuun päivä. (Pari pyssyn paukausta kuuluu ulkoa). Ampukaat, pojat, mutta ampukaat hiljaa. Ei! Ampukaat, että huone jyskyy ja sydän rinnassa leiskahtelee! Ja katsokaat, tytöt, ettei puutu pojilta olvi siellä ulkona. (Yksi naisista menee oikealle). No, Jaakko, mille tuntuu sulle tämä päivä?

JAAKKO. Hääpäiväksi se tuntuu, isäntä; mieleni iloitsee.

KARRI. Ja aina toki sama vakaa mies. Mutta tunnenpa luontos. Tämän karhean kamaran alla asuu toista kuin luulis. Mutta minä sanon sinulle: syy on sinulla iloita, saatpa oivan vaimon.

JAAKKO. Minä toivon niin.--

KARRI. Oivan vaimon!--Tuleppas tänne, Kreeta. No, piikaseni, kuinka tuntuu sinulle akkana olla?

KREETA. Käypä se laatuun vielä.

KARRI. Saa käydä tästä lähinkin; sillä nyt on asia päätetty, nyt istuu se kiinni kuin piki ja terva, kuin kissa tuoreessa terressä.-- Muistakaat: tätä sidettä ei katkaista, ja onpa se oivallinen, ehkä vähän peloittava asia. Mutta se liitolle arvon antaa, ja silloin vasta ystävän omanani pitää taidan, koska ainoastaan kuolema hänen minusta eroittaa voi, ja kestääpä se vielä kuolemanki jälkeen. Liisani kuoli, kuoli varhain, mutta muistella häntä, se salainen iloni on, ja toiseen silmäni ei enään iskeä mieli.--Mutta nyt on riemu-juhla, ja kaikki murheelliset jutut pankaamme pois. Mutta juuri tämä juhla talostani Kreetan vieroittaa, ja kauvan kaivataan sua tässä.

KREETA. Kaipauksella mä itse eroon, kaivaten jätän pienet, kiltit lapsenne.

KARRI. Kuin oma äitinsä sinä heitä kohdellut olet ja hoitanut.

KREETA. Kuin oma kotoni on ollut tämä talo.

KARRI. Ja uskollisesti kuin talon oma tytär olet sinä palvellut. Mutta koetanpa palkita kaiken tämän.--Jaakko, minä tiedän, ettei tämä käsityösi, tämä toukan nakerrus sua oikein tyydytä, vaan mielisitpä ennen möyriä soita ja kantoja väännellä.

JAAKKO. Enpä paljon pidä tästä virasta, johon mun lapsena määräsivät, ja, niinkuin tiedätte, se kostaa miehensä kehnosti.