Part 8

"Eikö nytkään mitään?" kysyi överstin rouva luoden katseensa ylös. Översti pudisti päätänsä, nousi ylös ja meni pois.

Tuo oli kauhea hetki; Anna oli melkein varma siitä, että kirje sisälsi tiedon Kustaan kuolemasta ja hän sääli sanomattomasti äitiä, joka istui tuossa niin tyynenä ja vakavana, lempeän ja hellän näköisenä. Miten voi hän lohduttaa häntä, äiti raukka, äiti raukka! -- Isä tuli -- nyt tulee ratkaiseva hetki!

Kun översti avasi oven, katsoivat molemmat häntä ja huudahtivat samaan ääneen:

"Kustaa elää!"

"Niin elää, Jumala olkoon kiitetty, hän elää!"

Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä; nyt ei ollut enää mitään vaaraa, mutta sairasta ei vielä kuitenkaan voitu laskea pois. Hän oli jättänyt kirjoittamisen siksi, kun hän voi lausua asian varmaan.

Tuo oli hurmaava, autuaallinen hetki; he eivät huolineet ulkona raivoovasta rajuilmasta taikka oikeemmin sanoen, he eivät sitä huomanneet.

"Jos sinä olisit ollut poissa, Anna", sanoi översti, "mikä kaipaus olisikaan silloin ollut sydämessäni! Nyt on ilo täydellinen."

Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, mutta ajatteli samassa, että hänen ilonsa ei ollut kuitenkaan vielä täydellinen; hän oli niin ihmeellisen levoton ja lausui ensi kerran itsekseen: kentiesi jäät tappiolle, ehkä hän rakastaakin jotakuta toista!

"Äiti", lausui hän erään kerran neuloessaan hämmästyttävän ahkeraan, "tietääkö Kustaa minun lähteneen pois kotoa."

"Hän sai sen tietää vähää ennen sairauttansa ja nuori laivan lääkäri kertoi minulle hänen taukoamatta hourailleen siitä. Paino on liian suuri, hän nääntyy, lausui hän, houreissaan; tuo vanha mies on niin hirmuisen raskas; Klaara on kuollut eikä kukaan tahdo auttaa häntä paitsi minä enkä minä voi, minä olen kiedottu kahleisin, mutta minä tahdon ne murtaa. Kestä vaan lyhyt hetki, rakas neitoseni, minä tulen! Eikös nuo olleet merkilliset sanat, Anna? Minä en ole tahtonut ennemmin puhua tätä sinulle, peljäten saattavani sinun murheelliseksi, mutta nyt, kun hän elää ja tulee takaisin, luulen tämän huvittavan sinua, kun tiedät, miten suuresti hän sinua rakastaa -- eikö niin?"

"Niin, äiti"; neula lensi niin hirmuisen kiireesti ylös ja alas, että översti tuli aivan kärsimättömäksi.

"Heitä pois tuo ikävä työ", pyysi hän, "ja tule tänne luokseni; kukkaseni on vielä niin vaalea, mistä se tulee?"

"Tänään täytyy sinun panna pois musta vaatteuksesi, lapseni", kuiskasi överstin rouva, "ja kampaa hiuksesi entiseen tapaasi; isä pitää sen varmaankin hyvänä."

Ja niin olikin. Anna näytti oikeen ihanalta valkeassa vaatteuksessaan ja vaikka hän ei nyt ollutkaan niin kukoistava kuin ennen, oli hänessä sen sijaan kuitenkin jotakin suloista, hempeätä, puhdistettua, jota hän ennen oli kaivannut.

Kahdeksan päivän kuluttua tuli Kustaalta itseltä lyhyt kirje. Översti luki sen ensin ja antoi sitten sydämellisesti nauraen sen rouvallensa. Hänkin nauroi.

"Sinä et saakaan sitä lukea!" lausui hän Annalle. "Tuota pahaa poikaa! Tuossa ei ole muuta, kuin soimauksia ja nuhteita alusta loppuun saakka; ja tuota kaikkea saamme kärsiä sinun tähtesi, sinä paha lapsi! Kovia, arvottomia, tunnottomia -- niin, hän todellakaan ei säästä meitä!"

VIII.

Ilo on paras lääkäri ja senpä vaikutuksesta sai överstikin taasen entisen muotonsa. Hänen rouvansakin virkistyi jälleen uuteen eloon; hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin tullut täytetyksi; täydellinen myötätuntoisuus ja sopusointu vallitsi nyt hänen ja puolisonsa välillä.

He saattoivat varrota Kustaata joka päivä ja nyt tuli hyvin kiire perheelle; kaikkien tuli olla kesäkunnossa hänen kotiin tullessaan.

"Tänään ripustetaan akkunain verhot", lausui överstin rouva leikiten, "huomenna hän saa tulla."

Oli kaunis toukokuinen päivä vähää ennen helluntaita; yöllä oli satanut ja kaikkialla alkoi nuori ruoho ilmestyä. Översti antoi käskyjä puutarhurille; hänen rouvansa ja Anna katselivat vieressä.

"Puutarha saadaan valmiiksi vasta huomenna", lausui hän hymyillen; "ennen ei saa Kustaa tulla."

Samassa kuului jokin rasahtavan käytävällä. Anna tarttui hämmästyneenä äidin käteen. Ääni kuului juuri samasta kulmasta, mistä Kustaa kadettina ollessaan vapaa-aikoina aina hyppäsi aidan yli puutarhaan. Koira, joka siihen saakka oli levollisesti seurannut herraansa, pystytti äkkiä korvansa ja juoksi tiehensä.

"Sinä vanha, sievä poika, oivallinen kumppalini, vielähän tunnet minun!" kuului ääni.

Tuo rakas ääni kuului heille ja hetkisen kuluttua seisoi Kustaa itse solakkana, ruskettuneena, jotenkin laihana sairauden tähden, mutta kuitenkin yhtä rakkaine, tunnokkaine ja ilosta säihkyvine kasvoineen heidän edessään kuin ennenkin.

"Onhan oikein suloinen asia, että Anna on täällä", lausui hän, "ja minä tuhmeliini kulutin koko eilisen päivän häntä etsiessäni. Tuo oli tuskastuttavan ikävä kaupunki ja ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat niin vitkallisia ja puheesen kykenemättömiä, että he eivät voineet vastata minun kysymyksiini eikä antaa minulle mitään tietoja asiastani. Viimein kohtasin kuitenkin erään kelpo veitikan, joka ihmeellisen tarkoin tiesi kaikki ja näytti tuntevan sinunkin sekä ulkoa että sisältä; hänen todellakaan ei tarvinnut etsiä sanoja sinua ylistääkseen, niitä tuli itsellään ikään kuin virtana. -- Minä olin sisällä siinä pienessä, matalassa huoneessa, missä sinä asuit; se tuntui minulle niin pyhältä kammiolta, olithan sinä taistellut ja kärsinyt sen neljän seinän sisäpuolella ja osoittanut suurta palvelevaa rakkautta. -- Tuo vanha, ilkeä rahjus oli siellä vielä, mutta hän näytti niin masentuneelta ja valitti ja huokaili niin surkeasti, että minun vihani kokonaan lauhtui ja olin melkein valmis säälimään häntä siitä, kuu hän kadotti sinun. Voitko antaa minulle anteeksi, isä ja sinä, oma äitini, että minulla viimisinä aikoina oli suuri halu riidellä teidän kanssanne? Ja kirje! Kun sinä, isä, katselet minua niin lempeästi, koskee se kovasti minun omaantuntooni."

Äiti otti kiinni hänen toiseen käteensä ja viittasi Annaa tarttumaan toiseen; översti kävi perässä; hän ei tahtonut silmänräpäystäkään olla katselematta poikaansa.

"Tahdotko tulla kanssani vähän ulos, Anna?" pyysi Kustaa iltapäivällä. Anna nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi, otti huivinsa ja lähti.

"Jumala siunatkoon sinua, minun päivän säteeni!" kuiskasi isä heidän ohitse mennessä.

Oi, miten Annan sydän sykki kiivaasti! Hän tiesi kyllä, mitä tuleva oli, mutta hän ei ollut läheskään niin hämillään, kuin hän oli ennakolta ajatellut; olihan tuo niin suloista ja luonnollista yht'aikaa. Hän oli niin onnellinen ja niin kiitollinen Jumalalle.

Kustaa ei käyttänyt pitkiä puheita tunnustaakseen rakkautensa ja pyytääkseen rakastettunsa kättä eikä Anna tarvinnut sanaakaan, hän antoi vaan kätensä hänelle ja niin he palasivat takaisin vanhempain luokse.

Seuraavana päivänä käydessään Kustaan kanssa kirkkotarhaan kertoi Anna kaikki, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

"Tuohan on ihmeellistä, miten erilailla asiat voidaan käsittää", muistutti Kustaa; "isän kertomuksen mukaan et sinä likimainkaan ollut niin syyllinen, kuin juuri hän itse. Saatat uskoa, että minulla oli monellaisia kummallisia ajatuksia kotimatkallani. Minä päätin, että me heti menemme naimisiin ja otamme sitten sinun vanhan isäsi luoksemme; vanhempaini kotiin emme olisi milloinkaan tulleet, heidän olisi kuitenkin ensin tarvinnut pyytää. Minä tunsin itseni oikein kovaksi isälleni ja ylpeyteni, jonka olen häneltä perinyt, ei olisi milloinkaan antanut myöten. Näethän, hellä, kärsivällinen Annani, miten minä olen ollut oikein uppiniskainen enkä siis olisi ansainnut tätä rajatonta onnea, minkä Jumala oli minulle säilyttänyt täällä kotona. Oi Klaara raukka!" lisäsi hän. "Oi jospa hänkin olisi nyt meidän luonamme!"

He seisoivat Klaaran haudalla; tuo näytti niin rauhalliselta valkeine ristineen, tuoreine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna puristi hiljaa Kustaan kättä; hän ajatteli siskonsa unta. Ja aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi haudalle; linnut lauloivat riemuiten kevään ilosta ja virkistyneestä elämästä.

TANSKALAINEN JA RUOTSALAINEN

Historiallis-Romantillinen kertomus Blekingestä v. 1564

Suom. Kauno

I. Lintu häkissä.

Nykyaikana terveellisen veden, oivallisen kylvyn ja ihanan maiseman tähden kuuluisaksi tullut Rönneby ei ole, niinkuin nyt, ollut ainoastaan kauppala. Se kukoisti jo aikoja ennen, kuin Karlskrona ja Karlshamni ilmestyi. Se oli jo vuonna 1564 läänin etevin kaupunki. Kaupunki silloin nimitettiin Rotnaby, sen joen mukaan, joka sillä seudullu Blekingen ihanampain laaksoin läpi juoksee.

Yllämainitun vuoden syyskuun ensi iltana nähtiin Rotnabyssä, Hannu Nörrum'in pajassa vilkkaasti työskenneltävän. Palkeiden keuhkot hengittivät puolta voimakkaammin, tuli ahjossa paloi kirkkaammin kuin koskaan ennen, moukarit ja vasarat liikkuivat sanomattomalla sukkeluudella. Kuitenkaan ei mestari itse ollut saapuvilla; olipa kokonaan matkalla Smoland'in rajoille. Työ edistyi kuitenki; ensinnäki kunnioitettavan isännän tähden ja toiseksi työskenneltiin maan puolustukseksi; valmistettiin, näet, aseita.

Tanska, minkä äärimmäinen raja tähän aikaan oli Etelä-Blekingeä vastassa, oli edellisenä vuonna kietoutunut sotaan perintövihollisensa Ruotsin kanssa. Juuri näinä päivinä odotettiin Erik XIV:n sotajoukkoja, mitkä nykyään olivat menneet Bromse-puron yli Rotnabyhyn. Ja viikko takaperin oli kuitenki tanskalaisten vastenmielinen kilpailia, Ruotsin kuninkaan sotaupsieri Åke Bengtson Ferla, vallotttanut Lyckö-linnan. Ei ihme siis, jos jokainen isänmaan sydän tykytti elävämmästi ja jokahisen isänmaan ystävän käsi liikkui tavallista voimakkaammin.

Vasta mainitsimme, vietyämme lukian Nörrum'in verstaasen, jotta siellä ei olut mestari saapuvilla; mutta siellä silloin kaivattiin erästä toistaki hetken tärkeätä henkilöä, jonka isännän poissa ollessa piti olla työn johtajana, vanhaa Staffan Seppää. Hän oli sieltä vähäksi aikaa poistunut. Se aika tuntui jäljellä olevista tavallista pitemmältä. Jopa jokahinen odottain katsahti ovelle, josko ei häntä siinä jo näkyisi.

Staffan ei kuitenkaan ollut kaukana. Kohta asuinhuoneen päädyn takana, eli Nörrum'in talon sillä sivulla, joka oli kauempana verstaasta, seisoi hän puuliiterin ovella keskustellen erään henkilön kanssa, joka oli varjouttunut niin, jotta sattumalta ohikulkevat eivät häntä voisi huomata. Mutta jos mainittu henkilö olisi päiväisaikaan kätköstään näyttäytynyt, olisi edessämme ollut kookas 19-vuotias neitonen parilla sanomattoman kauniilla säteilevillä silmillä ja ryhdillä, joka ilmoitti harvoin tavattavaa suloutta yksinkertaisen arvoisuuden yhteydessä. Hän oli myöski Hannu Nörrum'in tytär, Ellen, kaupungin kaunein neitonen. Hän oli hämärän aikana tullut kohtaamaan isänsä vanhaa uskottua palveliaa ja nyt seisoi kokonaan tärkeään ja aiottain vilkkaasenki kanssapuheesen antautuneena.

Luulet kai rakkausliiton nuoren ihanuuden ja kolme kertaa vanhemman miehen välillä saaneen sijaa? Ei millään muotoa. Vanha Staffan oli erään merimies Jens'in setä, joka oli kotikaupungistaan lähtenyt merelle onneansa koettamaan. Siihen nuorukaiseen, enemmin kuin toisiin, joita oli nähnyt, oli Ellen syvemmin mieltynyt. Hän tahtoi nyt saada sedältä tietoja, missä Jens nykyään oli jo joko häntä mahdollisesti pian oli kotia odotettavana.

"Miten mainitsin", sanoi Staffan, "niin luulen laivan pari päivää sitten olleen matkalla Lycköhon, josta se on kotoisin, mutta arvatenki on laivuri saanut tietää ruotsalaisten jo siellä olevan ja niin on hän saanut, ymmärrän mä, hakea itselleen toista satamata."

"Mutta jos missäki nousevat maalle, voipi vihollinen olla heidän vastassaan -- onhan siitä jo kahdeksan päivää, kun maalle nousivat", muistutti Ellen huolella.

"Kaiketi vaikeuksia on", myönti Staffan, "mutta mitä Jens'iin tulee -- jos hänen oikein tunnen -- ymmärtää hän kyllä päästä poies tieltä."

"Pelkuri hän ei kyllä ole, sen tiehän, enkä myöskään minä, ehkä tyttösi olen. Mutta hän ei itse tähtensä pelkäisikään, niin voipi hän sitä tehdä jonkun toisen tähden. Ja minä..."

"Sanomattomasti ilahuttaa minua osanottavaisuutenne nuoren veljenpoikani myötä- ja vastoinkäymisiin. Eiköhän kuitenki teidän pitäisi heittää semmoiset ajatukset, koska on luultavaa, etteivät vanhempanne semmoisesta vävynkaupasta mitään tahdo tietää. Rikkaan ja kunnioitetun asesepän tytär ei sovi köyhälle ja vähäpätöiselle merimiehelle."

"Rikkaan asesepän tytär ei ole mitään itselleen ansainnut, vaan on yhtä köyhä kuin merimiehen poikaki. Koska taas hän tahtoo minua ja minä häntä, niin tahdon myöski aialle hänen olla. Kumpiki olemme nuoret, jotta meillä on aikaa odottaa."

"Äitinne, niinkauan kuin hän elää, ei sitä koskaan myönnä."

"Äitini? Minulla ei ole äitiä. Äidikseni nimitetty on ainoastaan äitipuoli ja häntä en tämmöisissä asioissa vähääkään tottele -- en koskaan!"

"Sanoitko koskaan?" kuului etäämpää rääkkyvä ääni, josta kumpiki heti tunsi Hannu Nörrum'in nykyisen huonekunnian, laillisen -- ja useain arveluin mukaan pahankurisenki -- muori Märtan. "Jaa, sen saat kyllä nähdä, että olet totteleva, ja sen sekä nyt että eteenkipäin. Isäsi on vasta matkalta tullut ja on tällä hetkellä herra Hoffman'in luona; heti on hän kotona ja silloin saapi hän kuulla minkälainen tytär hänellä on, sen lupaan minä. Istu nyt muuten kauniisti siinä siksi."

Sen sanottua, jona aikana muori Märta oli saapunut puuhuoneen ovelle, löi hän äkisti sen kiinni ja lukkosi. "Kas niin, tämä saapi olla alkurangaistukseksi."

Sen jäljestä oliki hän jotaki maininnut Staffan sepälleki, mutta hän, muorin lähestyessä, huomaamatta kiertotietä palausi asepajaan. Siitä suuttuneena meni Märta asuntohuoneesensa lujasti päättäen antaa selvä todistus, kuinka vähän hänen n.s. uskottu palveliansa ansaitsi sitä suurta kunnioitusta, minkä oli isännältään voittanut.

Nyt istui Ellen ikäänkuin lintu häkissä yksinään ulkona.

II. Vapauttaja.

Tunnin kuluttua mainitusta tapauksesta tuli pitkä, miellyttävä henkilö merimiespuvussa Hannu Nörrum'in kartanolle. Hän seisahtui aukealle kentälle asuintuvan sivulle, ikäänkuin kuuntelemaan taikka odottamaan jotakuta, jota oli päättänyt kohdata. Hetken kuluttua, kun ei mikään ihmisolento näyttäytynyt ja kärsimys alkoi ennättää loppuunsa, lauloi hän kirkkaalla vaikka hiljaisella äänellä siihen aikaan yleisesti käytettyä, seuraavaa värssyä: Ja sikopaimen näki, kun pensastossa pitkänänsä oli: --

No-no-ni, no-no-ni, no-no-ni no. -- Kuinka mä kuninkaan tyttären saan? Didadelu, didadelu, didadeludei!

Lyhyen vaitiolon perästä aikoi hän jatkaa kun luuli kuulevansa nimeänsä lausuttavan, taitamatta kuitenkaan huomata, mistä se kutsuva ääni todella tuli.

"Oliko se joku?" kysyi hän matalalla äänellä.

"Jens", kuuli hän nyt selkeästi, melkein tutulla äänellä mainittavan toiselta puolen kartanoa.

"Onko se Ellen?" kysyi hän.

"Niin Jens, se olen minä."

"Missä olet sinä?"

"Puuhuoneessa. Tule tänne!"

Mäntä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän osoitetulla paikalla ja tahtoi avata huoneen ovea.

"Mitä, oletko suljettu sinne?" huusi hän hämmästyneenä nähdessään lukon. "Minä kohta murran auki sen."

"Ei, Jens, älä sitä tee, vaan sen sijaan mene katsomaan avainta, josko se riippuu tuvan oven oikealla puolella."

Jens teki niinkun käskettiin, hiipien yhtä huomaamattomasti huoneesen ja ulos, tuoden avaimen ikäänkuin voittosaaliina mukanaan. Siten tuli rakastettunsa vapahdetuksi.

"Me emme pysähdy nyt tänne", sanoi Ellen; "sillä jos äitipuoleni näkisi meidät täällä, nousisi siitä hirmuinen elämä. Lukitse sentähden ovi ja vie avain paikalleen."

Jens'in onnistui, miten edelliselläki kerralla, huomaamatta käydä huoneessa.

"Kas niin", sanoi hän tultuaan hyvin toimittamalta asialtaan, "nyt saapi muori Märta helposti uskoa sinun niinkuin noita tulleen jostaki seinänraosta ulos."

"Uh, älä puhu noidista, vaan tule mukaani, jotta saamme olla häiritsemättä!" sanoi tyttö, tarttuen merimiehen käteen ja pistäytyen ulos kartanolta. He menivät kapeata katua myöten lähellä olevan joen rannalla puilla varjotulle paikalle, ei kaukana Rotnejoesta.

"No, rakas Jens", kysyi Ellen, kun asettuivat ulospistävälle vuoren reunalle, "kuinka olet voinut päästä tänne, ruotsalainenhan on jo tullut maahan?"

"Sen hän on varmaan, sen mahdan minä parhaiten tietää, koska olen hänen nähnyt ja ollut vaarassa joutua hänen kynsiinsäki."

"Ah hirmuista, sanoitko niin? Miten se tapahtui?"

"Katsos, me tulimme purjehtien Itämerelle vähääkään sodasta aavistamatta. Aioimme Lycköhon. Tultuamme Trofsluodon edustalle ja kun piti ohjata pohjoiseen, kohtasimme kaupungista myötäistä purjehtivan kalastajan, joka kertoi Ruotsin kuninkaan tänä aamuna sinne marssineen. Ja joski hän ei itse sinne tullutkaan, niin oli upseerinsa jo kahdeksan päivää sitte ottanut paikan haltuunsa. Me käännyimme takaisin ja huopasimme saarien välitse Nederbyhyn (nyk. Nettraby), missä onnellisesti pääsimme maalle. Mitään tavaran purkaamista ei tapahtunut. Laivuri näki parhaaksi antaa laivan olla ankkurissa hyvän matkaa maalta, jos sattuisi tulemaan tarve lähteä uudestaan merelle. Aukealla tosin olimme siellä täällä nähneet vihollisen laivoja, mutta saaristossa voitiin niitä helposti välttää. Minä sain luvan lähteä kotitienoilleni, ja olen iloissani, koska hyvin tiesin ei teidänkään saavan ruotsalaiselta rauhaa."

"Niin, tiedätsä Jens, siitä puhutaan paljon meidän seassamme. Viisas Inkeri on nähnyt niin ihmeellisiä merkkiä taivaalla, joiden sanoo ennustavan pahaa kaupungille."

"Viisas Inkeri on noita-akka, ja semmoiset aina ennustavat pahaa."

"Älä niin Inkeristä sano. Hän on useasti ennenki sanonut sitä, joka on toteutunut; sitäpaitsi ovat useammat nähneet aivan samaa kuin hänki."

"No mitä sitte ovat nähneet?" kysyi Jens uteliaana. Tosin hän oli sen ikäinen ja kuului siihen ammattiin, missä ei mitään uskottu, oli hän kuitenki edellisen aikakauden lapsi ja uskoi melkein yhtä paljon kun toisetki, mitä povaajat taikka viisas akka taisi kertoa.

"Katso Jens", jatkoi Ellen, "muori Inkeri ja, niinkuin sanottiin, useammat muutki ovat kahdeksan päivää sitte nähneet sangen ihmeellisen näyn. He näkivät sadoittain valkoisiin puettuja miehiä ja naisia, jotka säälien ja voivottain kulkivat ympäri kaupunkia. Se mahtaa jotaki tietää, arvelen mä."

"Saattaa kyllä tapahtua", myönsi Jens, "mutta semmoisiahan näkyjä näkivät edellisenä vuonnaki. Tosi kyllä on, että vihollinen heti sen jäljestä saarsi meidät, mutta mitään ei hän hyötynyt, ehkä sai muutamia taloja polttaa."

"Kummia he kyllä silloinki näkivät, mutta ne eivät olleet niin eläviä kuin nyt. Edellisenä vuonna olivat kummitukset aivan vaiti, mutta nyt huusivat hirmuisesti valittain. Mutta semmoisia ajatellessa unhotan kaiken muun; kuinka oli sitte, Jens, kotimatkasi laita?"

"Minä kuljin mereltä suoraan isolle maantielle mitään vaaraa aavistamatta, kun yht'äkkiä kuulin etäältä hevosen juoksua. Katsahdettuani sinnepäin, josta kumina kuului, huomasin heti suuren, paksun ruotsalaisen sotilaan kääntyvän maantieltä sille tielle, jota minä kuljin."

"Eipä kummempaa!"

"Hän huusi seisahtumaan, mutta niin hupsu en luonnollisesti ollut, vaan sen sijaan juoksin tieltä ja olin parilla hypyllä vasemmalla olevalla mäellä. Kuu olin ennättänyt puiden suojaan, katsahdin huvikseni taakseni, jolloin näin sekä paksun että pari muuta sotilasta kiitävän jäljessäni mäelle, jälkimäiset huutaen paksulle, joka oli edellä: 'ota kiinni tanskalainen! ota hänet kiinni, Bengt! Ammu hänet kuin koiran!'"

"Tehkäät parhaan taitonne mukaan, arvelin minä ja juoksin tiheimpään metsään kotiani kohden."

"Silloinhan eivät voineet sinua seurata."

"Ei, se oli pelkkä mahdottomuus. Kaikissa tapauksissa kuitenki samosin pakoon rivakkailla askeleilla, enkä satuttanut jalkaani maantielle ennenkun Listerby'ssä."

"Eikö siellä sitte löytynyt vihollista?"

"Ei ainoatakaan, eikä ole ollutkaan; mutta en kuitenkaan siellä viipynyt, vaan riensin raittiisti tännepäin, kunnes tapasin talonpoian, jonka kärryillä pääsin aina kaupungin sisälle asti ja nyt olen taas tässä."

"Jumalan kiitos että tulit, aloin jo tulla rauhattomaksi sinun tähtesi."

"Ellen! Ellen, missä olet?" kuului kimakka ääni huutavan Nörrum'in talosta.

"Se on muori, joka kutsuu minua", kuiskasi tyttö ystävälleen, "minun täytyy mennä kotia. Valitse sinä toinen tie, Jens, ja tule sitte ylös meille!"

"Sen teen", vastasi hän ja pujahti varovasti tasaiselle joen mukaan kulkevalle kadulle, jota kulki läheiseen solaan, mikä vei kaupunkiin. Ellen sitävastaan kääntyi päinvastaiselle suunnalle, mennessään tarkasti miettien miten parahiten voisi vastata sitä myrskyä, joka häntä äitipuolen puolesta uhkasi.

III. Vihollinen portilla. -- Yleinen hämmennys.

Jo aikaisin Syyskuun 2:n päivän aamulla oli Rotnaby'ssä suuri hämmennys. Monta erilaista huhua risteili toisiaan. Toinen kertoi ruotsalaisten jo olevan kaupungin muurien lähellä; toinen, etteivät he vielä sinne olleet ennättäneet, mutta varmaan olivat marssimassa sinne. Se oli sitä varmempi, koska useat tarinoitsiat tiesivät kertoa, että vihollinen murhasi, ryösti ja poltti Lyckö'n ja Listerby'n valtatien seutuja. Siitä ei enää olut epäilemistäkään, koska päivän koittaissa useampia satoja maalaisia pakeni kaupunkiin, siellä löytääkseen kumminki henkensä pelastusta, kun jo oli heiltä ryöstetty kaikki, jopa kattoki päänsä päältä. Minkä levottomuuden se herätti on itsestään selvä. Jopa nähtiin niiden, joilla oli kalliimpaa omaisuutta taikka rahoja, kiireesti hankkivan niitä mahdollisesti vakaviin turvapaikkoihin, jotta, jos vihollinen saisi niin suuren vallan että voisi tehdä autioksi heidän huoneensa, pahimman vaaran mentyä jotaki olisi tallella. Tosin löytyi siellä myöski monta, jotka ylenkatsoivat sellaisia varokeinoja. Yhteen aikaan vihollisen ryöstämiskertomusten kanssa liikkui mieltäylentäviä kehoitukseen urhoolliseen vastarintaan, kaupungin pormestarille nimittäin -- se tiedettiin luotettavalta taholta -- oli saapunut kirje sisältäen varmat avun lupaukset niiltä päälliköiltä, mitkä kuningas Fredrik oli määrännyt ruotsalaisia vastaan. Sitäpaitsi herätti edellisen vuoden kokous, jolloin vihollinen kiivaan kahakan perästä mitään toimittamatta sai kääntää hyvästi puolustetuille ja varustetuille kaupungin muureille selkänsä, paljon itseluottamusta.

Myöski oli porvaristo tänään kutsuttu raastupaan pormestaria kohtaamaan, jolla oli sangen tärkeitä asioita heille esiteltävänä. Kokouksen piti tapahtuman auringon noustessa, mutta ennenkun päiväkään ennätti niin valjeta, jotta voitiin selvästi erottaa esineet, alkoivat kaupungin asukkaat näyttäytyä ulkona, useammat kiirehtien kaupungin valleille ja portaille vakaantuaksensa siitä, josko jo vihollista näkyisi taikka kuinka kaukana se mahdollisesti vielä oli, jonka jälkeen seurue ohjasi kulkuaan torille. Sille paikalle olivat porvariston jäsenet järjestään kokoutuneet. Heitä yhä lähemmäksi ahdisti utelias joukko, joka urkki tarkalleen jokaista asiata koskevan sanan, mikä ennestään oli useammalle porvarille tuttu. Paitsi nykyistä tapausta varten sinne majoitettua sotaväkeä, nähtiin sekä torilla, että läheisillä kaduilla uteliaitten kaupunkilaisten joukossa joukko paenneita maalaisia.

Niiden porvarien joukossa jotka olivat ottaneet asemansa lähelle raastuvan rappusia, oli yksi erittäin huomiota puoleensa vetävä. Se oli kookas mies, säteilevillä silmillä ja aina hartioille ulottuvalla mustalla tukalla. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, ryhtinsä syvästi totinen, vakava ja urhokas; koko olentonsa vaati luottamusta ja kunnioitusta. Se mies oli aseseppä Hannu Nörrum, Ellen'in isä. Yleisissä neuvotteluissa osoitti hän niin paljon ymmärrystä ja vakavaa päätöstä, jotta useammat arvelivat hänen taitavan yhtä hyvästi hoitaa pormestarin virkaa kun omaa ammattiaan. Isänmaallinen oli hän myöski ja viime vuoden taistelussa osoittamasta urhoudestaan ja alttiudestaan tiesi jokainen kertoa. Luonnollista siis oli että jokainen tahtoi päästä häntä niin lähelle, kun suinki, jonkatähden oikea tunko syntyi sillä puolella toria.