Part 3

Arne istui häntä vastapäätä. Äiti loi silmänsä sänkyyn päin... "Arne, pane mieleesi, sinun tähtesi minä tätä kaikkea olen kestänyt"; hän itki ja ikävöitsi jotakuta hellää sanaa turvaksi omaa syytöstänsä vastaan ja lohdutukseksi tuleville ajoille. Poika värisi eikä voinut mitään vastata. "Sinä et koskaan saa minusta luopua", nyyhkytti äiti. -- Silloin Arnelle kerrallaan selveni, kuinka hellä äiti oli hänelle ollut näinä murheen päivinä ja kuinka äärettömän turvattomaksi hän jäisi, jos poikansa hänestä nyt luopuisi. "En koskaan, en koskaan", kuiskasi Arne ja aikoi lähestyä äitiään, mutta ei ollut hänessä siihen kuntoa. He jäivät istumaan ja molempain silmistä tulvasi kyyneleitä. Äiti rukoili ääneen, milloin kuolleen, milloin pojan ja itsensä edestä, ja he itkivät, ja taas hän rukoili, ja taas he itkivät. Sitten lausui äiti: "Arne, sinulla on kaunis ääni, mene laulamaan jotakin isällesi."

Arne meni heti virsikirjaa noutamaan, otti valkean päreesen ja istautui päre toisessa kädessä, kirja toisessa päänaluisen kohdalle vuoteen viereen ja lauloi selkeällä äänellä virren 127 Kingolta:

Pois viha, Herra armias, jo heitä; Kostajan' ällös rangaisko sa meitä! Meit' älä anna synnin kuoloon panna. Kosto pois kanna!

Viides luku.

Arne kävi harvapuheiseksi ja ihmisiä karttavaksi; hän paimensi karjaa ja sepitti lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vuotiaaksi, kääntyi kahdennellekymmenennelle ja aina hän vaan kävi paimenessa. Papilta hän lainaeli kirjoja ja luki; mutta siinä olikin kaikki, mitä hän eteensä otti.

Pappi vaati häntä ottamaan koulumestarin viran: "sillä paikkakunnan tulisi saada hyötyä hänen lahjoistaan ja tiedoistaan." Arne ei siihen mitään vastannut; mutta ajaessaan lampaitaan seuraavana päivänä sepitti hän tämän laulun:

"Kili, pikku karitsa! Vaikka kyllä on kamala Kiipeillä kalliota, Tok' kello ohjeeks' ota!

Kili, pikku karitsa! Turkistas ota vaari sa; Äit' äärell' iltakeiton Siit' tehdä tahtoo peiton.

Kili, pikku karitsa! Koita kohta jo lihota; Kun kylliks' ehdit kasvaa, Saa äiti kaaliin rasvaa."

Eräänä päivänä kahdennellakymmenennellä vuodellaan sattui hän varomattomuudesta kuulemaan äitinsä ja entisen tilanomistajan vaimon keskustelua; he olivat epäsovussa yhteisesti omistamasta hevosestaan. "Minun täytyy odottaa, kuullakseni mitä Arne siitä sanoo", arveli äiti. "Tuo tyhjäntoimittaja", vastasi toinen; "hän luultavasti tahtoo hevosen kuleksimaan metsissä päivät pitkään, niinkuin hän itsekin tekee." Nyt äiti vaikeni, vaikka hän tähän saakka oli tiennyt hyvin asiaansa puolustaa.

Arne kävi tulipunaiseksi. Ei hänen koskaan ollut mieleensä juolahtanut, että äiti hänen tähtensä saisi pistopuheita; kenties hän oli niitä jo saanut montakin, Miksi ei äiti ollut siitä hänelle sanonut?

Hän mietti päänsä ympäri, ja nyt hänelle juohtui mieleen, ettei äiti häntä melkein milloinkaan puhutellut. Mutta eipä antanut hänkään juuri äidille puhetta; ketäpä hän ylipäätään puhutteli?

Monena sunnuntaina, kuu hän äänetönnä istui kotona, teki hänen mielensä lukea päivän saarnaa äidille, jonka silmät olivat heikot; hän oli liian paljon itkenyt aikanaan. Mutta se ei tullut häneltä tehdyksi. Monasti, kun kotona vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys, aikoi hän tarjoutua lukemaan jotakin ääneen omista kirjoistaan. Mutta sekään ei tullut häneltä tehdyksi.

"Se saattaa olla yhdentekevä. Minä lopetan paimentamisen ja muutan alas äidin luokse." -- Hän antoi päätöksen vakaantua muutamia päiviä; sillä välin hän vei karjaa kauas metsään ja sepitti erään laulun:

"Kylästä poiss' on rauha, se metsässä on vaan; Ei kruununmies käy tänne, kuin sinne panttaamaan. Ei kirkonpenkeist' täällä. he tappele, kuin nuo: Spyst' ehkä, että niitä ei kenkään metsään tuo.

Niin, metsäss' ain' on rauha! Vain haukka jolloinkin Varpusta koittaaksensa sen kaappaa kuusihin, Otuksen jonkun kotka jos tappaa kynsillään, -- Se hyvä! muuten raukka ehk' kuolis ikävään.

Puun yhden kaatavat he, ja toinen lahoaa; Karitsan kettu Mikko, kun päivä laskee, saa. Ja kettuun susi syöksi -- sai kuolon kumpainen, Sill' ennen aamunkoita jo Arne ampui sen.

Vaan tapausta metsä ja laakso haastaa vois! Vaan järjest' ota vaari ett'ei se haihtui pois. Voi! Isä, niin mä unta näin, poialt' iskun sai; En varmaan tiedä missä, mut helvetissä kai."

Hän tuli kotiin ja pyysi äitiä kuulustelemaan kylästä paimenpoikaa heille; itse aikoi hän nyt ruveta taloa hoitamaan. Niin kävikin, mutta äiti oli aina saapuvilla varoittamassa häntä liiallisesta rasituksesta työn teossa. Myöskin laittoi äiti tätä nykyä hänelle aina niin hyvän ruoan, että Arnea usein hävetti, mutta ei hän mitään sanonut.

Hän mietiskeli erästä viisua, jonka laulukertona oli "Tunturein tulle puolen!" Hän ei saanut sitä koskaan valmiiksi ja siihen oli parhaasta päästä syynä se, että hän tahtoi saada laulukerron joka toiseen riviin; sitten hän jätti koko laulun.

Mutta useat hänen lauluistaan tulivat tunnetuiksi ja ne kansaa miellyttivät; oli niitäkin, jotka mielellään olisivat tahtoneet häntä puhutella, varsinkin kun he hänen muistivat pienestä piimäsuusta saakka. Mutta Arne kammosi kaikkia, joita hän ei tuntenut ja luuli heistä pahaa enimmäkseen sentähden, että hän arveli heidän uskovan hänestä pahaa.

Kaikissa ulkotöissä oli hänellä apuna eräs keski-ikäinen mies, jota sanottiin Ylämaan-Knuutiksi. Tällä oli tapana useimmiten lauleskella, mutta aina hän vaan hyräeli yhtä ja samaa laulua. Kun tätä oli kestänyt pari kuukautta, oli Arnen mielestä aika kysyä eikö hän useampia osaisi. "En osaa", vastasi mies. Kului taas muutamia päiviä, ja kun mies jälleen hyräeli lauluaan, kysyi Arne: "Kuinka tulit sinä tämän ainoan laulun oppineeksi?" -- "Tulimmahan vaan", vastasi mies.

Arne meni miehen luota suoraa tietä kotia; mutta siellä istui äiti itkien, jota hän ei sitten isän kuoleman ollut nähnyt. Hän ei ollut sitä huomaavinaankaan, ja kääntyi taaskin ovea kohden; mutta hän tunsi äidin katseen raskaana päällänsä ja se hänen pakoitti jäämään. -- "Mitä sinä itket, äiti?" -- Hetken aikaa oli hänen kysymyksensä ainoa äännähdys, kuin tuvassa kuului, ja sentähden se kaikui toistamiseen niin usein, että Arne vihdoin rupesi epäilemään, josko se oli lausuttu tarpeeksi lempeällä äänellä. Hän kysyi uudelleen: "Mitä sinä itket, äiti?"

"Oh, sitä en niin tarkoin tiedä"; mutta nyt hän itki vielä enemmän. Arne seisoi kauan, lausui sitten niin urhoollisesti kuin suinkin saattoi: "Jotakin sinulla on, jonkatähden itket." Taas tuli hiljaisuus. Äiti tunsi itsensä kovin syylliseksi, vaikka ei hän mitään ollut sanonut eikä mitään tiennyt. "Mieleni kävi muuten vaan niin raskaaksi", lausui hän. Hetken kuluttua hän lisäsi: "Olenhan minä ylipäätään niin onnellinen", ja taas hän itki.

Arne kiirehti ulos ja riensi suoraapäätä vuoren jyrkänteelle. Hän istautui alas ja siinä istuessaan hänkin itki. "Kunpa edes tietäisin minkätähden itken", lausui Arne.

Mutta ylempänä, uutisviljelyksellä istui Ylämaan-Knuuti ja lauloi:

On Ingrid köyhä, ei hopeaa Eik' kultaa häll' olekaan, Villaista huntua pientä vaan Äitinsä hän talleltaa.

Painettu kirjava huntu vaan On hällä linnikoton, Vanhempain muisto se hälle on Siis kallehin päällä maan.

Hän vuoteen kahtehenkymmeneen Sit' tahoo ei kuluttaa! "Ma kannan kerta tuot' ihanaa, Kun käyn mä vihkimiseen."

Ja vuoteen kolmehenkymmeneen Viel' olla se säilyss' saa! "Sen vast' otan, koska seisahtaa Suo Herra mun eteheen."

Ja vuoteen neljähänkymmeneen Äit'-armahan hän kutomaa Tuot tallels' -- "Etpä, ah, tulla saa Sa morsius-pukimeen."

Kun sykkivin nyt sydämin hän käy Sit' arkustaan hakemaan, Voi kummaa, sielläpä lankaakaan Hunnustahan tuost' ei näy.

Arne kuunteli hartaasti ikäänkuin olisi kaukaa loukosta soitto kuulunut. Hän meni ylös Knuutin luokse.

"Onko sinulla äiteä?" kysyi hän. -- "Eikä ole." -- "Onko sulla isää?" -- "Eikä ole sitäkään." -- "Joko siitä on kauankin, kun he kuolivat?" -- "Kylläpä siitä jo aikoja on."

"Sinulla ei mahda olla monta, jotka sinusta pitävät?" -- "Eikä niitä montaa ole." -- "Onko täällä ketään?" -- "Ei ole täällä." -- "Mutta siellä kotipaikkeillasi?" -- "Eipä ole sielläkään."

"Eikö sinulla sitten ole ketään, joka sinusta pitäisi?"

"Eipä niitä vaan ole yhtäkään."

Mutta Arne läksi hänen luotaan ja rakasti äitiään, jotta sydän löi kuin vasaralla ja kaikki kirkastui hänen ympärillään. Sinä taivaan Jumala, ajatteli hän, sinä olet hänen minulle antanut, ja niin äärettömän paljon rakkautta hänen kanssaan, ja minä sen lykkään luotani, -- ja kerran kun sitä halajan, silloin häntä kenties ei ole! Hän tahtoi heti rientää äitinsä luokse, ellei muun tähden, niin saadakseen häntä vaan nähdä! Mutta tiellä juohtui äkkiä hänen mieleensä: "Ehkäpä hän piankin sinulta otetaan, rangaistukseksi siitä että hänestä olet niin vähän väliä pitänyt!" -- Hän jäi seisomaan sille paikalle. "Kaikkivaltias Jumala, mikä neuvo mua silloin auttaisi!"

Hänestä tuntui juuri kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut kotona; hän alkoi juosta ylös taloa kohden, kylmä hiki valui hänen otsaltaan ja jalat tuskin maata koskettivatkaan. Hän tempasi auki porstuan oven, mutta sisäpuolella oli heti aivan kuin rauha ilmassa. Hiljaa aukaisi hän tuvan oven. Äiti oli mennyt levolle, kuuvalo lankesi suoraan hänen kasvoihinsa, hän nukkui niin rauhallisesti kuin pienoinen lapsi.

Kuudes luku.

Muutamia päiviä senjälkeen päättivät äiti ja poika, jotka viimeisinä aikoina olivat enemmän kuin ennen seurustelleet toistensa kanssa, lähteä sukulaistensa häihin erääsen naapuritaloon. Äiti ei ollut sitten kuin tyttönä ollessaan käynyt missään kestissä.

He eivät tunteneet siellä kansaa paljon muuta kuin nimeltä, ja Arnesta se varsinkin oli kummallista, että he aina silmillään häntä seurasivat.

Kerran hänen porstuan läpi mennessään lausuttiin siinä eräs sana hänen jälkeensä; ei hän siitä varma ollut, mutta hän luuli sen kuulleensa, ja joka veripisara joutui hänessä liikkeesen, kun hän sitä ajatteli.

Hän ei heittänyt silmältä miestä, joka oli sen sanan lausunut; viimein hän istautui hänen rinnalleen. Mutta hänen pöytää lähestyessään luuli hän huomanneensa, että puhe käännettiin toisaalle.

"Mutta nyt kerron minä jutun, minä, joka todistaa, ettei mitään haudata niin syvään yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän valoon", lausui mies ja Arnen mielestä hän samassa loi silmänsä _häneen_. Se oli ilkeän-näköinen mies, punaisella tukalla suuren, pyöreän otsan ympärillä. Korkealla sen alla oli pari hyvin pientä silmää ja pikkuinen nenänmöhkäre; mutta suu oli vallan suuri, huulet turpeat ja valvakkaat. Nauraessa näkyi häneltä kumpikin hammasrivi. Hän piti käsiään pöydällä; ne olivat suuret ja karkeat, mutta ranne oli kaiskera. Hänen katseensa oli niuha ja hän puhui pikaa vaikka vaivalla. Ihmiset häntä sanoivat "Suurisuuksi", ja Arne tiesi, että Räätäli-Niilo oli ennen aikaan pahasti menetellyt hänen kanssaan.

"Niin, paljon tässä mailmassa on syntiä; se istuu meitä likempänä kuin luulisimmekaan... Mutta yhden tekevä; nyt te saatte kuulla ilkeästä työstä. Ne, jotka ovat ikämiehiä, muistavat Alf'in, Pussi-Alf'in. 'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf, se sananparsi on hänestä; sillä kun hän oli kauppansa lopettanut -- ja se mies vaan osasikin kauppaa tehdä! -- heitti hän pussin selkäänsä; 'tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. Hiton mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!...

"Niin hänestä ja Suurkähnyksestä aion kertoa. Suurkähnys -- kyllähän te hänen tunsitte? -- suuri hän oli ja kähnys hän myöskin oli. Hän katseli liiemmäksi erästä pikimustaa hevosta, jota Pussi-Alf juoksutteli ja hypitteli kuin heinäsirkkaa. Ja ennenkuin hän siitä tiesikään oli Suurkähnys tullut antaneeksi viisikymmentä taalaria pahuuksesta! Suurkähnys kiipesi kääsiin niin pitkä kuin oli, ajellakseen muka herroiksi viisikymmentaalarisella konillaan, mutta nytkös hän sai lyödä ja kiroilla, jotta mailma musteni -- hevonen lensi kuitenkin kaikkia ovia ja seiniä vastaan, jotka vaan eteen sattuivat -- sillä se oli umpisokea!

"Sitä myöten nämät kaksi tappelivat siitä hevosesta joka paikassa, juuri kuin pari kylänrakkia. Suurkähnys tahtoi rahojaan takaisin; mutta äläs vielä, että sai kahta tanskalaista killinkiäkään. Pussi-Alf häntä kuritti että harjakset höyrysivät. 'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. Hiton mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!

"Mutta mies, sillä kertaa vaan Pussi-Alf ei tullutkaan jälleen moneen hyvään päivään.

"Lieneepä siitä ollut jo noin kymmenkunta vuotta, kun hänen peräänsä kuulutettiin kirkossa; sillä hänelle oli langennut hirmuisen suuri perintö. Suurkähnys oli silloin siellä. 'Sen kyllä tiesin', sanoi hän, 'että rahat ne Pussi-Alfia peräänkuuluttavat, mutta ei ihmiset.'

"Nyt puhuttiin sinne tänne kadonneesi miehestä. Ja niinkauan sitä puhuttiin kunnes saatiin selville, että häntä oli viimeksi nähty tällä puolen soramäen, mutta ei tuolla puolen. Niin, muistatte kaiketi tien, joka vie soramäen yli, vanhan tien?

"Mutta Suurkähnys oli tullut mahtiin ja voimaan viimeisinä aikoina, niin irtaimen kuin kiinteän puolesta. Sitä paitse oli hän käynyt jumaliseksi, ja kaikki sen tiesivät, ettei hän ilman aikojaan jumaliseksi ruvennut, -- hän enemmän kuin muutkaan ihmiset. Tästä kaikesta syntyi nyt puhetta.

"Siihen aikaan se oli kuu uusi maantie piti laitettaman soramäen tien sijaan; ennen mailmassa ihmiset kulkivat suoria teitä ja sen tähden olivat he laittaneet maantien mäen yli; mutta nyt he tahtoivat kulkea tasaisia teitä, ja sentähden käy se nyt alhaalta pitkin joen vartta. Siellä louhittiin ja särettiin, jotta luuli koko mäki aiottavan saada pois. Siellä kävi herroja kaikenlaisia, mutta maaherra useimmiten, sillä hänellä on kahdenkertainen vapaakyyti. Ja eräänä päivänä kun yksi miehistä soraa kaivaessaan kumartui ottamaan kiveä maasta, sai hän sen asemesta kouraansa ihmisen käden, joka pisti esiin soran alta, ja niin väkevä oli se käsi, että hän, joka sen sai kouraansa, kellahti selälleen. Mutta mies, joka sen sai, oli juuri Suurkähnys, -- Nimismies matkusteli siellä siihen aitaan; häntä haettiin, ja kokonaisen miehen luut kaivettiin ylös. Tohtori kanssa haettiin saapuville; hän asetti luut niin konstikkaasti kokoon, ettei siinä puuttunut muu kuin liha. Mutta ihmiset arvelivat sen luurangon olevan juuri samaa kokoa kuin kadonnut Pussi-Alf. 'Tulen kyllä jälleen', sanoi Alf.

"Itse kustakin oli se vähän merkillistä, että kuolleen käsi oli saanut semmoisen miehen kumoon heitetyksi kuin Suurkähnys oli, vaikkei se edes lyönytkään. Nimismies häntä siitä ahdisteli aikalailla, -- tietysti kuitenkin vaan kahdenkesken. Mutta Suurkähnys silloin kiroili ja manasi, jotta mailma musteni nimismiehen silmissä. 'No, no', sanoi nimismies, 'jos sinä viaton olet, on sinussa kyllä miestä makaamaan samassa huoneessa luurangon kanssa?' -- 'On kyllä minussa siihen miestä', arveli Suurkähnys. Ja nyt sitoi tohtori luurangon nivelet yhteen, ja pani sen sänkyyn parakissa. Toiseen sänkyyn piti Suurkähnyksen ruveta maata; mutta nimismies kääriytyi viittaansa ja kyyristyi ulkopuolelle seinän viereen. Kun pimeä tuli ja Suurkähnyksen piti menemän makuutoverinsa luokse, sulkeutui ovi aivan kuin itsestään hänen jälkeensä, ja hän jäi pimeään seisomaan. Mutta Suurkähnys alkoi laulella virsiä, sillä hänellä oli hyvä ääni. 'Minkätähden sinä virsiä laulelet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Tietämätöntä, jos hänellä on ollut lukkaria', vastasi Suurkähnys. Sitten hän alkoi rukoilla niin voimakkaasti, kuin suinkin voi. 'Mintähden sinä rukoilet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Hän varmaankin on ollut suuri syntinen', vastasi Suurkähnys. Vihdoin kaikki hiljeni ja nimismies oli jo vähällä nukkua. Mutta äkkiä parkaistiin sisällä, jotta koko hökkeli tärisi: 'Tulen kyllä jälleen!' -- Lemmon jyräkkä ja meteli siellä samassa syntyi; 'anna paikalla tänne viisikymmentä taalariani', karjui Suurkähnys keskellä laattiaa ja luuranko oli hänen päällään..."

Pöydän ympärillä vallitsi hetkinen äänettömyys. Vihdoin sanoo eräs, savipiippua sytyttäessään: "Hän tuli muistaakseni hulluksi senjälkeen." -- "Niin tulikin."

Arne tunsi, että he häneen katsoivat, eikä hän sentähden voinut silmiään maasta nostaa. "Sanon vieläkin kerran", toisti ensimmäinen puhuja, "ettei mitään haudata niin syvälle yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän valoon." -- "Ei, mutta minäpä teille nyt kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä", lausui eräs valkotukkainen ja pulsakka-kasvoinen mies. Arne ei tiennyt millä paikalla hän istui.

"Se oli eräs hyvä tappelija, suurta sukua Hardangerista; hän kaasi maahan monta ihmistä. Hän oli isänsä kanssa riidassa, eikä hänellä niinmuodoin ollut rauhaa kylässä, ei kotona.

"Itse tuli hän siitä kahta ilkeämmäksi ja isä häntä nuhteli. 'Minä en anna kenenkään komentaa itseäni', sanoi poika. 'Minulla siihen on valta, niinkauan kuin elän", vastasi isä. -- 'Ellet tuki suutasi hyvällä, niin minä sinua lyön', sanoi poika ja nousi seisoalleen. -- 'Koeta päälle jos rohkenet, mutta ei sinulle silloin hyvin käy tässä mailmassa', vastasi isä ja nousi myöskin ylös. -- 'Niinkö luulet?' poika kävi päälle ja kaasi hänen maahan. Isä ei noussutkaan, vaan pani kädet ristiin rinnalleen ja antoi pojan tehdä niinkuin tahtoi.

"Poika löi isäänsä, tarttui häneen kiinni ja laahasi häntä ovea kohden. -- 'Minä tahdon saada kotirauhaa!' huusi hän. -- Mutta kun he tulivat ovelle, kohotti isä ruumistaan. 'Ei ovea edemmäksi', lausui hän, 'sillä niin pitkälle minä aikanani isääni laahasin.' Poika ei siitä välittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. 'Ei ovea edemmäksi, sanon minä!' -- vanhus kavahti seisoalleen, löi pojan maahan ja antoi hänelle selkään kuin pienelle lapselle."

"Tuo oli ilkeätä", sanoivat useat. "Ei hän toki mahtanut lyödä isäänsä", luuli Arne jonkun sanoneen, mutta ei hän siitä varma ollut.

"Nytpä kerron minä _Teille_ jotakin", lausui Arne; hän nousi seisoalleen kalman vaaleana eikä oikein tiennyt, mitä hän aikoi sanoa. Hänen silmissään vaan sanat pyörivät kuin suuret lumihiuteet; "minä vaan kerron, mitä sattuu!" ja hän alkoi:

"Haltija tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Mitä sinä enin pelkäät', kysyi haltija, 'itseäsi vaiko muita?' Mutta poika itki sitä, kun hän oli yöllä uneksinut, että hänen oli täytymys tappaa ilkeä isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'Minä pelkään enin itseäni.' -- 'Niinpä ole rauhassa itseltäsi, äläkä enää koskaan itke, sillä tästälähdin saat sinä vaan käydä sotaa muiden kanssa.' Ja haltija meni tiehensä. Mutta ensimmäinen ihminen, joka tuli poikaa vastaan, nauroi hänelle, ja sentähden täytyi pojan nauraa takaisin. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä: pojan täytyi puolustaa itseään ja löi takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan, tahtoi häntä tappaa, ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset häntä panettelivat, eikä pojalle sen vuoksi tullut muu neuvoksi kuin panetella heitä takaisin. He sulkivat häneltä kaappinsa ja ovensa, ja hänen täytyi varastamalla hankkia tarpeensa; yörauhaakaan hän ei saanut muutoinkuin varastamalla. Kun hänen ei sallittu hyvää tehdä, teki hän pelkkää pahaa. Silloin sanottiin kylässä: 'Siitä pojasta meidän täytyy päästä; hän on niin ilkeä', ja eräänä päivänä he ottivat häneltä hengen. Mutta poika ei ollenkaan tiennyt pahaa tehneensä, ja sen tähden hän kuolemansa perästä tulla kapueli suoraa tietä taivaasen. Siellä istui penkillä isä, jota hän todenperään ei ollutkaan tappanut, ja häntä vastapäätä toisella penkillä istuivat kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet häntä pahaa tekemään. 'Kumpaako penkkiä sinä pelkäät?' kysyi taivaan Herra, ja poika osoitti pitkään penkkiin. 'Istu sitten isäsi viereen', lausui Jumala ja poika aikoi tehdä työtä käskettyä. Silloin kellahti isä nurin ja niskassa näkyi syvä haava. Mutta hänen sijalleen tuli pojan haamu, synkeällä katsannolla ja kalmankarvaisilla kasvoilla; tuli vielä toinen haamu päihtyneellä katseella ja hervottomalla ruumiilla; tuli vielä kolmaskin mielipuolen kasvoilla, revityillä vaatteilla ja kamalalla naurulla. 'Noin olisi voinut sinunkin käydä', sanoi Jumala. -- 'Ohoh, jokohan tottakin?' kysyi poika ja tarttui kiinni Jumalan vaatteihin. Silloin kumpainenkin penkki putosi alas taivaasta, ja poika seisoi taaskin hymyellen Jumalan edessä. 'Ajattele tätä, kun heräät', lausui Jumala, -- ja samassa poika havahti. Mutta poika, joka sen unen näki, olen minä, ja ne, jotka häntä kiusasivat, luullen hänestä kaikkea pahaa, olette Te. Itseäni en enää pelkää, mutia Teitä minä pelkään. Älkää yllyttäkö minua pahuuteen, sillä epätietoista on, jos voin saada kiinni Jumalan vaatteista."

Arne kiiruhti ulos ja miehet katsoivat toisiinsa.

Seitsemäs luku.

Oli seuraava päivä saman talon luhassa. Arne oli ensi kerran elämässään juonut itsensä humalaan ja nyt oli hän maannut luhassa lähes koko vuorokauden. Nyt oli hän noussut istuilleen, nojautui kyynäspäihinsä ja puheli itsekseen.

"... Koko elämässäni en näe muuta kuin pelkuruutta. Etten poikana ollessani juossut tieheni, oli pelkuruutta; että tottelin isää enemmän kuin äitiä, oli pelkuruutta. Menin paimeneen -- pelkuruudesta sekin oli; -- rupesin lukemaan -- no niin, myöskin pelkuruutta; tahdoin sillä kätkeytyä omalta itseltäni. Suureksi tultuani en kuitenkaan puolustanut äitiä isältä -- pelkuruutta! Etten sinä yönä -- uh! -- pelkuruutta! -- olisin kenties odottanut, kunnes _äidiltä_ oli henki otettu; -- sitten en tullut toimeen kotona -- pelkuruutta! En myöskään lähtenyt tieheni -- pelkuruutta! En toimittanut mitään, paimensin vaan -- pelkuruutta! Olin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta olisi minussa yhtä kaikki ollut kylläksi pelkuruutta sanaani syömään, ellen olisi kammonnut tulla ihmisiin. Sillä minä pelkään ihmisiä, enimmäkseen sentähden, että luulen heidän näkevän kuinka ilkeä minä olen. Mutta sentähden että heitä pelkään, puhun minä heistä pahaa -- kirottua pelkuruutta! Minä sepittelen lauluja pelkuruudesta. En tohdi suoraan ajatella omissa asioissani, sentähden poikkean toisten asioihin, -- ja tämä on runoilemista!

"Olisin tahtonut itkeä, -- itkeä niin, jotta röykkiöt olisivat vedeksi muuttuneet, sitä olisin tahtonut; mutta sen sijaan sanoin minä: 'Hys hys', ja alan tuuditella. Ja ovatpa laulunikin pelkurimaisia; sillä jos ne urhoollisia olisivat, syntyisi niistä jotakin parempaa. Minä pelkään kaikkea voimakasta; jos siihen joskus pääsen kiinni, on se vaan raivoisuudessa ja raivoisuus on pelkuruutta. Minä olen viisaampi, uhkeampi, taitavampi kuin luulisikaan päältä nähden; minä olen parempi kuin puheestani voisi päättää; mutta pelkuruudesta en tohdi olla senlainen kuin olen. Hyi! viinaa join minä pelkuruudesta, tahdoin tuskaani tukehuttaa. -- Hyi! karvasta se oli, join yhtä hyvin, join yhtä hyvin; join isäni sydänverta, ja kuitenkin minä join! Pelkuruudellani ei, näet, ole alkua eikä loppua: mutta kaikkian suurinta pelkuruutta on, että saatan tätä kaikkea sanoa itselleni!"

"... Lopettaako itseni? Johan nyt! Siihen minä olen liian pelkurimainen. Ja sitten minä uskon Jumalaan -- niin minä uskon Jumalaan. Minä tahtoisin tulla häntä likemmäksi; mutta pelkuruus minua estää. Suuri muutto ja sitä kaihtee pelokas luonto. Mutta jos koettaisin niin hyvin kuin voin sen tehdä? Kaikkivaltias Jumala! Jos koettaisin! Parannusta kaiketi täytyisi tehdä, sen mukaan kuin maitomainen luontoni sitä kestäisi; sillä minussa ei enää ole luuta eikä myöskään rustoa; jotakin vetelää, hölkkyvää vaan. -- Jos koettaisin! -- hyvillä, lauhkeilla kirjoilla -- pelkään voimakkaita --; kauniilla saduilla ja tarinoilla, kaikella, mikä vaan on lempeätä; ja luen sitten saarnan joka sunnuntai ja rukouksen joka ilta. Ja sillä välin tulee olla ahkerassa työssä, että usko saa alaa; ei se ota juurta velttoudessa. Jos koettaisin; rakas, armias lapsuuteni Jumala, jos koettaisin!"