Part 10

Pari kertaa hengähti hän syvään, Birgit nojautui toisella kädellään ikkunapuitetta vasten. Bårdilla oli jotakin sanomista; mutta nyt oli se tullut vielä vaikeammaksi. "Birgit", sanoi hän, "sinä ajattelet kai samaa tänään, sinä, kuin minä." -- Silloin kuuli hän Birgitin liikahtavan, sillä tämä meni ikkunapuitteen toiselta puolelta toiselle, ja hän nojasi taas käsivarteensa. "Kyllä kai sinä ymmärrät, ketä tarkoitan... Hän eroitti meidät kaksi, hän; ... minä luulin sen kestävän häihin asti; mutta se kestikin kauemmin." Hän kuuli tämän henkäisevän, hän näki hänen jälleen muuttavan asemaa! mutta hänen kasvojansa hän ei nähnyt. Itse hän taisteli siinä, missä istui, jotta hänen täytyi pyyhkiä itseään röijyn hihalla. Pitkän taistelun perästä alkoi hän uudestaan: "Tänään on hänen poikansa, taitava ja kaunis, otettu meille, ja hänelle olemme antaneet ainoan tyttäremme... Miten näyttää sinusta, Birgit, jos me kaksi tänään myöskin pitäisimme häitämme?..." -- Ääni värisi, ja hän yski. Birgit, joka oli liikahtunut, laski taas päänsä alas käsivarrellensa, mutta hän ei mitään virkkanut. Bård odotti kauan; kuuli hänen henkäisevän syvään; mutta ei saanut vastausta, -- ja hänellä itsellä ei ollut enempää sanomista. Hän katsahti ylös ja kävi hyvin vaaleaksi; sillä toinen ei päätänsäkään kääntänyt. Silloin nousi hän seisoalleen. Samassa naputettiin ovelle hiljaa, ja joku kysyi lempeällä äänellä: "Tuletkos nyt, äiti?" -- se oli Eli. Jotakin oli äänessä, joka sai Bårdin ehdottomasti paikallaan seisomaan ja välttämättömästi katsahtamaan Birgit'iin. Birgit nosti myös päänsä; hän katsoi oveen päin, kohtasi Bårdin vaaleat kasvot. "Tuletko nyt, äiti?" kysyttiin uudestaan siellä ulkona. "Tulen, nyt tulen minä!" sanoi Birgit sortuneella äänellä, astuessaan lujin askelin laattian poikki Bårdin luokse, antoi hänelle kätensä ja hyrähti hurjimpaan itkuun. Nuo molemmat kädet puristivat toinen toistansa, ne olivat molemmat nyt kuluneet, mutta ne pitivät niin lujasti, ikäänkuin olisivat haeskelleet toisiansa kaksikymmentä vuotta. Ne pitelivät lujasti vielä heidän käydessänsä ovelle päin; ja kun nuodekansa hetken päästä kulki alas laiturille, ja Arne antoi kätensä Elille käydäksensä edellä, ja Bård näki sen, silloin otti hän vastoin kaikkea säällisyyttä ja tapaa vaimoansa kädestä ja astui jäljestä myhäellen täyttä suuta. Mutta heidän takanansa kävi Margit Kampen yksinään, kuten hän oli tottunut. Bård oli ylimäärin iloinen sinä päivänä; hän istui ja jutteli soutumiesten kanssa. Muudan näistä, joka istui ja katseli tuntureille heidän takanansa, sanoi, olipa se toki kummaa, että moinen jyrkkä tunturikin saattoi tulla puetuksi. "Siksi sen täytyi, tahtoiko tai ei", sanoi Bård, hän katsoi koko nuodekansan ylitse, siksi kun hän pysähtyi morsiuspariin ja vaimoon; "semmoista ei olisi kenkään sanonut kaksikymmentä vuotta sitten", lausui hän.

Loppu.

KAKSI KOSIJATA

Kirj.

Carit Etlar

Taivasvuoren ja Silkkiporin väliltä on talo, jota metsä ja korkeat, jyrkät mäet ympäröitsevät. Illoin, kun sumu peittää törmät, ovat ne Sveitsin vuorien näköisiä, mutta päivillä, kun aurinko paistaa tai kun ilma on selkeä, näkyy rinteiltä yksitoikkoinen, tummanruuni kanerva, jossa kataja- ja koivupensaat ovat surullisina jätteinä niistä mainioista metsistä, joita nämä mäet ennen kasvoivat.

Mainitussa talossa asui metsänvartija, vanha, harteva mies, joka oli ennen ollut sotapalveluksessa. Sen muistona hän vielä kantoi pientä ristiä rinnallaan ja huulillaan suurta partaa, joka aikaa myöten oli käynyt harmaaksi. Hän oli leskimies, vaan hänellä oli täysikasvuinen tytär, joka oli hänen luonaan ja hoiti taloutta. Annan lapsuuden aika oli kulunut täällä metsän rauhaisessa, häiritsemättömässä yksinäisyydessä. Molempiin, sekä isään että tyttäreen, oli tämä yksinäisyys vaikuttanut, mutta eri tavalla.

Iltapuoleen eräänä sunnuntaina istui metsänvartija Gunnar nuoralle ripustetun lakanan varjossa ovensa edustalla, tupakoiden ja mukavasti oikaisten jalkojaan erään poikkisahatun saksantammen rungolle. Aurinko paahtoi ja kuvastui kirkkaasen messinkikattilaan, joka äsken kuurattuna oli asetettu nojalleen kaivonkantta kohden; katollakin loistivat sammalet ja ruohot välähtelevissä värissä. Kiviseinän toisella puolen on pimentoa; siellä loikuilee kahlekoira mieluisessa levossa, sillä välin kun eräs vieras suorsa varastelee sen ruokaa, toinen silmä makaavassa, toinen kaukalossa. Pääskyiset visertelevät; lihava porsas makaa röhkien muutamien lautojen alla, joille Anna on asetellut sänkyvaatteita tuulehtumaan. Oven sisäpuolella näkyy kanervakimppuja, joista leviää väkevä ja hyvä haju. Päällimmäisellä kimpulla seisoo kukko, pää kallellaan, ja laulelee hiljaisella, houkuttelevalla äänellä, samalla kun ahkeraan tähystelee haukkaa ilmasta.

Gunnar tauotti äkkiä hiljaisuuden kimakalla huudolla, jonka jälkeen nuori mies pisti päänsä ulos eräästä ovesta, johon hän jäi seisomaan.

"Matti!" huusi Gunnar jälleen vieläkin kimakkaammalla huudolla.

"Täällä olen, isäntä!"

"Kuule Matti! juokse alas portille katsomaan kellekä Tullefas niin murisee; minä istun tässä niin mukavasti enkä jaksa paikaltanikaan liikahtaa."

"Ei siellä ketään ollut", lausui Matti, portilta palatessaan.

"Sitten mahtoi Tullefas vaan uneksia. -- Tiedätkös mitä, Matti! Minä sinulle sanon jotakin. Saattaisitpa juuri mennä sisään panemaan minulle tupakkaa piippuun ja sano samalla Annalle että hän menee laskemaan olutta; tulee tässä kuumuudessa armottomasti janokin."

Mies meni tupaan.

"Hirmuisen kuuma tänään onkin", lausui Matti takaisin tullessaan.

"On todella poikaseni! ihana kesä meillä tänä vuonna on."

"Ihanako kesä?" kertoi Matti. "Ohra makaa kuivettuneena pitkin, elukat nääntyvät ja tattari kuolee ennenkin kukallekaan joutuu."

"Hittoako ohra ja tattari minua liikuttaa?" vastasi Gunnar. "Minulla ei ole kumpaakaan. Tämä on kaikessa tapauksessa ihana kesä. Tänlaisella kuumuudella tulee paljon kettuja. Jänes myöskin vaurastuu lämpimässä. Hyvän saaliin me saamme kun ampumisen aika tulee. Viime syksynä, kun nuo ylhäiset herrasväet täällä kävivät metsästämässä, löi hänen Majesteettinsa minua olkapäälle ja sanoi: 'Lempo vieköön, Gunnar hyvä, luulenpa vaan sinun itsesi tekevän noita kettuja, sillä en ole niitä missään tavannut niin suuressa määrässä kuin sinun luonasi.'"

"Kirooko hänen Majesteettinsa?" kysyi Matti.

"Kiroo kyllä, kun hän on metsästäjäin ja muiden vertaistensa joukossa. Tänä vuonna hän saa nähdä että voin jäniksiäkin hankkia."

"Teitä onni seuraa, isäntä! Teillä on hyvä virka. Jahtimestarin pöytään te istutte ruualle ja hänen Majesteettinsa lukee teidät ystäviensä joukkoon."

Metsänvartija oikaisi selkäänsä muuria vastaan ja nyykäytti päätään.

"Se on kaikki totta tuo, mitä nyt sanoit, Matti, minä olen onnellinen ihminen, mutta olenpa saanut paljon kärsiäkin ennenkuin siksi olen tullut. Olen saanut kaksi vuorokautta syömättä elää, toisen kerran olin kuolla keltatautiin, sanalla sanoen, minä olen elämässäni saanut kokea kaikkia ihmisellisiä onnettomuuksia. Mutta nyt Tullefas taaskin murisee. Kuka siellä tulee?"

"Siellä tulee myllärin kaksoiset alhaalta kylästä", lausui mies. "Mitähän asiaa heillä lienee, koska näyttävät olevan pyhävaatteissaan."

"Siihen heillä lienee omat syynsä", vastasi metsänvartija. "Nyt sinä, Matti hyvä, saat mennä tiehesi! Ja katso, että saamme vanhan pyssyn hyvin puhdistetuksi. Jahtimestari on lähettänyt sanan, että hänelle pitää otus lähetettämän tänä iltana; kyllä sinä vaan saat tänään onneasi koettaa, sillä minä en jaksa tässä kuumuudessa mihinkään lähteä." Mies meni; kun hän oli ennättänyt lähelle ovea, kutsui Gunnar häntä takaisin. "Kuules, Matti hyvä, nosta olutkannu tänne lähemmäksi, sinä olet sen asettanut niin kauas, etten ylety sitä saamaan. -- Kas niin, nyt on hyvä! -- no panepa joutuun nyt, äläkä vetele jalkoja perässäsi, sinä näytät minusta kovin laiskalta tänään."

Samassa kun Matti katosi, tuli kaksi henkilöä näkyviin, jotka pukunsa, kokonsa, muotonsa ja katsantonsa suhteen olivat merkillisesti toinen toisensa näköisiä. He olivat äsken mainitut kaksoisveljekset. Kun he huomasivat metsänvartijan nuoralle ripustetun lakanan varjossa, pysähtyivät he kumpikin portille, ikäänkuin olisivat epäilleet edemmäksi astua; mutta Gunnar huusi heille.

"Jumalan rauha ja hyvää päivää te kaksoiset! Tulkaa lähemmäksi. Teillä on varmaankin minulle asiaa, koska nyt jo kolmannen kerran näen teidän tänä päivänä kulkevan porttini ohitse. Tule istumaan, Salomon, tai, se on tosi, mene ensin sisään ja anna hevoselle vähän heiniä, ja sinä, pikku Jaakko, vedä lakanata paremmin nuoralle, aurinko paahtaa suoraan silmiini. Tuolla tulee tyttäreni, tervehtikää häntä ensin, sitten voitte toimittaa asianne."

Hänen puhuessaan ilmestyi Anna ovelle, ja hänen terveitä, kukoistavia kasvojaan kaunisti iloinen hymy. Hän läheni vieraita ja tarjosi heille kummallekin kättä.

"Hyvää päivää Salomon! Hyvää päivää Jaakko! tervetultuanne tänne, siitä on jo kauan kun teitä on täällä nähty."

"Meidän on täytynyt auttaa heinänkorjuussa siellä kotona", lausui Salomon.

"Mutta sitä tehdessämme olemme sinua muistaneet", lisäsi Jaakko.

Gunnar kuunteli tätä tervehdystä, ja hymyeli viekkaasti. Hän lausui Annalle: "Parasta kun menet työllesi jälleen, Anna hyvä! Kaksoisveljeksillä ja minulla on jotakin puhuttavaa."

Jaakko piteli vielä Annaa kädestä eikä hän sitä nytkään päästänyt irti, vaan katsoi veljeensä, ikäänkuin toivoen häneltä apua.

"Mielestäni Anna saattaisi istua täällä ulkonakin", lausui Salomon, nostamatta silmiään maasta. "Asiamme koskee häntä yhtä paljon kuin teitäkin."

"Niinkuin tahdotte", vastasi Gunnar. "Istukaa alas, niin puhe käy helpommin."

"Olemme muuten tulleet tänne kosimaan tytärtänne", lausui Salomon hiljaisella ja hiukan vapisevalla äänellä. "Te tunnette, millä pohjalla me olemme ja tiedätte myöskin, että me kaikessa puhtaudessa ja vilpittömyydessä Annaa rakastamme."

"Ha, ha, ha!" nauroi Gunnar, "joko nyt viimeinkin tulitte niin pitkälle että saitte siitä puhutuksi. Niinpä vain, papin vuori, joka kosijalla on ylitsementävänä on hänen oma kynnyksensä, sanotaan. Kyllä minä jo kauan olen tiennyt kuinka teidän laitanne on, eikä minulla myöskään ole mitään teitä kaksoisia vastaan; myllärillä on hyvä talo ja rahoistaan hän kantaa kauniit korot, tätinne kuulutte myöskin saavanne periä. Kyllä te voitte vaimonne onnelliseksi tehdä, minä tunnen hyvin ihmiset, sillä minä en ole aikaani puskissa elänyt."

"Sen kyllä tiedämme."

"Ja se on varma. Minä olen kaikkein ihmisten parissa ollut mitä maan päällä löytyy, hienoimmasta valkoihosesta lukien aina mustimpiin villikansoihin. -- Kumpiko teistä nyt tahtoisi vävykeni tulla?"

"Kumpikin rakastamme Annaa yhtä paljon", vastasi Salomon, "aina lapsuudesta saakka olemme sen tehneet ja luulenpa ettei siinä muutosta tapahdu."

"Mutta eihän tyttö voi teitä molempia ottaa, tiedämmä."

"Annamme hänen itsensä päättää", vastasi Salomon. "Se, jonka hän valitsee ottakoon onnensa vastaan, niin olemme keskenämme sopineet."

"No mitä vastaat sinä tähän, pikku Anna, kummanko sinä valitset?" kysyi Gunnar.

"Mitä voin siihen vastata?" lausui Anna, painaen päänsä rinnoilleen, samalla kun kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin. "Minä olen koko elämänikäni pitänyt teistä molemmista yhtä paljon. Te olette yhtä likellä mun sydäntäni, minkätähden siis tahdotte tehdä minua tuomariksi, ja kuinka saatan valita, kun edeltäpäin tiedän, että sen kautta teen toisen teistä onnettomaksi."

"Hänen täytyy kohtaloonsa tyytyä, Anna hyvä", vastasi Salomon.

"Niin hyvin kuin hän voi", jatkoi Jaakko.

"Annalla on oikein", lausui Gunnar miettivän näköisenä, "ei hän voi valita tässä kohden, sillä siihen häneltä puuttuu ymmärrystä. Minun tehtäväni se on. Mutta kun minä, niinkuin jo äsken sanoin, pidän teistä kumpaisestakin yhtä paljon, niin tulee meidän heittää arpaa. Tässä on kaksi olkea, joka saa pitemmän -- --"

"Heittäisimmekö arpaa Annasta!" huudahti Jaakko.

"Ei metsänvartija, siihen emme voi suostua", vastasi Salomon.

"Totta teidän täytyy se tehdä, koska kerran niin määrään -- noh, kuka meitä nyt tulee häiritsemään?"

Matti kurotti päätään ovesta ja lausui:

"Vahtimestarin Jussi seisoo tuolla aidan takana ja kysyy elukkaa, jota hänen isäntänsä on pyytänyt teiltä päivällisiin."

"Hulluna hän on koko jahtimestari", lausui Gunnar hiukan hiljempää, "sano sinä hänelle terveisiä, että minulla on muutakin tekemistä kuin juosta hänen elukoittensa perässä." -- Matti jäi seisomaan. -- "Noh, mitä sinä töllistelet?"

Samalla kun Matti kääntyi menemään kuiskasi Gunnar kaksoisille:

"Ei se pelkuri tahtoisi tohtia viedä miehelle senlaista vastausta, Tiedätkös mitä, Matti!" jatkoi hän kovemmalla äänellä, "saatat sentään sanoa jahtimestarille, että hän sen saa ennen iltaa. Minä tuon sen itse hänelle. -- Nyt minulle juolahti hyvä tuuma mieleen!" lisäsi hän miehen mentyä. "Te menette molemmat sisään ja otatte itsellenne pyssyt seinältä, ja sitten metsään, kaksoiset! Te olette molemmat hyviä metsämiehiä. Joka tuo minulle ensimmäisen otuksen, hän saa Annan. Se olkoon päätetty. Sisään vaan pyssyjä hakemaan, ei epäilemistä vähääkään, tielle vaan!"

Salomon ja Jaakko tottelivat. Anna jäi istumaan Gunnarin luokse. Kun kaksoiset palasivat, antoi Anna heille kättä jäähyväisiksi.

Jonkun verran matkaa metsänvartijan talosta jakaantui tie kahteen haaraan; toinen näistä vei Taivasvuorelle, toinen Silkkiporin metsään. Kaksoiset pysähtyivät tässä ja latasivat pyssynsä.

"Jumalan nimessä, en minä tahtoisi Annaa tällä tavoin voittaa; pelkään metsästyksemme huonosti onnistuvan tänä päivänä. -- Mitä arvelet Salomon? -- Minkätähden noin vaikenet, puhu minulle jotakin."

"Koetelkaamme onneamme", vastasi Salomon, "kun toinen iloitsee, niin toinen suree, mutta toisin ei voi olla."

"Sinä lausut tuon merkillisellä äänellä", lausui Jaakko; "anna minulle kättä, veli; käyköön kuinka tahansa, mutta meidän ystävyytemme ja hyvä sopumme ei saa häiriintyä."

Salomon nyykäytti päätänsä antaessaan Jaakolle kättä ja lausui:

"Tässä meidän tiemme eroavat. Jää Jumalan haltuun, rakas Jaakko!"

Hän nosti pyssyn olkapäälleen ja astui Taivasvuorta kohden. Jaakko jäi seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.

"En muista nähneeni häntä noin liikutettuna", ajatteli hän. "Hän valitsi Taivasvuoren tien, ja jätti minulle Silkkiporin, jossa eläimet enimmäkseen oleskelevat. Se on juuri hänen tapaistansa."

Näitä ajatellessaan poikkesi Jaakko tieltä ja seurasi metsässä niitä kierteleviä syvennyksiä, joita ennen aikaan joku virta tai maanjäristys tällä seudulla oli synnyttänyt, ja joiden jyrkät reunat aika oli tasoittanut kasvattamalla niihin korkean kerroksen kanervia ja mustikanvarpuja. Vähitellen, sen mukaan kuin hän joutui etäämmälle kävivät varjot synkemmiksi ja koska tuoreus metsässä enentyi; syvä, häiritsemätön rauha vallitsi ylt'ympäri.

Korkeiden puiden ja niiden tuuheiden lehtien välistä tunkeutui vaan muutamia auringon säteitä, jotka loivat hohtavan valon maahan punertavalle hiekalle, josta monessa kohden puun juuret pistivät esiin. Hyttiset surisivat, musta kottarainen istui viserrellen kuivettuneen saksantammen oksalla; tuo komea puu kuhmuisine oksineen josta valkoiset sammalet riippuivat alas maata kohden, oli kuin vanha uros, joka satuja kuuntelee. Kaikkea tätä katseli Jaakko, mutta ne eivät häneen mitään vaikutusta tehneet, hän vaipui ajatuksiin ja ihanat, iloiset unelmat valloittivat hänen mielensä. Kun hän viimeinkin niistä heräsi, oli aurinko jo laskeutunut likelle taivaan rantaa, hän kuunteli, hän vakoeli ja metsästäjän omituisella tarkkuudella hän selvitti jok'ainoan äännähdyksen, sitten hän rivakkaasti astui eteenpäin, parantaakseen sen, mitä viivyttelemisellään oli laiminlyönyt. Hän joutui pienen puron luokse, joka mutkitellen juoksi laakson poikki pienen järven rantaa kohden. Monessa kohden kätkeytyi puro viheriän sammalpeitteen alle ja ainoastaan ruohon ja kanervan tuore vihannuus todisti sen olemisesta. Keskellä laaksoa oli eräs sukuhauta, kumpu ei ollut suurempi eikä korkeampi kuin muutkaan, mutta täällä metsän synkeydessä, satavuotisten tammien varjossa oli se kummallisessa yhtäläisyydessä ympäristöllä vallitsevan aution hiljaisuuden, hämyn ja yksinäisyyden kanssa, -- yksinäisyyden, joka vaatii ihmishenkeä tavallista syvempiin mietteisin. Kummun toisella puolen nousi hattu eräästä sysimiilusta. Vanhanpuoleinen mies istui kivellä selin aurinkoon ja sitoi kanervaluutia miilua vahtiessaan.

"Jumalan rauha, Sören Taifen! Oletko nähnyt mitäkään hirveä tänään?"

"Olen nähnyt pahempaakin kuin hirven", vastasi Sören, nostamatta silmiään työstä.

"Mitä tarkoitat?"

"Olen nähnyt Palle Juoksupukin käyvän tien poikki tuolla alahalla laaksossa, vähää ennen sinun tuloasi."

"Palle Juoksupukin?"

"Niinpä niin, hänen, joka haudattiin jo minun pienenä ollessani, vaan joka ei vieläkään ole saanut lepoa haudassaan."

"Vai niin! Ja hänen siis olet nähnyt tänään?"

"Hänen olen nähnyt", vastasi toinen päätänsä nyykähyttäen. "Ja yhtä selvään hänen näin kuin sinun nyt. Hän astui hitaasti ja selkä kyyryssä tuolla tien poikki, ja sanotaan, ettei se päivä onnellisesti pääty, jolloin Palle näyttäytyy. Mutta mitä sinä täällä metsässä teet pyhävaatteissasi, ja pyssy kainalossa? -- Jos metsänvartija sinut tapaisi, Jaakko --"

"Siitä ei vaaraa, hänen asioissaan täällä juuri olenkin."

"Se on toinen asia, lienee siis asiat selvillä sinun ja Annan välillä? Luulin muuten Salomonin hänet saavan. Tuolla alhaalla kylässä sanoivat Annan enimmän hänestä pitävän, vaan jättäneen naimisensa tuonnemmaksi, kun ei tahtonut sinun mieltäsi pahoittaa."

"Vai niin sanoivat?" lausui Jaakko. "Saattaa olla tottakin."

"Niin, mitäs minä tiedän", jatkoi Sören välinpitämättömästi. "Tässä minä istun miilua vartioitsemassa ja annan itse kunkin hoitaa omat asiansa. Mutta niin sitä kumminkin puhutaan."

"Ei siitä vielä mitään ole päätetty", lausui Jaakko, samalla kun hän kääntyi, ja jälleen lähti metsään.

Kun hän oli hetken kävellyt eteenpäin, pysähtyi hän äkkiä; pyssyn laukaus kuului sieltä päin, mihin Salomon oli mennyt. Laukaus herätti kaiun vuoristossa. Ei ollut epäilemistäkään. Jaakko kävi kalman vaaleaksi.

"Salomon se oli, joka amput", kuiskasi hän ja kuunteli. "Minä siis olen menettänyt. Salomon ei ammu syrjään, varsinkaan hän ei sitä tänä päivänä tee, -- ja Anna! -- Suuri Jumala, minä rakastin häntä koko sydämestäni, mutta rakastaahan Salomonkin häntä, ja ihmiset sanovat Annan pitävän hänestä enimmän. Kyllä Salomon hänen onnelliseksi tekee, ja Annalle tulee hyvät päivät hänen luonaan. -- En tahdo mennä kauemmaksi; ennenkuin minä takaisin ehdin, on hän jo Gunnarin luona. He istuvat Annan kanssa rinnakkain, käsikädessä, he ovat iloisia, ei kukaan minua muista. Minä kuitenkin hiivin alas metsänvartijan talolle, kenenkään huomaamatta." Hän heitti pyssyn olkapäälleen ja alkoi verkalleen astua kotia päin, suruunsa vaipuneena. "Minkätähden Anna aina oli niin ystävällinen minua kohtaan?" puhui hän itsekseen. "Paljon parempi olisi ollut, jos he olisivat minulta ovensa sulkeneet ja ajaneet minut pois; mutta hän kuunteli sanojani, ne olivat hänelle mieluisia. Niin kumminkin luulin."

Useita tuntia oli kulunut siitä, kun veljekset jahdille menivät. Astuessaan polkua pitkin metsänvartijan tuvalle, näki Jaakko Joulujärven välkkyvän puiden välistä, näki sen monet pienet, metsäiset saaret, joiden rannoilla lehväiset puut kuvastuivat järven tyyneessä vedessä. Järven toisella puolen kohosi lukemattomat kanervaiset kummut, niiden takana seisoi tuuhea metsä ja metsän tuolla puolen näkyi kirkko ja tuulimylly korkealta mäeltä. Ilta-aurinko vuodatti lännestä kultaisen valonsa yli maan ja veden, ja vieno tuulen henki saattoi Joulujärven kirkkaalle kalvolle hienoja väreitä. Mutta Jaakon synkkää mieltä ei tällä hetkellä luonnon ihanuuskaan voinut lieventää.

Metsänvartijan kartanolla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Vaaleanharmaa savu nousi takanpiipusta, alhaalta laaksosta kuului Matin laulun hyrinä; hän ajoi karjaa kotiin. Jaakko hiipi lähemmäksi, pysähtyi ja kuunteli. Hän kuuli ainoastaan oman sydämensä tykytyksen, oman läähättävän hengityksensä. Tultuaan aidan luokse, väisti hän edestään puun oksat ja aukosta, joka siten syntyi, saattoi hän katsoa ikkunaan. Anna istui pöydän päässä, nojaten päätänsä käsiin. Vähän loitompana virui Gunnar pitkällään penkillä, miettivän näköisenä, silloin tällöin puhaltaen paksun savun piipustaan. Ei kumpikaan toistansa puhutellut. Äkkiä tämä näky muuttui. Vahtikoira haukkui. Jaakko aikoi vetääntyä pois, samassa nosti metsänvartija päätään ja huomasi hänet. Hän huudahti hämmästyksestä.

"Noh, tuolla viimeinkin on metsämiehemme."

"Kumpiko heistä?" kysyi Anna vaaleten, samalla kun hän nousi ja katsoi osotettuun suuntaan.

"Arvaa!" lausui Gunnar.

"Jaakko?" kuiskasi Anna.

Jaakko parkaisi, hyppäsi aidan yli ja syöksi huoneesen. Anna peräytyi muutaman askeleen hämmästyksestä, nähdessään Jaakon riutuneen katsannon.

"Salomon, missä on Salomon?" kysyi Jaakko.

"Mistä minä sen tiedän. Sinä mahtanet sen parhaiten tuntea", vastasi metsänvartija.

"Eikö hän vielä ole täällä käynyt?"

"Ei, kissa vieköön, olekaan, mutta heti kun laukauksen kuulin, arvasin sen olleen sinun pyssystäsi ja odotin sinua tulevaksi."

"Voi, erehdys se oli", vastasi Jaakko murheissaan. "Minä en ole ampunut, vaan kun laukauksen kuulin, arvasin Salomonin paremmin onnistuneen ja palasin siis tänne. Luulin jo hänen ennättäneen takaisin, mutta varmaan hän tuossa tuokiossa palajaa."

Tätä lausuessaan puhalsi Jaakko ruudin sankista ja pani pyssyn naulaan.

"Vai niin, Salomon siis vävykseni pääseekin", lausui Gunnar, heittäytyen taas pitkälleen niinkuin ennenkin, "no sitäpä juuri ajattelinkin, sen saattoi hänestä jo nähdäkin. Kuule, anna minulle tulitikku tuolta seinältä, te'e niin hyvin."

Jaakko antoi hänelle tikun, istui sitten penkin päähän ja entinen hiljaisuus vallitsi taaskin tuvassa. Anna istui pöydän luona; hänen suurissa silmissään oli kummallisen lauhkea ja surullinen katse, joka kerran kun hän ne loi Jaakkoon.

"Olisi kaiketi jo aika toimittaa minulle jotakin illalliseksi!" puhkesi viimein Gunnar puhumaan. "Sytytä kynttilä, lapsi, ja tuo minulle ruokaa."

Samassa tuli Matti juosten kartanolle. Hänen tavaton kiireensä merkitsi jotakin erinomaista, Gunnar nousi ylös ja odotti häntä ikkunassa.

"Isäntä!" huusi mies, "Isäntä, oletteko kummempaa kuullut?"

"Noh, mitä nyt on tapahtunut?"

"Toinen kaksoisista on ampunut suuren elukan."

"Sen minä tiedän, pöllö! Sitäkö sinä läähätät?"

"Sitä, sillä elukka on tuolla tien vieressä vanhan omenapuun edessä ja pyssy sekä ruutisarvi ovat lasketut sen päälle."

"Mitä sanot? -- Mene heti tuomaan se tänne, tai odota, minä tulen sinua auttamaan. Tiesinhän, että jahtimestarin piti saaman otuksensa illaksi, minä en ole sanani syöjä."

Hän läksi ulos. Jaakko istui yhä nurkassaan, hiljaisena ja umpimielisenä, ikäänkuin ei olisi asia vähääkään häntä liikuttanut. Anna ei silmiään hänestä kääntänyt, mutta Jaakko ei näyttänyt sitä huomaavan.

"Nyt vasta ymmärrän, mitä Salomon tarkoitti sanoillaan", kuiskasi hän matalalla ja vapisevalla äänellä: "Kun toinen hymyelee, silloin toinen suree."

Anna lähestyi häntä ja kietoen kätensä Jaakon kaulalle, lausui hän:

"Taivaan Jumala meitä kumpaakin varjelkoon." Sitten hän lähti kyökkiin valmistamaan Gunnarin illallista.

"Et siis ole nähnyt Salomonia?" kysyi Gunnar, palatessaan tupaan; "hän varmaankin oli väsynyt ja antoi jonkun toisen kantaa saaliin tänne, sillä välin kun hän itse meni kotiinsa syömään ja lepäämään. -- Niin nyt saat mennä, milloin vaan tahdot, Jaakko hyvä; ja sano Salomonille terveisiä, ja sano myöskin, että minä kyllä pysyn sanassani, hän saa tulla koska vaan tahtoo, Anna on valmis."

Jaakko nousi, kätteli Gunnaria jäähyväisiksi ja loi silmänsä Annaan.

"Hyvää yötä metsänvartija!" lausui hän. "Hyvää yötä pikku Anna! Nukkukaa levollisesti!" Sen sanottuaan hän lähti talosta.

Seuraavana aamuna varhain nähtiin Jaakko taaskin metsänvartijan talossa.