Part 6

Kun Arne saha olkapäällä astui jään yli järven toiselle puolelle ja sieltä ylös Böeniä kohden, näytti tämä hänestä muhkealta talolta. Huonerakennus oli vasta hiljakkoin maalattu; häntä vähin vilusti ja kenties se hänestä juuri sentähden näytti niin kodikkaalta ja hauskalta. Hän meni suorinta tietä kartanoon karjapihan yläpuolitse; siellä seisoi parvi tuuheakarvaisia vuohia lumessa, nakerrellen kuoria muutamista havupuun oksista, karjakoira juoksi edes takaisin luhan portailla ja haukkui aivan kuin olisi paholainen itse tullut taloon; mutta heti kun Arne vaan pysähtyi, heilutteli se häntäänsä ja antoi taputtaa itseään. Kyökin ovea aukaistiin usein ja Arne katsahti joka kerran sinne päin; mutta sieltä tuli vaan joko karjapiika maitokehloineen tai kyökkipiika, joka viskasi jotakin vuohille karjapihaan. Riihtä puitiin parast'aikaa ja varstat kävivät tiukkaan; vasemmalla puolen halkokatoksen luona seisoi poika ja löi puita; hänen takanaan oli suuret halkopinot. Arne jätti sahansa sen viereen ja meni kyökkiin; siellä oli valkoista hiekkaa laattialla ja hiekalle oli ripoitettu katajan havuja; seinillä kirkkaat kupariastiat kiilsivät ja hyllyllä oli pitkä rivi pystyyn asetettuja tina-astioita. Puolipäiväinen oli juuri tulella. Hän pyysi saada Bårdia puhutella. "Mene tuonne tupaan!" sanoi eräs sisällä olevista, sormellaan osoittaen ovea peräseinällä; Arne meni; ovessa ei ollut linkkua vaan messinkinen vedike; sisällä oli kaikki valoisata ja kaunista; kattoon oli maalattu somia ruusuja, kaapit olivat punaisia, omistajan nimi mustalla oviin piirrettynä, sänky oli myöskin punainen, mutta reunoissa oli siniset juovat. Harteva, suopeakasvoinen mies istui piisin luona astioita vannehtien, tuon pitkän pöydän luona istui vaimo, jolla oli myssy päässä ja ruumiinmukaiset vaatteet; hän oli pitkä ja solakka; vaimo jakeli jyviä kahteen eri läjään. Muita ei huoneessa ollut.

"Hyvää päivää!" lausui Arne ottaen lakin päästään. Molemmat katsoivat häneen; mies hymyeli ja kysyi ken hän oli. -- "Hän se oli, jota oli haettu tänne sahaamaan." -- Mies hymyeli vieläkin enemmän ja lausui samalla kun painoi päänsä alas ja taaskin jatkoi työtään: "Vai niin, Arne Kampen." -- "Arne Kampen?" huudahti vaimo ja tuijotti häneen. Mies vähän katsahti ylös työstään ja hymyeli taaskin. "Räätäli-Niilon poika", lausui hän ja jatkoi työtään.

Vähän sen jälkeen oli vaimo noussut istuviltaan, mennyt hyllyä kohden, kääntynyt sieltä ja mennyt kaapille, kääntynyt taaskin ja kun hän viimeinkin oli kumarruksissaan pöydän ääressä haeskellen jotakin laatikosta, kysyi hän, silmiään nostamatta: "Tuleeko _hän tänne_ työhön?" -- "Tulet", lausui mies, eikä myöskään nostanut silmiään työstä. -- "Ei sinua kukaan pyydä edes istumaankaan", -- puhui nyt mies Arnelle. Tämä kävi penkin luokse, vaimo läksi ulos, mies jatkoi työtään; Arne kysyi eikö hän saisi aloittaa. "Saatamme syödä puolipäiväistä ensin."

Vaimo ei enää tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran aukeni, oli se Eli, joka sieltä tuli. Hän ei ensin ollut näkevinäänkään Arnea; mutta kun tämä nousi häntä tervehtimään seisahtui tyttö ja antoi hänelle kättä, ehkei hän kuitenkaan silmiään häneen luonut. Pari sanaa he siinä vaihtoivat; isä vaan työskenteli. Tytön hiukset olivat palmikoitut, hän oli puettu ahdashihaseen liivihameesen, oli hoikka ja solakka, käsiranne hänellä oli pyöreä, mutta käsi pienoinen. Hän katti pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta Arne atrioitsi täällä isäntäväen kanssa; he, näet, osuivat sinä päivänä syömään erikseen, vaikka muuten tavallisesti söivät kaikin yhdessä pitkän pöydän ympärillä valoisassa kyökissä. "Eikö äiti tule?" -- "Ei hän tule, hän on luhdissa villoja punnitsemassa." -- "Oletko häntä kutsunut?" -- "Olen, mutta ei hän sanonut ruuasta välittävänsä." Tuli hetkinen äänettömyys. -- "Onhan siellä luhdissa jokseenkin kylmä?" -- "Ei äiti antanut minun laittaa sinne tulta."

Jälkeen puolen päivän Arne oli työssä; iltasella hän taas istui tuvassa muiden kanssa. Vaimokin oli silloin sisällä. Naiset neuloivat; mies teeskenteli yhtä ja toista pientä kapinetta; Arne häntä auttoi; tuntikausi siinä varmaankin istuttiin aivan puhumattomina; sillä Elikin, joka muuten näytti olevan talon ratto, istui nyt hiljaisena työnsä ääressä. Arne ajatteli kauhistuksella, että hänenkin kotonaan usein oli laita näin; mutta hänestä tuntui, kuin hän sen vasta nyt oikein käsittäisi. Kerran Eli veti syvään henkeä, ikäänkuin hän jo olisi tarpeeksi asti pidättänyt itseään, ja sitten hän purskahti nauramaan. Isä nauroi myös, ja tuo jo Arneakin rupesi naurattamaan. Sitten he puhelivat yhtä ja toista, enimmäkseen hän ja Eli; isä siihen myöskin lausui jonkun sanan silloin tällöin. Kerran kun Arne oli puhunut pitemmältä ja lausunut ajatuksensa hyvin, tuli hän katsahtaneeksi ylös; silloin tapasi hän äidin, Birgit'in, katseen; tämä oli antanut työnsä vaipua helmaansa ja istui siinä silmät Arneen kiintyneinä. Nyt hän jälleen tarttui työhönsä, mutta heti kun Arne sanankaan vaan lausui, loi hän taaskin silmänsä häneen.

Tulipa niin maata panon aika, ja itse kukin meni omalle leposijalleen. Arne tahtoi panna merkille sen unen, jonka hän ensimmäisenä yönä näki tässä vieraassa paikassa; mutta siinä ei ollut päätä eikä pontta. Hän ei ollut koko päivänä puhunut isännän kanssa paljon mitään; mutta yöllä hän uneksi yksinomaisesti vaan hänestä. Bård oli viimeiseksi lyöpävinään korttia Räätäli-Niilon kanssa. Tämä oli vaaleana vihasta, mutta Bård vaan naurahteli ja veti puoleensa kaikki saadot.

Arne oli siellä monta päivää työssä; ei niinä päivinä puheltu paljon mitään, mutta sitä ahkerammin tehtiin työtä. Ja hiljaisia olivat kaikki, ei ainoastaan isäntäväki, vaan myöskin palvelijat, torpparit, ja vieläpä naisväkikin. Talossa oli vanha koira, joka haukkui kun joku vieras tuli kartanolle; mutta silloin huusi joku talonväestä "hiljaa!" -- ja muristen meni koira taas lepäämään. Kotona Kampenissa oli katolla suuri viiri, joka kääntyi tuulen mukaan; täällä oli vieläkin suurempi viiri, mutta Arne pani merkille ettei se kääntynytkään tuulen mukaan. Kun nyt tuuli oli vastainen, pyrki viiri kaikin voimin irralleen, ja niin kauan Arne sitä katseli että hänen viimein täytyi kivuta katolle sitä korjaamaan. Ei se ollutkaan jäätynyt niinkuin Arne luuli, vaan oli nappula painettu sisään, ettei se pääsisi liikkumaan. Arne sen veti pois ja heitti alas: nappula sattui Bård'iin, joka osui siitä käymään sivu. Tämä katsahti ylös. -- "Mitä sinä siellä teet?" -- "Minä irroitan viiriä." -- "Älä sitä tee; se vinkuu käydessään." -- Arne istui kahareisin katon harjalla: "Parempi sekin on, kuin että se aina on hiljaa." Bård katsoi ylös Arneen ja Arne katsoi alas Bårdiin; silloin Bård hymyili: "Sen, jonka täytyy parkua puhuessaan, on parempi vaieta, tiedämmä."

Väliin tapahtuu että joku sana kaikuu toistamiseen kauan senjälkeen kun se on sanottu, olletikin, jos se on viimeiseksi lausuttu. Bårdin sanat kaikuivat Arnen korvissa hänen kapuellessaan pakkaisessa katolta alas, seurasivatpa häntä vielä illallakin tupaan mennessä. Eli seisoi siellä hämärässä ikkunan luona ja katseli jäätä, joka hohti kirkkaana kuutamossa.

Arne läheni toista ikkunaa ja katseli ulos, niinkuin hänkin. Sisällä vallitsi hiljaisuus ja oli lämmin, ulkona oli kylmä; kolkko iltatuuli puhalsi laaksosta ja heilutteli puita niin, että niiden mustat varjot keijuivat sinne tänne valkoisella lumella. Pappilasta näkyi yksinäinen kynttilänvalo aina tänne saakka, se milloin laajeni, milloin suippeni, teki väliin loistavia kaareja ja säteili taas monivärisenä, niinkuin kynttilänvalo tavallisesti tekee, kun siihen kauan yhtä päätä tuijottaa. Tunturi riippui pimeänä, syvyyksissä savut majailivat, mutta ylempänä kirkasti kuuvalo valkoista lunta. Taivaalla tähdet tuikkivat ja toisella kulmalla revontulet vähän soilehtivat; mutta aivan korkealle ne eivät tahtoneet tulla. Vähän matkaa ikkunasta järveenpäin kasvoi puita, ja niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta tuo suuri sarapuu seisoi vaan yksinään ja piirteli lumelle.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys; ainoastaan silloin tällöin kuului pitkällinen, valittava vinkuna. "Mikä se on?" kysyi Arne. -- "Se on viiri", vastasi Eli, ja jatkoi sitten hiljempää, ikäänkuin itsekseen puhuen: "Se on mahtanut päästä irti." Mutta Arne oli tähän saakka ollut niinkuin se, joka mielellään olisi tahtonut puhua, vaan ei kyennyt. Nyt hän lausui: "Muistatko satua laulavista rastaista?" -- "Kyllä muistan." -- "Niin tosiaankin... sinähän sen kerroitkin... Se oli kaunis satu." -- Eli lausui niin lauhkealla äänellä, että hän melkein luuli ensi kerran sen kuulevansa: "Minä olen usein kuulevinani laulua silloin kun kaikki on hiljaa." -- "Se on hyvyys meissä itsessämme." Tyttö katsoi häneen pitkään, ikäänkuin olisi siinä vastauksessa ollut jotakin liikaa; he vaikenivat kumpikin senjälkeen. Viimein kysyi tyttö sormellaan ruutuun piirrellen: "Oletko hiljakkoin mitään laulua sepittänyt?" Arne punastui, mutta sitä ei tyttö hoksannut. Senpätähden hän taaskin kysyi: "Millä tavalla sinä niitä sepittelet?" -- "Tahtoisitko sen mielelläsi tietää?" -- "Ah, tahtoisin!" -- "Minä pidän kiinni niistä ajatuksista, jotka muut kernaammin antavat luistaa", vastasi hän välttelevästi. Tyttö ei pitkään aikaan mitään virkannut; sillä hän varmaankin vertaili jotakin laulua ja mietiskeli, jos hänelläkin oli ne ajatukset olleet, ja oliko hän antanut niiden luistaa. "Se on kummallista", puhui hän ikäänkuin itsekseen ja alkoi taaskin piirrellä ruutuun. -- "Minä tein erään laulun kun sinut ensi kerran näin." -- "Missä oli?" -- "Pappilan luona, tuolla, se oli samana iltana, kuu sinä sieltä muutit; -- minä näin sinut järvessä." -- Tyttö nauroi, seisoi sitten hetken hiljaa. "Anna mun kuulla se laulu." -- Arne ei vielä koskaan ollut sitä tehnyt, mutta nyt hän alkoi tytölle laulaa:

Hän Venelilla hyppäsi nopeaan Vastaan armastaan, j.n.e.

Eli kuunteli tarkkaan; hän seisoi hiljaa vielä kauan senjälkeen kuu Arne jo oli laulamasta lakannut. Viimein hän puhkesi puhumaan: "Voi kuinka minä häntä säälin!" -- "Se tuntuu minusta niinkuin en olisikaan sitä itse tehny", lausui Arne, sillä hän ujosteli, eikä hän myöskään voinut käsittää, kuinka se hänen mieleensä oli tullut. Hän jäi seisomaan ja katseli laulun jälkeen. Silloin tyttö lausui: "Mutta eihän minun niin käynee?" -- "Eihän nyt toki, ei, ei! ... minä ajattelin oikeastaan itseäni." -- "Käykös sinulle sitten niin?" -- "En tiedä; -- mutta silloin minusta tuntui siltä; -- nyt ei enää ole niin: mutta yhteen aikaan olin minä hyvin raskasmielinen." -- "Se on kummallista", -- tyttö taaskin piirteli ruutuun...

Kun Arne seuraavana päivänä tuli puolipäiväiselle, kävi hän ensin ikkunan luokse. Ulkona oli ilma sakeata ja harmaata; täällä sisässä oli lämmin ja hyvä olla, mutta ruutuun oli sormella piirretty: "Arne, Arne, Arne" ja monta monituista kertaa "Arne"; sen ikkunan luona Eli juuri edellisenä iltana oli seisonut.

Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullut näkyviin; hän oli sairaana. Ylipäätään hän ei näinä aikoina voinut hyvin; hän sanoi sen itse, ja helposti sen muutkin voivat nähdä.

Yhdestoista luku.

Joku päivä senjälkeen tuli Arne sisälle ja kertoi, mitä hän vastikään oli ulkona kuullut, että papin tytär, Mathilda, juuri nyt oli lähtenyt kaupunkiin, muutamiksi päiviksi niinkuin hän itse luuli, mutta, sen mukaan kuin vanhemmat olivat päättäneet, jäädäkseen sinne vuodeksi tai pariksi. Eli ei siitä mitään ollut kuullut ennenkuin Arne sen nyt sanoi; hän kaatui maahan ja meni tainnoksiin.

Arne ei koskaan ennen ollut sellaista nähnyt; hän juoksi palvelustyttöjä hakemaan ja nämä taas vanhempia, jotka heti kiiruhtivat sisään; suuri hämmennys tuli koko taloon; kahlekoira haukkui luhan portailla. Kun Arne hetken päästä tuli sisään jälleen, oli äiti polvillaan sängyn vieressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelijatytöt juoksivat, toinen vettä noutamaan, toinen rohtoja ottamaan kaapista, kolmas otti liiviä auki kaulan kohdalta. "Voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!" lausui äiti; "hullusti se oli kaikessa tapauksessa ett'emme hänelle mitään sanoneet; sinä se olit Bård, joka sen kielsit, voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!"

Bård et mitään vastannut. "Johan minä sen sanoin; mutta minun tahdostani ei koskaan lukua pidetä; voi Jumala sinua lohduttakoon! Aina sinä hänelle olet ilkeä, sinä Bård; sinä et käsitä hänen mieltään, sinä; etkä sinä tiedä miltä tuntuu kun jotakuta rakastaa, sinä!" Bård ei mitään vastannut. "Ei hän ole niinkuin muut, ne voivat surua kantaa, mutta hän sen alle sortuu, heikko ja hiemeräinen kuin hän on. Ja varsinkin nyt kun hän ei muutoinkaan ole terve. Toinnu taas, lapseni, toinnu, me olemme hyviä sinua kohtaan! Toinnu, oma armas Elini, äläkä tee meille tuollaista huolta!" Silloin lausui Bård: "Joko sinä puhut liian vähän taikka taas liian paljon"; -- hän katsahti Arneen, ikäänkuin olisi hän suonut tämän menevän tiehensä tänlaista puhetta kuuntelemasta. Kun tytöt kumminkin jäivät sisään, jäi Arne myös, poistui vaan hiukan ja läheni ikkunaa. Nyt sairas sen verran tointui, että saattoi katsoa ympärilleen ja tuntea niitä, jotka seisoivat hänen sänkynsä vieressä; mutta samassa tuli muistikin takaisin; hän huusi: "Mathilda!" ja alkoi vetotaudin tapaisesti nyyhkiä, jotta oli vaikea olla koko huoneessa. Äiti koki häntä lohduttaa ja isä asettui niin, että tyttö hänen näkisi; mutta sairas työnsi heitä luotaan; "pois!" huusi hän, "minä en teitä rakasta, pois!" -- "Herran tähden! etkö sinä vanhemmistasi pidä?" kysyi äiti. -- "En! Te olette kovia minua kohtaan, ja riistätte minulta ainoan ilon mitä minulla on!" -- "Eli, Eli! älä puhu noin!" rukoili äiti kauniisti. -- "Puhunpas, äiti", huusi hän, "nyt minun täytyy se sanoa. Te kiusaatte minua täällä sisällä, jossa minä en saata olla iloinen useimmin kuin ulos lähteissäni! Ja Mathildan te otatte minulta, sen ainoan, jota minä ikävöin ja josta minä pidän koko tässä mailmassa! Voi, Jumalani, mitä otankaan eteeni kun Mathilda ei enää ole täällä, -- varsinkin nyt, kun minulla on niin paljon, niin paljon semmoista, jonka kanssa en pääse selville, kun en voi siitä kellekään puhua!" -- "Mutta ethän sinä tätä nykyä käynytkään juuri usein hänen lunnaan", lausui Bård. -- "Mitä se teki kun minä näin hänen ikkunasta", vastasi sairas ja itki niin lapsellisen sydämellisesti, ettei Arne mielestään vielä koskaan ollut senlaista itkua kuullut. -- "Ethän sinä voinut häntä ikkunasta nähdä", arveli Bård. -- "Näinhän kumminkin talon", vastasi tyttö, ja äiti jatkoi katkerasti: "Sinä et käsitä sen laista, Bård." Sitten Bård ei enää mitään virkannut. "Nyt en minä enää koskaan saata ikkunan luokse mennä", lausui Eli. "Aamusilla minä aina ensimmäiseksi menin ikkunan luokse, kun ei mulla ollut ketään muuta, jonka luokse olisin mennyt. Mathilda, Mathilda!" Hän väänteli itseään sängyssä ja alkoi taaskin ääneen itkeä. Bård istui pallille ja katsoi häneen.

Eli ei niinkään pian tointunut, kun he ehkä olivat luulleet. Illalla he vasta huomasivat että hän oli kääntynyt tautiin, joka ehkä jo pitemmänkin aikaa oli kytenyt hänen ruumiissaan, ja Arnea kutsuttiin sisään auttamaan, kun häntä kannettiin omaan huoneesensa. Hän ei ollut silloin tunnossaan, mutta makasi hiljaa ja laimeana; äiti istui hänen luonaan; isä seisoi jalkopäässä ja katseli, sitten hän meni työlleen. Arne teki samoin, mutta sinä iltana hän rukoili tytön edestä maata pannessaan, rukoili että hän, nuori ja kaunis kuin hän oli, tulisi onnelliseksi mailmassa ja saisi nauttia elämän iloa kenenkään estämättä.

Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti yhdessä puhellen keskenään. Arne kysyi kuinka nyt oli laita. Kumpikin odottivat että toinen vastaisi, ja sentähden Arne kauan sai odottaa vastausta; mutta vihdoinkin isä lausui: "Huonosti on laita." -- Sittemmin sai Arne kuulla, että Eli oli hourinut koko yön, taikka, niinkuin isä sanoi, puhunut mielettömyyttä. Nyt hän makasi kovassa kuumeessa, ei tuntenut ketään eikä tahtonut syödä mitään, ja vanhemmat neuvottelivat juuri, onko heidän lähettäminen lääkäriä noutamaan. Kun he senjälkeen menivät ylös ja jäivät sairaan luokse, ja Arne jäi yksinään huoneesen, tuntui hänestä ikäänkuin olisi tuolla ylhäällä elämä ja kuolema taistelleet, mutta hän istuisi ulkopuolelta.

Muutamien päivien kuluttua oli Eli kuitenkin parempi. Kerran kuin isän vuoro oli häntä hoitaa, pisti tytön päähän pyytää nähdäkseen sitä lintua, jonka Mathilda oli hänelle lahjoittanut. Silloin vastasi Bård, niinkuin tosi olikin, että kaikessa tässä hämmingissä oli unohdettu koko lintu, ja nyt se oli kuollut. Äiti tuli sisään samassa kun Bård tätä kertoi, ja ovessa jo tullessaan hän huusi: "Voi, Jumala armahtakoon, mikä pöllö sinä olet, Bård, kun tuonlaisia kerrot tuolle sairaalle lapsukaiselle! Kas niin, eikös hän pyörry taas käsiimme; Jumala sinulle syntisi anteeksi antakoon!" Niin usein kuin sairas tointui, huusi hän linnun perään, arveli ettei Mathildalle koskaan kävisi hyvin, koska lintu oli kuollut, tahtoi Mathildan luokse ja pyörtyi uudelleen. Bård seisoi vieressä ja katseli siksi kun varsin hullusti rupesi käymään, sitten hänkin tahtoi olla apuna; mutta äiti työnsi hänen pois ja sanoi itse hoitavansa sairasta. Silloin Bård katsoi näihin molempiin pitkän aikaa, pani sitten molemmin käsin lakin päähänsä, kääntyi ja läksi huoneesta.

Pappi tuli rouvineen myöhemmällä sairasta katsomaan; sillä tauti pääsi nyt uuteen voimaan ja yltyi niin kovaksi, että henkeä kysyttiin.

Sekä pappi että rouva ottivat Bårdin tutkinnon alle ja arvelivat hänen olevan liian kovan lasta kohtaan; he saivat kuulla aamullisen tapauksen, ja pappi sanoi silloin suoraan, että senkaltainen menetys oli tunnotonta; hän tahtoi itse ottaa lapsen luokseen, lausui hän, niin pian kun hän tointuisi sen verran että voitaisiin häntä kulettaa; vihdoin viimein ei papinrouva enää tahtonut häntä nähdäkään, otti vaan ja istui sairaan luona, puhutteli tohtoria, ja otti itse määritykset vastaan ja kävi siellä useat kerrat päivässä hoitamassa sairasta niiden jälkeen. Bård käveli ulkona kartanolla paikasta toiseen, mieluimmin kuitenkin niin, että sai oleskella yksinään, seisoi usein pitkät ajat liikkumattomana, korjasi sitten molemmin käsin sukkiaan ja ryhtyi jotakin toimittamaan.

Äiti ei häntä enää puhutellut; tuskin he katsoivatkaan toisiinsa. Pari kertaa päivässä kävi Bård sairaan luona; silloin hän heitti saappaat jaloistaan jo portailla ja laski lakkinsa ulkopuolelle ovea, jonka hän varovasti aukaisi. Heti kun hän tuli sisään, kääntyi Birgit pois, ikäänkuin ei hän. olisi Bårdia nähnytkään, istui niinkuin ennenkin kumarruksissaan, pää käden nojassa ja katseli sairasta. Tämä makasi kalveana ja hiljaisetta eikä tiennyt mistään. Bård seisoi hetken sängyn alapäässä, katsoi peiliin molempiin eikä virkannut mitään. Kerran kun sairas liikahti, ikäänkuin heräämäisillään, hiipi hän heti pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Usein Arne ajatteli, että siinä nyt miehen ja vaimon sekä vanhempain ja lapsen välillä oli lausuttu sanoja, jotka kauan olivat kyteneet ja jotka eivät hevin mielestä menisi. Hän halusi sieltä pois, vaikka hän tosin enin olisi tahtonut tietää, kuinka Elin kävisi. Mutta voi sen kumminkin kaikessa tapauksessa saada kuulla, arveli hän, ja meni Bårdille sanomaan, että hän nyt mielellään läksisi kotiin; työ, jota varten hän oli tullut, oli jo tehtynä. Bård istui ulkona hakkuupölkyllä, kun Arne tuli hänen luokseen ja ilmoitti aikeensa. Hän istui kumarruksissaan ja kaivoi nappulalla lumeen. Arne tunsi nappulan, se oli sama, jonka hän oli viiristä irroittanut. Bård ei nostanut päätään; hän sanoi: "Eihän täällä tätä nykyä liene hauska olla; -- mutta en sinua vielä mielelläni laskisi menemäänkään." Sen enempää ei Bård puhunut eikä Arnekaan siihen mitään vastannut; hän jäi siihen vielä hetkeksi seisomaan, läksi sitten pois ja ryhtyi johonkin toimeen, ikäänkuin olisi se sillä päätetty että hän vielä jäisi tuonnemmaksi.

Kun Arnea myöhemmällä käskettiin sisään illalliselle, istui Bård aina vielä hakkuupölkyllä. Arne lähestyi häntä silloin ja kysyi kuinka Elin laita oli. "Varmaankin varsin hullusti", lausui Bård; "koska näin äidin itkevän." Oli juurikuin joku olisi vaatinut Arnea istumaan, ja hän asettui Bårdia vastapäätä, erään kaadetun puun nenälle. "Minä olen näinä päivinä paljon ajatellut isääsi", lausui Bård niin äkkiarvaamatta ettei Arne tiennyt siihen mitään vastata. -- "Kaiketi sinä tiedät, mitä meillä oli välillämme?" -- "Kyllä sen tiedän." -- "No niin, luullakseni sinä kumminkin tiedät asian vaan puoleksi, ja panet suurimman syyn minun puolelleni." Arne vastasi hetken kuluttua: "Siitä asiasta kaiketi olet jo sopinut Jumalasi kanssa, niin vissisti kuin isänikin sen nyt on tehnyt." -- "No niin, asia on niinkuin se otetaan", vastasi Bård. "Kun minä löysin tämän nappulan, oli se mielestäni niin kummallista, että sinä juuri tulit tänne viiriä irroittamaan. Yhtä hyvin aikaisemmin kuin myöhemminkin, ajattelin minä." Bård otti lakin päästään ja istui nyt katsellen sen sisään.

Arne ei vieläkään ymmärtänyt, että hän tällä ilmoitti tarkoituksensa puhua hänelle hänen isästään. Eikä hän ymmärtänyt sitä vielä silloinkaan kun Bård alkoi; niin vähän se oli Bårdin tapaan. Mutta aina sen mukaan kun Bård puhettaan pitkitti, tuli Arne huomaamaan, mitä hän mielessään oli tuntenut, eikä hän sen jälkeen suinkaan vähemmin kunnioittanut tuota hidasluontoista mutta perin rehellistä miestä.

"Saatoin olla noin neljäntoista vuotias", lausui Bård puhuen vitkaan ja pysähtymällä tavan takaa ikäänkuin hän tarkoin olisi punninnut jok'ainoan sanan. "Saatoin olla noin neljäntoista vuotias, kun tulin tuntemaan isäsi, joka oli samassa iässä. Hän oli hyvin raju eikä kärsinyt ketään etevyydessä rinnalleen. Minä olin ripille laskettaessa ensimmäisenä ja hän toisena, ja siitä saakka hän aina katsoi minuun karsaasti. -- Usein hän näytti aikovan otella minun kanssani, mutta ei siitä koskaan valmista tullut; luultavasti meiltä kummaltakin puuttui tarpeellista itseluottamusta. -- Mutta kummallista se oli, että hän tappeli joka ikinen päivä eikä kumminkaan koskaan mitään onnettomuutta hänelle tapahtunut; ja ainoa kerta kun minä siihen ryhdyin kävi niin hullusti kuin suinkin saattoi; -- mutta kyllähän sen voikin arvata: minä olin viivytellyt liian kauan...

"Niilon halu oli kaikkiin tyttöihin ja niiden myöskin häneen. Oli vaan yksi ainoa, jota minä halusin omakseni, mutta hänenkin otti Niilo minulta joka ainoassa tanssissa, häätiloissa ja muissa pidoissa; se tyttö oli sama, joka nyt on vaimonani... Usein teki mieleni koetella voimiani Niilon kanssa sen asian tähden; mutta pelkäsin joutuvani tappiolle, ja silloin tiesin menettäväni Birgitin samalla. -- Kun kaikki muut olivat menneet tiehensä, kannoin minä samat kuormat kuin hän oli kantanut, potkaisin saappaani korkoa samaan orteen kuin hänkin; mutta ensi kerran kun hän taas sieppasi tytön minulta, en tohtinut kumminkaan käydä otteluun hänen kanssaan; -- kerran kuitenkin, kun hän aivan nenäni edessä hyväili tyttöä, otin minä niskasta erästä rotevaa miestä ja heitin hänen pitkäkseen, noin vaan lystin vuoksi. Silloin Niilon kasvot kävivätkin vähän kalveiksi.

"Jos hän olisi edes ollut tytölle hyvä, mutta hän petti hänen, ja sen hän teki aina uuhelleen joka tilapäässä. Luulen melkein tytön kuitenkin pitäneen hänestä sitä enemmän. -- Sillä tavoin asiat kävivät, kunnes viimeinen tapaus sattui. Nyt sen täytyy päättyä, arvelin minä, käyköön sitten syteen tai saveen. Eikä Jumalakaan sallinut hänen enää pitemmälle mennä, luullakseni, sillä hän kaatui pahemmin kuin olisin tahtonutkaan... Sen erän perästä en häntä enää koskaan nähnyt."

He istuivat kauan aikaa äänettöminä; vihdoin jatkoi Bård: