Part 5

Mutta siitä ei poika tullut hullua viisaammaksi eikä hän aikonutkaan sen enempätä huolia koko tytöstä. Mutta siinä ei hän niinkään helposti onnistunut; sillä jos hän vei karjan minne hyvään, aina sitä vaan tultiin takaisin kallion kylkeen. Silloin poika alkoi pelätä ja huusi:

"Ken on isä sulle ja miss' asut siellä? Viel' en sua löytänyt kirkkotiellä."

Poika näet, puolittain luuli häntä joksikin Huldraksi. [Tarumainen noita-aave. Suomentajan muistutus.]

"Asuntoni söi tuli, ves' isän nieli, Ja kirkkohon mennä ei mull' ole mieli."

Tästä ei hän liioin tullut viisaammaksi. Päivällä oleskeli poika kallion kylellä; yöllä hän uneksi, että tyttö häntä tanssitti ja löi häntä pitkällä lehmänhännällä joka kerran, kun hän häntä tavoitteli. Pian ei hän enää saanut nukutuksi; työtä ei hän myöskään voinut tehdä ja kurjaan tilaan poika joutui.

"Jos Huldra liet, niin mua täällä nyt säästä: Mut tyttö jos... oi, sano!... en sua päästä!"

Mutta vastausta ei kuulunut ja selväksi tuli, että se oli Huldra. Hän lopetti paimentamisen; mutta yhtä hullua sekin oli; sillä missä hän vaan oli, taikka mitä hän teki, aina oli sorea Huldra, joka torvea toitotti, hänen mielessään.

Eräänä päivänä, hänen puita hakatessaan, tulee eräs tyttö käyden pihan yli, ja se tyttö oli juuri kuin ilmetyinen Huldra. Mutta hänen lähemmäksi tultuaan, näki poika, ettei se ollutkaan hän. Hän mietti tuota paljon; silloin palajaa tyttö takaisin; ja kauempana hän oli kuin Huldra ja poika juoksi suoraan häntä vastaan. Mutta heti likemmäksi tultua ei se ollutkaan hän.

Jos poika sitten oli kirkossa, tanssissa, muissa pidoissa, tai missä tahansa, -- tyttö oli siellä myöskin; kun hän kauempaa häntä katseli, oli tyttö Huldran näköinen; mutta likeltä nähden oli hän toinen; hän kysyi häneltä silloin, oliko se hän tai eikö se ollut hän; mutta tyttö hänelle nauroi. Yhtä hyvin siihen saattaa hypätä kuin ryömiä, arveli poika, ja sitten hän tytön nai.

Niin pian kuin hän sen oli tehnyt, ei hän enää voinut tyttöä kärsiä. Hänen poissa ollessaan poika häntä ikävöitsi; mutta hänen luonaan ikävöitsi hän jotakuta, jota hän ei nähnyt. Poika kävi sentähden pahaksi vaimolleen; vaimo sen kärsi äänetöinnä.

Mutta eräänä päivänä, kun poika oli hevosia hakemassa, tuli hän ylös kallioin kylelle, istautui ja huusi:

"Kuin kuutamo-ilta sa viehätät mieltä, Kuin kesk'kesä-kokko sa lämmität sieltä!"

Pojan mielestä siellä oli hyvä istua, ja sen jälkeen hän meni sinne aina, kun kotona vaan oli hullusti. Vaimo itki, niin pian kun hän oli mennyt.

Mutta eräänä päivänä, hänen siellä istuessaan, istui myöskin Huldra ihko elävänä toisella puolen ja torahutteli torveansa!

"Taas siell' olet; kuink' ihanaa sua kuulla! Puhalla nyt vielä, täss' istun itku-suulla."

Silloin Huldra vastasi:

"Puhaltaen pois koen sult' unen suistaa: Kun ruoste jo syö kotipeltosi ruista."

Mutta silloin poika pelkäsi ja palasi kotiaan. Ei kuitenkaan kauan kestänyt, ennenkuin hän taas niin kyllästyi vaimoonsa, että hänen täytyi pötkiä pakoon; hän istahti kallionkylelle. Silloin laulettiin hänelle:

"Näin unta ett' tääll' olit; -- ota kiinni mua; En siell' ole; tääll' lymyn takapuolla sua."

Poika lensi ylös ja katsoi taakseen, ja samassa viheriäinen hame katosi pensaiden taakse. Hän jälessä. Nyt jahdattiin läpi koko metsän. Niin vikkelä jalaltaan kuin Huldra oli ei kukaan ihminen voinut olla. Mutta pian hän alkoi väsyä; sen huomasi poika jalan liikkeestä; mutta hän näki myöskin koko vartalosta, että se oli Huldra itse eikä kukaan muu. "Nyt sinun kumminkin täytyy tulla omakseni", arveli poika ja teki samassa niin äkkinäisen ryntäyksen, että he kumpikin, Huldra ja hän, menivät pitkät mäet alas, ennenkuin pääsivät pidättymään. Silloin Huldra nauroi niin, että vuoret kajahtelivat; poika otti hänen polvelleen, ja Huldra oli niin kaunis hänen mielestään, juuri niinkuin vaimon tulisi olla. "Ei, mutta ken olet sinä, joka olet noin kaunis?" kysyi poika ja taputteli tyttöä, jonka posket hohtivat lämpöisinä. "Mutta, herranen aika, olenhan minä vaimosi", vastasi hän...

Tytöt nauroivat ja pilkkasivat poikaa. Mutta kummi kysyi Arnelta, jos hän oli tarkkaan kertomusta kuunnellut.

"... Ei, mutta nyt kerron minä jotakin", lausui eräs pikkuinen pirpakka, pienellä, pyöreällä muodolla, jossa oli semmoinen pikkuinen nenän-nypykkä.

Oli pikkuinen poika, joka mielellään olisi kosinut pientä tyttöä; aikaihmisiä he jo olivat kumpikin, vaikka olivat niin pientä kasvua. Mutta pojan kosimisesta ei vaan valmista tullut. Kirkossa hän oleskeli tytön läheisyydessä; mutta aina siellä tuli ilma puheeksi; tanssissa hän meni hänen luokseen, ja tanssitti tyttöä melkein kuoliaaksi asti; mutta puhetta ei siinä tilapäässä syntynyt lainkaan. "Sinun täytyy opetella kirjoittamaan, niin pääset siitä pulasta", puhui hän itsekseen; ja poika rupesi kirjoitusta harjoittelemaan; hän ei mielestään saanut siitä koskaan tarpeeksi kaunista ja sentähden hän kirjoitteli koko vuoden ennenkuin hän tohti yrittääkään kirjettä kirjoittamaan. Nyt se oli saatava perille kenenkään näkemättä, ja kirkon takana sattuivat he kerran seisomaan kahden. "Minulla on sinulle eräs kirje", sanoi poika. "Mutta minä en osaa kirjoitusta lukea", vastasi tyttö.

Poika ällistyi.

Mutta hän meni palvelukseen tytön isälle ja oli tyttöä lähellä päivät päätään. Kerran hän oli vähällä saada sen sanotuksi; hän oli juuri saanut suunsa auki; mutta silloin lensi sinne suuri kärpänen sisään. -- "Kunhan ei vaan kukaan häntä veisi minulta", ajatteli poika. Mutta ei tyttöä kukaan vienyt, sillä hän oli niin pikkuinen.

Viimein kumminkin tuli eräs, joka oli yhtä pikkuinen. Poika hyvin huomasi, mikä tällä oli aikeissa ja kun toinen tytön kanssa meni kammariin, kuunteli hän avaimen reiästä. Nyt kosi hän, joka oli sisäpuolella; "voi minua, tuhma pöllö, kun en kiireempää pitänyt!" ajatteli poika. Hän, joka oli sisäpuolella, suuteli tyttöä keskelle suuta. -- "Se maistui varmaankin hyvälle", arveli poika. Mutta hän, joka oli sisäpuolella, otti tytön polvelleen. "Voi sentään tätä mailmaa!" lausui poika ja itki. Tyttö kuuli sen ja läheni ovea: "Mitä sinä minusta tahdot, sinä ilkeä poika, kun et koskaan anna mun olla rauhassa?" -- "Minäkö?... pyytäisin sinua vaan ottamaan minua vuodemieheksesi." -- "Eikös mitä; veljeni sen viran toimittavat", vastasi tyttö ja paiskasi oven kiinni.

Poika seisoi siinä hämillään... Tytöt kovasti nauroivat sille jutulle ja viskelivät pähkinän kuoria kertojan päälle.

Kummi tahtoi Böen'in Eliä kertomaan. Mitä sitten? No niin, vaikkapa sen kertomuksen, jonka hän oli kummille kertonut ylähällä kummulla, kummin viimeksi heillä ollessa, silloin kun Eli hänelle lahjoitti nuo uudet sukkanauhat. Kauan kesti ennenkuin Eli pääsi kertomaan, sillä hän nauroi niin sydämellisesti; mutta sitten hän kertoi:

Tyttö ja poika kulkivat yhdessä tietä. "Ei, mutta katsoppas tuota rastasta, kun seuraa meitä", sanoi tyttö. -- "Minua se seuraa", väitti poika. -- "Saattaa yhtä hyvin seurata minuakin", arveli tyttö. -- "Helposti siitä selvä tulee", mietti poika; "mene sinä alatietä, minä käyn ylätietä, ja tuolla ylähällä tulemme yhteen." Sen he tekivät. -- "No, eikös tullut minun mukaani?" kysyi poika tyttöä tavatessaan. -- "Ei, minunhan mukaani se tuli", vastasi tyttö. -- "Niitä on sitten kaksi." -- Taas he kulkivat yksissä vähän matkaa; mutta silloin heitä vaan yksi rastas seurasi. Pojan mielestä se lensi hänen puolellaan; mutta tyttö arveli sen olevan hänen puolellaan. "Minä välitän vähät rastaasta", lausui poika. "Niin minä myös", vastasi tyttö.

Mutta rastas katosikin heti, kun he sen olivat sanoneet. "Se oli _sinun_ puolellasi", lausui poika. "Ei, kiitos, minä näin selvään sen olleen sinun puolellasi... Mutta näes tuolla!... Tuolta se on jo takaisin!" huusi tyttö. -- "Niin, minun puolellani se on!" huusi poika. Mutta nyt tyttö suuttui. "Minä vaan en enää tahdo sinun kanssasi kulkea", sanoi hän ja meni tiehensä. Silloin rastas katosi pojalta, ja hänestä tuntui niin ikävältä, että hänen täytyi ruveta huutamaan. Tyttö vastan. "Onko rastas sinun luonasi?" -- "Ei, mutta onko se sinun luonasi?" -- "Voi, ei se ole; tule takaisin tänne, kenties se sitten ilmestyy." Ja tyttö tuli takaisin; he kävivät yhtenä käsi kädessä. "Kvit, kvit, kvit, kvit!" lauloi se samassa pojan puolella; "Kvit, kvit, kvit, kvit!" lauloi jo tytönkin puolella. "Kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit!" laulettiin joka haaralla ja kuu he katsoivat ylös, oli siellä sata tuhatta miljonaa rastaita ylt'ympäri. -- "Voi, kuinka kaunista!" huusi tyttö ja katsahti poikaan. -- "Jumala sinua siunatkoon!" lausui poika ja taputteli tyttöä.

Se tarina oli kaikkein tyttöin mielestä niin kaunis.

Sitten kummi heitä tahtoi kertomaan, mitä he viime yönä olivat uneksineet, ja hän muka päättäisi kenen uni kauniin oli. Ohoh, tulisiko heidän kertoa hänelle unensa! Eihän toki! -- ja nyt syntyi senlainen tirskuminen ja supattaminen ettei siitä loppua tahtonut tullakaan. Mutta vähitellen alkoi yksi ja toinen arvella, että hän oli nähnyt niin erittäin kauniin unen sinä yönä; mutta toiset taas väittivät, ettei ne kuitenkaan voineet olla niin kauniita, kuin heidän unensa. Ja vihdoin viimein heitä ja kaikkia halutti kertoa uniansa. Mutta ei se saisi tapahtua kaikkein kuullen, yhdelle ainoalle he vaan kertoisivat; mutta kummille sitä nyt eivät kuuna päivänä tekisi. Arne istui niin toimessaan tuonnempana mättäällä, ja hänelle he nyt tahtoivat unensa kertoa.

Arne istahti vieläkin loitommaksi erään pähkinäpuun alle, ja se tyttö, joka ensimmäisen tarinan oli kertonut, tuli hänen luokseen. Kauan hän ensin mietti, mutta sitten hän kertoi:

"Minä olin unissani seisovinani suuren järven rannalla. Silloin näin jonkun kävelemän vedellä, ja se oli eräs, jota en tahdo mainita. Hän istui suurelle lummenkukalle ja lauloi siinä. Mutta minä nousin yhdelle noista suurista lehdistä, joita lummenkukalla on, ja jotka kelluvat veden pinnalla; minä aion siinä soutaa ylitse hänen puolelleen. Mutta samassa kun olin päässyt lehdelle, alkoi se vajota, ja minä pelkäsin ja rupesin itkemään. Silloin souti hän lummenkukassaan minun luokseni, nosti minut rinnalleen istumaan, ja yhdessä sitten kulimme lummenkukalla yli koko järven. -- Eikös ollut se kaunis uni?"

Tuo vähäläntä tyttö, joka sen pienen tarinan oli kertonut, tuli nyt vuorostaan.

"Minä olin saavanani kiinni pienen linnun, ja olin siitä niin iloinen, etten tahtonut sitä ollenkaan päästää, ennenkuin tulisin kotitupaan. Mutta siellä en sitä myöskään voinut päästää irralleen, sillä isä ja äiti olisivat tahtoneet minua laskemaan sitä jälleen ulos. Sitten menin ylös ullakolle sen kanssa; mutta siellä taas kissa väijyi, enkä voinut siis sielläkään sitä kädestäni päästää. Kun en mitään muuta neuvoa tiennyt, vein minä sen tupaan. Uh, siellä oli niin paljon rakoja, ja se olisi voinut lentää matkoihinsa! Ei, alas kartanolle mun taaskin täytyi mennä, ja siellä mielestäni seisoi eräs, jota en tahdo mainita. Hän leikki suuren, suuren koiran kanssa. 'Tahtoisin ennen leikkiä tuon lintusi kanssa', lausui hän ja tuli minua hyvin likelle. Mutta minä olin juoksevinani pakoon ja hän ajoi minua koirineen takaa: minä juoksin ylt'ympäri kartanoa, ja samassa äiti aukaisi porstuan oven tempasi minut sisään ja paiskasi oven kiinni. Mutta ulkona, ikkunan takana seisoi poika, painoi kasvojaan ruutuun ja nauroi. 'Katso, täällä lintu on!' sanoi hän, -- ja ajatteles, hänellä oli tosiaankin lintu! -- Eikö ollut se aimollinen uni?"

Sitten tuli se tyttö, joka oli rastaista kertonut. Eli'ksi olivat he häntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka hän oli tuona iltana nähnyt veneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, kasvaneena ja kauniina kuin hän siinä istui hienona kasvoiltaan ja hoikkana vartaloltaan. Hän nauroi kovin, ja sentähden kesti kauan ennenkuin hän pääsi alkuun; mutta sitten hän kertoi:

"Minä olin niin sydämestäni iloissani siitä, kun tiesin tänään pääseväni pähkinämetsään, ja sentähden uneksin viime yönä, että istuin täällä kummulla. Aurinko paistoi, ja minulla oli helma täynnä pähkinöitä. Mutta pähkinöiden sekaan oli tullut myöskin pieni orava, ja tuo istui polvellani ja söi kaikki pähkinät suuhunsa. -- Olisihan se kummallinen uni?"

Ja vielä useampiakin unia hänelle kerrottiin; mutta sitten tuli hänen päättää, mikä niistä oli kauniin. Hän tahtoi saada arvelunaikaa, ja sillä välin kummi koko tyttöparven kanssa meni alas kartanoon, johon Arnen piti tulla jälessä. Hyppien menivät he mäkeä alas, asettuivat sitten lakealle rinnatusten ja lauloivat käydessään taloa kohden.

Arne istui ylähällä ja kuunteli laulua; auringon säteet lankesivat suoraan tyttöparveen ja valaisivat heidän valkoiset paidanhihansa; vähitellen ottivat he toinen toistaan vyötäisiltä kiinni, tanssien menivät he niitun poikki ja kummi linkutti jälessä häristellen heitä kepillään sentähden muka että tallasivat ruohon. Arne ei enää unia ajatellut; hetken kuluttua ei hän enää katsellut tyttöjenkään jälkeen; ajatukset hajaantuivat yli laakson aivankuin auringon hienot säteet, ja hän jäi kummulle niitä kehräämään. Ennenkuin hän tiesi asiastakaan, joutui hän synkkämielisyyden tiheään verkkoon; hän haluili ulos mailmaan enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Hän teki itselleen vakaan lupauksen puhua asiasta äidille heti kotiin tultuaan, -- käyköön sitten kuinka tahansa.

Hänen ajatuksensa kävivät valtavimmiksi ja liitelivät laulussa: "Tunturein tuolle puolen." Niin helposti ei hän koskaan ennen ollut sanoja löytänyt eikä ne myöskään koskaan niin varmasti olleet kokoon liittyneet. Ne olivat melkein kuin tyttöjä, jotka piirissä istuivat kummulla. Hänellä oli paperinpalanen taskussaan ja siihen hän kirjoitteli polvellaan. Ja kun hän oli kirjoittanut laulun valmiiksi, nousi hän ikäänkuin vapaaksi pääsnyt, ei halunut enää ihmisten pariin, vaan läksi metsätietä kotoa kohden, vaikka tiesi, että hänen silloin täytyi ottaa yö lisäksi. Kuu hän ensimmäisen kerran istui lepäämään aikoi hän ottaa laulun esiin ja laulaa sitä yksinäisyydessään metsän hämärässä; mutta hän olikin sen unhottanut sille paikalle, jossa hän sen oli kirjoittanut.

Yksi tytöistä haki häntä kummulta, ei löytänyt häntä, mutta löysi laulun.

Kymmenes luku.

Äidille oli nyt asiasta tieto annettava; mutta se ei ollut yhtä helposti tehty kuin ajateltu. Hän nosti puheeksi Riston ja kirjeet, joita hän turhaan oli saanut odottaa; mutta äiti läksi samalla pois tuvasta ja monta päivää sen jälkeen huomasi Arne hänen silmänsä veristävän. Toisenkin kohdan hän pani merkille, ja se oli, että äiti taas hänelle piti niin erittäin hyvän ruuan.

Eräänä päivänä hän läksi metsään polttopuita hankkimaan; tie meni jonkun matkaa ylös metsään, ja juuri sillä kohdalla, jossa hänen piti ruveta hakkaamaan, käytiin tavallisesti syksyisin puolukassa. Arne oli laskenut kirveen kädestään maahan ja aikoi ottaa nuttua päältään, kun samassa kaksi tyttöä läheni paikkaa metsäpolkua pitkin, marjatuokkoiset käsissään. Hän ei tavallisesti tahtonut juuri mielellään tyttöjä tavata, vaan meni kernaammin piiloon, ja niin hän teki nytkin.

"Voi, kuinka täällä on paljon marjoja! Eli, Eli!" -- "Niin, veikkonen, kyllä minä näen!" -- "Älähän sitten mene kauemmaksi; täällä saa monta tuokkosellista!" -- "Luulin kuulleeni jotakin risahdusta tuolta pensaista!" -- "Ah! oletko järjeltäsi!" -- ja tytöt ottivat toisiaan vyötäisiltä kiinni. Kauan seisoivat he äänetöinnä ja liikkumattomina, tuskin he tohtivat hengittääkään. "Ei suinkaan siellä mitään ollut; ruvetaan poimimaan." -- "Niin, parasta on kun rupeemme poimimaan!" -- Ja nyt he poimivat. "Sinä olit oikein hyvä, Eli, kun tulit pappilaan tänään. Eikö sinulla ole mitään kerrottavaa!" -- "Olen käynyt kummin luona..." -- "Senhän jo kerroit; -- mutta eikö ole mitään hänestä, ymmärräthän?" -- "On kyllä!" -- "Hyvänen aika, oikeinko totta? kerro jo pian!" -- "Hän on taaskin käynyt siellä meillä!" -- "Älähän nyt?" -- "Ihko totta; ei isä eikä äiti kumpikaan olleet häntä näkevinäänkään, mutta minä menin ylös ullakkoon piiloon." -- "Ja kuinka sitten? tuliko hän jälessäsi?" -- "Arvaan isän hänelle sanoneen missä minä olin; hän on aina niin ilkeä, tuo isä." -- "Ja sitten hän tuli? Istu, Eli hyvä, istu, tänne näin, viereeni! -- No, sitten hän tuli?" -- "Niin, mutta ei hän juuri monta sanaa puhunut, sillä hän ujosteli." -- "Joka sana! kuuletko, jok'ainoa sana!" -- "Pelkäätkö minua?" hän kysyi. "Mitäpä minä teitä pelkäisin?" sanoin minä. "Sinä tiedät mitkä aikeet minulla on", sanoi hän ja istui viereeni kirstun kannelle. -- "Oikeinko viereesi?" -- "Ja sitten hän otti vyötäisiltäni kiinni." -- "Vyötäisiltäsi? Älä hulluja!" -- "Minä olisin hänestä mielelläni väistynyt, mutta hän ei tahtonut minua päästää. 'Rakas Eli', sanoi hän..." -- tyttö purskahti nauramaan ja toinen nauroi myös. -- "No? No?" -- "Tahdotko tulla vaimoksi minulle?" -- "Ha, ha, ha! -- Ha, ha, ha!" -- Ja sitten kumpikin: "Ha, ha, ha, ha, ha, ha, ha!"

Viimein kuitenkin täytyi naurusta loppu tulla, ja sen jälkeen vallitsi äänettömyys kotvan aikaa, sitten kysyi toinen, mutta hyvin hiljaa: "Kuules? -- eikö se ollut ilkeätä, kun hän otti sinua vyötöisiltä?"

Joko ei toinen siihen mitään vastannut, taikka hän sen teki niin hiljaa, ettei sitä voinut kuulla; ehkäpä hän siihen vaan hymyili. Hetken kuluttua toinen taas kysyi: "Puhuiko sinulle isäsi tai äitisi sitten mitään?" -- "Isä tuli ylös ja katsoi minuun, mutta minä juoksin aina vaan piiloon, sillä hän nauroi, kun minut näki." -- "Mutta äitisi?" -- "Ei hän mitään virkannut: mutta ei hän liioin ollut niin kova kuin muulloin." -- "Niin -- kaiketi sinä hänelle rukkaset annoit?" -- "Tietysti." -- Taas tuli pitkä äänettömyys.

"Kuulehan?" -- "Mitä niin...?" -- "Luuletko minulle tulevan tuonlaista?" -- "Tottahan nyt!" -- "Älä hulluja!... Eli, sinä? Ajatteles, jos hän ottaisi minua vyötäisiltä!" -- Hän kätki kasvonsa.

Tuosta syntyi paljon naurua, sitten kuiskutusta ja supatusta.

Hetken kuluttua tytöt menivät menojaan, He eivät olleet huomanneet Arnea enemmän kuin kirvestä tai nuttuakaan, ja siitä Arne oli hyvillään. --

Muutamia päiviä senjälkeen otti hän Ylämaan Knuutin torppariksi Kampenin taloon kuuluvalle torpan tilalle.

"Ota itsellesi kumppani jo", lausui Arne.

Itse hän ryhtyi oikein lujaan työhön. Hän oli jo aikaiseen oppinut käsisahaa käyttämään, sillä hän oli paljon ottanut osaa huoneiden rakentamiseen kotona. Nyt hän tahtoi paremmin vielä harjaantua tässä taidossaan; sillä hän tunsi vakituisen työn olevan hauelle tarpeen; myöskin teki se hänelle hyvää kun sen kantta joutui enemmän ihmisten pariin, ja niin hän jo oli muuttunut entisestään, että hän melkein ikävöitsi ihmisten seuraa, kun jonkun aikaa oli oleskellut yksinään. Sattuipa niinkin että hän sinä talvena oli jonkun aikaa pappilassa sahaamassa, ja siellä molemmat tytöt usein oleskelivat yksissä. Arne mietti heitä nähdessään, ken se mahtoi olla, joka Böen'in Eliä kosi.

Kerran kävi niin, että hän pantiin viemään Eliä ja papintytärtä hevosella johonkin kylään; hänellä oli tarkka kuulo, mutta ei hän kuitenkaan voinut saada selvää heidän supatuksestaan; väliin Mathilda häntä puhutteli; silloin Eli nauroi ja peitti kasvonsa. Viimein kysyi Mathilda, jos siinä oli perää, että hän kirjoitteli runoja. "Eikä ole", lausui Arne pikaisesti; silloin he molemmat nauroivat. Senjälkeen ei Arne heitä hyvin suvainnut eikä ollut heitä näkevinäänkään.

Kerran hän istui pappilan tuvassa palvelusväen siellä tanssiessa; Mathilda ja Eli tulivat kumpikin katselemaan tanssia. Jotakin he keskenään kiistelivät nurkassa, jossa seisoivat. Eli ei tahtonut, mutta Mathilda tahtoi, ja hän se puolensa piti. Sitten he yhdessä tulivat hänen luokse, niiasivat ja kysyivät jos hän osasi tanssia. Arne antoi kieltävän vastauksen; tytöt kääntyivät häneen selin, nauroivat ja juoksivat tiehensä. Tuopa nyt on ianaikaista nauramista, ajatteli Arne ja kävi totiseksi. Mutta papilla oli noin kymmenen tai kahdentoista vuotias ottopoika, josta Arne paljon piti; häneltä oppi Arne tanssimaan kun osuivat kahdenkesken olemaan.

Elillä oli pikkuinen veli, jotenkin saman ikäinen kuin papin ottopoika. Pojat olivat usein yksissä ja Arne teki heille kelkkoja, suksia ja pyydyksiä; ja heidän kanssaan Arne paljon puheli tytöistä, varsinkin Elistä. Eräänä päivänä toi Elin veli hänelle sanan, että hänen pitäisi paremmin siistiä hiuksiaan. "Kuka sen sanoi!" -- "Eli sen sanoi; mutta ei minun pitänyt sinulle ilmoittaa, että se oli hän." -- Muutamia päiviä senjälkeen laittoi hän pojalla sanan, ettei Eli nauraisi niin paljon. Poika tuli takaisin sanoen, että Arnen toki pitäisi nauraman hiukan enemmän.

Kerran poika tahtoi Arnelta jotakin, jota hän oli kirjoittanut. Arne sen antoi hänelle eikä ajatellut sen enempää koko asiata. Joku aika senjälkeen tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat tytöt olivat niin kovin ihailleet hänen kirjoitustaan. "Ovatko he sen sitten nähneet?" -- "Ovat; heillehän minä sitä pyysinkin." -- Arne pyysi poikia vasta vuoroon tuomaan hänelle jotakin tyttöjen kirjoituksista; sen he tekivätkin. Arne korjasi siinä kirjoitusvirheet karkealla lyijykynällä; hän pyysi poikia asettamaan paperin niin että tytöt sen löytäisivät. Jonkun ajan kuluttua sai hän saman paperin käteensä nuttunsa taskusta; mutta alle oli kirjoitettu: _"Tuittupäisen miesparan korjaama."_

Seuraavana päivänä lopetti Arne työnsä pappilassa ja lähti kotiansa. Niin lauhkeana, kuin hän siihen aikaan oli, ei äiti muistanut häntä nähneensä sitten kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman jälkeen. Hän luki hänelle saarnan joka pyhä, tuli hänen mukanaan kirkkoon ja oli aina erinomaisen suopea ja ystävällinen. Mutta äiti tiesi että hän kaiken tämän alla kätki tuuman lähteä matkoille niin pian kuin kevät tuli.

Eräänä päivänä tultiin Böen'istä kysymään eikö Arne tahtoisi tulla sinne sahaamaan. Arne kävi hämilleen ja antoi myöntävän vastauksen. Heti kun sanantuoja oli mennyt, lausui äiti: "No jopa nyt jotakin! Böen'iinkö pyytävät sinua tulemaan?" -- "Onko tuo nyt sitten niin merkillistä?" kysäsi Arne, mutta vältti samalla äitinsä katsetta. -- "Böen'iin!" ihmetteli äiti vielä kerran. -- "No, miksikäs ei sinne yhtähyvin kuin johonkuhun muuhunkin taloon?" -- hän katsahti vähän ylös työstään. -- "Böen'iin, Birgit Böen'in luokse -- Bård, joka löi isäsi vaivaiseksi juuri Birgitan tähden!" -- "Mitä sanot?" huusi nyt poikakin vuorostaan. "Oliko se Bård Böen?..."

Poika ja äiti seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa. Kokonainen ihmiselämä vieri heidän silmiensä ohi, ja he näkivät sinä hetkenä kumpikin sen mustan langan juoksun, joka tätä elämää oli alusta aina loppuun asti kietonut. He alkoivat sitten puhella noista isän mahtipäivistä, jolloin Böen'in Eli itse oli kosinut tyttärensä puolesta ja saanut rukkaset; he muistelivat ja kertoivat kaikki aina siihen tapaukseen saakka, jonka jälkeen Niilo ikäpäiväkseen terveytensä menetti, ja kumpikin he selvään näkivät, ettei siinä Bård'in syytä paljonkaan ollut. Mutta hän se kumminkin oli, joka isän vaivaiseksi saattoi, -- hän se oli.

"Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä vapaaksi?" ajatteli Arne ja päätti samassa tehdä lähtöä.