Chapter 8

-- "Siniset, veikkonen, siniset ihan kuin taivas! Niin, silloin itkee hän ja sanoo: ah! ja jos kuulisit tuon: ah! niin heltyisitpä, heltyisitpä paikalla."

Ja ystävykset ylistelemään vaimojensa hyviä avuja ja sitä onnea, jonka avio-elämä tuo mukanaan. He muistelivat muun muassa niitä, toisinaan hyvinkin kuivia, päiviä, joita olivat saaneet ennen vanhaan Helsingissä viettää. Esimerkiksi nuo aterioimiset siellä ravintolassa. Toista muka on nyt, toista, koira vieköön, kun tuommoinen musta- tai sinisilmäinen kaataa lautasellesi lientä, sanoen: "tässä, kultaseni."

-- "Apropos liemestä," lausui äkkiä herra Nikkinen. "Mitäs arvelet, emmeköhän söisi aamiaista täällä?"

-- "Samaa yritin sanoa minäkin."

Teetettiin kelpo aamiainen ja nautittiin se, höystäen sitä kelpo viinillä ja nuoruuden muistelmilla.

Sittenkuin kaikki avioelämän runolliset puolet oli kuvailtuina selvää selvemmiksi, kääntyi puhe yksivakaisemmille aloille.

-- "En saata kieltää," lausui Nikkinen, "kyllä minulla on turvallinen asema. Rikas minä en juuri ole, mutta onhan minulla talo, kelpo talo onkin; sitä paitsi olen osakkaana parissa kolmessa tehtaassa, parissa laivassa ja Porin teateriyhtiössä. Asiani käyvät hyvin. Mutta näes olen joskus arvellut sitäkin, että vasta maailmassa ehkä ilmautuu tuommoisia, hm..."

-- "Niin, minä ymmärrän, tuommoisia pikku Nikkisiä, he-he-he!"

-- "Niin juuri, ja tietysti niistä on huolta pitäminen. Senvuoksi joskus tuntuu kuin en eläisi oikein säästäväisenä. Usein olen päättänyt edes osaksi vähentää menoja, mutta..."

-- "Mustat silmät..."

-- "Niin kyllä, sääli on näet kieltää. Muija on vielä niin nuori, tahtoo huvituksia, ja tiedäthän, etten minäkään niitä juuri hylji, ja senvuoksi jäävät säästämis-aikeet aina siksensä."

-- "Samaa olen minäkin ajatellut, aivan samaa kuin sinäkin. Ja, näin meidän kesken sanoen, kyllä se on varmaa, että nuoren muijan kanssa menot kasvavat puolta suuremmiksi."

-- "Se on ihan varmaa."

-- "Vaikk'en minä sitä suinkaan sano millään pahalla tarkoituksella."

-- "Enempää kuin minäkään."

-- "Minulla on nyt varoja, Luojalle kiitos, runsaasti, kauppa-asiani Pietarissa käyvät vallan hyvin. Mutta näes, kun ajattelen..."

-- "Pikkisiä Rikkisiä, he-he-he!"

-- "... niin tuntuu toisinaan, etten ole minäkään oikein säästäväinen. Otetaan nyt esimerkiksi tämä kylpymatka."

-- "Niin, tämä kylpymatka."

-- "Mitä se nyt oli tarpeen? Emelie on terve, minä itse en ole tautia tuntenut koskaan, ja," lisäsi Rikkinen, lyöden vatsaansa, "terveys kasvaa kasvamistaan. Mutta hän arveli sen olevan niin hauskaa, ja pyysi ja pyysi: mennään, kultaseni, Helsinkiin, mennään, lintuseni! -- No, mitäs tuohon voi muuta sanoa kuin: mennään, mennään. Mutta kyllä tämäkin matka maksaa kauniin summan."

-- "Maksaa maar."

-- "Ei tämä kylpeminen juuri, mutta otapa lukuun muut menot. Asunnot kallistuvat Helsingissä sitä myöten kuin uusia taloja rakennetaan (täällä näet kaikki käy nurin niskoin), osta mitä hyvänsä, kaikki on niin hirveän kallista. Tämä viiniputeli esimerkiksi, maksaa ravintolan isännälle 6 markkaa, mutta hän ottaa siitä 12."

-- "Sata prosenttia!"

-- "Sitten on Emeliellä paljon tuttavia, ja minne mennään, niin kohta sanoo hän: rakkaani, käskepäs à la glacea tai muuta semmoista. Arvaahan sen mikä summa siihen menee!"

-- "Mutta tiedätkös, Rikkinen, mitä?" sanoi äkkiä Nikkinen. "Minä olen saanut ihanan ajatuksen."

-- "Minkä niin?"

-- "Koska me kumpainenkin olemme tahtoneet olla säästäväisiä, mutta se ajatus on jäänyt aina sikseen, niin tehdäänpäs nyt oikein luja päätös: ei tehdä kaikkea mitä muijamme tahtovat, nimittäin semmoista, johon rahaa menee."

-- "Tuohon käteen!"

-- "Ja jos horjumme, niin silloin aina kehoituksilla autamme toisiamme."

-- "Olkoon menneeksi! Siten säästyy varoja noiden pikkisien Nikkisien ja Rikkisien varalta."

-- "Aivan niin."

-- "Maltas, milläs me ensinkin aloitamme? Otetaanpas vähän järjen jännitystä. Poika! Puteli Champagnea!"

Ystävykset tekivät säästäväisyys-liiton, jonka ensimmäinen hedelmä olisi se, ettei kumpikaan mene rouvansa kanssa huomenna soitannollisille iltahuveille Runnipuistoon: siellä menee näet niin paljon rahaa, kun Ameliella sekä Emeliellä on paljon tuttavia, ja niitä tietysti täytyy kutsua teelle ja illalliselle, eikä sitä huonoa illallista ilkeä teettääkään. Riemuissansa liitostaan päättivät ystävykset olla koko tämän päivän yhdessä: syödä päivällistä Runnipuiston table-d'hôtessa ja illemmällä pistäytyä Wiaporia katsomassa. Hauska tuota tosin olisi, arvelivat he, ottaa muijat mukaan, mutta saahan heidän kanssaan aina olla yhdessä, lapsuuden ystävää ei tapaa kymmenen vuoden perästä joka päivä.

-- "Täytyy kumminkin käydä sanomassa, etteivät odota meitä päivälliselle," sanoi Rikkinen.

-- "Hm. Se on vähän vaikeata."

-- "Kyllä se on vaikeata."

-- "Minä tiedän, mitä tehdään. Kirjoitetaan pieni kirje ja lähetetään se vaikka ravintolan pojalla heille."

-- "Sinä olet yhtä kekseliäs kuin ennenkin."

Herrat Nikkinen ja Rikkinen ilmoittivat mitä kauniimmilla sanoilla kumpikin rouvallensa, ettei heitä huoli päivälliselle odottaa, sillä -- no niin, sitten he panivat pienen valheen, en muista varmaan minkä. Mutta jos joku tahtoo siitä tietoa saada, niin kysyköön ensimmäiseltä mieheltä, jolla on tuommoinen musta- tai sinisilmäinen, joka sanoo: armas ukkoseni, taikka huokaa: ah!

Voi rouva parkoja, kun jäivät koko päiväksi yksinänsä ikäviin! -- niin huokaa ehkä joku. Ei heillä ollut hätääkään. Ihmeellinen sattumus laittoi näet asiat niin, että rouvat Nikkinen ja Rikkinen olivat vanhoja koulukumppaleja ja -- mikä vielä kummallisempaa -- olivat kohdanneet toisensa myöskin kylpylaitoksessa. (Aseta nyt tuommoinen sattumus esim. näytelmään taikka novelliin, niin on varma, että useakin Tuomas epäilee ja sanoo: ei ole totta). Arvattavasti oli näillä naispuolisillakin ystävyksillä ollut julman paljon kertomista toisilleen, kenties vielä enemmin kuin heidän miehillänsä. Senvuoksi olivat hekin päättäneet viettää tämän päivän yhdessä, käydä Runnipuistossa, Alppilassa, Wiaporissa j.n.e. Rouva Nikkisellä oli eräs kaukainen sukulainen Helsingissä, ylioppilas. Rouva Rikkisellä taas oli täällä setä, virkamies erityisiä asioita varten tai jotakin sellaista.

Ystävykset tapasivat ylioppilaan ja virkamiehen esplanaadilla, ja nämä tuskin olivat saaneet kuulla rouvien kauniin päätöksen, niin jo tarjoutuivat heti paikalla ciceroneiksi. Heillä olikin hyvä aika. Ylioppilaat tekevät lukukauden aikana hirveän paljon työtä, -- sitähän ei kukaan epäile; ei siis kummakaan, että he kesällä lepäävät vaivoistansa. Virkamiehet erityisiä asioita varten taas ovat sellaisia, jotka erityisesti tekevät sangen vähän ja ylipäänsä ei mitään.

Niin, sitten läksivät he katsomaan Helsingin ihania seutuja. Sattumuksesta olivat he päättäneet käydä samoissa paikoissa kuin heidän miehensä, mutta aivan toisessa järjestyksessä vaan -- taas sattumus. H:rat Nikkinen ja Rikkinen olivat aamiaisella Alppilassa, päivällisellä Runnipuistossa ja illalla kävivät Wiaporissa. Rouvat taas kävivät aamulla Wiaporissa, söivät aamiaista Runnipuistossa, päivällistä Alppilassa ja -- se sanottakoon heidän kunniaksensa -- viettivät illan kotonansa, odotellen miehiänsä kotia.

Vaan lähdemmepä seuraamaan herroja -ikkisiä, aion päätöksen tehneitä ystävyksiä.

Runnipuistossa söivät he pulskan päivällisen, saivat paljon uusia tuttavia ja, ruoan sulamisen edistämiseksi, menivät heittämään keiloja. Kello oli 10 j. pp., kun tuo Olympian leikki päättyi. Kaikki olivat peräti iloisella tuulella, herrat Nikkinen ja Rikkinen kaikista iloisimmalla. Tekipä heidän mielensä vielä pistäytyä Wiaporiin, ja niin he tekivätkin: katsoivat Ehrensvärdin hautapatsasta ja moittivat Wiaporin huonoa champagnea.

-- "Aika olisi jo kotiakin," arveli toinen.

-- "Aikapa olisi."

He menivät rannalle, mutta -- ah! Hyöryveneet eivät kuljekaan yösydännä! Mitä tehdä? Höyryvene oli rannassa, mutta makeinta unta lepäsi kokassa penkin alla masinisti. Ei muuta neuvoksi kuin röykytettiin masinisti ylös.

-- "Laita kaupunkiin meidät," sanoi Nikkinen, ja Rikkinen sanoi samalla lailla.

-- "Kuka hullu sinne yöllä menee? Minä tahdon maata. Hyvää yötä, herrat!" vastasi masinisti haukotellen ja, käännyttyään toiselle kupeelle, nukkui kuin tallukka.

Kauan aikaa olivat ystävykset neuvottomina, mutta viimeinkin saivat erään venäläisen sotamiehen soutamaan heidät kaupunkiin.

Yö oli kirkas ja ihana. Tuulonen puhalteli niin armahaisesti, leyhyttäen vilvoitusta ystävysten tulistuneille kasvoille. He riisuivat palttoot pois ja nauttivat ihanata yöilmaa, yhä enemmin käyden runolliselle tuulelle.

-- "Pysähdy, veikkonen," sanoi Rikkinen sotamiehelle. "Älä souda!"

-- "Ne ponimaju."

-- "Stoi! Ymmärrätkös nyt?"

-- "Aha!"

Ja vene keijuili hiljaa.

-- "Ystäväni," sanoi Nikkinen Rikkiselle jotenkin kankealla kielellä, mutta sitä suuremmalla hartaudella. "Oletkos lukenut 'Margaretaa'?"

-- "Sitäkö, joka on ollut Kuukauslehdessä?" kysyi toinen yhtä kankeasti.

-- "Ei, mutta sitä toista."

-- "Kivenkö kirjoittamaa?"

-- "Niin."

-- "Olen kyllä lukenut."

-- "Muistatkos, siinä on eräs kaunis kohta."

-- "Siinä on montakin kaunista kohtaa."

-- "Kyllä minäkin sen tiedän. Mutta siinä on eräs, joka sopisi tähän."

-- "Veneesenkö?"

-- "Ei, mutta tähän tilaisuuteen. Se on niin ihmeen ihana kohta."

-- "Kuinkas se kuuluu?"

-- "En muista kuolemaksenikaan. Vaan maltas, kielelläni pyörii... Jo muistan; se kuuluu: Vait..."

-- "Entä sitten?"

-- "En muista muuta, mutta näin se alkaa: vait! -- Ihmeen ihana kohta."

-- "Totisesti. Mutta aika kuluu, ja luulenpa muijain ikävöivän meitä; kello onkin 1/2 3."

-- "Onko se niin paljo jo? Souda, veikkonen, souda!" lisäsi hän kääntyen sotamieheen.

-- "Ne ponimaju."

-- "Marsh! Ymmärrätkös nyt?"

-- "Aha!"

Kaupungin rantaan tultuansa, he maksoivat runsaalla mitalla soutomiehelle ja olivat jo mennä pois, kun sotamies huudahti:

-- "A paljtoo, hospodaa!"

-- "Kas saakeli," sanoi Nikkinen, "kun olivat jäädä veneesen meidän palttoomme. Rehellinen mies, tuo soutaja. Vot!" lisäsi hän ja antoi miehelle juomarahaa.

Näin nyt olivat ystävykset viettäneet hauskasti päivän ja yön yhdessä. Tämän ajan kuluessa olivat he muistelleet yhtä ja toista niin runsaissa määrin, että päätä huimasi aika lailla. Kankeana oli kummallakin kieli ja siitä syystä ei mielikään enää ollut täysissä höyryissään.

-- "Hyvästi nyt, rakas ystäväni," sanoi Rikkinen, "minä käännyn tästä kotia."

-- "Jumalan haltuun, makaa makeasti ja muista päätöstämme."

-- "Mitä päätöstä?"

-- "Säästäväisyyden päätöstä."

-- "Niin, no se on tietty."

Emelie rouva heräsi miehensä tullessa kotia ja, arvattavasti, huokasi: ah! kun mies näin kauan oli ollut poissa. Nikkinen ei kumminkaan ruvennutkaan puolusteleimaan, vaan pani kaikessa äänettömyydessä maata.

Amelie rouva heräsi myöskin.

-- "Armaani, onko tämä laitaa, että nuori vaimo jätetään yksiksensä? Kaarle, Kaarle, missä on sinun entinen hehkuva rakkautesi?"

-- "Lapsukaiseni," lausueli Rikkinen, joka oli oikein runollisella tuulella ja puhui suurella pathosella, "sinä sanot rakkaus. Haa, mikä on rakkaus? Rakkaus, rakkaus se on semmoinen ... joka rakastamansa olennon tähden ei mitään säästä... Ei, ei, minun ei niin pitänyt sanoani. Minä tarkoitin: joka rakastamansa tähden säästää, hyvin paljon säästää. Haa! Rakkaus, se on, se on, niin sanoakseni ... tunto ... sanalla sanoen se on rakkaus!"

Ja Rikkinen nukkui kesken luentonsa rakkaudesta.

* * * * *

Aamulla vallitsi puolisojen välillä entinen rauha ja sovinto. Jalo säästäväisyyden päätös oli miehisillä puolilla tarkassa muistissa. Naispuolisilla oli myöskin tarkassa muistissa jotain: he näet olivat päättäneet lähteä tänä iltana Runnipuistoon iltahuveille. Niin olivat ehdottaneet ylioppilas ja tuo virkamies erityisiä asioita varten ja rouvat olivat ilomielellä siihen suostuneet.

Kahvipöydässä lausui rouva Nikkinen miehellensä:

-- "Tiedäs, Fredrik, kuinka kauniita hattuja minä näin Fontellin akkunassa!"

-- "Vai niin?"

-- "Ne olivat niin erinomaisen sieviä, ja niin helppoja kuin kuuluvat olevan!"

-- "Soo-o!"

-- "Mitäs arvelet, Fredrik?" kysyi Emelie vähän ajan kuluttua.

-- "Että tänään on kaunis ilma."

-- "Ei, mutta niistä hatuista?"

-- "Hattu mikä hattu," arveli Fredrik ja päätti olla lujana.

-- "Katsos nyt, kultaseni, tuota minun hattuani. Katsos!"

-- "Katson."

-- "Mitä arvelet siitä?"

-- "Hm. Hattu mikä hattu."

-- "Niin, mutta minä arvelen," sanoi Emelie rouva, jolta kärsimys jo rupesi loppumaan, "minun mielestäni se ei ole mikään hattu, onhan tuommoinen lällä."

-- "No olkoon vaikka lällä."

-- "Ja senvuoksi ostat sä minulle uuden hatun."

-- "Hm."

-- "Ostathan?"

-- "En tiedä."

-- "Mitä? Etkö tiedä? Sinä siis kiellät! Fredrik, ensi kertaa kuulen sinulta kiellon pyynnölleni, nyt jo, kun vasta olemme pari kuukautta olleet yhdessä!"

-- "Kokonaista seitsemän."

-- "Vai niin, siis on aika ruveta olemaan vaimonsa tyrannina!"

Emelie rouva jatkoi vielä vähän aikaa samalla nuotilla, jonka loppuna oli sydäntä särkevä: ah! siihen kuuluvain kyynelten kanssa silmissä, jotka olivat siniset kuin taivas.

Muuta ei tarvinnut. Jutun loppu oli se, että herra Nikkinen heltyi, ja loppujen loppu oli se, että hän lupasi ostaa rouvalleen kauniimman hatun.

Voi kuinka kaunis oli Emelie, kun hän nyt hymyili kesken kyyneleitään! Se oli niin kaunista, että herra Nikkinen vastustelematta lupasi illalla lähteä Runnipuistoon.

-- "Mutta," arveli hän sitten itsekseen, "en puhu Rikkiselle mitään. Hän tietysti ei tule sinne, sillä hän on paljoa lujempi mies kuin minä."

Aivan samalla lailla oli käynyt aamulla Rikkisenkin luona. Amelien parasolli oli viikon kuluessa käynyt huonoksi; siis: ensin makeat pyynnöt, sitten vähän kieltoa, sitten pikkusen itkua ja huokauksia, sitten anteeksi pyynnöt ja lopuksi lupaus sekä ostaa parasolli kuin myöskin mennä Runnipuistoon.

-- "Mutta," arveli hän, annettuaan tämän jälkimmäisen lupauksen, "en puhu Nikkiselle mitään. Hän varmaankin on jyrkästi kieltänyt eikä suinkaan tule sinne, sillä hän on lujempi minua."

Ystävykset rouvinensa tapasivat toisensa Fontellin puodissa.

Nikkinen otti ystävänsä sivulle ja kysäsi:

-- "Kuules, ethän sinä suinkaan mene Runnipuistoon tän'iltana?"

-- "Ja niin, minäkö?"

-- "Niin, sinä."

-- "Tuota ... niin, en minä mene, ja niinhän me päätimmekin. Entäs sinä?"

-- "Jaa niin, minäkö?"

-- "Niin, sinä."

-- "En minäkään mene, muistanhan minäkin päätöksemme."

Kumpikin tunsi sanomattoman helpoituksen: nythän sopii kainostumatta tehdä mieliksi musta- tai sinisilmäiselle, joka sanoo: "kultaseni" tahi huokaa: ah!

Illalla istui Runnipuiston verandalla erään pöydän ääressä herra Nikkinen rouvansa kanssa; pian liittyi seuraan myöskin ylioppilas ja virkamies. Herra Nikkinen oli peräti hyvällä tuulella. Emelie pyysi à la glacea, ja herra Nikkinen rientämällä riensi sitä käskemään, mutta ei malttanut odottaa palvelijaa, vaan itse läksi tuomaan sitä rouvallensa. Tällä välin oli paraikaa saapunut herra Rikkinenkin rouvinensa ja asettunut saman pöydän ääreen.

Herra Nikkinen tuli à la glacen kanssa. Kovinpa hän säikähti, huomattuaan Rikkisen, joka puolestaan ei uskaltanut katsoa häntä silmiin. Herra Nikkinen nolostui nolostumistansa ja pysähtyi viimein pöydän ääreen, suu auki tuijottaen eteensä.

-- "Mitä perk..." rupesi hän sanomaan, mutta pysähtyi kumminkin, ja purskahti viimein kovaan nauruun, johon pian yhtyi Rikkinenkin.

-- "Mitä kuuluu, ystäväni?" sanoi Nikkinen nauraen Rikkiselle.

-- "Kiitos, hyvin vain, kuinka itse jaksat?"

Ilta vietettiin varsin hauskasti. Ylioppilas oli oikein sukkela, ja virkamies osasi jutella sanomattoman paljon hauskaa ulkomaisista kylpylaitoksista, joissa hän joskus oli käynyt erityisiä asioita varten. Hän kertoi niin perin viehättävästi, että herrat Nikkinen ja Rikkinen lupasivat ensi kesäksi lähteä rouvainsa kanssa Baden-Badeniin kesäkylvyille.

HALLAYÖNÄ.

Niin tuskallisen kolkkoa oli kaikki...

Kesä oli mennyt menojaan, sen mukana kirkkaat päivät ja valoisat yöt. Myöhäistä oli kesä ollut tänä vuonna: ruis oli vielä monessa kohdin leikkaamatta, vaikka jo oli syyskuu. Myöhään illalla saavuin erääsen kestikievariin matkoillani. Matkoillani ... paremmin sanoen harharetkillä; matkalla on aina joku määrä, tarkoitus, -- minä samoilin seudusta toiseen. Olin kadottanut jotain ja haeskelin sitä, tietämättäni mistä sen löytäisin. Olin lähtenyt jotain pakoon, -- mieletön työ! -- se seurasi mua kaikkialla. Rauhan olin kadottanut, surua pakenin; toista en löytänyt, toisesta en päässyt.

Äitini oli otettu minulta pois... Minä ymmärsin nyt runoilijan sanat:

"Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla Joku, ken haavat sitoo, hellä on, -- Vaan ilman haut' on sydän puoltaan vailla, Se itkee verta ja on rauhaton."

Ja minä vaelsin ulos uusiin seutuihin, oudoille aloille, kuljin sinne, missä sanoivat Suomen aukenevan silmäin eteen ihanimmassa puvussaan, sinne, missä jylhää oli ja kolkkoa ... kaiken tuon näin, mutta rauhaa ei ollut missään.

Sillä tapaa saavuin kerran syys-illalla myöhään erääsen kestikievariin pohjoisessa Satakunnassa.

-- "Jäättekö yöksi?" kysyi kestikievari.

-- "En jää."

-- "Kiire mahtaa olla?"

-- "Kuinka niin?"

-- "Kun lähdette tuonne kylmään yön selkään."

Minä arvelin itsekseni: ei mahda ulkona olla kylmempi kuin rinnassanikaan.

-- "Valjastakaa!" sanoin isännälle.

Hän raapasi päätään ja virkkoi verkalleen:

-- "Hevoset vietiin niitylle tuonne kauas."

-- "Haettakaa; minä odotan."

Isäntä läksi.

Minä heittäysin puiselle sohvalle. Pöydällä paloi talikynttilä. Kauan aikaa, kykenemättä mitään varsinaista ajattelemaan, katselin kuinka karsi kynttilässä kasvoi kasvamistaan, taivuttaen verkalleen punaista päätään. Harmaat seinät puhuivat mulle jotain, -- en ymmärtänyt mitä; tyhjyyttä kai puhuivat tyhjään sydämmeen. Pienestä akkunasta välähti joskus tähtikin; kyllä sekin jotain puhui, mutta en ymmärtänyt tähden kieltä ... kenties ei puhunutkaan mitään. Sirkka uunin raossa sirkautti pari kertaa, mutta lakkasi jälleen, -- paras olikin, sillä tuskin sun kotoista ääntäsi olisin ymmärtänyt, sirkka. Mutta kynttilässä kasvoi karsi yhä pitemmäksi ... minä tuijotin siihen. Ajatusvoima koetteli työtään tehdä: ajatus syntyi, kasvoi vähän, vaan keskosena katosi, uudestaan syntyäkseen ja jälleen keskeytyäkseen, kunnes kokonaan vaivuin ajatusten ja tunteiden maailmasta. Mielenkuvailu heräsi.

Kaukana täältä pienessä kamarissa seisoin pikku poikana. Äitini tuli, pani kirjat kainalooni ja lapaset käteeni; korjasihan vielä huivia kaulassani ja sanoi sitten naurahtaen:

-- "Voi pikkuista koulupoikaani!"

Piti näet ensi kertaa lähteäni kouluun.

Minä suutelin äitiäni ja olisin hänen rinnoillaan tahtonut ikäni riippua, unohtaa kaikki ja tietää vaan, että _äiti_ on olemassa; mutta hän sanoi: mene lapseni, mene!

Ma läksin...

Mutta ovella käännyin ja tahdoin vielä kerran katsahtaa äitiin... Häntä ei enää ollut, eikä ollut päiväkään nyt, vaan pimeä oli. Harmaat seinät puhuivat minulle jälleen jotain tyhjyyttä... Tähti loi minuun taaskin mykkää valoansa... Sirkka äännähti kerran, sitten vielä kerran, ja vaikeni kokonaan. Mutta karsi oli kynttilässä kasvanut hyvin pitkäksi...

Askeleita kuului ulkoa. Ovi aukeni ja isäntä astui sisään.

-- "Hevonen olis valmis," sanoi hän.

Mä läksin tuvasta ulos ja nousin rattaille. Yö oli synkkä, mutta taivas tähdessä ja kirkas, isäntä tuvan ovelta katseli kohti pohjoista ja sanoi:

-- "Halla on tänä yönä, Jumal' armahtakoon!"

Hevonen läksi liikkeelle; rattaat alkoivat yksitoikkoisen litinänsä. Yölepakko lensi äänetönnä riihen katolle. Naapuritalosta kuului koira unisena haukahtavan pari kertaa veltosti. Tie kääntyi pian metsään.

Niin tuskallisen kolkkoa oli kaikki... Yö oli tyyni, kamalan tyyni. Tähdet paistoivat kirkkaasti, mutta niin omituista oli niiden kirkkaus, -- tuntui, kuin olisivat ne paistaneet jonkun verhon läpi, loistoaan kumminkaan kadottamatta. Niin, jäisen verhon kautta ne paistoivat, sillä tänä yönä oli halla. Voi, olento Tuonen maasta, niin tuiki tuttu ja vieras sittenkin! Onkohan missään suomalaista sydäntä, jota ei halla sana saisi säpsähtämään? Puhu muukalaiselle pakkasesta kesä-yönä, niin hän joko päätään puistelee uskomatonna tahi korkeintaan kouraan puhaltaa, kylmää muka poistaakseen. Mutta meillä on halla sana pitkän pitkä aave-tarina pettyneistä toiveista, kurjuudesta, viheliäisyydestä, jonka tie päättyy kalman ovelle, joskus rikokseenkin. Halla on meillä peikko, joka kivikalliotakin kulkien on jättänyt siihen jäljet. Ja vuosia kuluu, ennenkuin aika saa ne poiskuluttaneeksi. Vihollista ei ole Suomalainen ikinä pelännyt, mutta suora hän on ja rinta rintaa vastaan hän taistella tahtoo; salaa-väjyvän kanssa hän ei osaa taistella, sitä hän pelkää. Kummakos sitten, jos hän, halla sanan kuultuaan, säpsähtää: ei tiedä, milloin vihollinen on asettunut selän taakse ja ampuu sieltä nuolensa.

Ja tänä yönä oli kova halla.

Kyytiin oli minulle annettu vähäinen tyttö.

-- "Eikö sinun ole kylmä?" kysäsin vähän ajan perästä häneltä. "Aika halla nyt onkin."

-- "Hallapa tuntuu olevan," vastasi tyttö, vetäen lapaset povestansa. Hän jatkoi: "Ei se sentään rukiille enää mahda juuri paljoa, mutta touot ovat vielä arkoja."

Tyttönen näytti minusta vielä niin pieneltä, mutta hänen äänessään asui aika ihmisen totisuus ja vakavuus.

-- "Kuinka vanha sinä olet?" kysäsin.

-- "Mikon päivänä tulee kolmetoista."

Tuo kummastutti minua.

-- "Etkö pelkää takaisin tullessasi näin yösydännä?"

-- "Mitäpäs minä pelkäisin? olenhan jo niin monta kyytiä vienyt."

-- "Oletko talon lapsia?"

-- "Kasvatti minä vaan olen."

-- "Ovatko vanhempasi kuolleet?"

-- "Isä on elossa vielä; sydänmaalla tervaa polttaa."

-- "Entäs äitisi?"

-- "Äitini kuoli silloin köyhänä vuonna."

-- "Nälkäänkö äitisi kuoli?"

-- "Eikä hän niin nälkäänkään kuollut. Viikon sairasti ja sitten kuoli."

Tyttönen puhui yksitoikkoisella, vakavalla äänellään. Ja ympärillä oli kolkko metsä; pimeä oli, niin että tuskin hevosen päätä näkyi. Ilma oli jäistä, mutta kamalan hiljaista: murhamiesihän hiipien kulkee.

-- "Muistatko äitiäsi vielä?"

-- "Miks'enpäs muistaisi? Iso tyttöhän jo olin silloin."

-- "Kerros, kuinka hän kuoli."

-- "Mitäpäs siinä paljon kertomista! Oli näin niinkuin tänään lauantaina. Aamulla minä menin paimeneen naapurin lehmiä ja illalla, kun kotia tulin, seisoi isä minua odottamassa. Tule, tule, sanoi, kyllä nyt taitaa loppu jo olla. Mökissä makasi äiti viimeisillään. Kova jano oli hänellä ollut koko päivän. Ei taida olla maitoa, sanoi äiti. -- Mistäpä sitä maitoa otti siihen aikaan? -- Onko sinun yhtään helpompi? kysyi isä. -- Eikä ole helpompikaan; kyllähän kuolemalla on kovat kourat, mutta sitten tulee helppo. Älä sinä minua itke; itke noita, sanoi hän isälle ja osoitti veljeäni ja minua. Otas, sanoi hän sitten minulle, raamattu ja lue se eilinen paikka. Isä otti valkeata päreesen ja minä luin. Kun olin lopettanut, virkkoi äiti: kyllä _Hän_ murheen pitää. Enempää hän sitten ei puhunutkaan. Vähän ajan perästä kun katsottiin, niin oli hän jo kylmä."

Tyttö vaikeni.

Kuu nousi metsän takaa ja loi hopeata härmään.

-- "Kuinka sitten kävi?"

-- "Kolmen päivän perästä hän sitten haudattiin. Kestikievari otti minut luokseen, ja hyviähän he ovat minulle olleetkin; veli joutui kaupunkiin oppiin. Isä meni sydänmaalle tervaa polttamaan. Juhannuksena kävi hän täällä, huivin toi minulle ja rusinoita."

Ja yhä vaan yksitoikkoisena puheli tyttö: en kuullut värähdystäkään hänen äänessään.

Kuinka hätä ja puute tekee lapsesta pian aika ihmisen, sen saatoin vielä ymmärtää. Mutta kuinka saattoi tyttö olla niin tyytyväinen? ei sanaakaan valitusta, ei moitetta! Ma katsoin tyttöön; suuret mustat silmät olivat niin levolliset, -- ja kumminkin oli hän nyt juuri jutellut tapauksen samallaisen, kuin mikä minut oli syössyt syvälle epätoivoon, ja hän oli lapsi, minä mies. Levollisina katsoivat suuret silmät, -- ja hän oli halla-yönä kyyditsemässä outoa kautta synkän salon ja tiesi, ettei hänellä ole omaa kotia.

-- "Suritko kauan äitiäsi?" kysyin.