Part 4

Mutta joku aukaisi ladon ovea ja töytäisi sisään, kasvot kalmanvaaleina vaikka hikihelmet valuivat otsalta; se oli äiti. Toista päivää hän jo etsi poikaansa. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta ei pysähtynyt kuuntelemaan, huusi vaan ja juoksi ympäri latoa, kunnes Arne vastasi ylhäältä heinisuovalta, jossa hän makasi. Silloin parkaisi äiti kovalla äänellä, hyppäsi ylös suovalle keveämmin kuin nuori poika ja heittäytyi hänen ylitsensä...

... "Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Löysin sinun toki viimeinkin; eilisestä asti olen etsinyt; olen etsinyt koko yön. Arne raukkani! Minä näin, että he olivat tehneet sinulle pahaa; olisin niin halusta sinua puhutellut ja lohduttanut; mutta enhän minä koskaan rohkene sinulle puhua!... Arne, minä näin sinun ryypiskelevän! Kaikkivaltias Jumala! älä anna minun sitä enää koskaan nähdä!" -- Kauan viipyi ennenkuin hän saattoi enempää sanoa. "Jesus varjelkoon sinua, lapseni, minä näin sinun ryypiskelevän!... äkkiä olit sinä kadonnut silmistäni, päihtyneenä, surusta sortuneena, niinkuin olit ja minä etsin sinua joka huoneesta ja ulkoa, juoksin kauas maita, metsiä enkä löytänyt sinua; minä tarkastin jokainoata pensasta; minä kyselin kaikilta ihmisiltä; olin täälläkin, mutta sinä et vastannut huutooni... Arne, Arne! Minä kävelin pitkin joen vartta; mutta ei se minusta ollut milläkään kohdalla kylläksi syvä..."

Hän siirtyi vieläkin likemmäksi poikaansa.

"Silloin tyyntyi mieleni: kenties olitkin lähtenyt kotiin, ja neljänneksessä tunnissa varmaankin kävin sen matkan; minä aukaisin oven, etsin jokainoasta huoneesta, ja silloin vasta muistin avaimen olleen itselläni; ethän olisi voinut sisään päästäkään... Arne, tänä yönä olen haeskellut pitkin tietä, kummallakin ojan reunalla; en tohtinut, tiedätkös, mennä jyrkänteelle!... En tiedä kuinka osuin tänne, ei kukaan ole minua auttanut; mutta Jumala johdatti mieleeni, että sinä olisit täällä!"

Arne koki häntä rauhoittaa. "Arne, ethän enää koskaan ryyppää viinaa?" -- "En, siitä saat olla huoletta." -- "He olivat varmaankin ilkeitä sinua kohtaan? Olivatko he sinulle ilkeitä?" -- "Eivätkä olleet, minä vaan olin pelkuri", -- hän lausui painolla sen sanan. -- "En voi lainkaan käsittää, että he saattavat olla sinulle ilkeitä. Mutta mitä he sinulle tekivät? Et sinä koekaan tahdo minulle mitään sanoa", -- ja hän alkoi taaskin itkeä. -- "Ethän sinäkään koskaan sano minulle mitään", lausui Arne lauhkeasti.

"Sinun on kumminkin suurempi syy, Arne: minä olen isäsi ajoista tottunut puhumattomuuteen, ja sinun olisi pitänyt auttaa minua alkuun!... Herra Jumala, meitä on nyt vaan kaksi, ja me olemme kärsineet niin paljon yhdessä..." -- "Eiköhän tuo muuttune parempaan päin", kuiskaisi poika... "Ensi sunnuntaina minä tahdon lukea sinulle saarnan." -- "Jumala sinua siitä siunatkoon!"

... "Arne, sinä?" -- "Mitä niin?" -- "Minulla on sinulle jotakin puhuttavaa." -- "Puhu sitten, äiti." -- "Minua painaa suuri synti sinua kohtaan; minä olen pahoin tehnyt." -- "Sinäkö, äiti?" -- ja tuo, että hänen helläsydäminen, äärettömän pitkämielinen äitinsä syytti itseään synnistä häntä kohtaan, joka ei oikeastaan koskaan ollut hänelle hyvää tehnyt, liikutti Arnea niin, että hän syleili ja hyväili äitiään, ja puhkesi itkuun. -- "Niin, pahoin olen minä tehnyt; mutta minussa ei ollut kuntoa toisin tekemään." -- "Oh, et sinä koskaan ole minua kohtaan pahoin tehnyt." -- "Olen kyllä -- Jumala sen tietää: mutta se oli vaan sentähden että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun täytyy antaa se minulle anteeksi, kuuletkos?" -- "Kyllä minä sen annan sinulle anteeksi." -- "Ja sitten minä toisella kerralla sen sanon sinulle... mutta sinun täytyy antaa se minulle anteeksi!" -- "Kyllä, kyllä, äitini!" -- "Näes, sentähden se juuri oli, kun minun oli niin vaikea sinua puhutella; syntini sinua kohtaan on minua painanut." -- "Herra Jumala; älä puhu tuonlaisia äiti!" -- "Nyt minä olen iloinen, että olen saanut niin paljon sanotuksi." -- "Tästä lähtein me puhelemme enemmän keskenämme, äiti!" -- "Sen teemme, -- ja luethan sinä minulle saarnan?" -- "Luen, varmaan." -- "Arne raukkani! Jumala sinua siunatkoon!" -- "Olisi luullakseni parasta mennä kotiin." -- "Niin, mennään vaan kotiin." -- "Sinä katselet niin ympärillesi, äiti?" -- "Isäsi on maannut tässä luhassa ja itkenyt." -- "Isäkö?" -- kysyi Arne ja kävi kalveaksi. -- "Niilo parka! se oli sinä päivänä kun sinua vietiin ristille..." --

"Sinä katselet niin ympärillesi, Arne?"

Kahdeksas luku.

Siitä päivästä kun Arne täydestä sydämestä koki paremmin tutustua äitiinsä, tuli hänen suhteensa muihinkin ihmisiin toiselle kannalle. Hän katseli niitä nyt enemmän äitinsä lempeillä silmillä. Mutta usein oli hänen vaikea pysyä kiinni päätöksessään: sillä äiti ei käsittänyt sitä, jota hän syvimmästi ajatteli, -- ja tässä on eräs laulu siitä ajasta:

Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisällä en mä voinut olla; Kiin hausk' oli vaipua aatoksiin Mun metsikön tuon takalolla. Mut sielläpä sääski ja muurahainen Häiritsivät, vieläpä ampiainen.

"Armahani, etkös nyt mieli olla ulkona päivän paisteessa?" -- sanoi äiti, istui lakalla.

Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisällä en mä voinut olla; Niityllä mä laittelin laulelmiin, Mit' tuolla voi mielehen tulla; Mut kun sylen pitkä nyt käärme mun luo Luikahti, mun juoksuhun kohta sai tuo.

"Tänlaisessa siunatussa ilmassa saattaa ihminen käydä avojaloin", -- sanoi äiti, otti sukat jaloistaan.

Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisällä en mä voinut olla; Helteestä mä ennätin laituriin -- Joella ja sen karikolla Venheessä mä soutelin, vaan säde, kun Nenääni se pisti, pois sielt' ajoi mun.

"Kyllä näinä päivinä saa heinät kuivina korjuusen", -- sanoi äiti, löi heinäkasaa haravalla.

Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisälle en mä voinut jäädä; Puun latvahan kiipesin, vilvoksiin Ett' tuuli sais huuhtoa päätä. Lehdistäpä, kas, mato kaulahan mun Muksahti, ma kirkasin; hiiskö toi sun!

"Niin, ellei hän tänäpäivänä kipakoitse, ei hän ikinä kipakoitse", sanoi äiti, vilkaisi ylös tuntureihin.

Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Aurinko paahtoi kartanolla; Virralle ma soutuhun tartuin kiin': "Ah, tuoll' lepo voi toki olla! Siell' upposin virtahan, saattamaton." -- "Tää viisu ei mult' ole, jos se sult' on."

"Ei tarvitse kuin kolme tänlaista päivää, ja kaikki on katos-alla", -- sanoi äiti, hän taittoi vuodettani.

Kuitenkin kävi heidän yhdessä olonsa päivä päivältä hauskemmaksi. Se, jota äiti ei käsittänyt, kävi hänelle yhtä mieluisaksi kuin sekin, jonka hän käsitti. Sillä sentähden ettei äiti käsittänyt, mietti hän sitä toistamiseen, ja äiti hänelle vaan kävi rakkaammaksi, kun hän kaikin puolin tunsi hänen rajansa.

Lapsena ollessaan ei Arne ollut saduista välittänyt. Nyt hän täysikasvuisena sai halua satuihin, ja nämät toivat kansantaruja ja uroslauluja mukanaan. Outo halajaminen täytti hänen mielensä; hän käyskenteli paljon yksinään, ja monet paikat, joita hän tähän saakka tuskin oli katsonutkaan, näyttivät hänestä nyt niin kauniilta. Siihen aikaan kun hän yhdenikäistensä kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein leikkiä lyöneet pappilan alla olevan suuren veden rannalla, jota sanottiin Mustajärveksi sentähden kun se oli syvä ja musta. Se vesi juohtui nyt hänen mieleensä, ja eräänä iltana hän vaelsi sinne.

Hän istahti erään pensaikon taakse, pappilan alapuolella; pappila oli jyrkän mäen rinteessä, joka ylempänä muodostui korkeaksi tunturiksi; vastainen ranta oli samanlainen ja sentähden lankesi suuri luomavarjo järvelle; kummankin varjon välillä oli pitkä juomu hopeanhohtavata vettä. Kaikkialla vallitsi lepo; aurinko oli laskeumaisillaan; pientä tiukujen helinää kuului vastaiselta rannalta, muuten oli kaikki hiljaa. Arne ei katsellut suoraan eteensä, vaan alas veden pohjaan, sillä aurinko loi punertavan hohteen sen yli, vähää ennen kuin se mailleen meni. Siellä alhaalla kallistuivat tunturit syrjään ja niiden välissä muodostui pitkä ja syvä laakso, jota vesi huuhtoeli. Mutta tunturit näyttivät vähitellen kumartuvan likemmäksi toistaan, ikäänkuin kiikutellen välillä olevaa laaksoa. Talo näkyi talon vieressä sisempänä laaksossa; haiku kohosi ylös ja katosi; kedot seisoivat viheriäinä ja höyrysivät; venheet laskivat rantaan, heinillä lastattuina. Hän näki paljon kansaa kävelevän edes takaisin, mutta pienintäkään ääntä ei kuulunut. Silmä siirtyi vedestä vastaiseen rantaan, josta vaan Luojan luoma metsä kohosi ylös. Metsässä ja pitkin rantaa olivat ihmiset kaivaneet itselleen tien aivan kuin sormella; sillä polvikas pölyjuova pisti siellä alituisesti esiin. Arne seurasi sitä silmillään ylös aina sille kohdalle, joka oli suorastaan häntä vastapäätä; siihen metsä loppui; tunturi oli jättänyt vähän lakiamman paikan ja heti oli siihen rakennettu talo talon viereen. Rakennukset olivat täällä vielä suurempia kuin laakson pohjassa, huoneet punaisiksi maalatut, korkeilla ikkunoilla, jotka säteilivät auringossa. Kirkas päivänvalo lankesi ylänteille; silmä eroitti selvään pienimmänkin lapsen, joka oli ulkona leikkimässä; veden rannalla oli kuivaa, valkoisen hohtavaa hiekkaa, ja siinä piehtaroitsi lapsia muutamien koirien kanssa. Mutta äkkiä kaikki synkistyi ja kävi raskaaksi, huoneet muuttuivat tumman punaisiksi, niityt mustan vehreiksi, hiekka valkoisenharmaaksi, lapset pieniksi möhkäleiksi; pilven kokka oli noussut tunturin takaa ja peittänyt auringon. Hän kiinnitti silmänsä alas veteen; mutta siellä hän jälleen löysi kaikkityyni. Kedot keijuivat; metsä seisoi hiljaisena ja huoneet katselivat totisina alaspäin; ovet olivat avoinna, ja lapset kävivät ulos ja sisään. Sadut ja lapsellisuudet tulivat aivan kuin pienet kalat syöttiä kohden, riensivät pois, tulivat jälleen, ilakoivat ympärillä, mutta eivät käyneet kiinni.

"Istukaamme tähän, siksi kun äitisi tulee: kaiketi papinrouva hänen viimein toki päästää." -- Arne säikähti; joku oli istautunut aivan hänen taakseen. -- "Mutta voisinhan saada jäädä tänne vielä täksi yötä vaan", lausui kyynelten tukahduttama ääni; se varmaankin oli nuoren tytön, joka ei vielä ollut täysikasvuinen. -- "Älä nyt itke enää; rumaa on itkeä sentähden että kun täytyy tulla kotiin äitisi luokse." Se oli lauhkea miehen ääni, joka verkkaan lausui sanat. -- "En minä sitä itke." -- "Mitä sinä sitten itket?" -- "Sitä etten enää saa olla Mathildan kanssa."

(Tuo oli papin ainoan tyttären nimi, ja nyt juohtui Arnelle mieleen, että eräs talontytär oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.)

"Eihän sitä voinut iankaiken kestää." -- "Ei, mutta yhden päivän vielä, isä hyvä!" -- ja nyt hän itki ääneensä. -- "Parasta kun tulet mukaan kotiin; -- ehkäpä onkin jo myöhäistä." -- "Myöhäistä? Miksi niin? Onko kummempaa kuultu? -- Sinä olet talonpojan tyttäreksi syntynyt, ja talonpojan tyttärenä sun olla pitää." -- "Voisinhan olla talonpojan tyttö vaikka sinnekin jäisin." -- "Tuota et ymmärrä." -- "Minä olen aina käynyt talonpoikaisessa puvussa." -- "Ei se ole siinäkään." -- "Minä voin puhua samalla tavalla kuin sinä ja äiti." -- "Ei siinäkään." -- "No, sitten en totta tosiaan tiedä, missä se on", lausui tyttö ja hymyeli. -- "Kylläpä se näytäksen; muuten pelkään että päässäsi jo on liian paljon ajatuksia! sitä sinä sanot aina ja alituisesti; minullapa ei ole ollenkaan ajatuksia", -- ja taas hän itki. -- "Voi sinua, pikkuinen tuuliviiri sinä olet!" -- "Sitä ei pappi koskaan sanonut." -- "Ei, mutta nyt _minä_ sen sanon." -- "Tuuliviiri! Onko kummempata kuultu? En minä tahdo olla mikään tuuliviiri." -- "Mitä sinä sitten tahdot olla?" -- "Mitäkö tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? En minä tahdo olla mitään." -- "No niin, älä sitten ole mitään." Nyt tyttö nauroi. Hetken kuluttua lausui hän totisena: "Se on sinulta hyvin pahasti tehty, kun sanot etten minä mitään ole." -- "Herra Jumala kun et itse tahdo mitään olla, niin!" -- "Tahdon minä sentään jotakin olla." -- "Hyvä, -- ole sitten jotakin." -- Tyttö nauroi. Vähän ajan päästä hän surullisella äänellä taas jatkoi: "Noin ei pappi minusta koskaan pilkkaa tehnyt." -- "Ei, hän vaan teki sinun pilkaksi." -- "Pappiko? Niin hyvä et sinä koskaan ole minulle ollut kitin pappi." -- "Jopa se olisikin varsin hullua." -- "Happamesta maidosta ei koskaan tule rieskamaitoa." -- "Kyllä, jos se herajuustoksi keitetään." -- Tyttö purskahti nauruun. -- "Tuolla tulee äitisi." Nyt hän jälleen kävi totiseksi.

"En tässä elämässä ole tavannut niin puheliasta naista kuin se papinrouva on", kuului nyt tuima, sieväpuheinen ääni lausuvan. "Pane joutuun Bård! Ylös nyt ja lykkää vene vesille! Emme joudu kotiin koko tänä yönä. -- Rouva tahtoi minua pitämään huolta siitä, että Elillä olisi kuivat jalkineet. Mutta ellet siitä itse pidä huolta, niin! Ja joka aamu muka kävelemään kalvetuksen tähden! Minä vähät kalvetuksesta! -- Ylös nyt, Bård, ja lykkää vene vesille. Minun kun vielä tänä iltana pitää leivän juurta paneman." -- "Kirstua ei ole vielä tuotu", vastasi mies, yhä pitkällään. -- "Mutta kirstua ei tuodakaan, se saa jäädä tänne siksi kun ensi kerran kirkkoon tullaan. Kuuletko, Eli, ala nousta nyt, ota nyyttisi ja tule alas. Ylös nyt Bård!" -- Hän kiirehti eteenpäin ja tyttö jälessä. -- "Tulehan jo, tule!" kuului alhaalta. -- "Oletko jo tappia katastanut?" kysyi Bård yhä pitkällään. "Olen, se on jo kiinni", -- ja Arne kuuli hänen sitä juuri viskaimella koputtelevan. -- "Mutia nousehan jo toki, Bård! Emme suinkaan täällä koko yötä rupea olemaan!" -- "Minä odotan kirstua." -- "Hyvä ihminen, kuulethan, että se jää tänne toistaiseksi." -- "Tuolla se jo tulee." Kärryjen rätinää kuului. -- "Mutta sanoinhan, että se piti jäädä tänne siksi kun ensi kerran kirkkoon tullaan." -- "Mutta minäpä sanoin, että se otettaisiin mukaan nyt." -- Vaimo rientää ilman mitäkään muuta ylös kärryjen luokse, ja kantaa nyyttiä, eväsvakkasta ja muita pieniä kapineita alas veneesen. Nyt nousi Bårdkin, meni kärryille, tarttui kirstuun ja kantoi sen yksinään alas.

Mutta kärryjen takana tuli juosten eräs tyttö olkihatulla ja häilyvillä hiuksilla: se oli papintytär. -- "Eli, Eli!" huusi hän jo kaukaa. "Mathilda! Mathilda!" vastattiin alhaalta, ja nyt kiidätettiin ylös toista vastaan. Ylhäällä mäellä he toisiaan tapasivat, syleilivät toinen toistaan ja itkivät. Sitten Mathilda otti ylös jotakin, kuin hän oli pannut alas ruohoon; se oli linnunhäkki. "Sinun pitää ottaman Pippi, se sinun pitää. Äitikin sen sanoi. Sinun pitää kumminkin ottaman Pippi... kyllä sinun pitää! -- ja sitten sinun tulee muistaa minua -- ja hyvin usein soutaa... soutaa... soutaa... tänne minun luokseni"; -- ja nyt he itkivät kumpikin kovasti. "Eli, tule nyt, Eli! Älä seiso siellä enää!" kuului alhaalta. "Mutta minä tahdon tulla mukaan sille puolelle ja maata sinun luonasi tämän yön!" "Niin, niin, tule mukaan!" ja kaulatusten nyt riennettiin alas rantaan. Hetken kuluttua näki Arne veneen olevan vesillä, Eli seisoi linnunhäkki kädessä korkealla perässä ja viittoeli; Mathilda istui itkien yksinään laiturilla.

Hän jäi siihen istumaan niin kauan kuin vene oli järvellä; toiselle puolelle, noiden punaisten huoneiden kohdalle oli vaan lyhyt matka, niinkuin jo edellä sanottiin, ja Arne jäi myöskin istumaan. Hän seurasi silmillään venhettä niinkuin Mathildakin. Se joutui pian pimentoon, ja hän odotti siksi kun se laski rantaan; silloin näki hän heidät vedessä, seurasi heitä siinä aina ylös huonerakennukseen, ja juuri kaikkein kauniimpaan kaikista huonerakennuksista. Hän näki äidin menevän ensimmäisenä sisään, sitten isän kirstuneen ja viimein tytön, sen mukaan kuin hän suuruudelta niitä saattoi eroittaa. Hetken kuluttua palasi tyttö tasaisin ja istautui aitan oven eteen, arvattavasti katsoakseen toiselle puolelle juuri nyt kun aurinko sinne loi viimeisen säteensä. Mutta papintytär oli silloin jo mennyt, ja Arne siellä vaan enää istui ja katseli häntä vedessä. "Nähneekö hän minua?"

Arne nousi ylös ja lähti menemään; aurinko oli jo mennyt mailleen, mutta taivas oli valoisa ja kirkkaansininen, niinkuin ainakin selkeänä, kesäisenä yönä. Järveltä ja laaksolta nousi höyryä, joka kohosi tuntureita ylös kummallekin puolen; mutta huiput seisoivat vapaina ja katselivat toisiaan. Arne nousi ylemmä, järvi kävi tummemmaksi, oli juuri kuin syvemmälle painettu ja kiinteämpi. Laakso tuolla alhaalla kävi pienemmäksi ja näytti olevan järveä likempänä; silmä eroitti paremmin tunturit, jotka ikäänkuin sulivat yhteen, sillä päivän valo eroittaa. Taivaskin aleni, ja kaikki kävi niin ystävälliseksi.

Yhdeksäs luku.

Rakkaus ja naiset alkoivat liikkua hänen mielessään; uroslaulut ja vanhat tarut toivat ne taikapeilissä näkyviin, samaten kuin vesikin oli kuvastanut hänelle tytön. Hän tuijotti alituisesti tuohon taikapeiliin, ja sen illan jälkeen sai hän halun niistä laulamaan, sillä ne olivat ikäänkuin likentyneet häntä. Mutta ajatus liukui pois, ja tuli jälleen, tuoden mukanaan erään viisun, jota hän tuskin omakseen tunsikaan; oli juurikuin olisi joku toinen sen hänelle sepittänyt.

Hän Venelilla hyppäsi nopeaan Vastaan armastaan. Tään laulu se kirkon tuolle puolle soi: "Oi terve, oi!" Ja parvi pikku-lintujenkin lauloin ilakoi: "Kun kesk'kesähän Leikkii, tanssii hän, Niin en hänen luule sitten seppelöitsevän!"

Hän seppeleen sinikukkasista luo; "Silmän' ovat nuo." Sen otti, sen heitti ja taaskin otti tää: "Hyvästi jää!" Ja laulain poikki pellonpiennarten tää kiidättää: "Kun kesk'kesähän j.n.e."

Hän laittaa toisen kiehkuran: "Tään nyt sain Keltakutristain!" Sit' tarjoten tarjoaa myös puna-suun Hän suuteluun. Punastuin, kuin hän tarttui mielellään tää tarjottuun.

Hän kiehkuran laittavi liljoista: "Käten' oikea!" Punaisen laittavi myös hän, lemmekäs: "Täss' on vasen käs!" Molemmat otti, aikoi mennä pois tää häveliäs.

Hän palmikoi kukkia, joita vain sai: "Koht' on kaikki kai!" Silmistä ves' seppelihin pisaroi: "Noist', oi valikoi!" Vait' otti hän ne vain, pois juoksi minkä voi.

Nyt seppelens' suur' on, mut loistoton: "Tää hääkranssin' on!" Solmeemminen sormetkin sineää: "Oi, ottaoe tää!" Hän kääntihen, mut ei missään häntä nää.

Hääseppelen työssä hän aina askaroi, Minkä hän vain voi. Kuink' olla, kun kesk'kesä aikaa läksi pois, Nyt kukkia vois? Vaikk' ei niit' ole, palmikoi hän, niitä kun viel' ois. Kun kesk'kesähän, Leikkii, tanssii hän, En luullut hänen sitten seppelt' tekevän.

Surumielisyys se oli, joka teki tuon ensimmäisen lemmenkuvan, mi vieri hänen sielunsa eteen, niin synkeäksi. Kaksinainen halu: rakastaa jotakuta ja tulla jaloksi mieheksi, sulivat hänessä yhteen ja tulivat yhdeksi haluksi. Siihen aikaan hän taaskin mietti laulua "tunturein tuolle puolen", korjaili ja lauloi ja ajatteli itsekseen: "Kaiketi siitä sentään tulee kerran löytö; minä laulelen siksi kun saan rohkeutta." Ei hän äitiään unhottanut näissä matkatuumissaan; hän vaan lohdutti itseään sillä, että hän, heti kun siellä oudossa maassa saisi vakaan pohjan, tulisi häntä hakemaan, ja tarjoili hänelle senlaisen olon, jota hän ei koskaan voisi kotona hankkia ei itselleen eikä hänelle. Mutta tänkin syvän kaksinaishalun alla hehkui jotakin hiljaista, sievää, hienoa; se liihätti pois ja tuli jälleen, tarttui kiinni ja pakeni, ja haaveksija, joksi hän oli käynyt, oli hän enemmän noiden ehdottomain lintusten vallassa kuin itse luulikaan.

Siinä kylässä oli eräs lystikäs mies, nimeltä Einar Ålsen; hän oli kahdenkymmenvuotiaana taittanut jalkansa, ja käveli sen jälkeen kepin nojassa; mutta mihin hän vaan tuli, siellä aina ilo syntyi. Mies oli rikas; suuri pähkinämetsä oli hänen tilallaan ja varma oli, että jonakuna kauniimpana, selkeänä päivänä syyspuoleen aina parvi iloisia tyttöjä oli hänen luonaan pähkinöitä poimimassa. Silloin oli hyvä kestitys päivällä ja illalla tanssit. Hän oli useamman tytön kummi; sillä ainakin puolelle kylää oli hän seisonut kummina; kaikki lapset häntä sanoivat kummiksi ja heidän mukaansa sanoivat kaikki muutkin, vanhat ja nuoret häntä siksi.

Kummi ja Arne olivat hyvät tutut, ja kummi piti hänestä hänen laulujensa tähden. Nyt kutsui hän Arnea tulemaan mukaan pähkinän poimintaan. Arne punastui ja kielsi; ei hän ollut tottunut olemaan naisten seurassa, sanoi hän. "Niinpä saat itseäsi siihen totutella", vastasi kummi.

Ei Arne moneen yöhön voinut saada unta tämän asian tähden; ujous ja halaminen taistelivat hänen povessaan; mutta kuinka lienee ollutkaan, mukaan hän vaan tuli ja oli lähes ainoana nuorena miehenä noiden kaikkein naisten joukossa. Kieltämättä tunsi hän itsensä petetyksi; ne eivät olleet niitä, joista hän oli laulanut eivätkä niitä, joita hän oli arastanut tavata. Ne pitivät senlaista elämää, ettei Arne ikipäivinään ollut mokomata nähnyt, ja mikä häntä ensinnäkin kummastutti oli heidän merkillinen nauruhalunsa; he saattoivat nauraa tuiki tyhjälle, ja niin pian kuin vaan kolme nauroi, nauroi viisi ainoastaan sentähden että kolme nauroi. Kaikki he käyttivät itsensä juuri kuin olisivat he jokapäivä yksissä olleet, ja kuitenkin oli joukossa niitäkin, jotka sinä päivänä vasta ensi kertaa näkivät toisiansa. Jos he ylettyivät siihen oksaan, jota he hyppien tavoittelivat, niin he nauroivat, ja elleivät he taas ylettyneet, niin he myöskin sille nauroivat. He tappelivat koukuista, jolla pähkinöitä vedettiin alas; ne jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka sitä eivät saaneet, nauroivat myös. Kummi linkutti jälessä keppineen, ja teki heille kiusaa niin paljon kuin voi. Ne, jotka hän saavutti, nauroivat sille, että hän heidät saavutti, ja ne, joita hän ei saavuttanut, nauroivat sille, ettei hän heitä saavuttanut. Mutta kaikki he nauroivat hänelle sentähden, että hän oli totinen, ja kun hänen nyt täytyi nauraa, nauroivat he sille, että hän viimeinkin nauroi.

He istautuivat viimein korkealle kukkulalle, kummi keskeen ja kaikki tytöt ympärille. Näkyala oli laaja joka haaralle; aurinko paahtoi; mutta siitä he eivät lukua pitäneet, viskelivät pähkinän hilpeitä ja kuoria toisiensa päälle ja antoivat kummille sydämykset. Kummi häristeli heille ja huimi kepillä ympärillensä niin pitkälle kuin ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä jotakin kertomaan, olletikin jotakin lystillistä. Mutta saada heitä kertomaan taruja näytti olevan vaikeampaa kuin irralleen pääsneiden vaunujen pysähdyttäminen myötämäessä. Kummi alotti; moni heistä ei tahtonut lainkaan kuunnella, sillä he tunsivat hänen tarinansa entuudesta; mutta lopulta he sitä kuitenkin kaikki tarkkasivat. Ja ennenkuin he asiasta tiesivätkään, olivat he jo täydessä touhussa kertoa miten paraiten taisivat. Nyt Arnea taas ihmetytti, että heidän kertomuksensa olivat yhtä yksivakaisia, kuin he itse tätä ennen olivat meluavaisia. Enimmäkseen koskivat ne rakkauden seikkoja.

"Mutta sinulla, Ålse, on eräs hyvä taru, sen viime vuodelta muistan", lausui kummi kääntyessään erääsen hilpeään tyttöön, miellyttävällä, pyöreähköllä muodolla; hän palmikoitsi nuoremman sisarensa hiuksia, joka piti päätään hänen helmassaan. "Sen, luulemma, muutkin tuntevat", vastasi hän. -- "Kerro se kumminkin", pyysivät he. -- "En minä tahdo teitä kursailemaan edessäni", vastasi hän, ja kertoi ja lauloi palmikoitessaan:

"Oli täysi-ikäinen poika, joka kävi paimenessa, ja hän ajoi karjaa halusta leveän joen vartta ylös. Kun hän tuli ylemmäksi, oli siellä kallion kylki, jonka kärki pisti niin pitkälle ulos jokeen, että hän saattoi hyvästi huutaa joen toiselle puolelle. Sillä siellä vastapäätä paimensi eräs tyttö, jonka hän kaiken päivää saattoi nähdä, mutta jonka luokse hän ei voinut päästä.

"Mik' on nimes', tyttö sä lammasparven, Neulehen laittaja, soittaja sarven?"

Hän uudisti kysymyksen monena päivänä, ja vihdoinkin hän eräänä päivänä sai sille vastauksen:

"Kuin sorsanen, ui nimen' aaltojen päällä; Sa, poik', yli souda, mä varron täällä!"