Part 2

Iltapuolella eräänä sunnuntaina menivät isä ja poika pelloille katselemaan, kuinka oraat ottivat varttuakseen. Arne hyppeli isänsä ympärillä ja ampui nuolella ja jousella; Niilo oli sen itse pojalle tehnyt. Sillä tavoin he kulkivat suoraan sitä tietä kohden, joka kirkolta ja pappilasta vei alas niin sanotulle tasa-maalle. Niilo istahti kivelle tien viereen ja lankesi ajatuksiin; poika kiiti nuolen perässä pitkin tietä kirkolle päin. "Ei liian pitkälle", sanoi isä. Juuri kun poika parasta kättä laukkasi, pysähtyi hän ikäänkuin kuuntelemaan. "Isä, minä kuulen soittoa." Isä kuunteli myöskin; he kuulivat viulun soittoa, jota väliin huuto ja vallaton räyhy hämmensivät; mutta juuri kuin alustana kuului taukoamatta kärryjen rätinää ja kavion töminää; se oli hääväkeä, kuin palasi kotiin kirkosta. "Tule tänne poika!" ja Arne kuuli jo äänestä, ettei ollut viipymistä. Isä oli kiireesti nousnut ja kätkeytynyt suuren puun taakse; poika jälessä; -- "ei tänne, -- tuonne!" poika joutuisasti kyyryyn pensaan taakse. Häämatkue jo kääntyi koivumetsän kulmasta; he ajoivat rajusti täyttä ravia, hevoset olivat valkoisessa vaahdossa, juopuneet miehet huusivat ja loilottivat; isä ja poika lukivat kuinka monta oli hevosta ja saivat kumpikin neljätoista. Ensimmäisessä istui kaksi soittajaa, ja heleästi kaikkui häämarssi selkeässä ilmassa: pieni poika seisoi takana ajamassa. Toisessa hevosessa oli morsian, ruunu päässä, hän oli pitkäkasvuinen, istui suorana ja loisti päivänvalossa; hän naurahteli, ja suu vetääntyi toiselle poskelle; hänen rinnallaan istui suopeakasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saattoväki tuli jälessä, miehet istuivat naisten polvilla, pienet pojut olivat takana ja juopuneet miehet ohjissa; kuusi henkeä istui kussakin hevosessa, viimeisessä hevosessa istui kyökkimestari ja piti viina-ankkuria sylissään. Huutaen ja laulaen he kulkivat sivu, menivät suinpäin mäkeä alas; viulunsoitto, kirkuminen ja kärryjen rätinä kuului heidän jälkeensä tomunryöpystä, tuuli kantoi vielä erinäiset äänet ylös ilmaan, mutta pian kuului vaan tohiseva kohu, ja sitten kaikki hiljeni. Niilo seisoi vielä liikkumattomana; takana päin rapisi, hän kääntyi; se oli poika, joka kömpi pensaasta esiin.

"Kuka se oli, isä?" Mutta poika hiukan vavahti, sillä isä oli ilkeän-näköinen. Arne seisoi äänettömänä paikallaan ja odotti vastausta; sitten hän seisoi sentähden, ettei mitään vastausta saanut. Vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja taas hän uskalsi kysyä: "Joko mennään?" Niilo katseli vieläkin juurikuin hääväen jälkeen, tointui nyt ja lähti menemään; Arne jälessä. Hän pani nuolen jouseen, laukasi ja juoksi nuolen perässä. "Älä sotke niittyä", lausui Niilo jyrkästi. Poika antoi nuolen jäädä ja tuli takaisin. Hetken kuluttua hän sen oli jo unhottanut, ja kun isä kerran pysähtyi seisomaan, laskeutui hän alas ja heitti kuperkeikkaa. "Älä sotke niittyä, sanon minä"; häntä siepattiin toisesta kädestä, jotta se oli vähällä sijoiltaan mennä. Sitten hän kulki hiljaisesti jälessä.

Margit odotti heitä ovella; hän oli juuri tullut karjapihasta, jossa hänellä varmaankin oli ollut kova työ, sillä hiukset olivat vanukkeessa, paita oli likainen, hame samoin; mutta hän seisoi ovella ja hymyeli: "Lehmistä oli pari raastanut itsensä irti ja menneet haaskiolle; nyt ne ovat kiinni jälleen." -- "Saattaisit kuitenkin vähän siistiä itseäsi näin pyhäpäivänä", lausui Niilo, mennessään hänen sivutsensa tupaan. -- "Niin, nyt saattaa kyllä siistiä itseään, kun työt ovat tehtynä", vastasi Margit ja meni jälessä. Hän rupesi heti pukeutumaan, ja sitä tehdessään hän lauloi. Margit lauloi jokseenkin hyvin, mutta väliin oli hänen äänensä vähän sorroksissa. "Älä siinä vinguta!" tiuskasi Niilo, hän oli heittäytynyt selälleen sänkyyn. Margit taukosi. Nyt syöksi poika sisään. "Siellä tulee suuri musta koira pihaan, se on niin ruma...!" -- "Suu kiinni, poika!" huusi Niilo sängystä ja kurotti jalkaansa lyödäkseen sitä laattiaan; "hitto, mitä elämää se poika aina pitää!" jupisi hän ja veti jalkansa taas takaisin. Äiti häristi pojalle. "Näethän, ettei isä ole roveissaan", lausui hän. "Etkö tahtoisi vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit; hän koetti saada miestään hyvälle tuulelle jälleen. Semmoista juomaa oli äidinäiti pitänyt hyvänä, ja moni muu myöskin. Niilo siitä ei välittänyt, mutta oli kuitenkin juonut muiden mukaan. "Etkö tahtoisi vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit uuhelleen, hän kun ei ensi kerralla saanut vastausta. Niilo nousi molemmille kyynäspäilleen ja tiuskasi: "Luuletko minun tahtovani särppiä sitä sotkua?" -- Margit hyvin kummastui, otti pojan mukaansa ja lähti tuvasta.

Heillä oli paljon askaroimista ja hommaa ulkona, eivätkä tulleet sisään ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin ulos isää huutamaan, mutta poika ei häntä löytänyt. He odottivat siksi kun ruoka oli melkein kylmää, silloin he atrioitsivat, mutta Niiloa ei vieläkään kuulunut tulevaksi. Margit kävi levottomaksi, laittoi pojan maata ja istui odottamaan. Kohta puoliyön jälkeen Niilo viimeinkin tuli. "Rakkahani, missä sinä olet viipynyt?" kysyi Margit. "Se ei sinua liikuta", vastasi mies ja istautui säveästi penkille. Hän oli juovuksissa.

Sen jälkeen oli Niilo usein kylässä ja joka kerran hän palasi sieltä juopuneena kotiin. "Minä en kestä olla täällä kotona sinun kanssasi", lausui hän kerran kylästä palatessaan. Margit koki tyyneellä mielellä pitää puoliansa, mutta silloin löi Niilo jalkaansa laattiaan ja käski häntä pitämään suutansa kiinni: jos hän oli juovuksissa, niin oli se Margitin syy; jos hän oli paha, niin oli sekin hänen syynsä; ja vaivaiseksi ja onnettomaksi ihmiseksi koko elinajakseen oli hän tullut juuri Margitin ja sen helvetin pojan tähden, joka hänellä oli. "Mitä varten sinä aina juoksit mun perässäni?" uikutti hän ja itki. "Mitä pahaa minä olin tehnyt, ett'et saattanut antaa mun olla rauhassa?" -- "Mutta Herra minua hyvästi siunatkoon", lausui Margit, "minäkö sinun perässäsi juoksin?" -- "Niin, juuri sinä!" huusi hän ja nousi seisoalleen, ja itkien jatkoi hän: "Nyt olet sen viimein saanut sille kannalle, kuin olet tahtonutkin. Täällä minä raastan nyt puusta puuhun ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää loistossa seudun uhkeimman talontyttären kanssa, minä olisin voinut matkata niin pitkälle kuin aurinko valonsa luo -- ellette sinä ja se kirottu poikasi olisi asettuneet tielleni." -- Margit koki taaskin puoliaan pitää: "Pojan syy se nyt ei kumminkaan missään tapauksessa ollut." -- "Ellet tuki suutasi, saat lanan poskellesi!" ja hän löi Margitia.

Kun hän seuraavana aamuna oli maannut itsensä selväksi, oli hän kovin häpeillään ja käyttihe siivosti varsinkin poikaa kohtaan. Mutta piakkoin hän taaskin oli juovuksissa ja silloin hän Margitia löi; viimein hän löi äitiä melkein aina kuu hän juovuksissa oli; poika itki ja voivotteli; silloin lyötiin häntäkin. Väliin hän sitä katui niin syvästi, että hänen täytyi lähteä kylään. Samaan aikaan alkoi hän taaskin haluta tansseihin, soitti niinkuin ennenkin ja otti pojan mukaansa viulun laatikkoa kantamaan. Siellä näki poika yhtä ja toista. Äiti itki sitä kun pojan piti mukana olla, mutta ei tohtinut isälle mitään sanoa. "Pysy Jumalassa äläkä mitään pahuutta opettele", varoitti hän poikaa ja hyväili häntä. Mutta tanssitiloissa oli kovin hupaista, ja täällä kotona äidin luona ei hupaista ollut. Hän vieraantui aina enemmän äidistä ja vetääntyi isään; äiti näki sen ja oli ääneti. Tanssitiloissa oppi poika paljon lauluja, ja niitä hän lauleli sitten kotona; se huvitti isää, ja väliin tapahtui, että poika sai hänet nauramaan. Se poikaa taas miellytti ja nyt hän opetteli niin paljon lauluja kuin mahdollista oli; pian huomasi hän minkälaiset laulut isää parhaiten miellyttivät, ja mikä niissä isää nauratti. Jos nyt ei lauluissa sattunutkaan sentapaista olemaan, sepitti hän sen itse niihin, niin hyvin kuin hän taisi, ja siinä hän aikaiseen harjaantui panemaan sanoja nuotille. Herjauslauluja ja rumia asioita niistä ihmisistä, jotka varoihin ja hyviin voimiin olivat tulleet, isä mieluummin kuunteli ja niitä poika lauloi.

Äiti tahtoi perältäkin ottaa poikaa mukaansa navettaan iltasilla; poika haki monenlaisia esteitä siitä päästäkseen; mutta kun ne eivät auttaneet ja hän oli pakoitettu sinne menemään, puhui äiti hänelle kauniisti Jumalasta ja hyvästä ja lopetti tavallisesti vetämällä kovasti itkien poikaa luokseen, pyytäen, rukoillen häntä pahuutta välttämään.

Äiti luetti poikaa ja hän oli mahdottoman hyvä oppimaan. Isä siitä oli ylen ylpeä ja antoi pojan tietää, varsinkin juovuksissa ollessaan, että hän oli perinyt isänsä ymmärryksen.

Tanssitiloissa, kun hän tuli päihinsä, sai isä tavakseen kehoittaa poikaa laulamaan väelle. Poika lauloi laulu laululta, väki nauroi ja räyhäsi; mieltymys huvitti melkein enemmän poikaa kuin isää, ja viimeiseltä ei tahtonut lauluista loppua tullakaan. Huolelliset äidit, jotka siitä kuulivat, menivät Margitin luokse ja antoivat hänelle siitä tietoa, sillä laulujen sisällys ei aina ollut parhainta laatua. Äiti otti pojan kahdenkesken ja kielsi häntä kaiken hyvän nimessä laulamasta senlaisia lauluja, ja nyt tuntui pojasta kuin olisi äiti vastaan kaikkea mikä vaan hänelle huviksi oli. Ensikerran hän kertoi isälle mitä äiti oli sanonut. Äiti sai siitä paljon kärsiä niin pian kun isä oli juovuksissa, sitä ennen ei hän milloinkaan mitään puhunut. Mutta silloin poika myöskin ymmärsi, mitä hän oli tehnyt, ja hän rukoili tunnossaan Jumalaa ja äitiä sen hänelle anteeksi antamaan, vaan ei se tullut häneltä julkisesti tehdyksi. Äiti oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin, ja se pojan mieltä karvasteli.

Kerran hän sen kuitenkin unhotti. Hänellä oli taipumus osata jäljitellä kaikkia ihmisiä; varsinkin oli hän mestari matkimaan heidän puhettaan ja lauluaan. Äiti tuli kerran sisään juuri pojan huvitellessa isää tällä taidolla, ja isän juolahti päähän, äidin jälleen ulosmentyä, että poika matkisi myöskin tämän laulua. Poika ei siihen ensin myöntynyt, mutta isä, joka oli sängyssä pitkällään, ja nauroi että oli kuolla, tahtoi kiven kovaan häntä jäljittelemään myöskin äidin laulua. Hän on poissa, arveli poika, eikä voi sitä kuulla, ja nyt hän lauloi niin, kuin äiti välistä lauloi, kun ääni oli sorruksissa ja hän oli itkemäisillään. Isä nauroi, jotta poikaa melkein kammoitti, ja hän taukosi itsestään laulamasta. Silloin tuli äiti sisään kyökistä, katsoi poikaan pitkällä ja raskaalla silmäyksellä, meni kaapille kehloa ottamaan ja vei sen ulos.

Pojan koko ruumis kävi tulikuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän hyppäsi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, heittäytyi maahan ja olisi tahtonut haudata itsensä turpeen alle. Ei hänellä ollut lepoa ollenkaan, hän nousi ylös ja aikoi lähteä kauemmaksi. Hän meni luhan ohitse, ja sen takana istui äiti neuloen uutta hienoa paitaa juuri hänelle. Ennen oli hän tavallisesti neuloessaan laulanut jotakin virttä. Mutta nyt ei Arne voinut kestää kauemmin; hän heittäytyi ruohoon alas äitinsä eteen, loi silmänsä ylös häneen, ja itki, jotta koko ruumiinsa tärisi. Äiti päästi työnsä ja otti pojan pään käsiensä väliin. "Arne rankka!" sanoi hän ja nojasi päänsä alas pojan päätä vasten. "Tiesin kyllä sinun perijuurin olevan hyvän", lausui äiti ja suuteli pojan hiuksia. "Äiti, älä kiellä sitä kuin sinulta nyt pyydän", puhkesi poika viimeinkin puhumaan. -- "Sinä tiedät, etten sitä te'e", vastasi äiti. Arne koki pidättää itkuansa, ja kätkien päänsä äidin helmaan, änkytti hän: "Äiti -- laula minulle jotakin." -- "Armahani, enhän minä osaa", vastasi äiti hiljaa. -- "Äiti, laula minulle jotakin", rukoili poika, "taikka en luule koskaan voivani katsoa sinua silmiin." Äiti silitteli hänen hiuksiaan, mutta ei virkannut mitään. "Äiti, laula, laula, kuuletkos! Laula!" pyysi ja rukoili hän, "taikka menen minä niin kauas pois, etten enää ikinä tule kotiin jälleen." Ja kun hän, viidennellätoista vuodellaan, kuin hän oli, makasi siinä, pää äitinsä sylissä, alkoi äiti hänelle laulaa:

Herra, oi, lapsen säilyä suo, Leikkivän tuoll' liki rantaa! Suo Pyhän Henkes käydä sen luo, Suo hänen kättähän antaa Pohja on lieju ja ves syvä on; Hän kätehen vaan tarttukohon, Niin pitelee käsi kyllä Lastani vaarass' yllä.

Äiti se arkana kuultelee, Josko jo kuulisi lastaan, Käy oven luokse ja huutelee, Ääntä ei hälle soi vastaan; Miettivi: hällä ei vaaraakaan, Häntä jos henkesi läsn' on vaan; Jesus, sen veli, varmaan Tuo sen luo emo-armaan.

Hän lauloi useampia värssyjä. Arne makasi hiljaa; siunattu rauha lankesi hänen ylitsensä ja sen alla tunsi hän virvoittavan väsymyksen. Viimeiset sanat, jotka hän vielä selvästi kuuli, olivat Jesuksesta; ne seurasivat häntä kirkkaasen valoon, jossa kaksi- tai kolmetoista ääntä lauloi; mutta äidin ääni kuului kaikkien yli. Kauniimpaa ääntä hän ei koskaan ollut kuullut; hän halusi laulaa samalla tavalla. Hän luuli siihen pystyvänsä, jos hän vaan saattaisi oikein hiljaa laulaa, ja nyt hän lauloi hiljaa, aina hiljempää ja hiljempää, ja hänestä alkoi jo tuntua melkein autuaalliselta, kuu hän ihastuneena sovitti äänensä ja sillä kertaa kaikki katosi. Hän heräsi, katsoi ympärilleen ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin tuon ikuisen ja voimakkaan kosken kohinan ja samalla likeisen, heti luhan ohitse juoksevan puron hiljaisen, taukoomattoman lirinän. Äiti oli poissa; hän oli pannut oman röijynsä ja tuon puolitekoisen paidan pojalle päänalaiseksi.

Neljäs luku.

Kun nyt oli tullut se aika, jolloin elukat olivat paimennettavat metsässä, tahtoi Arne käydä karjassa. Isä oli sitä vastaan; eihän poika ennenkään ollut karjassa käynyt, ja nyt hän oli viidennellätoista vuodellaan. Mutta niin hyvin tiesi poika asiansa ajaa, että hän pääsi tahtonsa perille, eikä hän koko kevään, kesän eikä syksyn kuluessa ollut kuin makaamassa kotona, muuten hän oleskeli metsässä yksinään niin pitkä kuin päivä oli.

Kirjat vei hän mukanaan tuonne ylös. Hän luki ja piirteli kirjaimia puiden kuoriin; hän käyskenteli ja mietti, lauloi ja haluili; mutta kun h&n iltasilla palasi kotiin, oli isä useimmiten juovuksissa, löi äitiä, jätti aina väliin hänen ja koko kylän ja antoi ymmärtää, että hän kerran olisi voinut matkustaa kauas pois. Silloin tuli pojallekin matkahalu. Huonosti oli laita täällä kotona, ja kirjat kehoittivat lähtemään ulos mailmaan, ja väliin tuntui ilmakin houkuttelevan pois noiden korkeiden tunturein tuolle puolen.

Sattui hän kerran kesäsydännä tapaamaan Riston, katteinin vanhimman pojan, joka yhdessä renkipojan kanssa tuli metsään hevosia hakemaan saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta Arnea vanhempi, ketterä ja lystikäs, muuttelevainen kaikissa ajatuksissaan, mutta kaiken tämän ohessa päätöksissään vakaa. Hän puhui pikaa ja katkomalla, mieluimmin kahdesta asiasta yhtä haavaa, ratsasteli ilman satulatta, ampui lintuja lennosta, pyysi kaloja kärpäsellä syöttinä, ja oli Arnen mielestä kaikessa verraton. Hänellä oli myöskin halu lähteä matkustelemaan ja hän kertoi Arnelle vieraista maista, jotta koko mailma kirkastui heidän ympärillään. Hän huomasi Arnen lukuhalun, ja nyt hän toi sinne ylös hänen luettavakseen niitä kirjoja, joita hän itse oli lukenut; aina sen mukaan, kun Arne oli ne lukenut, sai hän uusia; Risto istui siellä sunnuntaisin itse ja auttoi häntä saamaan tolkkua maantieteestä ja kartasta, ja niin uutteraan Arne luki kaiken kesää ja syksyä, että hän kävi laihaksi ja huonon-näköiseksi.

Talvenaikaan annettiin hänen lukea kotona, osaksi sentähden, kun hänen keväällä oli meneminen rippikouluun, osaksi myöskin, kun hän aina tiesi saada isän myöntymään tuumiinsa. Hän alkoi ensiksikin käydä koulua; mutta siellä oli hänellä parhaana huvina, kun hän sai ummistaa silmänsä ja muistella kirjojaan kotona; eikä talollisten pojista enää enää yhdestäkään ollut hänelle kumppaniksi.

Ajan pitkään alkoi isä yhä enemmän rääkätä äitiä, ja samassa suhteessa hänen juomahalunsa ja ruumiilliset vaivansa yltyivät. Ja kun Arnen kuitenkin täytyi istua ja huvitella häntä, että äiti hetkeksi saisi rauhaa, ja kun hänen täytyi sitä tehdessä puhella semmoista, jota hän sydämestään halveksi, silloin syttyi hänessä viha isään. Sen hän kätki syvälle sydämensä pohjaan samoin kuin rakkautensa äitiin. Kun hän Ristoa tapasi, tulivat kirjat ja suuret matkat heti puheeksi; ei hän Ristollekaan puhunut, kuinka kotona oli laita. Mutta usein kun hän noiden avaralla pyöriväisten keskusteluin jälkeen yksinään vaelsi kotoa kohden ja mietti, mikä näky hänelle taas olisi tarjona, silloin hän itki ja rukoili Jumalaa ylhäällä tähtitarhassaan pitämään huolta siitä, että hän pian pääsisi matkoille.

Kesän tullen päästettiin Risto ja hän ripille. Heti sen jälkeen sai Risto tuumansa toimeen. Isän täytyi antaa hänen lähteä merille; hän lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi hänelle usein kirjoittaa ja läksi matkalle.

Nyt jäi Arne yksin.

Siihen aikaan sai hän uudelleen halun laulujen kirjoittamiseen. Mutta nyt hän ei enää vanhoja paikkaillut, vaan sepitti uusia, ja pani niihin sen, mikä häntä enin pahoitti.

Mutta hänen mielensä kävi kovin raskaaksi, ja suru pakahdutti laulut häneltä. Pitkät, unettomat yöt hän virui nyt vuoteella ja tuli vakuutetuin siitä, ettei hän enää voinut kestää täällä kauemmin, vaan että hänen täytyi lähteä kauas pois, hakea Ristoa -- eikä hiiskua siitä kellenkään mitään. Hän ajatteli äitiään ja mietti mikä hänelle tulisi eteen eikä ollut voida häntä silmiin katsoa.

Silloin istui hän eräänä iltana myöhään ylähällä ja luki. Kun olo alkoi käydä liian tukalaksi, otti hän aina turvansa kirjoihin eikä huomannut, että ne vaan lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä varrottiin kotiin sinä iltana; äiti oli väsynyt ja pelkäsi häntä, sentähden oli hän mennyt levolle. Arne hyppäsi ylös kun kova kolaus kuului oveen ja samalla joku pudota tömähti laattiaan porstuassa. Se oli isä, joka tuli kotia.

Arne töyttäsi oven auki ja katsoi häneen. "Sinäkö se olet, kiltti poikaseni, tule auttamaan isääsi ylös." Arne kantoi hänen sisään ja asetti hänen alas penkin nojaan. Sitten otti hän viulun laatikon porstuasta, toi senkin sisään ja sulki oven. "Niin, katso siitä vaan minuun, poikaseni; en minä ole kaunis nyt; eipä luulisi minua Räätäli-Niiloksi. Sen sanon... sulle, älä .... koskaan ryyppää viinaa; se on... perkele, mailma ja oma liha... hän seisoo ylpeitä vastaan mutta nöyrille hän antaa arvonsa... -- Oh, voi minua, voi minua!... Kuinka syvään jo olenkin langennut."

Hän istui hetken ääneti, sitten hän itkien lauloi:

"Vapahtajani laupias, Viel' auta mua armossas! Syvästi mä lankesin syntihin, Mut lapsesi viel' olen sittenkin!"

"Herra, en minä ole mahdollinen ettäs minun kattoni ala tulisit, mutta sano ainoastaan sana..." Hän heittäytyi suulleen, kätki kasvonsa käsiin ja hyrähti raivoisaan itkuun. Kauan hän makasi siinä, ja luki lauseita raamatusta, joita hän ei varmaankaan pariinkymmeneen vuoteen ollut lukenut: "Mutta vaimo tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra, auta minua! -- Mutta hän vastais ja sanoi! Ei ole kohtuullinen ottaa lasten leipää ja heittää penikoille. -- Mutta vaimo vastais: Tosin, Herra, syövät penikatkin pöydän alla lasten muruista."

Hän vaikeni, mutta itki vielä enemmän, vaikka hiljaa.

Äiti oli aikoja sitten jo herännyt, vaan ei tohtinut nostaa päätänsä tyynyltä; mutta nyt miehen näin surkeasti itkiessä nojautui hän kyynäspäihinsä ja katsoi häneen.

Tuskin oli Niilo hänen hoksannut, ennenkuin hän huusi: "Katsotko sinä tänne, sinäkin, -- tahdot kaiketi nähdä mimmoiseksi minut olet saanut. Niin tämän näköinen minä nyt olen, niinkuin näet!..." Hän nousi seisoalleen, ja äiti kätkeytyi vällyihin. "Älä mene piiloon, kyllä sinun kuitenkin löydän", lausui hän ja ojensi oikean kätensä hapuillen sänkyyn päin. -- "Kitise, kitise!" lausui hän samalla kun vetäisi vällyt hänen päältään ja painoi etusormellaan hänen kurkkuansa.

"Isä!" varoitti Arne.

"Kuinka kurttuiseksi ja laihaksi sinä olet käynyt. Tässä ei pitkältä ole sisään. Kitise, kitise!" Äiti tarttui molemmin käsin vetotaudin-tapaisesti hänen käteensä, ei saanut sitä väistetyksi ja käpristyi yhteen myttyyn.

"Isä!" varoitti Arne.

"Ähä! tuliko sinuun nyt henkeä! Kuinka se narri väänteleksen! Kitise, kitise!"

"Isä!" varoitti Arne. -- Tupa alkoi pyöriä hänen silmissään.

"Kitise, sanon minä!" -- Äiti päästi hänen kätensä ja jätti itsensä altiiksi.

"Isä!" huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli...

"Onko se vaan kiusalla, kun sinä vaikenet? Olisi muuten parasta että sen välttäisit; minä olen saanut julman halun. Kitise, kitise!"

"Isä!" parkasi Arne ja tarttui kirveesen, mutta jäi seisomaan niinkuin naulattu, sillä samassa nousi isä pystyyn, päästi haikean huudon, otti rinnastaan ja kaatui selälleen; "Jesus Kristus!" sai hän sanotuksi ja makasi liikkumattomana.

Arne ei oikein tiennyt missä hän seisoi, taikka mitä hänellä oli edessään; hän ikäänkuin odotti, että tupa halkeaisi ja kirkas valo virtaisi jostakin sisään. Äiti alkoi hengittää, juurikuin vierittäisi hän jotakin raskasta päältään. Viimein hän nostatti päätään, näki isän makaavan laattialla pitkin pituuttaan ja pojan seisovan vieressä kirves kädessä.

"Herra, laupias Jumala! Mitä sinä olet tehnyt?" huusi hän, heitti alushameen ympärilleen ja läheni heitä. Silloin se oli kun Arne sai ääntä suustansa. "Hän kaatui itsestänsä", lausui hän hiljaa. "Arne, Arne, minä en usko sinua", intti äiti kovalla, nuhtelevalla äänellä; "nyt olkoon Jesus kanssasi!" ja hän heittäytyi itkien ja valittaen ruumiin yli. Mutta poika pääsi hurmauksesta, lankesi myöskin poltoilleen ja lausui: "Niin totta kuin armoa Jumalalta toivon, hän kaatui seisoaltaan tuossa paikassa.".. "Niin on Herra itse täällä käynyt", lausui äiti hiljaa, kyyristyi alas ja katsoi tuijottavin silmin ruumiisen.

Niilo makasi siinä niinkuin ennenkin kankeana, suu auki ja silmät selällään. Kädet olivat likentyneet toisiaan, aivankuin olisivat tahtoneet mennä yhteen, mutta eivät siihen kyenneet. "Ota kiinni isästäs, sinä joka olet väkevä ja auta minua, että saamme hänen sänkyyn." He tarttuivat kuolleesen ja veivät hänen sänkyyn; äiti painoi hänen suunsa ja silmänsä kiinni, asetti hänen suoraksi ja pani hänen kätensä ristiin.

He seisoivat nyt kumpikin ja katselivat häntä. Pitemmälle heistä tuntui tämä hetki, kuin koko heidän entinen elämänsä, ja kaikki, mitä he tätä ennen olivat kokeneet, oli verrattoman pientä tämän suhteen. Jos saatana itse oli täällä käynyt, niin oli kaikkivaltias Jumalakin saapuvilla ollut; heidän kohtauksensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset olivat nyt ratkaistut.

Oli hiukan yli puoliyön, ja heidän tuli olla ruumiin luona päivän-nousuun saakka. Arne meni ja laittoi hyvän valkean piisiin, äiti istautui sen ääreen. Siinä istuessaan johtui hänelle mieleen, kuinka paljon pahoja päiviä hänellä oli Niilon kanssa ollut, ja silloin hän palavassa rukouksessa kiitti Jumalaa korkealla äänellä siitä, mitä hän oli tehnyt. "Mutta onpa minulla ollut muutamia hyviäkin päiviä", lausui hän ja itki, ikäänkuin olisi hän katunut sitä, josta äsken oli kiittänyt, ja lopuksi hän otti suurimman syyn itse päällensä, koska hän rakkaudesta vainajaan oli tehnyt vastoin Jumalan käskyä, ollut tottelematon äidilleen ja sentähden saanut rangaistuksensa juuri tästä syntisestä rakkaudestaan.