Part 11

"Pelkään Salomonille jotakin tapahtuneen", hätäili hän; "emme ole häntä nähneet sittenkuin eilen erosimme, eikä kukaan tiedä mihinkä hän on joutunut. Luulimme hänen menneen alas Ryyhyn tädin luokse, mutta kun lähetimme sinne kuulemaan, ei häntä ollutkaan siellä."

"Noh, mitäs siitä", hymyeli Gunnar; "kyllä nälkä porsaan kotia tuo."

Mutta Gunnar erehtyi. Salomon ei tullutkaan. Häntä haettiin joka paikasta, metsästä ja rannikoilta, kuulutettiin kaikissa kirkoissa likitienoolla, mutta apua ei ollut mistään; Salomonia ei takaisin kuulunut, eikä hänestä minkäänlaista tietoa saatu.

Niin kului pitkät ajat. Jaakon suhde Annaan oli entisellään; joka päivä hän kävi tytön luona. Annan ääni soi kuin illalla soiton sävel nuorukaisen korvissa, hänen katseensa oli kuin auringon säde, joka elähytti koko olemisen. Mutta aina tuosta onnettomasta illasta saakka välttivät kumpikin, ikäänkuin suostumuksesta, puhua sanallakaan keskinäisestä rakkaudestaan; kadonneen veljen muisto teki mitättömiksi kaikki tulevaisuuden toivot ja riennot. Sitä paitse oli Gunnar eräänä päivänä lausunut Annalle: "Sinä olet Salomonin kihlattu morsian siksi kuin hänestä tietoja tulee; minä olen antanut hänelle lupaukseni ja pidän myöskin sanani, sentähden varoitan sinua antamasta Jaakolle minkäänlaista toivoa enemmän sanalla kuin käytökselläkään; hän olkoon sinun ystäväsi, veljesi, mutta ei muuta."

Anna totteli; hän oli lapsuudesta saakka elänyt orjuudessa, eikä se hänestä enää rasittavalta tuntunut; hän oli tottunut noudattamaan toisen tahtoa ja sentähden hän ei nytkään antanut omalle tahdolleen valtaa. Jaakko ja hän olivat sitä paitse ymmärtäneet toisensa mitään välipuhetta pitämättä. Jaakko kävi yhä Gunnarin talossa; keväisin hän kynti pellon ja syksyisin hän seurasi Gunnaria metsästysretkillä; Gunnar otti vastaan kaiken palveluksen hänen puoleltaan luonnollisena asiana. "Työ on nuorille terveellistä" lausui hän, "me vanhat saamme sillä välin vähän levähtää. Kun he pieniä olivat saimme me raataa heidän tähtensä."

Noin vuosi jälkeen Salomonin katoamisen tuli eräänä iltana metsänvartijan luokse eräs kylänkulkukauppias. Hän laski tavaransa oven suuhun ja tervehti Annaa Gunnaria ja Jaakkoa ikäänkuin vanhoja tuttuja. Hän oli pitkä ja solakka mies, silmät pienet, vilkkaat ja kavalat, iho rokonarpinen; muuten oli hän valkotukkainen, kohtelias, iloinen ja huomaavainen kaikkia kohtaan.

"Paina puuta, Mikko Hollesen", lausui Gunnar, "ja kerro kuinka voit."

"Vähän niin ja vähän näin tänlaisina aikoina", vastasi kauppias. "Mutta teiltä luutnantti et tarvitse vointia kysyä, koska vuosi vuodelta näytätte vaan nuoremmalta ja samoin on myöskin Anna-neiden laita."

"Minkätähden te minua luutnantiksi kutsutte?" kysyi Gunnar ystävällisimmällä hymyllään, "sotamiehenä tosin olen ollut, mutta en siinä virassa ylennyt kersanttia korkeampaan arvoon."

"Ettekö tosiaankaan? kun tässä tuonoin puhelin kontrollinpanijan kanssa tuolla alhaalla Kouluporissa, tiedättehän, tuon vääränenän, niin hän sanoi palvelleensa teidän kanssanne ja vannoi, ettei koko rykmentissä ollut toista niin urhoollista kuin te olitte sodassa."

"Saattoipa hän olla oikeassakin", arveli Gunnar, "mutta istu puulle Mikko ja pane piippuun sillä välin kun Anna meille hankkii jotakin ryypättävää, niin kerron kuinka ennen sodassa tappelin."

Mutta kylänkulkukauppias ei antanutkaan Gunnarille suun vuoroa; hän otti tavara-laukkunsa esiin, aukaisi hihnat ja levitti läsnäolevain ihailtavaksi loistavia tavaroitaan; sitä tehdessään hän lakkaamatta puheli:

"Ajat ovat todellakin huonot, mutta minkäpä sille tekee? Luutnantilla on huolettomampaa kuin monella muulla, ja se onkin kohtuullista, sillä kun ihminen on niin urhoollisesti itsensä käyttänyt kuin te, on pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä, ansaitsee hän toki rauhassa nauttia huolettomia päiviä vanhana ollessaan. Sepä onkin mainiota tupakkaa, -- ah, kuinka hyvä haju siinä on! -- Tässä on minulla kartuusi, joka on juuri samaa lajia, ehkäpä vielä hiukan hienompaakin. Jos panisimme sen tuonne erikseen. Minä myön sen vallan pilkkahinnasta. -- Niin, mitä neiti Anna sanoo tänlaisesta silkkinauhasta? Se vasta kaunistaa, kun sen kaulaansa panee. Maaherran rouva tuolla Beilessä osti koko kimpun samanlaista nauhaa ja kehui ettei hän Lyypekissäkään ollut niin kaunista nauhaa nähnyt. Pannaanpa tuolille syrjään tämäkin niin kauaksi. -- Kyllä nyt on ollut oikein painava ilma näinä aikoina, mutta ei suinkaan kuumuus luutnanttia juuri rasita, te vaan käyskentelette edes takaisin vilpoisessa metsässänne; toista on meidän raukkojen, jotka maantietä saamme marssia. -- No, mitäs Jaakko sitten arvelee noista komeista kellonvitjoista? Niin hienoa ja kaunista työtä ne ovat, nähkääs vaan, ettei itse pormestarillakaan vertoja ole. Ja ne ovat kultaketjuja paremmat, sillä ne ovat vanhemmat ja maksavat paljoa vähemmän. Eräs venäläinen prinsessa Horfenissa osti tässä tuonoin minulta kahdetkin tänlaiset, itselleen toiset, toiset kullalleen; ja sitten hän taputti minua olkapäälle ja sanoi: 'Sitten minä mahdan Matti olla, jos kellään on niin kauniita tavaroita kuin tuolla Hollesenin Mikolla.' -- Noh, tuleekos kauppaa Jaakko? Minä tiedän erään kauniin tytön, joka mielellään ottaisi ne lahjaksi. Vai mitä luulet? -- Niin tosiaankin, saanko toivottaa onnea, sillä kaiketi Jaakko nyt viimeinkin on kihlannut armaansa?"

"En minä ole kihloissa", vastasi Jaakko.

"Eikö?" pitkitti kauppias katsoen hymyellen Annaan, "luulin kuitenkin täällä olevan erään --" Gunnar keskeytti hänen lausuen:

"Jos tuolla tarkoitatte tytärtäni, niin voin teille ilmoittaa, taikka ehkä olette sen kuulleetkin, että hän on toiselle luvattuna."

"En sanaakaan ole siitä kuullut, luutnantti. Kenelle pikku Anna siis on luvattu?"

"Hänen olen luvannut Salomonille, Jaakon veljelle, mutta siitä emme nyt puhu sen enempätä."

"Kuolema ja kadotus!" huusi kauppias ja löi käsiään yhteen; "mikä minulta muistin vei; onhan minulla teille terveisiä Salomonilta."

"Salomonilta?" huudahti Anna vapisevana ja kalmanvaaleana.

"Veljeltäni? -- Mitä sanotte?" huusivat Jaakko ja Gunnar.

"Niinpä todellakin", vakuutti kauppias tyytyväisesti hymyellen; "minulla on häneltä sekä terveisiä että kirje."

"Mutta kertokaa jo kauppias enemmänkin!" huusi Gunnar maltittomasti.

"Kyllähän se pian on kerrottuna. Minä tapasin häntä viime kesänä Vousildin kirkon luona. Voi herran tähden sentään kuinka kalpea ja laiha hän oli. Hän sanoo minulle: Jumalan rauha ja hyvää päivää Mikko Hollesen, minnekä matka tällä kertaa? -- Pohjoiseen päin, vastaan minä, pohjoiseen päin, Salomon kaksoisveli. -- Tuletteko menemään Silkkiporin tienoolle? -- Saattaapa pian niinkin käydä, vastaan minä. -- Ehkäpä sitten teette minulle sen hyvän työn, että viette kirjeen minulta metsänvartijalle, taikka tuota, luutnantille, aion sanoa. Tulkaa kanssani tuonne rouviin saamaan vähän einettä, niin kirjoitan kirjeen sillä aikaa valmiiksi. -- Niin, luutnantti, näemmä, katselee tätä puukkoa, se on puhdasta englantilaista työtä, leikkaa pahemmin kuin hammastauti, kun varteen puhaltaa, soi se kuin kauniin soittokone, ja sitten sillä saattaa porsaitakin rengastaa; lienee parasta, kun panen sen tuonne kartuusin viereen? -- No niin, me menimme yhdessä rouvitupaan, minä söin sillä välin kun hän kirjotti, ja sitten hän antoi minulle kirjeen ja taalarin rahaa päälliseksi, sillä ahne ei Salomon koskaan ole ollut, se täytyy myöntää. Kuinka kauas Salomon aikoo matkata? minä kysyin -- Se on pantu kirjeesen, vastasi hän. Jumalan haltuun Mikko! viekää terveisiä kotipuolelle minulta, niin he varmaankin ostavat teiltä koko joukon kauniita kapineita. -- Sitten me toisistamme erosimme."

Puhuessaan oli kauppias ottanut nahkasen laukkunsa esiin, jonka eri kätköjä hän tarkastelee.

"Minulla oli silloin aikomus tulla suorastaan Silkkiporiin", pitkitti hän, "mutta silloin sain myrkkyä ja noituusta vasempaan jalkaani, josta kaiketi olette kuulleet kerrottavan; se ajettui ja paisui ja tuli viimein niin suureksi kuin lehmän maha. Mun täytyi jäädä Frederitsiin tätini luokse, joka on vaimo parantamaan noitumatautia, ja hän kun luki sanat, niin kerrassa minä paranin. Mutta mihinkä kummaan olenkaan sen kirjeen pannut. Kun oikein ajattelen, ei hän tainnutkaan antaa minulle mitään kirjettä, ei totta toisen kerran antanutkaan, hän sanoi vaan: -- mutta nähkääs, tässä se kumminkin on; lakkaus on auennut aikojen kuluessa, mutta vannonpa autuuteni päälle, etten sanaakaan ole sen sisällyksestä lukenut. Jumala minua varjelkoon semmoisesta! olkaa niin hyvä; onko oikein? 'Neiti Anna Gundersenille.'"

Anna oli tykkänään muuttunut. Alussa hän kuumeentapaisessa ahdistuksessa kuunteli kauppiaan kertomusta, kipinä joka kauan oli kytenyt, leimahti tuleen; mutta Anna oli tottunut malttamaan mieltänsä, hetkisen taistelon jälkeen oli hänen sydämensä jälleen rauhoitettu; jännitetyllä huomiolla hän kuitenkin seurasi jok'ainoata kauppiaan sanaa. Kun tämä tarjosi hänelle kirjettä, sieppasi sen Gunnar, lausuen:

"Antakaa tänne, minä sen ensiksi luen."

"Isäni", lausui Anna hiljaisella, lempeällä äänellään, "kirje on minulle."

"Mikä sitten, sinä hupakko? En toki luulisi tyttären isältään mitäkään salaavan. Saattaisihan siinä olla jotakin sopimatonta. -- Haepa lasisilmäni, -- Jaakko, etsi sinä myöskin. -- Odottakaa hiukan! Täällähän ne ovatkin taskussani."

Hän nousi seisoalleen ja vei kirjettä kynttilää kohden. Jaakko ja Anna katselivat häntä äärettömässä mielen ahdistuksessa. Kauppias hieroi myhäellen käsiään.

"Tässä on nyt ilta kulunut tuota asiatani toimittaessa", lausui hän, varmana siitä, että hän kertomuksellaan oli pääsnyt talonväen suosioon. "Minä olen sitä paitse oikein väsynyt, kun täytyi tehdä niin suuri kierros, tullakseni tänne ylös. Saisinko kenties jäädä tänne yöksi, herra luutnantti."

Metsänvartija nyykäytti päätänsä, nostamatta silmiään kirjeestä, johon hänen huomionsa oli kiintynyt. Salomon ei pitkältä ollut kirjoittanut, mutta Gunnaarilta meni paljon aikaa sen lukemiseen, ja päähän päästyä näytti hän miettivän sisältöä.

"No en kummempaa ole kuullut!" lausui hän vihdoin.

"Mitä siinä on? -- Lue, isä kulta, lue!" rukoili Anna.

"Luulen varmaan pojan olevan järjeltään", pitkitti Gunnar, "Ei koko kirjeessä ole päätä eikä pontta." -- Taaskin hetken tukala äänettömyys. -- "Se nyt kumminkin on varma", huudahti hän viimein juhlallisella arvoisuudella, pannessaan kirjettä kokoon, "ettei _Salomon ikänä tule vävykseni_. Nyt se on päätetty. -- Tuossa on, lapseni, koeta, jos siitä saat selvää."

Anna otti kirjeen, hänen kätensä vapisivat, kun hän piti sitä kynttilää kohden ja luki:

"Sinä erehdyit silloin, kun sanoit pitäväsi meistä molemmista yhden verran, sillä niin ei asian laita suinkaan ollut! Sitä olin jo ennenkin aavistanut, mutta kun näin katseen, jolla seurasit veljeäni meidän metsästysretkelle lähteissämme, silloin tiesin varmaan sinun ainoastaan häntä rakastavan. Minä lähden nyt pois mailmaan; luultavasti emme enää toisiamme tapaa, mutta älkää sitä surko, sillä teidän onnenne tähden sen ainoastaan teen. Jos olisin ennemmin lähtenyt, olisin säästänyt sinulta paljon huolta. Voi hyvin, pikku Anna, muistele minua joskus. Jumalan haltuun jätän teidät molemmat!"

Kun Anna oli kirjeen lukenut, hyrähti hän itkuun ja lähti ulos tuvasta.

"Se oli oikein tuhmasti tehty Salomonilta", tuumi Gunnar. "Hittoako hänen tarvitsi matkalle lähteä? Olinhan sanonut, että joka ensimmäisen otuksen toisi, hän saisi Annan omakseen; kyllä Anna olisi ruvennut häntäkin rakastamaan, kun vaan olisivat naimiseen tulleet. Vai mitä luulette Mikko Hollesen?"

"Kaiketi se niin olisi käynyt, herra luutnantti!" vastasi kauppias.

Levottoman ja unettoman yön jälkeen tuli Jaakko varhain seuraavana aamuna metsänvartijan asunnolle. Anna istui tuvassa tavallisella paikallaan kellon luona.

Hän oli hyvin kalpea, mutta tervehti Jaakkoa ystävällisesti niinkuin ennenkin. Kauppias oli vielä talossa, hän koki käyttää hyväkseen kaiken edun, johon tärkeä uutisensa häntä oikeutti.

"Ilma näyttää niin sateiselta tänään", lausui hän, "parasta kun odotan täällä siksi kun näen, jos siitä päivän päälle selviää."

Gunnarin katsanto oli juhlallinen; heti ensi silmäyksessä näkyi, että hän oli tehnyt jonkun painavan päätöksen. Varmaankin hän oli Jaakkoa odottanut, sillä tämän tultua hän kohta lähti ulos ottaen nuorukaisen mukaansa.

Vähän matkaa metsänvartijan asunnosta alkoi metsä. Gunnar meni sinne, istui kaatuneelle, sammaltuneelle puunrungolle ja sytytti piippunsa.

"Tänä vuonna on ollut oikein herttaiset ilmat", alkoi hän, "sadetta ja märkää lakkaamatta, eikä päivänpaistetta paljon nimeksikään."

"Sitäkö te herttaiseksi ilmaksi sanotte, metsänvartija?" kysyi Jaakko ihmetellen.

"Sitä tietysti. Onhan nyt ollut melkein mahdoton turpeita kerätä, ja sekin vähä, mikä on saatu kootuksi, on mennyt sateessa pilalle; se, poikaseni, korottaa puiden hinnan ja siitä taas on minulle hyötyä."

Jaakko hämmästyt, hän ei ollenkaan ymmärtänyt Gunnarin tarkoitusta; se oli hänestä kummallista, että tämä oli ottanut häntä mukaansa metsään puhuakseen puiden hinnasta. Mutta heti sen jälkeen alkoi Gunnar suurempia mutkia tekemättä:

"Kuule nyt, Jaakko, minua haluttaisi tosiaankin tietää, kuinka teillä oikeastaan on laita kotonanne. Olettehan sinä ja Salomon ainoat lapset ja saatte periä kaiken omaisuuden isänne, tuon vanhan myllärin jälkeen, vai kuinka?"

"Niin on", vastasi Jaakko. "Isäni ajatteli jo keväällä luovuttaa talon ja maan minulle."

"Niin, kyllä sen tiedän", lausui Gunnar. "älä sinä keskeytä minua suotta. Jos nyt tuo Salomon-jörö tosiaankin meni pois iäksi päiviksi tai jos hän menettää henkensä ja elämänsä vieraassa maassa, niin saat sinä myöskin hänen osuutensa -- tarkoitan, että sinä tietysti perit hänen samoin kuin vanhan tätisikin, olethan kaiketi varma siitä?"

"Kyllä tätini jo Kynttilänpäivän aikaan teki testamenttinsa ja antoi prokuratorin lukea sen meille."

"No niin, mitä sinä sitä kerrot, ei se minuun kuulu. Jos saat rahoja, on se kaikki sinulle hyväksi, mutta älä luule, että minä rikkauden tähden annan kellekään suurempaa arvoa kuin muutenkaan. Minä olen antanut sinun auttaa täällä ylähällä yhdessä ja toisessa työssä, nähdäkseni minkä verran sinussa olisi kuntoa, ja sinä olet ollut ahkera ja roteva toimissasi, se on pääasia Jaakko, ja sentähden olen päättänyt jättää Salomonin sikseen, ja ottaa sinut vävykseni. Nyt saat mennä sisään puhumaan Annalle asiasta, sillä hänellä on valta ottaa kenenkä hän itse haluaa. Niin on laita. Minulla on vaan valta kieltää tai myöntää. Minun puolestani saatte pitää häitä, koska tahdotte. Minä menen nyt asialle Jahtimestarin luokse. Kun tulet jälkeen puolenpäivän tänne jälleen saat auttaa Mattia perun-nostossa. Jää Jumalan haltuun Jaakko!"

* * * * *

Monta vuotta oli kulunut tästä aamusta. Jaakko ja Anna olivat naimisessa ja asuivat vähän matkaa metsänvartijan asunnolta eräässä uudistalossa, jonka Jaakko oli rakentanut aivan Taivasvuoren juurelle. Sekä sisällä että ulkona talon ympäristöllä osoitti kaikki varallisuutta ja siisteyttä. Asuinhuoneuksen toisella puolen oli hedelmätarha, jossa puut jo alkoivat olla suuria ja tuuheita. Annan lapsuuden koti, metsänvartijan asunto, oli muuttumattomana metsänrinteessä. Sen entinen omistaja oli kuitenkin poissa. Gunnar oli kuollut; hänen olonsa oli muuttunut tukalaksi Annan naimiseen menon jälkeen. "Minä olen varsin onneton ihminen", oli hänellä tapana vakuuttaa; "tyttäreni on lähtenyt luotani ja jättänyt minut tänne hoidon puutteesen vanhoilla päivilläni; mutta siihen olen itse syyllinen, miksi annoin hänen mennä naimiseen."

Eräänä iltana istuivat Jaakko ja Anna pyhävaatteissaan perhetuvassa. He olivat viettäneet juhlaa, sillä heidän pieni ainoa poikansa oli sinä päivänä kastettu. Alhaalla laaksossa häärivät ihmiset heinän teossa. Auringon valo lankesi ikkunan kautta juuri siihen kohtaan huoneessa, jossa Anna onnellisena äitenä istui lapsensa kätkyen ääressä. Jaakko istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Mutta äkkiä häiritsi koiran haukunta huoneessa vallitsevan rauhan. Jaakko pani merkin kirjaan, nousi penkiltä ja meni ikkunan luokse. Hän näki ratsastajan tulevan pihaan, laskeutuvan alas hevosen selästä ja senjälkeen jäävän seisomaan, ikäänkuin odottaen asukkaiden ilmaantumista.

"Sotamies tuli ratsastaen pihaan", lausui Jaakko. "Mitähän asiaa hänellä lienee?"

He menivät kumpikin ulos ja sotamies tuli heitä vastaan heittäen ohjakset käsivarrelleen. Hän oli pulska, päivettynyt mies; vakaat silmänsä olivat syvällä otsan alla ja tuuhea parta peitti alemman puolen kasvoista tykkänään.

"Jumalan rauha ja hyvää päivää!" lausui hän ojentaen heille molemmat kätensä. "Ettekö minua enää tunne?"

Anna parkaisi. "Herra Jumala!" huusi hän, "Salomon, Salomon! Missä olet näin kauan oleskellut?"

Se oli tosiaankin Salomon, tuo kadonnut ja jälleen tullut kaksoisveli; hän sulki Jaakon syliinsä, samalla kun hän koki tukahuttaa sitä syvää liikutusta joka valtasi hänen mielensä. Kysymyksiä ja vastauksia vaihdettiin näkemisen ensimmäisinä hetkinä; Anna itki; hän ei saanut sanaakaan lausutuksi, vaan puristi Salomonin kättä, sillä välin kun tämän tutkiva, syvä katse pakoitti häntä luomaan silmänsä alas. Jaakko otti häneltä ohjakset, viedäkseen hevosta talliin. "Älä riisu hevosta", lausui Salomon, "aikani on täperällä, mun täytyy rientää pois vielä tänä iltana."

"Tänä iltana!" toistivat Anna ja Jaakko.

"Niin, ei siinä muu auta", vastasi Salomon lempeästi. "Minulla oli teitä ikävä ja sentähden pyysin permessiä päästäkseni tänne teitä tervehtimään."

"Ja minkätähden meistä niin pian taaskin eroat, armas veli?" kysyi Jaakko.

"Olen aikonut vielä tänä iltana käydä tätiäkin tervehtimässä, Ryyssä. Huomenna täytyy mun jälleen palata Horfeniin lähteäkseni siellä paluumatkalle."

Kun Salomon tuli tupaan ja otti lakin päästään, huomasi Anna kuinka paljon hänen kasvonsa olivat tällä ajalla muuttuneet. Kovat sisälliset taistelot olivat niihin painaneet merkkinsä, niissä ilmaantui nyt se ankara vakavuus, joka tavallisesti seuraa katkerata kamppausta. Annaa hämmästytti tuo kova ja kylmä katse, jota ei jälleen-näkemisen ilokaan voinut lieventää; senlaisena ei hän Salomonia entiseltä muistanut. Hän ei tiennyt haavoja löytyvän, jotka verta vuotavat, vaikka parantuneiltakin näyttävät. Senlaiset haavat ovat tavallisesti kuolettavia.

Jaakko iloitsi sanomattomasti veljensä tulosta. Hänen silmänsä säihkyivät eikä hän voinut niitä Salomonista kääntää, huulilla asui hymy ja ääni vapisi hänen puhuessaan.

"Kyllä tosin", lausui hän, "täällä on monta muutosta tapahtunut. Annan isäkin kuoli viime vuonna."

"Vai niin."

"Ja meidänkin isämme on kuollut, Salomon!"

"Sen kyllä tiesin."

"Hän kaipasi sinua kovin kuolinvuoteellaan. -- Voi, rakas veli, minkätähden et sinä palannut kotia jälleen, minkätähden et meille sanaakaan kirjoittanut?"

"Minä olin siihen aikaan kaukana täältä", vastasi Salomon. "Minä lähdin Länsi-Intiaan heti sotamieheksi tultuani. Siellä oli yltä kyllin tekemistä. Kun mun ei enää tarvinnut omia olojani ajatella, antauin mielin määrin toisen palvelukseen."

"Kerro meille vähän oloistasi", rukoili Jaakko. "Ei koko mailmassa löydy ketään, joka niin ottaisi osaa sinun kohtaloosi, kuin me kaksi."

"Mitäpä sinulle sitten kertoisin, Jaakko? Minä olen reuhtonut mailmassa sen mukaan kuin päähäni on pistänyt ja ollut aina valmis menemään sinne, missä tekemistä on ollut; minä olen sotinut, väliin olen voittanut, väliin taas pakoon pötkinyt, mutta omaa itseäni en ole pakoon pääsnyt. Kaikki nuo kurtut, jotka näet kasvoissani, ovat muistoja murheista, jotka nyt lepäävät unheen helmoissa ikäänkuin kuolleet haudoissansa."

"Kuinka paljon sinä olet mahtanut kärsiä", kuiskasi Jaakko, nojaten päätänsä Salomonin olkapäähän.

"Eipähän juuri enemmän kuin muutkaan. Suru löytää meidät kaikki, niin hyvin toivorikkaan kuin senkin, joka on elämän iloja paitse. Minulle ei ole käynyt pahemmin kuin monelle muullekaan. Tavallisen jutun elämästä teille tässä vaan olen kertonut."

"Tämä päivä on meille ollut oikein ilon päivä", puhkesi Jaakko hetken kuluttua puhuuman. "Tiedätkös, me olemme koko päivän viettäneet juhlaa, sillä pieni poikamme on tänään kastettu, -- ja sitten osuit sinäkin tulemaan juuri tänä päivänä."

"Vai on tuo teidän pieni poikanne", lausui Salomon, vilahdukselta katsahtaen kätkyttä kohden. Ainoastaan pieni värähdys äänessä ilmaisi sen katkeran taistelon, jonka hän tänä hetkenä kesti sydämessään. "Ah, onpa se pulska poika. Mikä hänen nimensä on?"

"Salomoniksi hän kastettiin."

"Salomoniksi!" toisti hän. "Jumala suokoon sinulle yhden verran iloa mailmassa kuin hänellekin, jonka kaima olet, -- ja vieläpä vähän enemmänkin, rakas lapsi! ei ole vahingoksi, jos vähän enemmänkin saisit osaksesi. Kuule Anna! Antaisitkohan minulle hiukan einettä sillä välin kun Jaakko toimittaa hevoselleni vähän enemmän heiniä. Aurinko kohta laskee ja minun täytyy piakkoin lähteä."

"Aiotko tosiaankin pahoittaa mieltämme näin pikaiselta poislähdöllä?" kysyi Jaakko, "kun viimeinkin niin pitkän eron jälkeen saimme toisiamme tavata."

"Kyllä minun täytyy lähteä, Jaakko", vastasi Salomon, "ei voi toisin olla. Nythän olen nähnyt teidät molemmat ja tiedän teidän voivan hyvin. Myöskin halajan jo nähdä vanhaa tätiäni."

Jaakko ja Anna lähtivät tuvasta. Kun Salomon oli jäänyt yksinään, tapahtui hänessä silmin-nähtävä muutos. Hänen kasvonsa värisivät vetotaudin tapaisesti, kyynelet valuivat alas poskia pitkin ja hän kohotti käsiään ylös ikäänkuin rukoukseen, taikka ehkä ennemmin valitukseen. Mutta tämä ankara, äänetön taistelo kesti vaan hetken! Salomon käänsi silmänsä jälleen kätkyttä kohden ja kun lapsi unessaan hänelle hymyili, lempeästi ja viattomasti niinkuin ainoastaan lapsi voi hymyellä, silloin kirkastui Salomonin synkkä muoto ja rauha palautui hänen sydämeensä. Hän oli taaskin kamppaillut ja voittanut. Tyyneellä mielellä saattoi hän jo kumartua kätkyen yli ja painaa lempeän suutelon pienokaisen otsalle. Kun Jaakko tuli takaisin tupaan, ei enää merkkiäkään näkynyt siitä syvästä liikutuksesta, mikä sillä aikaa oli Salomonin mielen valloittanut.

Puoli tuntia myöhemmin istui Salomon jälleen hevosen selässä ratsastaen takaisin samaa tietä kuin tullutkin oli. Jäähyväisiä lausuessaan heittäytyi Anna hänen kaulaansa; jotakin hänellä lienee ollut sanottavaa, mutta hänen äänensä tukahtui ja hiljaa nyyhkyttäen kätki hän vaan kasvonsa Salomonin povelle ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Salomon hymyeli, sinä hetkenä jäykkyys ja kolkkous hänen kasvoistaan tykkönään katosivat ja laskien kätensä Annan päälaelle lausui hän:

"Jumala siunatkoon teitä molempia. Kaikki mitä tähän saakka olen kärsinyt, on nyt unohdettuna ja runsaasti olen minä palkittu siitä hyvästä, jonka olen matkaansaanut. Minä tulin katsomaan, jos te toisianne rakastatte ja jos sinä teet hänen onnelliseksi, Jaakko, enempää en pyytänyt. Hyvästi!"

Hän kannusti hevostansa ja riensi pois. Jaakko ja Anna huusivat jäähyväisiä hänen jälkeensä, mutta hän ei näyttänyt niitä enää kuulevan. Käsi kädessä he seisoivat aidan luona niinkauan kuin häntä saattoivat vilahdukseltakaan nähdä, mutta ei Salomon kertaakaan taakseen katsonut. Sen illan jälkeen ei häntä enää kotiseuduilla nähty.

Loppu.

AURINGON VÄLÄHDYKSIÄ

Kuvaus kansan elämästä

Kirj.

Sylvia (Suomennos)

Korkealla vuorenpenkereellä oli tupa, jonka takana hongat humisten latvojaan heiluttivat. Oltiin keski kesässä. Hyönteiset matelivat sammaleissa ja vuorenloukoissa, kanerva kukoisti ja mustikkapensaissa liihoitteli kaksi vaaleankeltaista perhosta, jotka milloin ilkamoiden toisiaan likenivät, milloin taas liehaellen erosivat. Ylähällä vuoren reunalla seisoi nuori neitonen ja katsoi alas laaksoon, joka vihantana ja kauniina laajeni laajenemistaan, kunnes viimein tuolla kaukana, likellä taivaan rantaa hopeanhohtava järvi sen rantaa huuhtoeli.