Part 6

Oi, miten pikaisesti matka kului nyt; lieneekö tuntunut siltä vaan sen tähden, että hän ei halunnut kotiin! Vanhan muuraajan kuva ja jokapäiväisen elämän ikävyys oli kauhistavana ja hirmustuttavana hänen edessään; hän oli ikäänkuin sellainen ihminen, jonka, raitista vuori-ilmaa hengitettyään, täytyy taas laskeutua synkkään maanalaiseen kaivokseen. Mutta hän ei tahtonut kuitenkaan valittaa, vaan olla tyyni ja kärsiväinen; toivoa hän ei kuitenkaan voinut mitään tulevaisuudelta, ei ainakaan vielä. Hän itki raskaita ja katkeria kyyneleitä isän tähden, helliä ja lohdullisia pienen siskonsa tähden.

Postihuoneella lähti hän vaunuista ja kulki siitä jalkaisin kotiansa. Pienen talon portti oli auki ja asuinhuoneen ovi raollansa. Kissa istui kynnyksellä ja tirkisteli Annaa synkeästi kirkkailla, vehreillä silmillänsä. Inhottava huonon tupakan ja juomain haju tunki huoneesta; hän kuuli siellä pelattavan korttia ja tunsi isänsä äänen.

"Mitä sanot ristisotamiehestä, poikaseni? -- Pistätkö senkin suuhusi, hääh?"

Annan käsi, jolla hän jo oli tarttumassa avaimeen, vaipui jälleen alas. Hän ei voinut näyttäytyä isälleen nykyisessä mielentilassaan. Mutta mitä hänen oli tekeminen? Heti muistuivat hänelle mieleensä takapihan puolella asuvat siistit ystävänsä ja hän kiirehti heidän luoksensa.

"Astukaa sisään! astukaa sisään! Herra Jumala, neitihän siellä onkin!" lausui samoin kuin ennenkin iloinen ja vieraanvarainen ääni. Tuo pieni huone oli tavallista siistimpi ja puhtaampi. Helluntaililjat ja aurikit seisoivat lasissa piirongilla eikä mitään jokapäiväisen työn jälkiä näkynyt huoneessa. Pesijävaimo oli pukeutuneena mustaan juhlavaatteukseensa ja kaksoisilla olivat uudet koltit yllä. Heillä nähtävästi oli jotakin toimessa.

"Tervetuloa, hyvä neiti, minä pelkäsin teidän jo jäävän sinne, kun viivyitte jo niin pitkän ajan ja minä olinkin suoraan iloinen teidän tähtenne, vaikka meidän oli sangen vaikeata lohduttaa Riikaa, sen Jumala tietää. Hän on nyt ulkona, pienokainen, Pekan kanssa. He menivät viemään seppelettä isän haudalle, sillä tänään, tiedättekö neitiseni, on Pekkani syntymäpäivä ja sen tähden täytyy hautaa vähän koristaa, ymmärrättehän! Oli oikein, että tulitte tänne; te tarvitsette lepoa, nähdäkseni; Herra Jumala, miten vaalea te olette! Istukaa tänne nojatuoliin, siunattu lapseni, minä asetan toisen pienen tuolin jalkainne alle ja peitän teidät hetkiseksi aikaa! Kas niin! Tänne ei tule ainoatakaan elävää olentoa paitsi Pekka, enkä minä lähde teidän vierestänne."

Kun Anna heräsi, oli jo päivä hämärtynyt. Pieni Riika hipsutteli varovaisesti varpaillansa; kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä. Pekka seisoi nojaten seinää vastaan vaatetettuna juhlapukuunsa, hän ei tietänyt oikein, mitä hänen olisi tekeminen.

"Tiedätkö, äitini"; lausui hän, "minulle tulee sangen ikäväksi käydä joutilaana kaiket päivät; luuletko todellakin Jumalan hyväksyvän sitä?"

"Se lienee Herramme tahto, Pekkani, että me muistamme häntä ja koettelemme sydäntämme."

"Niin kylläkin, mutta minä voisin sitä tehdä paljoa paremmin työskennellessäni. -- Kuulehan, äitini, tehtaan herra Sivertsen on sanonut rovastille, että hän tahtoo ottaa minun huostaansa ja antaa minulle jotakin oppia. Tuo on hyvin mahdollista ja minä tahdon siis tarjoutua hänelle ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja kunnolliseksi mieheksi, niin että ei lasteni tarvitse hävetä minun tähteni, miten tuon nuoren neiti rukan täytyy hävetä tunnotonta isäänsä."

"Vaiti, vaiti, Pekka!"

"Jaa, sen minä sanon", jatkoi hän päättäväisellä äänellä, huolimatta keskeyttämisestä, "jos hän ei olisi ollut hänen isänsä eikä tuollainen kurja rampa, niin olisin minä lyönyt häntä vasten kasvoja, kun hän oli sinulle hävytön näinä päivinä."

"Ole vaiti jo, Pekka, neiti on jo hereillään. -- Herra Jumala miten tuo herra Sivertsen on tehnyt kunniallisesti; jospa siitä vaan jotakin tulisi! Mitä tahdot, pikku Riika?"

"Niin, äiti, onko sinulla enää mitään leivoksia hänelle, kun hän herää? Vielähän niitä jäi jälelle?"

"Onpa niinkin, lapsi kulta, sitä olen itsekin ajatellut. No, miten voitte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvin? Lieneekö meidän keskustelumme häirinnyt teitä?"

"Ei, ei suinkaan. Te olette minulle niin erinomaisen hyvä ja ystävällinen. Minä en tiedä, miten voisin teitä kiittää. Minä toivon onnea ja Jumalan siunausta sinulle, pikku Pekka! Ja katsopa, tässähän Riika on! Mutta oletko todellakin pikku Riika? Sinähän olet tullut niin punaposkiseksi ja rivakkaaksi, että tuskin voin tuntea sinua enää."

"Niin, Jumalan kiitos! Onpa ikään kuin hän olisi alkanut uudestaan elää. Nyt varmaankin, neiti, juotte Pekan maljan. Tässä on hiukan simaa ja vähän omena-hilloa. Tuo on tosin sunnuntaillista jäännöstä, mutta minä kuitenkin uskallan tarjota tätä teille. Ah, elkää vielä lähtekö; me olemme lähettäneet sanan sisarellenne ja hän on nyt tuolla vastapäätä siivoamistoimessa. Minä en voinut olla ukolle mieliksi ja sen tähden pysyinkin poissa siellä. Hän on koko ajan ollut itseksensä; niinpä niinkin, kullakin ovat omat huvituksensa."

Annan mennessä isän luokse, istui tämä puoleksi sävyisän puoleksi vihaisen näköisenä nojatuolissa. Tiina kuleksi hiljaisesti mutisten ympäriinsä tomua pyyhkimässä.

"Niin, sinä tulit takaisin kuitenkin", lausui isä; "niin aina, niin aina! Sinä uskonet, että minä paljon kaipasin sinua, tyttäreni. Eipä tosiaankaan ole kaikilla sydäntä osoittaakseen hyvyyttään tällaiselle hylkiölle; niinpä niinkin!"

Annalla oli kuitenkin sangen vähän sydäntä hänelle tällä hetkellä; hänessä oli jotakin, joka vastusteli sitä, että tuo ukko oli hänen isänsä.

"No", jatkoi ukko polkien tahtia rastaalla puukengällänsä, "kuoliko vaimo?"

"Oi, ei, vaan nuori tytär!"

"Vai niin! Niin, sitä tietä täytyy meidän kaikkien kulkea joko ennemmin taikka myöhemmin."

"Miten sinä näytät kurjalta!" lausui Tiina kylmästi laskien kätensä Annan olkapäälle. "Elä nyt enää sinä rupea sairastelemaan! Vielä toinen asia sinulle! Sinä et saa milloinkaan antaa isälle rahaa; hän tuhlaa vaan ne ja saattaa meille vielä häpeätä kaupan päälle, niin sanoo Kristofferikin. Kyllä olisit saanut nähdä, miltä täällä olisivat näyttäneet paikat ennen, kun sain vähän siivotuksi; minä kyllä tietäisin hoitaa häntä sairaana, jos hän olisi luonani."

Oi, miten tuo oli hirmuinen ilta! Anna kiitti Jumalaa, kun hän viimeinkin pääsi yksinään pieneen, ahtaasen makuukammioonsa.

Seuraavana aamuna meni hän hyvin varhain ulos. Hän sai vastustamattoman halun kohdata pientä Johannaa ja ehkäpä saada kuulla hänen lausuvan yhdenkään osanottavaisen sanan. Tuo nuori neito sattui juuri olemaan yksinänsä salissa. Hän istui akkunan ääressä ja leikitteli kanarialintuinsa kanssa ja katsoi kummastuneena, kun Anna astui sisään vaaleana ja mustiin vaatteisin pukeuneena.

"Minun pieni kasvattisiskoni on kuollut", lausui Anna tuskin kuultavalla äänellä, "ja minä olen sangen murheellinen. Oi, jospa te tietäisitte, miten kadun sitä, että hyljäsin teidän ystävyytenne sen sijasta, kun minun olisi pitänyt siitä kiittämän Jumalaa! Minä pidän sangen paljon teistä, Johanna!"

Ennen kun Anna oli lopettanut puheensa, kiersi Johanna kätensä hänen kaulansa ympärille ja Anna tunsi hänen kyyneleensä kuumina putoovan poskillensa. Tuo hyvä, pieni sydän oli yhtä valmis itkemään toisten kanssa kuin nauramaankin.

"Kuulkaapa, mitä isäni sanoo teistä!" lausui Johanna hyvästi jättäessään. "Hän sanoo, että te olette oiva neito ja että teitä ei Herra unhota."

VI.

Jo samana päivänä alkoi Anna entisen toimensa. Hän tunsi tarvitsevansa olla sangen ahkera, jos hän mieli kantaa kuormansa. Nuo olivat pitkiä ja raskaita päiviä, mutta hän taisteli rohkeasti epätoivoa vastaan, kantoi kuormansa hiljaisuudessa ja teki kaikki saadaksensa isälleen kodin hupaiseksi. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Kuu Anua luki hänelle, nukkui hän eikä heidän keskustelunsa sujunut milloinkaan. Mistäpä he voivat puhuakaan -- olihan heidän käsitteensä elämästä niin kokonaan eroavaiset. Jospa Anna olisi löytänyt isässänsä ainoankin ominaisuuden, jota hän olisi voinut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi hän unohtanut monet vastenmieliset asiat, -- mutta ei, sitä etsi hän turhaan. Ainoa side, mikä heitä yhdisti, oli isän avuttomuus, mutta se side olikin kylliksi vahva.

Ja viikko kului viikon jälkeen, kuukausi kuukauden jälkeen siksi, kun viimeinkin syyskuun kahdeksaskolmatta päivä, hopeahää-päivä, valkeni. Samana päivänä olivat markkinat tuossa pienessä kaupungissa ja Annalla oli joutoaikaa. Ah, jospa hän olisi saattanut rientää pois kaikesta melusta ja pauhusta ja viettää päivänsä hiljaisessa yksinäisyydessä rukoillen ja ajatellen!

"Mihin menet, isä?"

"Täytyyhän mennä ulos vähän katselemaan ympärilleni. Eihän tunnu ensinkään hupaiselta istua yhtä mittaa huoneessa, juuri kuin jos olisi vankeudessa; sinun ei tarvitse minua kauan kaivata. Ooho, niinpä niinkin, mitä pitänee tehdä!"

Ei, häntä ei todellakaan kaivattu. Anna hengitti paljoa vapaammin, kun hän oli lähtenyt huoneesta.

Mitenhän lienee ollutkaan laita tuolla rakkaassa, siunatussa kodissa? Kävelivätköhän he yksinään suruisin sydämin Klaaran haudalle, vai olikohan Kustaa heidän seurassaan? Anna ajatteli äidin sanoja: "minulle siintää jo apu", mutta ah, hän itse ei mitään nähnyt! Jos Kustaa rupeisi häntä puolustamaan isällensä -- ja sen hän varmaankin teki, tunsihan Anna hänen niin hyvin -- toisihan se uutta taistelua ja levottomuutta kotiin! Oi, jospa hän kuitenkin saisi olla poissa! Hän tahtoi paljoa mieluummin lausua jäähyväiset koko elämänsä onnellisuudelle, kuin olla isän ja pojan välisen eripuraisuuden syynä!

Kun muuraaja hetkisen kuluttua palasi kotiinsa, hämmästyi Anna hänen kummallista, levotonta oloansa. Tavallinen tyyneys oli ikään kuin puhallettu pois ja hän loi epäileväisen silmäyksen ympärillensä huoneesen. Sen jälestä katsoi hän ulos kadulle ja viimein Annaa.

"Onkohan täällä joku käynyt, hääh?"

"Ei ainoakaan ihminen."

Jens katseli tyyntyneenä ja jatkoi ystävällisemmin:

"Saattaisithan mennä vähän ulos, tyttöseni, katselemaan markkinoin menoa. Minä olen liian vanha, nähdäkseni, ja väsyn pian. Ooho, Jumala yksin tietää, miten kauan sinä saat minua pitää!"

Anna ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi vastaaminen. Näyttihän tuo vanha mies oikein kummalliselta! Mikähän hänellä nyt oikeastaan oli asiana?

"No, etkö tahdo mennä ulos, Annaseni?"

"Minä jään mieluummin kotia. Ethän voi varmaankaan oikein hyvin?"

"Hullutusta, minä en ole milloinkaan voinut paremmin. Minä tarvitsen vaan vähän lepoa ja oikaista hetkeksi nojatuoliin. Ooho, minä sinuna olisin kuitenkin ulkona!"

Kun Anna luuli läsnäolollansa häiritsevänsä hänen lepoansa, kiirehti hän ulos turhaan miettien, mitä ukko oikeastaan tarkoitti ja mikä hänellä oli. Ehkä oli hän, miten kerran ennenkin, tehnyt velkaa ja pelkäsi nyt tultavan sitä vaatimaan takaisin? Vai oliko tapahtunut jotakin vielä pahempaa? Anna oli sangen tuskallinen ja epätoivoinen.

"No, neiti!" kuului äkisti Pekan ääni Annan läheltä; "saiko hän teistä selvää?"

"Kuka?"

"Niin, oli eräs hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muuraaja Martensen asuu ja sanoi tunteneensa hänen jo lapsuuden päivistä saakka ja tahtovansa mielellänsä puhua hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä teidän isänne käyttäivän häpeällisesti, mutta kun hän joutui sinne oli hän jo lähtenyt pois", kertoi hän.

"Oletko häntä nähnyt milloinkaan ennen?"

"En, en milloinkaan, mutta minä luulen hänen olleen koulun-opettajan."

Olikohan tuo missään suhteessa hänen isänsä levottomuuteen ja hänen toivoonsa saada tyttärensä tieltänsä pois, mietti Anna itseksensä käydessään takaisin kotiin. Olihan tuo lähes uskottavaa. Jumala olkoon kiitetty, että tuo mies ei kumminkaan ollut poliisikonstaapeli!

Kaikuva ääni kohtasi Annan korvia kun hän kulki akkunan ohitse ja kun hän avasi oven, kuuli hän isän huudahtavan: "No Jumala varjelkoon, siellähän on Anna!" Sun hän astui sisään, oli isä jo ennättänyt mennä pois ja hyvin vanha mies valkeine peruukkineen, ystävällisine sinisilmineen ja suurine valkeine kaulahuivineen istui hänen sijallansa nojatuolissa. Hän oli pulskanlainen, viisaalta, rauhalliselta ja hyväntahtoiselta näyttävä vanhus. Hän nojasi molemmilla käsillään keppiinsä ja oli laskenut leukansa käsillensä; siinä tirkisteli hän miettiväisenä eteensä.

"Hyvä neitoseni!" alkoi hän pitkäveteisesti katsoen hyvin ystävällisesti ja tutusti Annaa. "Minulla on teille jotakin ilmoitettavana. Varustakaa itseänne kuulemaan odottamatonta uutista. No no, elkää pelätkö, ei tämä ole mitään onnettomuutta, päin vastoin. Jumala, miten te olette hänen näköisensä."

"Kenen näköinen? Oi, minä värisen hämmästyksestä, mitä tämä kaikki merkitsee? Elkää Jumalan tähden suuttuko minuun, mutta olkaa Jumalan tähden lyhytpuheinen! Minä en voi tätä kärsiä."

Tuo kunniallinen koulun-opettaja kadotti kokonaan konseptinsa Annan hätäisyyden tähden.

"Minä en todellakaan saata niin suoraan käydä itse asiaan, se on minun luonnettani vastaan. Minä en aavistanutkaan teidän olevan täällä; minä luulin teidän olevan hoidossa kasvatevanhempainne luona; muuten olisin tullut tänne ennemmin huolimatta luuvalostani ja muista pienistä taudeistani. Tänään nähtyäni Jens'in torilla, viittasin hänelle saadakseni joitakuita tietoja teistä, mutta hän tuli matkaansa, miten tavallisesti silloin, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissansa. Hän on tehnyt sangen tunnottomasti, kun hän ei ole teille heti ilmaissut erehdystä."

"Mitä erehdystä?" Huone pyöri ympäri Annan silmissä ja hän katseli tuota vanhaa ukkoa ikäänkuin sumun lävitse. "Mitä erehdystä?!"

"Sitä, että hän olisi teidän isänne."

"Eikö hän sitte olekaan minun isäni? Oi, minä olen lähes kadottaa järkeni!"

"Pitää opetella olemaan tyynenä kaikissa elämän kohtauksissa!" lausui koulun-opettaja nuhdellen. "Mutta teillä on äitinne luonne, huomatakseni: hän tuli myös aina niin innostuneeksi, tuo hyvä, autuas sielu. Ei, muuraaja ei ole teidän isänne. Kun teidän molemmat vanhempanne olivat kuolleet, pyydettiin hänen vaimoansa Malinaa hyvillä ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen tyttönsä kanssa. Hän oli hilpeä ja ahkera vaimo ja hän suostui pyyntöön. Sittemmin kuulin erään arvoisan ja hyvin voivan perheen ottaneen teidän omaksi lapsekseen ja minä luulin kaikki olevan hyvin."

"Uskallanko uskoa tätä?" kysyi Anna lähes polvilleen langeten. "Ettehän te pilkkaa minua?"

"Miten voisinkaan minä, haudan partaalla horjuva vanhus", jatkoi koulun-opettaja samalla vaipuneella ja muuttamattomalla äänellä; "miten voisinkaan tehdä pilaa näin vakavista asioista? Jens Martensen, niin totta, kuin Jumala elää, ei ole teidän isänne. Hän on kohdellut teitä luonnottomasti ja teillä on kyllä syytä suuttua häneen. Minä ymmärrän kyllä, että teidän on sangen vaikeaa hänelle tätä antaa anteeksi."

Anna seisoi hiljaisena ja kuunteli hämmästyneenä hänen selitystänsä; oliko tuo pelottava taakka, joka hänen oli vaivuttanut maahan, todellakin poistunut, olivatko kahleet, jotka olivat häntä niin lujasti kiinnittäneet, pudonneet pois?

"Oi, te erehdytte!" vastasi hän, "minä olen liian onnellinen, liian sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen voidakseni kantaa vihan ja katkeruutta. -- Onko hän tuolla sisällä, mahtaneeko hän todellakin pelätä minua?"

Muuraaja seisoi köyristyneenä nurkassa pelon ja häpeän surkeana kuvana. Kun ovi aukeni, loi hän hämmästyneen katseen nuoreen neitoon, joka kuitenkin lähestyi häntä ja ojensi ystävällisesti kätensä hänelle sääliväisellä, lähespä sydämellisellä liikutuksella. Hän voi kyllä antaa anteeksi hänelle kerrassaan kaikki nyt, kun hän ei ollut hänen isänsä.

Tuo odottamaton lempeys vaikutti Jens'iin niin, että hän rohkeni astua esiin anteeksi-pyyntöinensä. Hän ei ollut lähettänyt sanaa Annalle, Anna oli tullut itsestänsä ja kasvatevanhempansa olisivat hänen kyllä ottaneet vastaan jos hän olisi mennyt takaisin. Jos hän olisi ollut terve ja työhön kykenevä, niin hän ei milloinkaan olisi unhottanut totuutta, mutta kiusaus oli ollut liian ankara tuollaiselle kurjalle, vanhalle rahjukselle. No, nyt varmaankin tuntuu köyhäin huone hänelle hyvältä, sillä sinne täytyi hänen mennä; Anna ei suinkaan enää tahdo häntä holhota.

Tuo lause oli puoleksi kysyväinen huomautus ja Anna vastasi iloissansa, että hänellä ei ollut tarkotusta heti jättää vanhaa muuraajaa oman onnensa nojaan!

"Minähän olen itse turmellut teidän, Jens -- oi miten tuntui suloiselta, kun et tarvinnut enää nimittää häntä isäksensä! -- minä saan myös katsoa, mitä voin tehdä teidän hyväksenne."

Koulun-opettaja pyysi Annaa sen jälestä tulemaan kanssaan kotiinsa. Matkalla tahtoi hän kertoa hänelle hänen vanhemmistansa. Matka oli tuskin penikulman pituinen, jos he kulkisivat metsän poikki ja Anna voisi kyllä maata yönsä kouluhuoneissa. Koulun-opettajan miniä tulisi varmaankin kovin iloiseksi, jos hän näkisi Annan.

Oi tuohan oli suloista ja virkistävää, mennä ulos vapaasen ilmaan! Anna ei ollut alakuloisuutensa tähden voinut iloita kesän ihanuudesta eikä tuntea mitään suloutta luonnon kauneudesta, mutta nyt alkoi hänelle kokonaan uusi elämä. Metsä oli myös sangen juhlallinen. Auringon säteet laskeutuivat viistoisesti solakoihin puiden runkoihin ja siellä täällä kultasi se äsken puhjenneita, pieniä lehtiä. Tyyni hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei lehtikään värähtänyt, ja kirkas ilma oli puhdas ja sinertävä. Vanha koulun-opettaja oli huono käymämies, jonka tähden matka joutui hitaasti, mutta eihän heillä ollut mihinkään kiirettä, niin vakuutti vanhus.

"Minä olen usein toivonut", alkoi koulun-opettaja, "saadakseni kohdata teitä ja puhua kanssanne äidistänne. Minä uskoin kyllä teillä olevan kaikki hyvin ja teidän elävän onnellisena ja hyvin voivana, mutta kuitenkin toivoin sitä ja ajattelin, että minä tarkoin katsoen olen velvollinen sen tekemään. Äitinne tuli kouluun kahdeksan vuotisena lapsena ja kaitsi meidän hanhia. Tuolla pienokaisella ei ollut isää ei äitiä, ei veljeä eikä sisarta ja hän jäi siis kokonaan meidän huostaamme. Hän oli reipas pieni tyttö ja kun hän kasvoi suuremmaksi, otimme me hänen palvelustytöksemme ja viimein tuli hän juuri kuin omaksi tyttäreksemme; meillä oli itsellä vaan poikia. Äiti, minun vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli perheemme siunaus ja tuo nuori neitonen oli niin tyytyväinen ja sanoi ei koskaan tahtovansa lähteä meiltä pois. Mutta meillä vanhoilla olivat omat mietteemme, sillä poikani, Maunu -- hän, jolla nyt on koulu -- katseli häntä hyvällä silmällä ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää. Eräänä päivänä -- Sissa oli noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen eli niille paikoille -- uskoi hän äidille asiansa että eräs kalastaja oli kysynyt häneltä, tahtoiko hän tulla hänen vaimoksensa ja hän niin mielellänsä tahtoi sen tehdä. Äiti selitti kalastajan olevan liian alhaisen, itkien rukoili ja pyysi häntä siitä luopumaan, mutta ei, siitä ei ollut vähintäkään apua. No, minä läksin matkaan katsomaan poikaa ja hän oli kaunis kunnollinen mies, mustahiuksinen ja tummasilmäinen, reima kuin kuninkaan poika. Hänen isänsä oli ulkomaalainen ja toiset kalastajat nimittivät häntä spanialaiseksi ja väittivät hänen olevan katolilaisen, mutta en minä sitä uskonut. Hän oli hyvä kristitty varmaan ja ahkera, kelpo poika. Hän oli saanut metallin ihmishengen pelastuksesta; hän näytti minulle sen ynnä huoneensa ja huonekalunsa ja sitten lupasi hän tulla oikein hyväksi mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä ja kaikki kävi hyvin; äiti teki sen minkä voi. Vanha konsistorioneuvos eli silloin vielä ja esitteli morsiamen maljan ja puhui monta kaunista asiaa. -- Oli luonnollista, että me kaipasimme Sissaa joka paikassa. Äiti tuli äreäksi eikä uudella palvelustytöllä ollut mitkään hyvät päivät, ei alussa ainakaan. Minä kävin usein kalastajan luona ja kun kysyin Sissalta, miltä hänestä tuntui olo, vastasi hän aina: Ah minusta tuntuu siltä kuin olisin taivaassa! Mutta niin suuri onnellisuus kestää harvoin kauan. Hekään eivät olleet naineina vuottakaan, ennen kuin meri otti onnellisen aviomiehen. Seuraavana päivänä synnyitte te ja Sissa kuoli. Tämä on paras, minkä Herra voi minulle tehdä, lausui hän sinä hetkenä, jonka jälestä hän sulki silmänsä kuolon uneen. Hän ottaa kyllä hoitoonsa pienen tyttöseni, minä en ole siitä ensinkään huolellinen. Minun vanha vaimoni oli itkeä silmänsä turmiolle. Hän olisi mielellään ottanut heti lapsen, mutta minä katsoin viisaammaksi antaa hänen eräälle vaimolle, jolla itsellään oli pieni lapsi, siksi, kunnes hän tulisi vanhemmaksi ja niin te jouduitte Malinalle. Äiti tuli kuitenkin sairaaksi ja kuoli, ja kun Jens Martensen palon jälkeen tuli ja kertoi minulle teidän olevan hyvissä käsissä, uskoin minä kaikki tapahtuneen parhaimman mukaan. Minun piti kuuleman asiaa lähemmältä, mutta minä voin niihin aikoihin sangen huonosti; ilo oli minulta kokonaan kadonnut eikä minulta tullut mitään. -- Nyt saatte nähdä haudat kirkkotarhassa ja maata siinä pienessä kammarissa, mikä Sissalla oli silloin, kun hän oli meillä; miniäni käyttää juuri sitä vierashuoneena. Äitinne todistuskirjat saatte myös ynnä metallin; minä olen usein ajatellut lähettää ne teille."

Annan sydän sykki kiivaasti, kun hän kuunteli vanhuksen kertomusta; hän ei voinut pidättää itkuansa ja hän oli kuitenkin niin iloinen ja kiitollinen.

"Te olitte niin isänne näköinen ensin nähdessäni teidän", jatkoi vanhus, "mutta kun tarkemmin katselen, niin on teissä myös jotakin, joka muistuttaa minulle Sissaa. Katsokaapa, täällä on kouluhuone! Poikani vaimo on varmaan murehtinut appinsa tähden illan tultua. Hän seisoo ovella, nähdäkseni, pienin lapsi käsivarrellaan ja vartoo minua."

Miniä tuli silminnähden rauhoitetuksi, kun hän näki vanhuksen ja viittasi tervetuloa hänelle nenäliinallansa. Hän oli suoraluontoinen, ystävällinen ja kaunis, pieni nainen ja hän tervehti Annaa teeskentelemättömällä kohteliaisuudella. Kun hän sai kuulla, ken tuo nuori neito oli, löi hän käsiänsä yhteen ja huudahti:

"No, suuri Jumala, mikä ihmeellinen sattumus. Ja minä juuri äsken lausuin Maunulle: Kun ei vaan appia olisi kohdannut joku onnettomuus; hänellä oli sellainen levottomuus lähteä matkaan tänä aamuna, mikä ei koskaan ennusta hyvää. Niin, sen verran me ihmiset tiedämme!"

Kun tuo ystävällinen vanhus oli levännyt muutaman silmänräpäyksen, seurasi hän Annaa kirkkotarhaan.

"Tässä se on", lausui hän ja meni sitten toiselle kummulle; varmaankin tahtoi Anna olla mieluimmin yksinänsä.

Anna laskeusi polvilleen pienen, yksinkertaisen puuristin juurelle ja kiitti Jumalaa vanhempainsa tähden. Hän oli ylpeä omistaessaan niiksi tuon köyhän palvelustytön ja alhaisen kalastajan ja tahtoi säilyttää heidän muistonsa mielessään pyhänä aarteena.

Tuntui niin kummalliselta istua illalla siinä huoneessa, missä äiti oli asunut. Taivas oli aivan selvä ja etäällä näkyi valkea juova, se oli ranta, missä Annan isä oli saanut kuolemansa. Ja Anna ajatteli sitä uskollista rakkautta, mikä oli yhdistänyt hänen vanhempansa ja miten lohdullisena äiti oli uskonut pienen lapsensa Jumalan huostaan. Sen jälestä rukoili hän hartaasti kasvatevanhempainsa puolesta. Jospa hän olisi tiennyt asiain oikean laidan, niin hän olisi ainaiseksi jäänyt heidän luoksensa. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, hän näki selvästi, että se ei olisi ollut hyvä. Tämä näennäisesti kadotettu vuosi oli kantanut hedelmiä, sen hän tunnusti nöyränä ja kiitollisena Jumalalle. Hän tiesi nyt, että hän oli heikko ja voimaton olento, mutta hän tiesi myös sen, mikä oli hänen väkevyytensä. Hän tiesi, että Jumala tahtoi hänelle antaa kaikki, jos Hän vaan sai hänen raukan, syntisen sydämensä vastamaksoksi.

Seuraavana päivänä jätti hän aikaseen hyvästi koulun-opettajan perheen ja meni matkaansa keveällä ja iloisella mielellä. Hän oli saavuttanut jälleen yhdistyksen oikeiden vanhempainsa kanssa ja onhan Herra kylliksi voimallinen taivuttamaan kasvate-isänsäkin sydämen. Hän astui kiireesti tietänsä, mutta seisahtui kuitenkin usein etsiäkseen käteensä metallia ja äitinsä todistuskirjoja, tullakseen vakuutetuksi, että tuo kaikki ei ollut unta.