Part 9

Nyt alkoi Margit kertoa Arnesta. "En tiedä, jos sinä häntä paljon tunnet. Hän vasta voisi sinulle opettaa yhtä ja toista. Herran tähden, kuinka paljon hän sentään onkin lukenut." -- Eli sanoi tietävänsä että Arne oli paljon lukenut. -- "No niin, mutta se kuitenkin on hänen pienin ansionsa; semmoinen kuin hän on ollut äitiänsä kohtaan elämänikänsä, se on paljoa suuremmasta arvosta. Vanha sananlasku sanoo, että se joka äidilleen on hyvä, on myöskin vaimolleen hyvä, ja jos siinä perää on, ei sillä valittamisen syytä tule olevaan, jonka Arne omakseen valitsee. -- Mitä sinä etsit lapsi?" -- "Minä vaan pudotin pienen oksan kädestäni." -- He olivat kumpikin hetken ääneti, ja kävelivät eteenpäin katsomatta toisiinsa. "Hän on niin kummallinen luonnoltaan", lausui taaskin äiti, "lapsena tuli hän säikähdetyksi, ja sentähden hän on tottunut harvapuheiseksi ja miettiväksi." -- Nyt Eli kumminkin tahtoi palautua, mutta Margit pyysi häntä tulemaan Kampeniin saakka koska kerran olivat näin likellä. Eli arveli olevan jo kovin myöhäistä. "Kyllä siellä aina joku on, joka sinut kotiin saattaa." -- "Ei, en minä tule", sanoi Eli äkisti ja aikoi kääntyä. -- "Niin", lausui Margit, "Arne ei ole kotona, mutta kyllä minä lähetän jonkun toisen sinua saattamaan", -- eikä Elillä enää ollut niin paljon sitä vastaan; sillä häntä halutti kyllä itseäänkin saada Kampenia nähdä, "kun vaan ei kävisi myöhäiseksi." -- "Niin, jos tässä kauan seisomme sitä tuumien, niin saattaa tosin käydäkin myöhäiseksi", -- ja he menivät. -- "Sinä kaiketikin olet paljon lukenut, kun olet pappilassa kasvatettu?" -- Kyllä hän oli lukenut. -- "Se tulee sinulle hyvään tarpeesen, kun saat miehen, joka osaa vähemmän." -- Senlaista ei Eli sanonut huolivansa. -- "Et suinkaan, eikä se kenties hyvä olisikaan; mutta ihmiset näillä seuduilla ovat ylipäätään siinä suhteessa huonolla kannalla." -- Eli kysyi mitä savua metsän takaa nousi. "Se nousee eräästä torpasta, joka kuuluu Kampenin alle. Siellä asuu Ylämaan Knuuti. Hän oli yksinäinen mies ja Arne antoi hänelle torpantilan viljeltäväksi. Hän tietää hyvin, Arne raukka, miltä yksin-olo tuntuu." -- Hetken kuluttua he jo pääsivät niin korkealle, että saattoivat nähdä talon. Aurinko paistoi heitä suoraan kasvoihin, he varjoilivat silmiään ja katsoivat alaspäin. Lakean keskellä oli talo, jonka seinät olivat punaisiksi ja ikkunanpuitteet valkoisiksi maalatut; ylt'ympäri oli vaaleita niittyjä ja niiden keskellä tumman vehreitä peltoja; navetan luona oli kiirettä, lehmät, lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin, kellot kilisivät, koirat haukkuivat, karjapiika huhuili; mutta kovemmin kaikkea kuului kosken kohina Kampenrotkosta. Jota kauemmin Eli katseli seutua, sitä enemän hän yksinomaisesti viimeistä ääntä kuunteli, ja viimein kävi se hänelle niin tukalaksi, että sydän alkoi tykyttää; hänen korvansa humisivat ja suhisivat siksi kuin päätä rupesi huimasemaan, huomaamattansa otti hän niin pieniä askeleita ja käveli niin varovasti, että Margit pyysi häntä kiirehtimään. Eli säpsähti; "En ole koskaan ennen kuullut senlaista kohinaa, kuin jota tuo koski pitää; oikein minua peloittaa." -- "Kyllä siihen pian totut", vastasi Margit, "viimeinpä sitä kaipaatkin." -- "Niinkö luulette?" -- "Saatpa nähdä", sanoi Margit, -- hän hymyili.

"Tulehan nyt ensiksikin karjaa katsomaan", lausui hän, poiketessaan tieltä. "Nämät puut tässä kummallakin puolen on Niilo istuttanut... Hän tahtoi mielellään saada kaunista ympärilleen, Niilo raukka; niin tahtoo Arne myöskin, tuolla voit nähdä ryytimaan, jonka hän on laittanut." -- "No, eikös vaan"; huusi Eli ja hyppäsi aidan luokse. Useita kertoja hän oli Kampenia katsellut, mutta näin likeltä hän ei sitä koskaan ennen ollut nähnyt ja sentähden ei hän ryytimaasta mitään tiennyt. -- "Sitten saamme sitä katsella", lausui Margit. Eli katsahti pikimmältänsä ikkunoihin, käydessään asuinhuoneuksen sivu; -- sisällä ei näkynyt ketään...

He nousivat luhan portaille ja katselivat lehmiä, jotka ammuin kulkivat siitä ohitse navettaan. Margit ilmoitti niiden nimet Elille, kertoi kuinka paljon itse kukin niistä lypsi, mikä sinä kesänä poikisi, mikä ei. Lampaat luettiin; ne olivat suurta ulkomaalaista rotua. Arne oli kerran osunnut saamaan pari karitsaa etelästä päin. "Hänellä on halua kaikkeen tuonlaiseen, vaikkei sitä hänestä luulisi." -- He menivät luhaan ja tarkastivat heinää, joka oli ajettu sinne, ja Elin täytyi sitä haistella -- "sillä senlaista heinää ei joka paikassa ollut." Luhan luukusta näytteli Margit peltoja, kertoi mitä missäkin kasvoi ja kuinka paljon kutakin lajia oli kylvetty. -- Sitten he astuivat sieltä jälleen ulos ja menivät asuinhuoneusta kohden; mutta Eli, joka ei tähän saakka paljon mitään ollut puhunut, pyysi nyt, kun he ryytimaan ohi kulkivat, saada mennä sisäpuolelle sitä tarkemmin katsomaan. Ja saatuaan luvan siihen, pyysi hän saada poimia pari kukkaista. Kulmassa oli pieni penkki; hän istahti siihen pikimmältänsä ikäänkuin koetellakseen sitä vaan; sillä hän nousi heti jälleen ylös.

"Nyt tulee meidän kiirehtiä, ettei käy kovin myöhäiseksi", lausui Margit seisoessaan ovella. Ja he menivät sisään. Margit kysyi saisiko hän tarjota vieraalleen jotakin, koska tämä nyt ensi kertaa oli heidän luonaan; mutta Eli punastui ja kielsi. Hän katseli ympärilleen; ikkunat olivat tielle päin, ja päivällä he enimmäkseen oleskelivat tässä huoneessa; tupa ei ollut varsin suuri, mutta pulska ja sievä kaakeliuunineen ja seinäkelloneen. Tuolla riippui Niilon viulu, se oli vanha ja musta, mutta kielet olivat uudet. Tuolla taas riippui pari asetta, englantilainen onkivapa, ja muita harvinaisia kaluja, kaikki Arnen omat; äiti otti ne alas ja näytteli Elille, joka niitä katseli ja koetteli kädellään. Tupa ei ollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt maalatuista laattioista; maalaamaton oli sekin tupa, joka oli vuoren jyrkänteelle päin; viimeksi mainittu oli lisärakennus niinkuin koko se puoli asuinhuoneuksesta, ja paljon suurempi ja kauniimpi se oli kuin edellinen; mutta sivulla olevat kaksi pientä kammaria olivat maalatut, sillä niissä saisi äiti asua sitten kun hän vanhaksi tulee ja Arne vaimon taloon tuo. He kävivät kyökissä, aitassa ja leipomatuvassa; Eli ei sanaakaan virkannut, ja katselikin vaan kaikkea ikäänkuin kaukaa. Margit, joka kaiken aikaa puheli, vei häntä nyt takaisin porstuaan; he aikoivat mennä ylös luhdille.

Siellä oli myöskin hyvin sisustettuja huoneita, jotka olivat alahuoneille vastaavat; mutta nämät olivat uudet ja niistä käytettiin ainoastaan sitä, joka oli vuoren jyrkänteelle päin. Näihin huoneisin oli tuotu kaikenlaista irtainta tavaraa, jota ei jokapäiväisessä olossa tarvittu. Tuolla riippui koko joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä ja muita sänkyvaatteita; äiti tarttui niihin kiinni ja nosteli niitä; Elin täytyi aina välistä tehdä samoin; jopa hän näyttikin saavan enemmän rohkeutta taikka kenties hän alkoi paremmin mieltyä kaluihin; sillä toisia hän vielä uudestaankin meni katsomaan, kyseli ja näytti tulevan aina enemmän huvitetuksi. Silloin lausui äiti: "Nyt lähdemme viimeinkin Arnen omaan suojaan", he menivät siihen huoneesen, joka antoi vuoren jyrkänteelle päin. Kosken hirmuinen pauhina kuului taaskin heitä vastaan; sillä ikkuna oli auki. Täältä he saattoivat nähdä kosken kuohun kohoavan tunturein välistä, mutta ei itse koskea, ennenkuin jonkun verran ylempänä, jossa kallion lohkare oli syösnyt juuri sille kohdalle, johon koski voimakkaana tuli, tehdäkseen viimeistä hyppäystä alas syvyyteen. Kalliolohkareen ylinen pinta oli turpeinen; pari hongankäpyä oli tarttunut siihen kiinni, ottanut juurta vuoren-halkeamissa ja kasvanut kahdeksi suureksi puuksi, joita tuuli oli repinyt ja ravistanut, ja koski huuhdellut niin ettei neljä kyynärää korkealle juuresta ollut ainoatakaan oksaa; puut olivat käyneet koukkuun, oksat nuukistuneet, mutta he pitivät paikkansa kumminkin ja kohottivat latvansa korkealle vuoriseinämien yli. Tämä oli ensimmäinen näky, joka Elin silmiin pisti; senjälkeen loi hän katseensa noihin heijaisevan-valkoisiin lumituntureihin, viheriäisten yläpuolella. Hänen katseensa vetäytyi takaisin; lakeuksilla asui rauha, ja nyt hän vihdoinkin katsoi ympärilleen huoneessa, jossa hän seisoi; koski oli häntä tähän saakka siitä estänyt.

Kuinka hiljaista ja sievää täällä sisällä oli sen suhteen kuin tuolla ulkona! Hän ei ensi silmäyksessä katsellut esineitä erikseen, sillä ne mukautuivat toisiinsa ja olivat hänelle enimmäkseen outoja; Arne oli parhaalla ahkeruudellaan varustanut tätä huonetta, ja taidokasta, vaikka samalla yksinkertaista oli siellä kaikki aina pienimmästä rahtuisesta saakka. Kun Eli siinä seisoi ympärilleen katsellen, tuntui hänestä ikäänkuin olisi Arnen runot häntä laulaen täällä tervehtineet, taikka Arne itse hymyillyt jok'ainoasta esineestä. Ensimmäinen, johon hänen huomionsa erityisesti kiintyi, oli leveä, hienosti leikattu kirjahylly. Siinä oli niin paljon kirjoja, ettei Eli luullut papillakaan enemmän olevan. Siitä hänen silmänsä kääntyivät somasti tehtyyn kaappiin, jossa oli paljon erinomaisia kapineita, niinkuin äiti sanoi, siellä hän myöskin rahansa säilytti, lisäsi hän kuiskaamalla. Kahdesti he olivat saaneet periä, lausui hän sitten, ja kerran he vielä saisivat periä, jos kaikki kävisi niinkuin käymän pitäisi. "Mutta rahat eivät kumminkaan ole parasta maailmassa; hän saattaa saada sitä, joka parempaa on." -- Huoneessa oli monta pientä kapinetta, jota oli hauska nähdä, ja Eli katseli jokaista, iloisena kuin lapsi. Margit taputti häntä olkapäälle. "Tänäpäivänä näen sinua vasta ensi kerran, mutta minä sinusta jo pidän niin paljon, lapsukaiseni", lausui hän ja katsoi lempeästi Eliä silmiin. Ennenkuin Eli ennätti ruveta ujostelemaan, veti Margit häntä hameesta ja kuiskasi hiljaa: "Tuolla näet tuon punaisen laatikon; ... siinä, tiedätkös, on jotakin merkillistä..." Eli loi silmänsä osoitettuun suuntaan; hän näki pienen nelikulmaisen laatikon, jota hän heti halusi saada omakseen. "Hän ei tahdo näyttää minulle, mitä siinä on", kuiskasi äiti, "ja joka kerran hän piilottaa avaimen." Margit meni muutamien vaatteiden luokse, jotka riippuivat seinällä ja otti alas eräät sametti-liivit, joiden taskusta hän veti avaimen esiin. "Tule nyt, niin saat nähdä"; hän puhui kuiskaamalla; Elin mielestä ei äiti nyt tehnyt aivan oikein; mutta naiset ovat naisia, -- ja kumpikin he hiljaa menivät laatikon luokse ja asettuivat polvilleen sen eteen. Samassa kun äiti nosti kantta, lemusi sieltä hyvää hajua vastaan; ja Eli löi käsiään yhteen ennenkuin hän vielä oli mitään nähnyt. Nenäliina oli levitetty päällimmäiseksi; sen otti äiti pois; "täällä saat nähdä!" kuiskasi hän, ja veti esiin hienon mustan silkkihuivin, jommoista ei miesväki tavallisesti käyttänyt. "Se on aivankuin jollekin tytölle", lausui äiti. "Ja täällä on vielä toinen." Eli otti sen nurkkaa vähän sormiensa väliin, tuskin tietäen mitä hän teki, äiti koetteli sitä väkisen hänen päähänsä, vaikka Eli vastusteli ja väisti päätänsä syrjään. Äiti pani sen taas varovasti kokoon. "Täällä saat nähdä", lausui äiti taas, vetäen esiin kauniita silkkinauhoja, "kaikki on juuri kuin tyttöä varten." Eli oli tulipunainen, mutta ei hiiskunut sanaakaan; povi kohoili, silmät olivat kosteat, muuten hän oli liikkumattomana kuin kuva. "Täällä vielä on jotakin!" Äiti otti laatikosta kauniin mustan hamevaatteen; -- "se on hyvin hienoa", lausui hän ja näytti sitä päivää vasten. Elin käsi hiukan vapisi, kun äiti vaati sitä koettelemaan, hän tunsi veren nousevan päähän ja olisi mielellään kääntynyt siitä pois, mutta se ei käynyt laatuun. "Hän on aina kaupungissa käydessään ostanut jotakin", lausui äiti. Eli oli jo tykkänään neuvoton, hänen silmänsä häilyivät toisesta esineestä toiseen kirstussa ja sieltä taas takaisin hamevaatteesen; oikeastaan hän ei mitään nähnyt. Mutta äiti yhä tutki laatikon sisällystä ja viimeinen kalu, jonka hän siellä otti ylös, oli paperiin kääritty; he purkivat useita paperia, uteliaisuus kiihtyi, Elin huomio oli jännitetty; viimein tuli pari pieniä kenkiä näkyviin. Ei heistä kumpikaan ollut niiden vertaista ennen nähnyt, äiti tuskin luuli senlaisia voitavan tehdä, Eli ei puhunut sanaakaan mutta kun hänen täytyi niihin koskea, jäi kenkiin viisi sormensijaa; Eli hämmästyi niin, että hän oli vähällä itkeä; mieluimmin hän olisi lähtenyt pois, mutta hän ei tohtinut puhua eikä hän myöskään tohtinut millään muotoa vetää äidin huomiota puoleensa. Tämä oli tykkänään kiinni omissa toimissaan. "Näyttää juuri siltä kuin hän vähän kerrallaan olisi ostanut jollekulle, jolle hän ei rohkene niitä antaa", lausui Margit ja pani ne taas kääröön, niinkuin olivat olleetkin; hän oli varmaankin siihen hyvin tottunut. "Nyt katsotaan, mitä tuossa rasiassa on!" Hän aukaisi sen varovasti, ikäänkuin tulisi sieltä jotakin erittäin kaunista näkyviin. Siellä oli leveä, kaunis solki, jota hän ensiksi Elille näytti, sitten hän otti esiin pari yhdistettyä kultasormusta, ja Eli näki nyt rasian pohjalla samettikansisen virsikirjan, jossa oli hopeiset haat; mutta enempää hän ei nähnyt, sillä hän oli huomannut kirjan hopeassa hienoilla kirjaimilla piirrettynä "Eli Bårdin tytär Böen.".. Äiti pyysi häntä katsomaan, ei saanut vastausta, mutta näki kyynelten vierivän tytön poskilta alas silkkikankaalle. Silloin pani äiti sormukset takaisin laatikkoon, jonka hän jälleen lukitsi, kääntyi ja otti Elin mukaansa omalle puolelleen. Tyttö itki hänen luonaan, äiti itki myöskin, mutta kumpikaan ei enää mitään puhunut.

Vähää myöhemmin käveli Eli yksinään ryytimaassa; äiti meni kyökkiin laittamaan jotakin makupalaa, sillä Arne oli odotettavana. Sitten hän meni Elin luokse ryytimaahan; tämä istui kumarruksissa ja kirjoitteli hiekkaan. Hän pyyhkäisi kirjoituksen pois, kun kuuli Margitin tulevan, katsoi ylös ja hymyeli; hän oli itkenyt... "Ei mitään syytä itkuun, lapsukaiseni", lausui Margit tyttöä taputellen. -- He näkivät jotakin mustaa pensaiden välissä ylähällä tiellä. Eli pujahti sisään, äiti meni jälessä. Pöydälle oli pantu puuroa, savusläskiä, rinkeliä; mutta Eli ei sinne katsonut, hän meni istumaan tuolille, joka oli kellon takana nurkassa, ja vapisi, kun kuuli kissankaan liikahtavan. Ulkoa kuului vakaa astunta, sitten pari lyhyttä, keveätä askelta porstuasta, ovi aukeni hiljaa ja Arne astui sisään. Ensimmäiseksi hän huomasi Elin kellon takaa nurkasta, hän päästi oven ja jäi seisomaan. Eli kävi aina enemmän hämilleen, hän nousi seisoalleen, katui sitä heti, ja kääntyi seinään päin. "Oletko _sinä_ täällä?" lausui Arne hiljaa, -- hän lensi tulipunaiseksi sitä kysyessään. -- Eli varjosi toisella kädellä silmiään, ikäänkuin olisi auringon valo niihin koskenut. -- "Kuinka...?" -- Arne ei pitkittänyt, mutta läheni tyttöä pari askelta; Eli antoi kätensä vaipua, kääntyi Arneen, mutta painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun... "Jumala siunatkoon sinua, Eli!" lausui Arne, sulkien tytön syliinsä. Hän kumartui ja kuiskasi jotakin tytön korvaan, tämä ei mitään vastannut, vaan kietoi molemmat kätensä toisen kaulaan.

Kauan he sillä tavalla seisoivat; ei ääntä kuulunut muuta kuin kosken ikuinen pauhina. Viimein kuului hiljainen itku pöydän luota. Arne katsahti sinne; se oli äiti; Arne ei ollut häntä tähän saakka vielä huomannut. "Nyt tiedän sun varmaan jäävän luokseni, Arne", lausui hän, tuli astuen laattian poikki hänen luoksensa; hän itki paljon, mutta se teki hyvää, sanoi hän.

Kun he valoisassa kesäyössä menivät kotia, he eivät paljon voineet puhua äskensyntyneessä autuaallisuudessaan. He antoivat luonnon itsen johtaa puhetta heidän välillänsä, niin hiljaisena, valoisana ja suurena, kuin se näyttihen. Mutta se oli kotimatkalla heidän ensimmäisellä kesäyö-kävelyllään, se oli lähellä auringon nousua, kun hän vielä käveli ja laski perustuksen laululle, jota hänellä tosin ei silloin ollut rauha rakentaa, mutta joka vast'edes, kun hän oli saanut sen valmiiksi, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväiseksi viisuksensa. Se kuului näin:

Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, Jos vaan pian pääsisin maailmaan. Suku muistunut mieleen' ei mun, -- _"Pois! pois!"_ halu kauas vei mun. Silloinpa tul' impi ja katsehen loi, Vei pois halun koht' tuon multa: Mielellään viihtyä mieli voi Kodissa nyt, miss' on kulta.

Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, Jos vaan pian pääsisin maailmaan. Vaan henkien suurten töitä Ties henkeni nuor' ikävöitä. _Hält'_ oppia sain sanomattaankin: Suurinta, min Luoja voi antaa, On _ihminen_ olla vain sen sydämin, Eik' kuulua kunnian kantaa.

Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, Jos vaan pian pääsisin maailmaan. Kun kylmä vain kohtasi mua, Maast' täst' olin vierautua. Kun näin _hänet_, rakkaus, kas, sumuton Silmistä jok' ihmisen loisti, Ja niin oli, kuin olisin elohon Taas syntynyt tänne mä toisti.

Seurasipa sitten usea kesäyö-kävely ja usea laulu sen jälkeen. Yksi niistä otettakoon tähän:

Kuink' kaikki on käynyt tää, sit' en tiedä; Ei myrsky eik' koski voi rauhaan viedä; Tääll' on puro pieni, kas, itsestään Mukaantunut virtahan nyt väkevään, Mi suurena niin merehen päin rientää.

Varm' on, jotakin elo vaan tään salaa, Min puolehen miel' useankin palaa, Vaikk' ei sitä tiedä hän, että se on Syl' armahan, jossa hän voi lepohon Uinahtaa kerran vaan meteleistä.

Terveisiä moisia jos elo antaa Voi, kuin nämät, autuuden hän kantaa, Luojalta hän siitä ne ilmoittaa, Jok' ohjaelee tätä maailmaa Ja myös mua koht' iki-rakkautta.

Mutta kenties ei yksikään ilmoittanut hänen kiitollisuuttaan niin, kuin seuraava:

Se voima, jolta ma laulun sain, Sai aikaan, ett' elon murhe, riemu Kuin kevätvihma ja kevätliemu, Sielullen virvoke oli vain. Jos tuska tuli, Avulla sen Tuo lempeen suli Pois haihtuen.

Mun laulun tuova se voima sai Tutuksi kanss' ikävöitseväisten, Pakosta tahtojen itsekkäisten Vapaaksi kautta sen pääsin kai; Ruuhellain kuljin Eteenpäin vaan, Kun lemmen suljin Sen satamaan.

Se voima, jolta ma laulun sain, Mun suokoon muitakin matkatiellä Saavuttaa täällä ja ilomiellä Vaeltaa muita sill' lohduttain. Sill' ei maan päällä Lie hauskempaa, Kuin laulain täällä Toist' armastaa.

Kuudestoista luku.

Oli syksyn puoleen, kansa oli tekemässä korjuuta latoihin. Oli kirkas päivä, yöllä ja aamuisella oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin kesällä. Lauantai oli, mutta sittekin kulki monta venettä Mustajärven poikki kirkon puolelle päin, miehet istuivat paitahihaisillaan ja soutivat, naisväki istui kokassa ja perässä, valkoiset kaulaliinat päässä. Vielä useampi vene ohjasi kulkunsa Böen'iä kohden, soutaaksensa sieltä sittemmin ulos isossa seurassa; sillä tänään piti Bård Böen häitä tyttärellensä Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.

Kaikki ovet seisoivat selällään, kansaa kävi ulos ja sisälle, lapset, leivoskaakut kourissa, seisoivat arkoina uusista vaatteistaan ulkona pihalla ja katsoivat vierastellen toisiinsa; vanhanpuoleinen vaimo istui ylhäällä aitan rappusilla itsekseen; se oli Margit Kampen. Hän kantoi isoa hopearengasta, jonka ylempään hopealaakaan oli kiinnitetty useita pikkurenkaita; siihen katsoi hän välimmiten; hän oli saanut sen Niilolta sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen kanssansa, eikä ollut kantanut sitä sitten.

Ympäri kahdessa, kolmessa tuvassa kävelivät tarjoojamies ja molemmat nuodemiehet, papin poika ja Elin veli, ja kaatoivat vieraille, aina sen jälkeen kuin nämät saapuivat näihin isoihin häihin. Ylhäällä Elin huoneessa istuivat morsian, papin rouva ja Mathilda, joka oli tullut kaupungista vartavasten vaatettamaan häntä morsiameksi; sillä sen he olivat luvanneet toisillensa jo pieninä ollessaan. -- Arne verkavaatteissa, pyöreäksi leikatussa, ruumista myöten soveltuvassa röijyssä ja kauluksella, jonka Eli oli ommellut, seisoi huoneessa alakerrassa sen ikkunan luona, johon Eli oli kirjoittanut "Arne." Se oli avoinna, hän seisoi puitteen vieressä ja katsoi ulos tyynen veden yli pappilaan päin kirkkoineen.

Ulkona etehisessä kohtasi kaksi toisensa, jotka tulivat kumpikin askareeltaan, toinen laiturilta, missä hän oli ollut kirkkoveneitä järjestämässä; hänellä oli musta, pyöreäksi leikattu verkaröijy, mutta siniset sarkahousut, joista väri lähti, jotta hän oli sininen käsiltään: valkoinen kaulus somisti hänen valkeaverisiä kasvojansa ja vaaleata, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suun ympärillä ja pielissä ilakoi hymy. Se oli Bård; hän kohtasi etehisessä erään, joka juuri tuli ulos kyökistä. Tämä oli puettu kirkkomatkaa varten, korkea ja solakka, tuli tyynenä ovesta ja hätäilemättä; kun hän kohtasi Bård'in seisahtui hän, suun vetäytyessä toiselle sivulle. Se oli Birgit, vaimo. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin vaan siten, että molemmat seisoivat hiljaa. Bård oli enemmän hämmillään kuin tämä, hän naureskeli naureskelemistaan, mutta juuri hänen suuri hämminsä auttoi hänet oikeahan, kuu hän nimittäin muitta mutkitta alkoi astua portaita ylös; "tahdot ehkä seurata jälestä", sanoi hän. Ja toinen astui jälestä. Täällä ylhäällä ylisillä olivat he aivan yksin; mutta Bård sulki kuitenkin oven heidän jälkeensä ja käytti siihen aikaa aika lailla. Kun hän vihdoin kääntyi, seisoi Birgit ikkunalla ja katseli ulos; sen teki hän sen vuoksi, ettei hän katsoisi sisään. Bård veti esiin pienen pullon povitaskustaan ja pienen hopeapikarin. Hän tahtoi kaataa vaimollensa. Mutta tämä ei tahtonut ottaa sitä vastaan, vaikka hän vakuutti sen olevan viiniä, pappilasta sinne lähetettyä. Niin joi hän itse siitä, mutta tarjosi tälle pari kertaa juodessaan. Hän korkitsi pullon, pisti sen hopeapikarinensa povitaskuun taasen ja istuutui arkulle. Mieltänsä pahoitti nähtävästi, ettei vaimo tahtonut hänen kanssaan juoda.