Part 7

Kun hän tuli kotiin, olivat Tiina ja Kristofferi siellä; edellinen oli itkeneen, jälkimäinen suuttuneen näköinen.

"Elkää uskoko, neiti, että me tiesimme tästä konnanjuonesta mitään."

"En, olkaa vakuutetut siitä. Ei teidän tarvitse tästä olla millännekään, minä en ole ensinkään vihainen, vaan iloinen."

"Iloinen! Jaa, sen kyllä hyvin uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa sille, joku sanoisi minulle, että tuo vanha heittiö ei ole Tiinankaan isä."

"Oi Herra Jumala, minä pidän kuitenkin tuosta kurjasta", muistutti Tiina; "mutta sinua, taikka teitä on todellakin pahoin kohdeltu, sen myönnän aina. No, mitä nyt aiotte?"

"Vastaiseksi jään entiselleni. Me emme saa ensinkään tulla vihollisiksi tämän asian tähden."

Ja Anna ojensi heille kätensä ja puhui mieltyneemmällä ystävyydellä, kuin milloinkaan ennen.

Pesijä-vaimo tuli sangen iloiseksi, kun Anna kertoi hänelle asian ja Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän aikoi nyt tehdä. "Jäädä vastaiseksi entiselleni", kertoi Anna uudelleen ja saman vastauksen sai urkuinsoittaja ja pieni Johannakin kysymyksillensä.

"Muuttakaa kaikessa tapauksessa meidän luoksemme", pyysi rovasti ystävällisesti. "Johanna suo hyvin mielellään teillä sijaa huoneissansa enkä minä saata kärsiä sitä ajatusta, että jäisitte entiselle sijallenne pitemmäksi ajaksi."

Anna kiitti nöyrästi, mutta tahtoi kuitenkin mieluummin varrota vähän aikaa ja koota hiljaisuudessa ajatuksiansa.

Rovastin luota palatessaan kulki hän rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo pieni rouva oli vielä tietämätön asiain kulusta ja nyykäytti yhtä ujostelematta Annalle tervehdyksen kuin ennenkin ja avasipa vielä akkunankin puhuakseen siitä hänelle.

"Miten voitte?" kysyi rouva Klemme. "Minä tulin juuri äsken kotoa tervehdyksiltä sisareni luota ja saatan sen tähden tuoda teille terveisiä entisestä kodistanne."

"Voivatko he hyvin?"

"Ah, Jumala meitä auttakoon, kylläpä se asia oli niin ja näin. Översti on vaan itsensä varjo; palvelian täytyy auttaa häntä vaunuistaan ja hänen hiuksensa ovat tulleet aivan harmaiksi; minä tuskin voin häntä tuntea enää. On sangen hirmuista, miten muutamia ihmisiä koetellaan täällä maailmassa. Tuo reipas ja voimakas poika..."

"Mitä hänestä tiedätte? Onko hänelle jotakin tapahtunut? Onko hän kuollut?"

Annan täytyi pitää kiinni akkunanpuitteista pysyäkseen pystyssä. Rouva Klemme jatkoi tyynesti:

"Vai niin, ettekö te tiedä sitä? Näyttääpä olevan sattumuksen tahto, että minun täytyy aina olla teille onnettomuuden sanansaattajana. Niin, minä en voi varmaan sanoa, onko hän kuollut, mutta sen mukaan, kun viimeiseksi kuulin hänestä, makaa hän kuumetautia sairastaen eräässä sairashuoneessa jossakin toisessa maanosassa, minulla on niin huono muisto, etten voi sanoa missä. Laivan täytyi lähteä hänettä ja kapteeni on sanonut hänestä olevan sangen vähän paranemisen toivoa. -- Herra Jumala, ettekö tahdo tulla sisään saadaksenne lasillisen vettä? Te olette varmaan sairas!"

"En, kiitoksia; minä olen täydellisesti terve."

Anna lausui jäähyväiset, kiirehti kotiinsa ja sulki itsensä pieneen makuukammioonsa.

Oliko hän todellakin kuollut? Anna ei saattanut uskoa sitä. Hänen ajatuksissaan oli Kustaa voimallisena, iloisena ja toivorikkaana. Vanhat, rakkaat muistot -- joita hän viimisinä aikoina koko sielunsa voimalla oli estellyt -- tunkeutuivat hänelle jälleen. Oi miten paljon hän oli pitänyt Kustaasta ja ollut ylpeä hänen jalomielisestä luonteestaan! Ja miten paljon oli Kustaa myös pitänyt hänestä! Mutta Kustaa voi kuitenkin nähdä hänen vikansa! Kerran, Anna muisti sen aivan hyvin, oli hän lausunut: Ole halulla isän mukainen kaikessa paitsi yhdessä asiassa. -- Oi, kaikessa eroituksetta! vastasi Anna. -- Ei, Anna, sinä et saa luulla itseäsi muita paremmaksi. -- _Hän_ on parempi, minä tahdon ahkeroita tullakseni myös sellaiseksi. -- Puhu äidin kanssa, pyysi hän silloin, hän osaa saarnata paremmin kuin minä, minä, jossa itsessä on monta vikaa ja virhettä, mutta minä tiedän kuitenkin ne vioiksi. Elä suutu minulle, Anna; minä sanon tätä juuri sen tähden, että minun jalokiveni on niin kirkas, ett'en voi siinä kärsiä pienintäkään pilkkua.

Nyt tiesi Anna, oi, niin hyvin, niin hyvin, että hän ei ollut parempi muita ihmisiä ja Jumalan avulla hän tahtoi aina säilyttää sen tiedon. Mutta hänestä on tullut hiljainen ja vakainen neito eikä, kentiesi, Kustaa voisi rakastaa häntä enää niin kuin ennen. Kyllä, kyllä hän sen tekisi, tuo armas, uskollinen Kustaa, Anna olisi voinut sen valallaan todistaa. Oi Jumala oliko hän todellakin kuollut taikka makasiko hän -- mikä varmaankin olisi vielä pahempi -- heikkona sairaana, kuoleman tuskissa kaukaisessa maassa vieraiden ihmisten ympäröimänä?

Oliko Annan ensimäinen suuri murhe itsekkäisyyttä? Anna ajatteli vaan omaa vahinkoansa, mutta pian itki hän myös lapsettomain, yksinäisessä kodissa asuvain vanhusten tähden. Hän oli ollut heidän toivonsa ja ylpeytensä. Oi, eihän ollut ihmeellistä, että isän sydän oli murtunut ja että hänen hiuksensa olivat harmaantuneet. Ja äiti -- oliko mahdollista, että hän voi kantaa tämänkin tyynenä, kärsiväisenä valittamatta ja urisematta?

"Matkusta sinne!" soi äkisti ääni Annan sydämessä. "Mikä pitelee sinua enää täällä? Pyydä anteeksi häneltä; jos hän työntää sinun ulos, niin palaa takaisin; elä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastaan saadaksesi olla hänen lähellänsä. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua; sinulla ei ole mitään syytä viipyä eikä epäillä."

Hän nousi ylös; hän oli heti saattanut ajatuksensa päätökseen; omassa syvässä murheessaan tunsi hän ihmeellisen voiman heitä lohduttaaksensa. Isä ei varmaankaan sulkisi oveansa kodittomalta, hän kylläkin soisi jonkun nurkan uuninsa sivulta hänelle ja sillä samalla tulisi tuo vähemmän yksinäiseksi ja ikäväksi. Velvollisuus ja halu saattivat hänen kiirehtimään sinne ja hän tunsi itsensä rohkeaksi ja päättäväiseksi.

Pian oli keltainen matkasäkki täyteen pakattu, vanhempainsa perintö oli vielä jäljellä. Kunnioittavaisella varovaisuudella avasi hän äitinsä todistuskirjan. "Sissa Juhontytär", oli siinä, "on palvellut minua kolmetoista vuotta ja tällä ajalla ollut ahkera, säädyllinen, uskollinen kuin kulta ja kaikessa käyttänyt itsensä hyvin." Oi, tuo oli ihana muistopatsas! Vanha koulun-opettaja oli myös sanonut, että hän oli ollut hänen perheensä siunaus, jopa niin kuin oma tytär; oi hän tahtoi kyllä tyytyä, vaikka hän ei tulisikaan oman tyttären tapaiseksi, jos hän vaan voisi olla siunauksena heille tuolla entisessä kodissa.

"No, Jumalan kiitos, että te viimeinkin olette päättänyt matkustaa takaisin kotiinne!" lausui pesijä-vaimo kuitenkin kuivaten kyyneleet silmistänsä. "Minä olen todella toivonut teidän lähtevän täältä jo ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen, kun näin teidän; tuo on halpaa rakkautta, Riika; kun tulemme murheellisiksi silloin, kun käy hyvin niille, joista pidämme."

"Te olette aina ollut niin ystävällinen ja hyvä minulle", lausui Anna sydämellisesti, "ja minulla tulee olemaan suloisia muistoja teidän pienestä ja siunatusta kodistanne; minä olen paljon oppinut teistä."

"Ah, nyt laskette leikkiä, neiti; mitä olisikaan teillä oppimista meistä!"

"Paljo, paljo; muun muassa olemaan ahkera, tyytyväinen, hyvä toisia kohtaan, kiitollinen ja Jumalaa pelkääväinen."

Pesijä-vaimo syleili tuota nuorta neitoa ja suuteli häntä jäähyväisiksi.

"Jumala siunatkoon teitä kaikkena elinaikananne, nuori, armas neitoseni", lausui hän.

Anna lähetti sen jälestä sanan urkuinsoittajalle, pyytäen häntä saattajaksensa. Tämän teki hän enemmän huojentaakseen eroa, kuin tarvitaksensa tuon vanhan, avuttoman miehen suojelusta. Matkustaminen oli herra Fogelsang'ille todellinen elämän tavan käännös. Jo yli kolmekymmentä vuotta oli hän yhtä mittaa tallustellut vaan kotinurkissaan ja hän näyttikin nyt oikein kummalliselta hyöriessään ja pyöriessään niin erittäin toimeliaasti matkaan valmistellessaan.

Seuraavana aamuna varhain oli heidän lähteminen ja Annan oli edellisenä päivänä laittaminen itsensä valmiiksi matkalle. Tiina sai kaikki hänen rahansa -- eikä niitä paljon ollutkaan -- ja hän lupasi käyttää niistä jokaisen killingin muuraajan tarpeiksi. Muuraaja itse seisoi vieressä nyyhkien ja ruikutteli:

"Nyt saan syödä sitä, mitä itse keitän, oo hoo! Niin, eihän aina saada olla Abrahamin helmassa."

Pieni Johanna oli Annan luona teetä nauttimassa ja viipyi hänen luonaan koko illan, mutta Anna ei ilmaissut hänellekään uutta, suurta suruansa, oikeata matkustamisensa kehoittajaa; hän ei voinut saada sitä lausutuksi.

Aamu oli pimeä ja kolkko, sumu peitti koko seudun; vanha urkuin-soittaja saapui hyvään aikaan kietoutuneena vanhanaikaiseen kaapuunsa, jossa suuret hopeanapit olivat kiinnittiminä; kädessään oli hänellä oivallinen sauva ja sateenvarjo kainalossaan.

Vaunujen vieriessä ohitse, nyykäytti Anna ystävällisesti jäähyväiset Tiinalle; sen jälestä käänteli hän päänsä toisaallepäin viitaten jäähyväiset pienelle kunnon Pekalle ja Kristofferille, jotka olivat lähteneet vähäksi matkaa saattamaan.

VII.

Urkuin-soittaja jäi lähimäiseen kaupunkiin. Anna tahtoi mennä yksinään jalkaisin kotiin. Hän tunsi sangen hyvin oikopolun niittyjen kautta. Olihan hän Klaaran kanssa kulkenut sitä myöten iloisin sydämin ja kevein askelin. Hän tunsi jokaisen puun ja jokaisen pensaan; olipa siellä vielä tuo suuri kivikin, minkä Kustaa oli vierittänyt ojaan päästäksi kuivin jaloin ylitse; lähimäisestä aidasta olivat he löytäneet linnun-pesän, jota he usein kävivät katsomassa.

Mitä lähemmäksi Anna pääsi kotia, sitä pitkällisemin kulki ja ja kun hän seisoi portilla, tuntui hänen sydämensä raskaalta kuin lyijy ja hänen rohkeutensa alkoi lamaantua. Talo näytti ystävälliseltä ja hupaisalta, miten ennenkin. Köynnöskasvit kohottivat kukkakiehkuroitaan seiniä ja kattoa myöten ja avonaisilla vierashuoneen akkunalla seisoi kukkiva ruusu. Anna laski epäillen kätensä portin-lukulle; tuntui niin kummalliselta, hän ei kuullut pienintäkään ääntä eikä nähnyt ainoatakaan ihmistä. Käytävässä kohtasi hän erään palvelijan, jota hän ei tuntenut ja joka ei ollut vielä silloin talossa ollut, kun hän siellä ennen oli tyttärenä. Hän pysähdytti Annan ja lausui kohteliaasti ja anteeksi pyytäen, että herraväki sinä päivänä ei ota vieraita vastaan.

"Minä teen poikkeuksen", lausui Anna niin päättäväisesti, että palvelija astui syrjään ja avasi oven.

Översti ja hänen rouvansa istuivat työhuoneen pienessä sohvassa. He nousivat molemmat ylös Annan astuessa sisään, mutta kun äiti kävi häntä vastaan, jäi översti seisomaan paikallensa.

Oi miten kylmältä hän näytti! Sanat jäivät Annan huulille; mutta hänen tuli, hänen täytyi puhua; nyt taikka ei milloinkaan! Äidin hiljaa puristaessa hänen kättään palautui toivo ja rohkeus Annaan takaisin ja hän astui överstin eteen ja kertoi hänelle, että muuraaja ei olekaan hänen isänsä ja että hän nyt on aivan yksinään maailmassa. Hän kertoi onnettoman tilansa ja miten hän sanomattomasti oli ikävöinyt heitä, mutta ei sanallakaan maininnut heidän murhettansa; hän pyysi sääliväisyyttä, mutta ei osoittanut itse sitä. Anna tunsi hänen sangen. hyvin. Ja hän puhui överstin pitkämielisyydestä ja tuosta onnettomasta illasta. Silloin oli hän tuskin kuullut hänen puhettaan, mutta sittemmin oli jokainen sana kaikunut hänen korvissaan ja ne olivat tehneet hänen katumuksensa toista vertaa katkerammaksi.

"Saanto jäädä tänne?" niin lopetti hän. "Minä en toivokaan kaikkein tulevan entiselleen, minä olen tyytyväinen, jos te vaan kärsitte minua."

Anna ei uskaltanut luoda silmiään överstiin; hän oli vaalea kuin marmori ja äänensä vapisi, kun hän lausui:

"Teidän sääliväisyytenne meitä kohtaan on varmaankin hyvin suuri, sillä itse tähtenne ette suinkaan olisi näin nöyrtynyt."

"Sinä olet aivan oikeassa", lausui hänen rouvansa vakavalla lujuudella. "Hänen sääliväisyytensä on hyvin suuri, samoin hänen rakkautensakin. Lapsi raukka, sinä et tiedä olevan ihmisiä, jotka eivät voi kärsiä jonkun voittavan heitä jalomielisyydessä. -- Saako hän jäädä meille, Hugo?"

"Totta kai, niin kauaksi aikaa, kun hän haluaa!"

Hän lähti huoneesta arvokkaan ja tyynen näkoisenä. Anna oli sitä odottanutkin, mutta hän kuitenkin heltyi itkuun.

"Elä kadota rohkeuttasi, rakkaani, pieni tyttöseni. Oi mikä lohdutus on, että sinä olet jälleen täällä! Ja sen tuntee hänkin, siitä olen varma. Sinun pitää taas hoitaa samoja toimia, Anna, kuin ennenkin ja niin kuin et olisi poissa ollutkaan: soita meille, laita hänen teensä, lue sanomalehtiä kovalla äänellä ja vie kukkia hänen kirjoituspöydällensä. Minä olen ehdollani jättänyt nämä tekemättä. -- Sinä olet kuullut sanoman Kustaasta ja olet tullut sen tähden, minä tiesin sen heti nähtyäni sinun. Minun sydämeni toivoo vielä ja uskoo hänen tulevan takaisin. Oi tyttöseni, miten sinä olet vaalea ja niin yksitotisen näköinen!"

"Jos vaan hän voisi minua kärsiä, äiti; jos hän vaan ei eriäisi sinun seurastasi välttääksensä minua! Jos niin on, niin minä paljon mieluummin lähden pois täältä."

Översti tuli kuitenkin takaisin sitten, kun lamppu oli sytytetty ja teepöytä laitettu. Anna valmisti teetä, miten ennenkin.

"Saanko tarjota teille teetä?" kysyi Anna kainosti ojentaen hänelle kuppia.

"Kiitoksia!" Hän näytti vähän ihmetteleväiseltä, vaan ei kylmältä.

"Mitä saan lukea?" kysyi Anna vähän myöhemmin.

Rouva antoi heti hänelle sanomalehtiä.

"Tässä on, rakas lapsi, mutta olethan jo väsynyt."

"En, minä en ole ensinkään väsynyt." Ja hän pidätti kyyneleensä ja koki hillitä äänensä vapisemista niin paljon, kuin oli mahdollista.

"Nyt saat jo lopettaa, hyvä tyttöseni", keskeytti rouva hetkisen kuluttua. "Pieni nurkkakammari on jo valmistettu sinulle ja sinä tarvitset lepoa matkasi vaivoista. -- Minä menen vähän ennemmin katsomaan, onko kaikki oikeassa järjestyksessä."

Jättikö hän heidät ehdollansa kahden huoneesen? Anna oli hirmuisessa tuskassa; hän tunsi kuulevansa oman sydämensä lyönnin. Översti istui näennäisesti tyynenä ja luki sanomalehteä siitä paikasta, mihin Anna oli lopettanut.

"Hyvää yötä!" lausui Anna; hän ei näyttänyt kuulleen sitä. "Hyvää yötä, herra översti!"

"Oi Anna!" huudahti översti läheten häntä. "Miten voit lausua niin?"

"Miten sitten sanoisin?"

Översti oli vaiti hetkisen tunteidensa voittamana; sen jälestä veti hän Annan luokseen ja syleili häntä.

"Sano isä!"

"Saanko sanoa isäkseni? Jumala olkoon kiitetty! Minä olenkin aina ajatuksissani nimittänyt sinua isäkseni. Oi, nyt on minulle levolle meneminen mahdotonta; saanhan luvan istua täällä ja katsella sinua, en salaa enkä arkaillen, vaan julkisesti. Onhan pääsi kipeä, sen näen kyllä; saanko laskea käteni otsallesi? -- Tekihän se ennen sinulle hyvää ja se on nyt niin kylmä."

"Tiedätkö, Anna, mitä en koskaan saata antaa itselleni anteeksi? Sitä, että annoin sinun mennä pois Klaaran kuoleman jälkeen lausumatta sinulle ainoatakaan sovinnon sanaa. Se oli pahasti ja kovasti tehty."

"Mutta minä olin myös pahasti loukannut sinua, isä."

Heti sen jälestä tuli överstin rouva. Hän nyykäytti lempeästi päätään, mutta ei näyttänyt ensinkään ihmetteleväiseltä.

"Huomenna on toinen päivä", lausui hän vaan, "ja lapsi tarvitsee lepoa. Meidän täytyy pitää tarkkaa huolta hänestä; hän näyttää niin heikolta, tuo pieni raukka."

"Suuri Jumala, tuleeko hänkin sairaaksi?" Översti katseli Annaa säikähtyneenä. "Jos tunnet, Anna, itsesi vähänkään pahoin voivaksi, niin me lähetämme heti, jo tänä iltana lääkäriä noutamaan."

Anna vakuutti olevansa täydellisesti terve ja seurasi sitten äitiä kammariinsa. Tuo pieni sininen kammari oli aivan siisti ja hupainen, mutta hän olisi kuitenkin mielellään maannut vanhassa huoneessaan; surulliset muistot tekivät sen vieläkin rakkaammaksi hänelle.

"Nyt siis olet viimeinkin kotona taas, oma aarteeni -- kotona meidän asunnossamme ja kotona sydämissämme! Jumala olkoon kiitetty, Hän joka antoi sinulle rohkeuden tulla tänne. Ah, saatat uskoa, että isä makaa rauhallisemmin tämän yön, kuin sinä aikana, jona olit meiltä poissa!"

Anna oli kauan valveillaan ja mietti, olisiko Kustaa todellakin kuollut. Hän ei milloinkaan olisi uskaltanut palata kotiin, jos hän olisi sen uskonut. Oi, Herra oli kuitenkin ollut hänelle määrättömän armollinen. Hän vartosi aamua nähdäksensä äidin ja isän taas; olisikohan isä hänelle vielä yhtä hellä kuin illallakin?

Niin, hän oli yhtä hellä, vieläpä hellempikin; puolinaisuus ei kuulunutkaan hänen luonteesensa; jos hän kerran antoi myöten, sen hän teki aivan ehdottomasti.

"Miten saisimme taas kukkasia?" sanoi översti taputellen Annan poskia.

"Sinä saat luvata joka päivä käyskennellä ja ratsastaa Annan kanssa, Hugo", iloitsi överstin rouva ja toivoi sillä saavansa ulos miehensäkin, joka viimeiset aikansa oli viettänyt huoneessa; "sitten saamme taas kukkasia. -- Ah, johan posti tuli!"

"Ei mitään tietoja!" lausui hän syvästi huoaten. Sama näytös uudistui joka aamu koko kesän; miten olikaan mahdollista äidin toivoa enää!

Ennen puoltapäivää tuli herra Fogelsang parhaimmissa juhlavaatteissaan; hän näytti hyvin kiivastuneelta. Hänellä oli täysi aikomus läksyttää oivalailla överstiä, mutta hän joutui aivan hämilleen, kun tämä tuli häntä vastaan ojennetuin käsin.

"Tervetuloa, vanha ystävä! Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa. Jokaisen palveluksen, minkä olette tehnyt tyttärelleni, sen olette tehnyt minulle. Saanko lähettää noutamaan matkasäkkinne, tahtonettehan viipyä meillä kuitenkin muutaman päivän?"

Överstin rouva liittyi miehensä pyyntöön ja Anna otti pitemmittä mutkitta vanhalta urkuin-soittajalta hatun ja kepin.

"Hänen täytyy jäädä", lausui hän vakaasti.

"Johan te käännätte asiat toisapäin, herra översti", muistutti vanhus; "minä olen kiitollisuuden velassa tyttärellenne. Pyynnöstänne kiitän teitä nöyrimmästi, mutta huomenna täytyy minun lähteä. Minun täytyy välttämättä päästä sunnuntaiksi kotiin ja muutenkin haluan takaisin pieneen ja pimeään vanhanpojan kammiooni; siellä vasta saatan oikein iloita matkastani."

Annan laittaessa kahvia pöydälle, kuvaili herra Fogelsang elävästi ja lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut; hänen tuskansa, hänen ikävöimisensä, miten kärsivällisesti hän oli kohdellut muuraajaa ja miten ahkerasti hän oli pitänyt huolen hänen toimeen tulostansa.

"Eikös rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi översti.

"Ei, hän kyllä lainasi hänelle huonekaluja, mutta minä tiedän, että niistä maksettiin vuokra, runsas vuokra sekä niistä että asunnosta."

Översti meni Annan luokse ruokasaliin ja otti hänen syliinsä.

"Oma tyttäreni, silmäini ilo, minun ylpeyteni!"

Ja hän kertoi hänelle rahoista, jotka hän oli uskonut rouva Klemmelle ja kysyi, mitä hänen nyt piti niillä tekemän; tuo pieni kavala nainen niitä ei todettakaan saa pitää.

Anna määräsi tuon pienen summan Kristofferille ja hänen Tiinalleen ja översti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle käskien hänen jättää nuo neljäsataa riikintaaleria nuorelle sepänsällille.

Prokuraatorin rouva vihastui hirmuisesti saatuaan kirjeen, puhui sitä ja tätä törkeästä kiittämättömyydestä ja halusi hartaasti jättää käsketyn maksun suorittamatta; sitä hän ei onneksi kuitenkaan rohjennut tehdä ja Kristofferi sai rahansa. Nuori sepänsälli tuli sanomattoman iloiseksi, eikä tuo ollutkaan aivan pieni pääoma taloutta alkaessa!

"Mutta eikö tämä ole kuumain hiilten kokoamista päämme päälle!" muistutti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.

Oi, miten Anna tunsi itsensä onnelliseksi, kuu översti pyysi hänen kättänsä tuekseen, miten kuului suloiselta hänen korviinsa, kun hän kysyi: "mihin menet, lapseni? Tule pian takaisin!"

Översti oli sangen huolellinen hänen terveytensä tähden ja arka siitä, että hän olisi tyytyväinen.

"Sinä olet itkenyt", lausui hän eräänä aamuna, kun Anna tuli puutarhasta, "minkä tähden olet itkenyt?"

Anua hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän tarttui hänen käteensä, hyrehtyi hän taas itkemään.

"Oi, enhän saata pidättää kyyneleitäni! Kun olin poissa, oli mieleni kovin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin sydämellisesti sinua ja äitiä, mutta nyt kun olen täällä taas ja minun on niin hyvä olla, en voi olla murehtien muistelematta pientä Klaaraa. Muistathan, isä, miten meillä oli kaikki yhteistä eikä ole täällä pienintäkään paikkaa, mikä ei muistuttaisi minulle häntä. -- Tämä on kyllä pahasti, kun puhun teille näin, mutta kun sinä kysyit minulta, niin täytyihän minun vastata."

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, jokaisen kyyneleesi tähden!" lausui äiti ja suuteli hellästi hänen otsaansa. "Mikään ei kiinnitä sinua minun sydämeeni lujemmin, kuin juuri se, että suret Klaaran tähden. Mutta me emme saa unhottaa sitä, että hän pyysi meitä ilolla muistamaan häntä."

Syksy oli erittäin kaunis ja överstin perhe teki lähes joka päivä pienen matkustuksen. Anna osoitti siihen mieltymystä isän ja äidin tähden ja he taas tekivät sen hänen tähtensä, ja niin kaikki kolme virkistyi ja voimistui. Kuitenkaan ei voida sanoa heidän olleen onnellisia -- siksi oli Klaaran surullinen muisto aina liian tuore ja epätietoisuus Kustaan kohtalosta tuskallinen, -- mutta he iloitsivat toisistansa ja olivat kiitollisia Jumalalle. Toisinaan tuli översti kummallisen levottomaksi, juuri kuin jos hän olisi tuntenut, että hänellä on sangen paljon sovitettavana heille molemmille.

"Oi, miten olet ollut rakas vaimo minulle!" huokasi hän toisinaan äkkiarvaamatta; "ja miten monta murhetta minä olen ajattelemattomuudessani sinulle saattanut! Minä näen nyt oman elämäni sellaisessa valossa, joka lähes kauhistuttaa minua; mutta kuitenkin, Herra olkoon kiitetty siitä, että minun silmäni aukenivat ennen, kuin se olisi liian myöhäistä!"

Ja hän, tuo entinen ylevä mies, pyysi Annaa lukemaan vertausta tuhlaaja-pojasta ja kadonneesta lampaasta ja hän kumarsi päänsä nöyrällä kiitollisuudella tuolle jumalalliselle lohdutukselle.

Jokaisena aamuna, postilaukun tuotua, seurasi hetkisen aikaa mieltä jännittävä hiljaisuus; sen jäljestä kuului tuo sydäntä särkevä lause: "ei mitään tietoja!"

"Jos hän olisi kuollut, saisimme me kuitenkin jonkun tiedon", lausui äiti toisinaan. Översti pudisti päätänsä.

"Miten voimme lohduttaa häntä?" kysyi hän Annalta. "Hänen tapansa ei ole toivoa niin lujasti eikä niin kestäväisesti. Minä luulen, että hän ei usko Kustaan kuolemaa ainoastaan sen tähden, kun hän tuntee itsensä voimattomaksi kestämään sitä murhetta. -- Vieläkö sinä toivot, lapseni?"

"En suuresti."

Hän olisi mieluummin sanonut: en ensinkään; hän uskoi Kustaan kuolleen ja ajatteli hänen ja Klaaran jo kohdanneen toisensa haudan tuolla puolella.

Ja talvi kului rauhallisesti ja säännöllisesti; iltahämärällä soitti Anna usein vanhuksille, toisinaan hän lauloikin, mutta se tapahtui harvemmin; hän ei ollut nyt iloisella mielellä, mikä häntä ennen ehdottomasti pakotti laulamaan.

Översti tuli sangen iloiseksi, kun Anna meni hänen luokseen ja niin luottavaisena kuin ennenkin laski hienon kätensä hänen olkapäälleen pyytäen häneltä yhtä taikka toista. Eikä tämä tapahtunutkaan aivan harvoin, sillä hän oli alkanut pitää huolta Klaaran köyhistä ja tarvitsi siihen paljon rahaa, etenkin kun tuli kylmät ilmat ja elatusaineet olivat kalliita. Ennen oli häntä huvittanut äidin väsymätön ahkeruus, kun hän valmisteli pieniä nuttuja ja sukkia, nyt oli hän oikein onnellinen saadessaan ottaa itse osaa työhön ja moni paikkakunnan köyhä siunasi hänen hellää ja auttavaista kättänsä ja sääliväistä luonnettansa.

Toista vuotta Klaaran kuoleman jälkeen istuivat he eräänä aamuna yhdessä neuloen ruokasalissa. Oli kylmä ja rankka huhtikuinen ilma; suuret rakeet rapisivat akkunan ruutuihin, taivas oli täynnä mustia pilviä ja vaikka ilma oli kylmä, oli se kuitenkin niin synkkä ja raskas, että se ehdottomasti rasitti ja painoi mieltä sekä sydäntä. Kun he olivat juoneet teetä, tuotiin postilaukku, miten ennenkin.

Äiti istui akkunan ääressä kumartuneena neulomuksensa ylitse; isä huokasi toivottomasti avatessaan laukkua. Anna katsahti samassa häneen ja huomasi hänen äkkiä muuttavan muotonsa ja kätensä alkavan vavista. Hän oli kuitenkin vaiti ja pisti sanomalehtien väliin suuren kirjeen, joka oli varustettu vieraalla päällekirjoituksella.