Chapter 9

-- "Itkin minä ensin paljonkin, mutta silloin muistui mieleeni... Vaan kas tuossa on Toriseva."

Olin taas tuon kuuluisan järven rannalla, jossa aina mieleeni on muistunut muukalaisen runoilijan sanat:

Sun kauneutees kolkkohon Pysähtyy katse ihamiellä: Kivisten päälle vuorten on Kiviset vuoret syösseet siellä.

Äkkijyrkkänä laskee vuoren seinä parin virstan matkalla röyhyisenä, jylhänä kapeaan järveen, tyyneesen ja mustaan, ja jatkaa siellä kulkuansa yhä alas, yhtyen hopeiseen kuutamo-taivaasen. Ja vesi on järvessä syvää, kerrotaan, hirmuisen syvää, ja siellä kummalliset oudot kalat asuntoaan pitävät. Niitä eivät enää nykyajan ihmiset saa nähdä, mutta vaarin aikoina niitä vielä nähtiin joskus. Ja Juhannus-yönä aina sadan vuoden perästä nousee aave järven pohjasta.

Minä pysäytin hevosen ja äänettönnä katselin Torisevaa.

-- "Tuo on Inkerin kallio," sanoi tyttöni, osoittaen kädellään ulospistävää vuoren laitaa.

-- "Minkätähden sitä Inkerin kallioksi sanotaan?"

-- "Siitähän Inkeri järveen heittihe."

-- "Kukas se Inkeri oli?"

-- "Niin ainakin vanhat ihmiset kertovat; talvi-iltoina äiti vainaja usein jutteli sitä; mummolta sanoi kuulleensa lapsena ollessaan."

-- "Mitäs se oli sitten?"

-- "Tuolla puolen vuoren, sanovat, oli ennen vanhaan suuri kartano elikkä linna semmoinen, jossa suuri ritari asui, ja hänellä oli tytär, Inkeri nimeltään, niin kaunis, niin kaunis, ettei missään ollut niin kaunista. Sulhanen oli hänellä, nuori Lalmanti ritari, josta hän oli pitänyt jo pienestä saakka. Olis häätkin tulleet kohta, mutta syttyi suuri sota Saksanmaalla ja sinne täytyi Lalmantinkin lähteä kuninkaan kanssa; sillä kuningas sanoi, että kaikkien ritarien pitää lähteä sotimaan uskon edestä Turkkilaisia ja murjaaneja vastaan. Tuolla kalliolla he sitten istuivat yhdessä viimeisen illan ja lupasivat olla uskollisia toisillensa. Lalmanti läksi ja oli poissa monta vuotta. Sillä välin tuli heidän taloonsa ruma Eerikki ritari ja kosi Inkeriä; mutta kun ei häntä saanut, niin kirjoitti hän valheellisen kirjeen semmoisen, jossa sanottiin, että Lalmanti muka oli kaatunut sodassa. Kun nyt ensimmäinen sulhanen oli kuollut, niin pakoitettiin Inkeri menemään Eerikki ritarille. Väen vietiin tyttö parka vihille; mutta kun hää-iltana morsianta piti morsiuskamariin saatettaman, niin hän oli kadonnut kokonaan, ei löydetty mistään. Inkeri oli paennut tuolle kalliolle. Siinä istui hän ja katsoi alas Torisevaan, katsoi, katsoi ja itki. Kyyneleet putosivat rotkoon tuonne ja helmiksi muuttuivat, ja siellä ne vielä tänäänkin ovat, mutta sinne ei kukaan voi päästä niitä noutamaan. Kaikki kyyneleet putosivat rotkoon, paitsi yhtä, jonka tuuli kantoi järveen. Se ei helmeksi muuttunutkaan, mutta siitä Vellamon neitonen syntyi. Tämä istahti lumpeen lehdelle kiikkumaan ja lauloi:

"Tule, tule neiti nuori, Tule, Inkeri ihana! Armas ompi Ahdin mailla Olo oiva Aaltolassa; Tääll' on vuoret, kullan vuoret, Tääll' on laaksot, lemmen laaksot, Täält' ei nouda nuodemiehet, Raasta rautaiset ritarit Väen vienoa vihille, Pakon sulhasen sylihin. Tääll' on vuode, puhdas vuode Puhtahalle pulmuselle, Tehty lemmen lehtisistä, Sotkan uuden untuvista; Veden väki, Vellamoiset, Aallotarten armas kansa Sua siinä tuudittavi, Unten maille uuvuttavi. Siitä Koittaret koreat, Päivän tyttäret soreat Kutsuilevat karkeloihin, Lemmen leikin lyöntilöihin.

"Ja sitten nousi järven pintaan suunnaton joukko pieniä Vellamoisia, jotka ulpukoista portaat laittoivat semmoiset aina kallioille saakka ja saattoivat Inkerin alas.

"Silloin oli Juhannus-yö.

"Eipä aikaakaan, niin palasi Lalmanti ritari Saksanmaalta ja kuultuaan morsiamensa hukkuneen ja saatuaan tietää Eerikki ritarin viekkauden, vaati hän Eerikin miekkasille ja tappoi hänet. Hän riensi takaisin muille maille ja sanotaan saaneen surmansa kaukana itäisellä maalla, toisella puolen Arapian korpea. Mutta aina sadan vuoden perästä Juhannus-yönä Lalmanti ritari tulee tänne valkoisen ratsun selässä; hän rientää Inkerin kalliolle, ja sinne Inkerikin nousee Torisevasta Vellamon neitona. Siinä he käsityksin istuvat, kunnes Juhannus-aurinko nousee; silloin he eroavat taas sadaksi vuodeksi. Mutta Eerikki ritari ei ole saanut rauhaa haudassaan: hän samoilee vuorella tuolla ja niin kolkosti vastaa, kun paimenet tältä rannalta sinne huutelevat."

Tyttö vaikeni...

Puolivälissä kalliota ja järven pintaa kasvaa petäjä, moni mutkainen tarupetäjä. Kauan vielä ajattelin: olisikohan tuo voinut estää Inkeriä putoamasta...

Kuu kumotti niin kirkkaasti Inkerin kalliolle; minä laskin katsettani alemmas, nähdäkseni paikkaa, missä Vellamo lumpeen lehdellä oli laulellut; mutta usmaa oli Toriseva ruvennut nostamaan. Järven pintaa ei näkynyt enää; näin vaan, että

Kivisten päälle vuorten on Kiviset vuoret syösseet siellä.

Ja Eerikki ritari rauhatonna vaeltaa vuorella. Miltähän kuuluu rauhattoman haamun huuto, ajattelin. Minä äänsin, ja Eerikki ritari vastasi.

Huh! Tuo oli kamalaa.

* * * * *

-- "Eiköhän tule kylmä?" kuulin tyttöseni viimein sanovan. "Hevonenkin rupeaa jo värisemään."

Me nousimme rattaille. Sääli minun oli tyttöä; ma heitin villavaippani hänen ylitsensä ja otin itse ohjakset.

Pian tulimme kestikievariin.

-- "Suuri kiitos, hyvä herra, paljon kiitoksia," sanoi tyttönen, tultuamme vierastupaan ja pantuaan vaippani tuolin selkämykselle.

Minä käskin valkeata uuniin ja istuin sitten hänen kanssaan lämmittelemään,

-- "Puhaltakoonhan hevonen vähän," sanoi tyttönen, ojentaen pieniä käsiänsä lähemmäs valkeata; "pian lähden takaisin. Paljon nyt kulkee matkustajia, ja huomen-aamulla tulee postikin."

-- "Ei suinkaan sinua tänä yönä enää kyytiin panna?"

-- "Molemmat rengit on kipeinä meillä, isännän täytyy odottaa postia, kukas sitten muuta kyytiä veisi jollen minä? Hollinpito on meillä urakalla: hollimiehiä ei ole. Saanhan huomenna sitten levätä."

Miks'et valittanut, lapsi, miks'et? Moni sinun sijassasi olisi tehnyt niin.

-- "Mikä sinun nimesi on?"

-- "Maija Leena. Äiti vainaja sanoi Lienuksi vaan."

-- "Jäipä puheemme taanoin kesken. Suritko kauan äitiäsi?"

-- "Itkin ensin monta päivää, mutta sitten muistin sen virren, mitä äiti vainaja niin mielellään aina oli laulanut, ja sitten en itkenyt enää."

-- "Mikä se oli?"

-- "Olipahan vaan Virsikirjasta virsi semmoinen."

-- "Laulas, tyttöni, se."

Tyttö katsahti minuun, arveli vähän ja lauloi sitten:

"Hän tietää oikean avun-ajan, Hän toimittaa kaikk' parahin."

Lienu pysähtyi. Hän huomasi äänensä olevan sorroksissa; hän punastui vähän ja äänetönnä katsoi leimuavaan takkaan.

Mutta takkavalkea se loisti nyt niin kirkkaasti harmaille seinille.

Kotvasen kuluttua nousi hän tuolilta.

-- "No kyllä nyt taas tarkenee," sanoi hän. "Jumalan haltuun, herra. Vaan kas kuinka tuo on pitkä," lisäsi hän ja niisti kynttilästä pitkän karren mennessään.

Hän meni ulos. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, auttaakseni häntä hevosta kääntämässä kapealla pihalla, mutta tyttönen oli jo portilla.

-- "Hyvästi!" huusi hän vielä kerran ja katosi hallaiseen usmaan.

* * * * *

Taas olin yksinäni kestikievari-tuvassa, mutta nyt siellä oli valoisa ja lämmin. Lienu oli niistänyt karren kynttilästä ja uuni liehtoi lämmintä.

Kauan vielä istuin uunin ääressä ja ajattelin pientä Lienua, kunnes viimein itsekseni rupesin hyräilemään:

Hän tietää oikean avun ajan.

Tuntui, kuin ei sydän enää olisikaan puoltaan vailla.

Huomenna jatkoin matkaani; mutta määrätön se ei enää ollut: kotiani kuljin.

Aamu oli lämmin ja kaunis. Halla oli tehnyt paljon vahinkoa, mutta kulkeissani V:n kappelin kirkon ohitse, lauloivat siellä ihmiset:

Hän toimittaa kaikk' parahin.

-- "Hallainen maa tarvitsee kyntäjiä," lausuin itsekseni ja riensin kotia.

Rauhaa olin saanut.