Part 7

"Minä kosin uudelleen Birgitiä; hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja silloin arvelin sen kenties sittemmin muuttuvan paremmaksi. Me menimme yhteen, häät pidettiin alhaalla laaksossa erään tädin luona; paljolla me alotimme, ja yhä on omaisuutemme kasvanut. Meidän talomme olivat vieretysten ja ne tulivat nyt yhdistetyiksi, niinkuin tuumani oli ollut aina pienestä saakka; mutta muuten ei käynyt niinkuin olin ajatellut..." -- Hän vaikeni kauan; Arne ensin luuli hänen itkevän; mutta ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Mutta kun hän puhettaan pitkitti, oli hänen äänensä vielä lauhkeampi kuin tavallisesti.

"Birgit oli ensimmältä harvapuheinen ja kovasti surumielinen. Minulla ei ollut mitään lohduttavaa sanaa ja sentähden minä vaikenin. Sitten hän väliin sai tuon itsevaltaisuuden halun, jonka ehkä olet huomannut; se oli jonkunlaista vaihettelua ja sentähden minä vaikenin myöskin silloin. -- Mutta oikein iloista päivää minulla ei ole ollut, siitä saakka kun naimiseen menin, ja nyt olen kumminkin ollut naituna jo kaksikymmentä vuotta..."

Tässä hän katkaisi nappulan keskeä poikki; sitten hän vähän aikaa istui palaisia katsellen.

"... Kun Eli kasvoi vähän suuremmaksi, ajattelin, että hänellä kenties olisi hauskempi olla vieraissa ihmisissä kuin täällä kotona. Harvoin minulla juuri on omaa tahtoa ollut; enimmäkseen onkin siinä tapauksessa hullusti käynyt, -- ja niin teki silloinkin. Äiti ikävöitsi lasta, vaikka järvi vaan oli välillä, ja vihdoin viimein huomasin myöskin ettei pappilassakaan kaikki ollut niinkuin olla piti, sillä tuo pappilan herrasväki on nyt kerrassaan senlaista leväperäistä joukkoa; mutta liian myöhään sen huomasin. Eihän tyttö enää pidä enemmän isästään kuin äidistäänkään."

Bård oli taaskin ottanut lakin päästään; pitkät hiuksensa olivat valuneet otsalle, hän pyyhkäisi ne silmiltään ja painoi taas molemmin käsin lakin päähänsä, ikäänkuin aikoisi hän tehdä lähtöä; mutta kääntyessään huonerakennukseen päin, pidättyi hän vielä ja lausui, samalla kun hän katsahti ylös tyttärensä kammarin ikkunaan:

"Luulin olevan parasta, ettei Mathilda sanoisi hänelle jäähyväisiä; mutta sekin oli hullusti. Minä ilmoitin hänelle että lintu oli kuollut, sillä siihen olin minä syypää, ja sentähden luulin olevan parasta tunnustaa se hänelle; ja se taas oli hullusti. Ja niin on kaiken kanssa. Aina on aikomukseni ollut hyvä, mutta seuraus paha ja nyt on viimein tullut niin pitkälle, että vaimo ja tytär tuolla minua panettelevat, ja minä kävelen täällä yksinäni."

Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jo jäähtyi. Bård nousi. "Hevoset, luulemma, hirnuvat", lausui hän; "lienettekö unohtaneet antaa niille heiniä"; -- hän meni talliin niitä ruokkimaan.

Kahdestoista luku.

Eli oli taudin jälkeen varsin voimaton; äiti istui hänen luonaan yöt ja päivät; isä kävi niinkuin ennenkin sukkasillaan heitä tervehtimässä, jättäen lakkinsa ulkopuolelle ovea. Arne oli yhä vieläkin talossa; hän ja isä istuivat iltasilla yhdessä; Arne oli aina enemmän ruvennut pitämään Bårdista. Bård oli taitava ja ajatteleva mies; mutta hän ei oikein rohjennut tietoonsa luottaa. Kun nyt Arne auttoi häntä selville muutamissa suhteissa ja kertoi hänelle senlaista, jota hän ei tiennyt, oli Bård hänelle siitä hyvin kiitollinen.

Kohdakkoin saattoi Eli aika ajoin istua yläällä, ja sen mukaan kun hän vointiinsa tuli, kävi hän aina oikullisemmaksi; kun Arne eräänä iltana istui tuvassa laulellen, lähetti Eli äidin pyytämään häntä hänen kammariinsa laulamaan, voidaksensa paremmin kuulla sanat. Arne oli varmaankin yksinäisyydessään laulellut juuri Elille; sillä kun äiti oli asiansa toimittanut, punastui hän ja nousi seisoalleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sitä kieltää, vaikkei kukaan semmoista sanonutkaan. Pian hän kuitenkin toimentui ja vastasi välttelevästi, ettei hän osannut paljon mitään laulaa. "Ei se siltä kuulu, kun yksinäsi olet", arveli äiti.

Arne antoi myöten ja läksi. Hän ei ollut Eliä nähnyt siitä päivästä, kun häntä kammariin kannettiin, ja arvasi tytön paljon muuttuneen tautinsa alla; oikeinpa hän sitä ajatellessaan tuli vähän pelon alaiseksi. Mutta kun hän hiljaa aukaisi kammarin oven ja astui sisään, oli huoneessa pilkkoisten pimeä, eikä hän nähnyt ketään. Hän jäi oven suuhun seisomaan. "Kuka se on?" kysyi Eli selvällä, mutta hiljaisella äänellä. -- "Kampenin Arne", vastasi hän varovasti, saadakseen äänensä lauhkeaksi. -- "Hyvin teit, kun tänne tulit." -- "Kuinka sinä voit, Eli?" -- "Kiitoksia, kyllä minä jo olen paranemaan päin."

"Istu, Arne hyvä!" lausui hän hetken kuluttua ja Arne hapuili eräälle tuolille, joka oli sängyn luona. -- "Oli niin suloista kuunnella sinun lauluasi, sinun täytyy nyt laulaa minulle jotakin täällä kammarissa." -- "Kun minä vaan tietäisin, mitä täällä sopii laulaa." Tuli hetkeksi äänettömyys; sitten Eli lausui: "Laula joku virsi", ja Arne lauloi erään, jota ripille laskettaissa tavallisesti laulettiin. Kun virsi oli loppunut, kuuli hän Elin itkevän eikä tohtinut sen vuoksi enää toista aloittaa; mutta Eli pyysi: "Laula vieläkin joku virsi", ja nyt Arne lauloi sen, jota lasten ripille mennessä lauletaan. -- "Olen miettinyt niin paljon täällä maatessani", lausui Eli. Arne ei siihen tiennyt mitään vastata; hän kuuli pimeässä tytön hiljaisen itkun. Kello raksutti seinällä, näppäsi ja löi useita lyöntiä; Eli huokasi syvään ikäänkuin helpoittaakseen sydäntään ja sitten hän lausui: "Kuinka ymmärtämätön minä olen ollut, en ole isää enkä äitiäkään oikein tuntenut... Minä en ole ollut hyvä heitä kohtaan, ja sentähden oli niin kummallista kuunnella lasten rippivirttä."

Pimeässä aina saattaa helpommin lausua totuuden; silloin puhutaan enemmän kuin päivällä toisiaan silmiin katsellessa.

"Senlaista puhetta on hauska kuulla", vastasi Arne; hän muisti, mitä Eli oli vanhemmilleen lausunut sairaaksi kääntyessään. Eli arvasi Arnen tarkoituksen, ja sentähden hän lausui: "Jumala tiennee, koska olisin oikein oppinut äitiä tuntemaan, ellei minulle tätä olisi tapahtunut." -- "Onko hän nyt puhunut sinulle?" -- "Joka ainoa päivä; hän ei muuta ole tehnytkään." -- "Sitten kaiketi olet saanut kuulla monta asiaa." -- "Sanopas muuta."

"Kaiketi on hän puhunut myöskin isästäni?" -- "On kyllä." -- "Muistanee häntä vieläkin?" -- "Hän muistaa isääsi." -- "Isä ei ollut hyvä äidillesi." -- "Äiti raukka!" -- "Pahimmasti hän kuitenkin teki itselleen."

Kumpikaan ei heistä nyt tahtonut ajatuksiaan toiselle lausua. Eli se oli, joka ensimmäisen sanan lausui. "Sinä taidat olla isäsi näköinen?" -- "Niin sitä sanotaan", vastasi Arne välttelevästi; Eli ei huomannut, että hän lausui sen erinomaisella äänellä, ja pitkitti sentähden hetken kuluttua: "Osasiko hänkin lauluja sepittää?"

"Ei." --

"Laula minulle nyt jotakin -- -- -- jotakin omista lauluistasi!" Mutta Arnella ei ollut tapana myöntää että hän omia laulujaan lauloi. "Ei minulla ole mitään senlaista", vastasi hän. "Onpa sinulla vain ja kyllä sinä niitä laulatkin kun sitä sinulta pyydän." -- Sitä ei Arne vielä koskaan ollut muille tehnyt, mutta nyt hän Elille lauloi seuraavan laulun:

Urpuja näytteli puu jo lehtinen. "Vienenkö nuo?" sanoi halla jo puuhun huokuen. "Siks' olla noiden suo, Kuu kukan saavat nuo!" Rukoili nyt lehtivä puu vavisten.

Puussa, jok' kukki jo, lauloi lintunen. "Vienenkö nuo?" sanoi tuuli jo puussa liehuen. "Siks' olla noiden suo, Kun marjan saavat nuo!" Rukoili nyt kukkiva puu vavisten.

Puu jo sai marjoja alla heltehen. "Vienenkö nuo?" sanoi tyttönen punaposkinen. "Kaikk', armas, ottaa saat Nuo marjat mehukkaat!" Puu sanoi, oksakin myönsi myös sen.

Eli tohti tuskin hengittääkään, tarkkaan hän tätä laulua kuunteli. Arne kävikin laulamasta herettyään hämilleen, ikäänkuin olisi hän nyt ilmituonut enemmän kuin oli aikonutkaan.

Pimeys painaa raskaasti niitä, jotka puhumattomina istuvat yhdessä; he eivät koskaan ole toisiaan likempänä kuin silloin. Arne kuuli Elin vähimmänkin liikahduksen, kuuli kun hän kädellään peitettä siveli, taikka kun hän vaan syvempään henkeä veti.

"Arne, etkö saattaisi opettaa minua lauluja sepittämään?" -- "Oletko koskaan koettanut?" -- "Olen sitä näinä viimeisinä päivinä tehnyt, mutta en minä ole saanut mitään syntymään." -- "Mistä sitten olet aikonut laulaa?" -- "Äidistä, joka piti niin paljon isästäsi." -- "Se on raskas aine." -- "Se onkin saanut minun itkemään." -- "Älä etsi aineita, ne tulevat itsestään." -- "Millä tavoin ne tulevat?" -- "Niinkuin muukin mieluinen, silloin kun sitä vähimmin odotat." -- "Se minua ihmetyttää, Arne, että sinä halajat pois, sinä, joka kannat mielessäsi niin paljon ihanata." -- "Tiedätkö _sinä_, että minä halajan?" -- Tyttö ei siihen mitään vastannut, hän makasi hiljaa, ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. "Arne sinä et saa lähteä pois!" lausui hän ja Arnen sydän kävi lämpimäksi niistä sanoista. -- "Toisin ajoin onkin minulla siihen vähemmän halua." -- "Äitisi varmaankin pitää sinusta paljon. Minua haluttaa nähdä sinun äitiäsi!" -- "Tule Kampeniin kuu paranet." Ja mielessään Arne samalla näki hänen istumassa Kampenin valoisassa tuvassa tuntureita katsellen; sydän rupesi rajusti sykkimään, veri kohosi päähän. -- "Täällä on kovin lämmin", lausui hän ja nousi seisoalleen.

Tyttö kuuli sen. "Arne, hyvä, aiotko jo mennä?" lausui hän ja Arne istahti jälleen.

"... Sinun tulee usein käydä meitä katsomassa; äiti pitää sinusta niin paljon." -- "Kyllä se minustakin olisi hupaista; ... mutta tulisihan minulla kuitenkin olla jotakin asiaa." -- Eli vaikeni hetken, ikäänkuin hän jotakin olisi miettinyt. "Luulen", lausui hän, "äidillä olevan jotakin pyydettävää sinulta."

Arne kuuli hänen nousevan istumaan sängyssään. Ei pienintäkään ääntä kuulunut huoneessa paitsi kellon raksutus seinällä. Viinein Eli lausui:

"Kunpa nyt olisi kesä!"

"Kesä?" -- Arnen mieleen juohtui lemuavat lehvät ja kellojen kilinä, paimenten huudot tuntureilta, laulut laaksoista. Mustajärvi hohti kirkkaana auringon valossa, talot keijuivat vedessä. Eli tuli tuvan ovesta, niinkuin ennen ja istui kivelle. -- "Kun olisi kesä", pitkitti tyttö, "ja minä istuisin tuolla rinteellä, luulen varmaan että nyt voisin laulaa jonkun laulun..."

Arne nauroi ja kysyi: "Mistä sinä sitten laulaisit?" -- "Jostakin iloisesta, jostakin... niin en tiedä itsekään..."

"Sano se Eli!" -- Arne nousi iloissaan seisomaan, mutta malttoi mieltänsä ja istahti jälleen.

"En minä sitä sinulle sanoisi, en millään tavalla!..." -- Eli nauroi. -- "Minä lauloin sinulle kun pyysit." -- "Vaikka, mutta en sittenkään, en, en!" -- "Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä värssystä, jonka olet sepittänyt?" -- "En minä sitä luule, Arne; mutta se ei olekaan semmoista, jota itse olen tehnyt." -- "Onko sen joku muu sitten tehnyt?" -- "Niin, se tuli noin lentäen." -- "Silloinhan sen voit minulle sanoa." -- "Ei, ei se semmoistakaan ole, Arne, älä kysy minulta enää." Tyttö varmaankin kätki päänsä peitteen alle; viimeiset sanat melkein sammuivat siihen paikkaan. -- "Eli, nyt sinä et ole minulle hyvä, niinkuin minä olen sinulle ollut!" -- Arne nousi ylös. -- "Arne, tämä on toista -- sinä et ymmärrä minua -- mutta se oli... en tiedä itsekään... toisen kerran -- -- älä minuun suutu, Arne, älä mene pois!" -- tyttö alkoi itkeä.

"Eli, mikä sinun on?" -- Arne kuunteli. "Oletko kipeä?" -- hän ei sitä itsekään uskonut. Tyttö itki aina vieläkin; Arne ei oikein tiennyt, mitä hänen tuli tehdä -- "Eli!" -- "Mitä niin?" -- he puhuivat kuiskaamalla kumpikin. -- "Anna kätesi tänne!" -- Tyttö et vastannut; Arne kuunteli, -- hapueli peitteellä ja sai kiinni pienestä kädestä, joka oli paljaana!

Joku tuli portaita ylös, ja kädet irtautuivat! Äiti se oli, joka toi valkeata. "Te varmaankin istutte liian kauan pimeässä", lausui hän ja laski kynttilän pöydälle. Mutta he eivät kumpikaan sietäneet valoa; Eli kätki kasvonsa päänaluseen, Arne suojasi kädellä silmiään. "Niin, se häikäisee ensimmältä", lausui äiti; "mutta kyllä siihen pian tottuu."

Arne haeskeli laattialta lakkia, jota hänellä ei mukana ollutkaan, ja sitten hän läksi.

Toisena päivänä kuuli hän Elin aikovan tulla tupaan jälkeen puolenpäivän. Arne kokosi kapineensa ja sanoi jäähyväiset. Kun Eli tuli alas, oli hän jo mennyt.

Kolmastoista luku.

Tunturein väliin tulee kevät myöhäiseen. Posti, joka talvikelillä kulkee valtatietä kolmasti viikossa, ei huhtikuussa enää tule kuin kerran, ja tunturilaiset silloin tietävät, että lumi jo muualla on sulanut, aura maahan pantu, jäät lähteneet ja höyryt liikkeellä. Täällä vielä on lunta kolmen kyynärän paksulta, raavaat ammovat pahnoilla, ja lintuset tulevat, piiloutuvat ja palelevat. Yksinäinen matkustaja kertoo jättäneensä vaunut jälellepäin laaksoon ja näyttää kukkasia, joita hän on poiminut tienvarrelta ja ottanut mukaansa. Silloin ihmiset alkavat ikävöidä, käyskentelevät ulkona, puhelevat ja tarkastavat ilmaa ja aurinkoa, joka päivä päivältä ylenee. He kylvävät poroa lumelle, muistellen niitä, jotka nyt kukkia poimivat.

Semmoisena vuodenaikana se oli, kun Kampenin vanha Margit tuli käyden pappilaan ja pyysi saada pappia puhutella. Häntä käskettiin menemään virkahuoneesen, jossa pappi, laihanlainen, valkotukkainen mies, jolla oli suuret silmät ja lasit nenällä, otti hänen hyvin vastaan, tunsi hänet ja käski istumaan. "Onko taaskin Arnesta jotakin?" kysyi pappi, juurikuin olisivat he jo usein ennenkin hänestä puhuneet. "On, Jumala paratkoon", vastasi Margit, "eihän minulla ole koskaan muuta kuin hyvää hänestä puhuttavana, mutta se on kumminkin niin raskasta", -- vaimo näytti hyvin murheelliselta. -- "Joko tuo halu taaskin on tullut?" kysyi pappi. -- "Pahemmin kuin milloinkaan tätä ennen", vastasi äiti. "Ei kuuna päivänä hän viihdy täällä siksi kun kevät tänne ylös joutuu." -- "Hän on sittenkin luvannut jäädä luoksesi." -- "On tosin; mutta, Herran tähden, hän olkoon omassa vallassaan; kun mieli tekee ulos mailmaan, niin lähteköön hän vaan. Kuinka silloin minun käynee?..."

"Kyllä minä kuitenkin vielä toivon, ettei hän sinua jätä", lausui pappi. -- "Ei suinkaan hän sitä tekisikään, mutta kun hän nyt ei viihdy kotona? Minä olen hänen tiellään, ja se vaivaa mun omaa tuntoani. Väliin ajattelen, että minun tulisi itseni pyytää häntä lähtemään." -- "Mistä tiedät, että hänen mielensä palaa nyt enemmän kuin ennen matkoille?" -- "Kyllä sen kaikesta näen. Puoli talvesta ei hän ole kertaakaan ollut muualla työssä. Sitä vastaan hän kolmasti on käynyt kaupungissa ja joka kerran viipynyt siellä aina kauemmin. Työtä tehdessään hän tuskin koskaan enää puhelee; ja sitä hän kuitenkin ennen usein teki. Monet ajat hän istuskelee ylähällä luhdissa ja katselee ikkunasta ulos tuntureita kohden; hän saattaa istua siellä koko iltapuolenpäivää sunnuntaisin, ja usein, kun kuuvalo on, istuu hän siellä pitkään yön päälle." -- "Eikö hän sinulle koskaan lue?" -- "Joka pyhä hän lukee ja laulaa minulle, mutta hän tekee sen vaan noin hätimmiten, paitsi jonkun kerran, kun hän taas kiihtyy liiaksikin." -- "Eikö hän sinulle puhele sitten koskaan?" -- "Usein hän siinä pitää loma-aikaa niin kauan, että mun täytyy itkeä itsekseni. Silloin hän kaiketi sen huomaa ja rupee puheisin, mutta hän pysyy aina keviämmissä asioissa ja välttää raskaampia." Pappi käveli edes takaisin laattialla, pysähtyi viimein ja kysyi: "Minkätähden et sinä sitten hänelle mitään puhu?" -- Kauan viipyi ennenkuin Margit siihen mitään vastasi; hän huokasi syvään usean kerran, katsoi milloin alas, milloin syrjään ja hypisteli nenäliinaa, joka hänellä oli kädessään. "Olen tullut teille puhumaan eräästä asiasta, joka painaa raskaasti mun sydäntäni." -- "Puhu suoraan vaan, se helpoittaa mieltäsi." -- "Varmaankin se helpoittaa; sillä sitä olen monta vuotta yksinäni kantanut, ja vuosi vuodelta se on raskaammalta tuntunut." -- "Mitä se sitten on, hyvä ystävä?" -- Margit viivytteli hetken ennenkuin vastasi: "Olen tehnyt suuren synnin poikaani kohtaan", -- hän puhkesi kyyneleihin. Pappi tuli häntä lähemmäksi: "Tunnusta se minulle, niin rukoilemme yhdessä Jumalaa sinun syntisi anteeksi antamaan."

Margit nyyhkytti ja pyyhki kyyneleet silmistään, mutta kun hän koetti puhua, hyrähti hän taaskin itkuun, ja niin kävi useat kerrat. Pappi lohdutteli häntä, arveli ettei hänen syntinsä toki mahtanut kovin paha olla, että hän varmaankin tuomitsi itsiään liian ankarasti j.n.e. Mutta Margit yhä vaan itki eikä saanut sanotuksi, mikä se oli, joka hänen tuntoaan vaivasi, ennenkuin pappi istautui hänen viereensä ja rohkaisi hänen mieltään lohduttavilla sanoilla. Silloin sai hän vähitellen kaikki tietää. "Pojalla oli vaikeat päivät lapsena ollessaan, ja silloin hän sai tuon matkahalun. Hän tapasi silloin Riston, joka nyt on tullut upporikkaaksi siellä, missä kultaa kaivetaan; Risto antoi Arnelle niin paljon kirjoja, ettei hän enää ollut meidän kaltaisemme; hän istuivat yhdessä yökaudet ja kun Risto lähti matkoille, tahtoi poika mennä jälessä. Mutta samaan aikaan juuri hänen isänsä sai tuon onnettoman lopun ja poika lupasi silloin ettei hän mua koskaan jättäisi. Mutta minä olin juuri kuin kana, joka oli saanut ankan munan allensa; kun poikanen sai ilmaa hengittää, tahtoi se ulos suurille selille, ja minua ahdisti kova tuska. Ellei hän sinne itse mennyt, niin hänen laulunsa sen kumminkin tekivät, ja joka ainoa aamu luulin hänen vuoteensa olevan tyhjänä.

"Samaan aikaan se oli, kun hänelle kerran tuli mahdottoman pitkä kirje; ja se varmaankin on Ristolta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että minä sen häneltä kätkin! Luulin sen siihen jäävän; mutta jonkun ajan kuluttua tuli toinen, ja kun ensimmäisen olin kätkenyt, täytyi mun myöskin toinen kätkeä. Mutta joka ikinen päivä, siitä saakka kun silmäni auki sain aina siihen kun ne iltasella jälleen uneen ummistin täytyi mun niitä kirjeitä ajatella, juurikuin olisivat ne polttaneet koloa kirstun pohjaan, jossa niitä piilottelin. Ja onko vaan hullumpaa kuultu: tulipa vielä kolmaskin kirje. Neljänneksen tuntia varmaankin sitä pitelin kädessäni; kolme päivää kannoin sitä povellani ja mietin oliko minun se annettava omistajalleen tai pantava kirstuun, jossa toisetkin olivat; mutta arvelin sen kenties houkuttelevan pojan luotani enkä minä voinut olla _sitä_ kätkemättä niinkuin edellisiäkin. Nyt ahdisti tuska sydäntäni joka ainoa päivä sekä edellisten kirjeiden tähden että niiden, joita kenties vielä vastedes tulisi. Minä pelkäsin jokaista ken vaan taloon tuli; jos istuimme yhdessä tuvassa ja joku silloin ovea aukaisi, kävi väristys läpi ruumiini; sillä saattoihan siellä tulla taas kirje ja siinä tapauksessa olisi hän sen silloin saanut käsiinsä. Kun hän taas oli kylässä, olin minä kotona huolissani ja pelkäsin hänen siellä saavan kirjeen, jossa edellisistäkin kerrottaisiin! Kun hän tuli kotiin, tarkastin jo kaukaa hänen kasvojaan, ja, oi taivahitten, kuinka iloiseksi kävin, kun näin hänen hymyilevän, sillä siitä tiesin ettei hän mitään kirjettä ollut saanut! Hän oli silloin jo kasvanutkin niin kauniiksi, aivan isänsä näköiseksi, vaikka hän on valkoverisempi ja luonnoltaan sävyisämpi. Ja sitten hänellä on semmoinen oiva laulu-ääni; -- kun hän iltasilla istui ovella, lauloi ylös tunturiselännettä kohden ja kuunteli kaikua, silloin tunsin, etten hänestä ikänäni voisi luopua! Kun vaan sain häntä nähdä, tai tiesin hänen olevan likitienoolla, kun hänen katseensa oli vähänkään iloinen ja hän joskus minua puhutteli, silloin olin niin täydellisesti tyytyväinen, etten mitään muuta mailmassa toivonut.

"Mutta juuri kun hän näytti rupeavan paremmin viihtymään ja suostui enemmän ihmisten seuraan, tuli postikonttorista sana, että nyt oli neljäs kirje tullut, ja siinä oli kaksisataa taalaria!... Luulin pyörtyväni siihen paikkaan; mitä minun nyt tuli tehdä? Kirjeen tosin aina saisin tieltä pois, mutta rahat? Moneen yöhön en unta saanut niiden tähden; kätkin niitä ensin ylisellä, sitten kellarissa tynnyrin takana, ja kerran olin jo tuskissani pannut ne ikkunalle, että hän ne siitä löytäisi! Kun kuulin hänen tulevan, otin ne jälleen pois. Mutta viimein kuitenkin neuvon keksin: minä annoin hänelle rahat ja sanoin niiden äidin ajoista olleen lainassa. Hän pani ne maahan, niinkuin itsekin olin ajatellut, ja siinä ne eivät hukassa olleet. Mutta juuri samana syksynä hän eräänä iltana ihmetteli että Risto hänen oli tykkänään unhottanut!

"Nyt haava meni uudelleen auki, ja rahat polttivat; synti se kuitenkin oli eikä siitä mitään hyötyä ollut.

"Se äiti, joka on tehnyt syntiä lastansa kohtaan, on onnettomin kaikista äideistä; ... ja kuitenkin olin minä sen tehnyt pelkästä rakkaudesta... Senpä tähden mua rangaistaneekin sillä, että menetän kaikkian rakkaimpani. Sillä puolitalvesta hän taaskin on laulellut sitä nuottia, jota hän tavallisesti laulelee ikävöidessään; sitä hän on laulanut aina lapsuudestaan ja joka kerran minä vaalistun kun hän sitä vaan laulaa. Silloin en tiedä mitä teen, ja tässä saatte nähdä", -- hän otti povestaan pienen paperipalasen, jonka hän antoi papille, -- "tätä hän usein kirjoittelee; se varmaankin käy sille nuotille... Otin sen mukaani, kun en voi niin hienoa kirjoitusta lukea; katsokaa, pastori kulta, eikö siinä ole jotakin matkalle lähdöstä..."

Paperiin oli vaan yksi värssy kirjoitettu. Toiseen värssyyn oli siellä täällä puoli tai kokonainen rivi, ikäänkuin olisi hän laulun unhottanut ja koki saada sitä nyt värssy värssyltä jälleen selville. Mutta ensimmäinen värssy oli näin:

Nähdä mit' outoa saisinkaan Tunturin tuolla puolen? Lunt' yltympäri siell' lie vaan; Vihreä puu sisaruksiltaan Lähteä kernaan soisi... Koska sit' tehdä se voisi?...

"Sanooko siinä mitään matkasta?" kysyi Margit, -- hänen silmänsä olivat kiintyneet papin kasvoihin. -- "Kyllä tässä on matkasta", vastasi pappi. "Enkös sitä tietänyt! Oi Jumala, tunnenhan minä nuotin!" Hän katsoi pappiin tuskallisessa ahdistuksessa, kädet ristissä, ja kyynelet vierivät alas hänen poskiaan pitkin.