Chapter 7

Heti kun olet saanut tämän kirjeen, niin mene kirjakauppaan ja osta mulle eräs kirja, jonka nimeä en minä itsekään tiedä, mutta jotain tuollaista se on; 'Gentilhomme' tai 'Das Gesellschaftsleben,' -- sanalla sanoen osta semmoinen kirja, jossa on hyviä neuvoja seuraelämää varten. Osta se kiiresti ja vielä kiireemmästi lähetä se ystävällesi

_Laurille_.

_P. S._ Ensi kirjeessä laveammalta itsestäni. Älä unohda: 'Gentilhomme' tai jotakin sellaista."

Syystä tai toisesta kirja viipyi kaksi viikkoa, ja näiden kahden viikon aikana oli maisterilla useampiakin kohtauksia, jotka saattoivat hänen suuresti kaipaamaan tuota "Gentilhommea" tai jotakin sellaista. Vaan niistä kertoileminen ehkä väsyttäisi lukijata.

* * * * *

Huolimatta veitikkamaisuudestaan oli Anni helläsydämmisin neitonen maan päällä. Usein sattui niin, että koko talon herrasväki meni illanpuhteella järven yli huvitteleimaan. Maisteri tietysti oli mukana oppilaansa kanssa. Kaikkialla oli hovin tiluksia, ja hovinherra, kuten kunnon isäntä konsanaankin, piti hauskimpana työnään kävellä peltojaan ja niittyjään katsomassa. Hyvällä aviopuolisolla ei voi olla muuta kuin myötätuntoisuutta miehensä kanssa: peltoja ja niittyjä rakasti rouvakin katsella. Niinpä kävikin usein noilla mainituilla huvimatkoilla, että pappa tarjosi mammalle kätensä, ja niin he menivät. Lauri, Anni ja Annin veli jäivät kolmen kesken, mutta maisterin johdolla oli pojasta tullut uuttera kasvien tutkija: hänkin katosi metsään hakemaan harvinaisempia kasveja, -- ja niin jäivät Anni ja Lauri yksikseen. Silloin he istahtivat jollekin kauniille paikalle.

-- "Kertokaa, maisteri, nyt jotakin."

-- "Mitäpä minä osaisin kertoa?"

-- "Noin te aina sanotte, mutta kun kerran vaan pääsette alkuun, niin sitten kerrotte niin kauniisti."

-- "Te luulette?"

-- "Ihan totta." Ja Anni katsoi suurilla silmillään Lauriin niin vilpittömästi ja pyytämällä, että olisipa ollut hyvin kova sydän sillä, joka olisi voinut kieltää.

Lauri kertoi, ja hän sitä osasikin tehdä. Milloin otti hän puheeksi luonnontieteiden suuren edistymisen, hän jutteli milloin tähtitieteestä, milloin kemiasta, milloin taas runoudesta. Hän puhui aina kernaasti Shakespearen Hamletista, tuosta kohtalon vainoamasta, joka on kutsunut hautain maailmasta yllykettä kostolleen, jota huutaa hänen isänsä veri; Hamletista, joka aina vain epäilee, jonka innollinen puhkuaminen raukenee ja mieli ei kykene työhön; Hamletista, joka näkee _kohtalon_ joka paikassa, arvellen: mikä huomenna tapahtuu, ei tapahdu tänään.

Hän ei ollut kaunopuhelias, Lauri maisteri, hän istui hiljaa asemillaan, viuhtomatta, vauhtomatta, mutta ääni se oli niin soinnukasta, niin sydämmen pohjasta lähtenyttä, ja silmissä paloi innostuksen tuli. Ja Anni kuunteli häntä hartaasti, innostuen hänen kanssaan, heltyen hänen kanssaan. Tuolloin, kuullessaan Laurin puhetta, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, Lauri oli hänen mielestänsä jotain tavallista enempi, ja usein Annissa arkana heräsi ajatus, olla usein, hyvin usein Laurin kaltaisen olennon luona, hyyristyä hänen syliinsä myrskyssä ja iloita hänen kanssaan silloin kuin sydän tuntee rauhaa, onnea, voimatta selittää syytä siihen. Mutta kun oli nuoria neitosia samassa seurassa, silloin oli hän jälleen entinen huimapäinen Anni, jossa Laurin neuvottomuus isoissa seuroissa herätti sanomatonta iloa.

* * * * *

Olipa taaskin kaunis aamu. Lauri meni ulos kävelylle, mukana nyt, niinkuin ainakin, piirustusvihkonsa. Mutta ihmeellistä! Sen koommin kuin kuva Annista ja kyyhkysestä oli valmistunut, oli Lauri piirustanut useampia muitakin, mutta kaikkiin niihin kuvasi hän ehdottomastikin joko Annin ja kyyhkysen tai kyyhkysen ja Annin. Niin kävi tänäkin aamuna. Tultuaan metsään ohjasi hän askeleensa -- tietämättänsä, sehän on arvattava -- sille paikalle, jossa hän ensi kerran oli kohdannut Annin. Hän istahti sen kiven juurelle, jolla Anni oli seisonut silloin, ja -- tämäkin tietysti tapahtui hänen tietämättänsä, aivan kuin romaaneissa on tavallista. Siinä hän otti esille piirustusvihkonsa, ja rupesi piirustamaan, päästäen huolimattomasti kynän kulkemaan paperilla. Kului tuokio, niin ilmausi paperille järvi, järvelle ruuhi, pienonen tietysti, ruuhen perälle neitonen, Anni tietysti. Jo ilmautui osa kyyhkystäkin olalle, mutta nyt vasta rupesi maisteri ajattelemaan, sopiiko muka kyyhkystä nyt tuohonkin panna. "Kenties olisi sentään parempi, jos laittaisi oravan, kesyn oravan; niin, mutta..."

Ja hän ajatteli, kumpiko olisi luonnollisempi, oravako vai kyyhkynen. Ties kuinka kauan hän olisi siinä istunut, jollei häntä olisi keskeyttänyt heleä ääni hänen takanaan.

-- "Miks'ette jatka eidyllistä kuvaanne?"

Herran tähden: Annihan se oli! Hän oli hiljaa hiipinyt luokse ja katsellut olan ylitse maisterin työtä.

-- "Miks'ette jatka?" kysyi Anni toistamiseen.

-- "Siks' että te niin äkkiä..."

-- "Häiritsin teitä, niinkö?"

-- "Ette millään muotoa, mutta..."

-- "Ketä olette tahtoneet piirustaa tuohon?"

-- "Tahtonutko? Eikö se ole onnistunut? Ettekö tunne, kuka ruuhessa istuu? Malttakaas! Pari piirrettä vielä. Kas näin. Tunnetteko nyt?"

Anni punastui.

-- "Kuka teille on antanut luvan piirustella minun muotokuviani?" sanoi hän hyvin äkäisenä.

Voi neitosia, voi ihmeellisiä olentoja! Kun sattumalta, äkkiä kosketat heidän herkkään hermoonsa, sanot heille jotakin miellyttäväistä, jonka äkkinäisyys estää heidät kohta vastausta löytämästä, niin he joko itkevät tahi ovat suuttuvinansa!

Säikähtäneenä vakuutti Lauri:

-- "Tuhannesti anteeksi, neiti: minä en tiennyt tämän olevan teidän mieltänne vastoin. Minä vakuutan, ett'en tästä puolin enää kertaakaan sitä tee."

Lauri parkaa! Hän oli niin viaton vielä. Kaikesta näkyi, ettei hän vielä ollut lukenut Gentilhommea tai jotakin sellaista. Gentilhomme ei olisi puhunut noin vilpittömästi.

Vähäinen harmin, nimittäin oikean harmin, väre lehahti Annin kasvoilla.

-- "Sallitteko minun edes säilyttää tämän kuvan itselleni?" kysyi vilpitön Lauri.

-- "En."

-- "Minä revin sen siis rikki. Tahdotteko sitä?"

-- "En."

-- "Mutta kuinkas sitten?"

-- "Antakaa minulle tuo lehti."

-- "Kuinka?"

-- "Luonnollisesti siten, että repäisette sen irti vihostanne ja annatte minulle."

-- "Mutta, neitini..."

-- "Mutta, herrani, tahdotteko taas suututtaa minua?" ja pieni jalka yritti polkea pienen lemmikin, joka sattui olemaan sen kohdalla.

-- "Taivas varjelkoon!"

Ja Anni sai mitä oli tahtonut. Hän kumartui, otti tuon korean lemmikin ja tarjosi sen ääneti Laurille, joka otti sen yhtä ääneti vastaan.

-- "Mitäs tämä nyt merkitsee?" arveli Lauri itseksensä. "Ensin suututaan kuvasta ja sitten se otetaan ja pannaan koreasti povelle ja sitten annetaan lemmikki. Hiis! Eiköhän tuommoisesta olisi selitystä Gentilhommessa?"

He läksivät kulkemaan kotiapäin.

Anni oli suutuksissaan koko matkan, hän puhuikin koko matkan selvällä suuttumuksen äänellä. Hän rupesi kyselemään, oliko Laari jo kauan harjoitellut piirustusta; ilmoitti sitten itsellään olevan suuren halun oppia piirustamaan ja lopuksi, aina vaan suuttuneella äänellä, kysäsi:

-- "Tahtoisitteko ruveta opettamaan minulle piirustusta?"

-- "Teillekö!"

-- "No onko se niin ihmeellistä?"

-- "Ei suinkaan."

-- "Tahdotteko, minä kysyn?"

-- "Vallan kernaasti."

He olivat juuri tulleet päärakennuksen portaiden kohdalle.

-- "Alkakaamme jo tänään," sanoi Anni.

-- "Niinkuin käskette."

-- "Nyt juuri, käykäämme saliin."

-- "Suokaa anteeksi, nyt en voi; Kaarlo veljenne odottaa minua. Meidän pitää lukea."

-- "Miks'ei hän saata mennä kukkia hakemaan?"

-- "Meidän pitää ensin tutkia eilen kootut kukat?"

-- "Tutkikaa illalla vasta."

-- "Ne näivettyvät siksi."

-- "Herran tähden, kuinka olette itsepäinen!"

-- "Suokaa anteeksi, minä vaan tiedän velvollisuuteni," vastasi Lauri vakaasti.

-- "No niin, minä ymmärrän sen," lausui Anni sulattavalla äänellä, leppyneenä. "Mutta sitten eikö niin?" liitti hän, ojentaen Laurille kättä.

-- "Heti kuin olemme lopettaneet."

Lauri meni oppilaansa luo.

Taivas, sitä kukkain paljoutta, minkä poika oli koonnut eilen! Niitä tutkiessahan menee pari tuntia! Mutta onneksi olivat useimmat jo ennättäneet näivettyä. Tuoreet tutkittiin, siihen kului puoli tuntia, joka maisterista tuntui iankaikkisuudelle. Hän istui rauhatonna, teroittaen valmiiksi kaksi lyijykynää.

-- "Maisteri," sanoi Kaarlo, "tästä kukasta en voi saada selkoa, se näkyy olevan _cruciferi_."

-- "Ai, se on hyvin vaikea _cruciferi_; menehän nyt hakemaan muitakin samallaisia, niin tutkimme ne yhdessä."

Kaarlo meni kukkia hakemaan, mutta pian palasi hän jälleen.

-- "Maisteri, tässä tuli teille kirja ristisiteessä."

Se oli -- "Gentilhomme," tuo kauan ikävällä odoteltu Gentilhomme, mutta nyt ei Lauri olisi malttanut ruveta lukemaan oman veljensäkään kirjettä, niin kiire oli hänellä.

Anni odotti häntä, ja odottaessaan oli myöskin teroittanut valmiiksi kaksi lyijykynää.

* * * * *

Anni oli hyvin ahkera oppilas ja edistyi hyvin, vaikka hän joskus, harmissaan onnistumattomasta piirteestä, repäsi koko lehden tuhansiin palasiin.

-- "Mitäs varten te nyt repäsitte sen?" sanoi Lauri silloin aivan tyyneesti.

-- "Mitä vasten! Minua harmittaa, kun ei saa, mitä tahtoo."

-- "Maailma ei olisikaan maailma, jos täällä kaikki saisi heti paikalla ilman mitään vaivaa."

-- "Mikäs se sitten olisi?"

-- "Onnen taivas."

-- "Hm."

Ja Anni piirusti jälleen tyyneenä.

Jos oli oppilas hyvin innollinen, niin ei opettajakaan ollut vähemmin innollinen. Ja tuo molemmanpuolinen into kasvoi päivä päivältä.

Entäs "Gentilhomme?"

Laurilta oli suurissa määrin kadonnut halu saamaan Gentilhommen viisaita neuvoja. Hän selaili sitä kumminkin joskus. Muun muassa sai hän tietää, että gentilhomme, astuessaan ulkona naisten luokse, ei ainoastaan ota hattua päästänsä, vaan pitää sitä kädessään, kunnes naiset pyytävät hänen panemaan sen jälleen päähän.

-- "Jospa koettaisi," arveli hän.

Sattui kerran olemaan vieraita heillä, neitosia suuri joukko. Lauri kutsuttiin puistoon, jossa immet istuivat. Hän meni ja tultuaan heidän luokseen teki kuin gentilhomme. Annia ei ollut siinä. Puhe alkoi kauniista ilmasta ja loppui pahaan ilmaan, ja alkoi jälleen kauniista j.n.e. Annin tultua muuttui puheen-aine vilkkaaksi, huvittavaksi. Mutta aina vaan piti Lauri hattua kädessään -- uskollisena Gentilhommen seuraajana. Hän rupesi jo vähitellen pitkästymään paljain-päin-oloon. Hän nosti hattuansa, päähän pannakseen, vaan laski sen jälleen alas.

-- "Mikäs teillä nyt on?" kysäsi viimein Anni.

-- "Kuinka niin?"

-- "Miksi olette paljain päin, vaikka aurinko paahtaa niin sanomattomasti? Miks'ette pane hattua päähänne?"

-- "Teidän luvallanne," virkkoi opettelevainen Gentilhomme ja teki kuin oli käsketty.

-- "Kuinka? Ha-ha-ha!" helähti Anni nauramaan. "Mistä saakka te olette ruvenneet seuraamaan joutavan päiväisiä etiketin sääntöjä? Minä en ainakaan niitä siedä, ja pahimpia vihollisiani ovat hienot gentilhommet."

-- "Gentilh...?" kysäsi Lauri, arvellen itsekseen: "tietäisikö hän minun lukeneen tuota kirja-repaletta?"

Vieraiden kesken nousi väittelyä etiketin tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta, ja sillä välin maisteri mitään virkkamatta riensi kamariinsa, jonka uuni pian oli täynnä revityn Gentilhommen palasia. Ja ensi yönä nousi sakea savu piharakennuksen uuninpiipusta: koko Gentilhomme haihtui hiljaiseen yön ilmaan.

-- "Minä en tahdo olla hänen vihollisensa." oli Lauri arvellut, sytyttäessään paperiroviotansa.

* * * * *

Mutta kesä kuluu. Elokuu on jo puolessa, ja loppuhunsa juoksee kesäinen tarina.

Jos joku lukijoista paheksuu sitä, etten ole mitään puhunut Annin vanhemmista, niin pyydän heidän muistamaan, että vanhemmat, joilla on jo tyttäriä, tuommoisia kesäisiä kukka-olentoja, kuuluvat syksypuoleen, ja niihin ei kesäinen tarina ulotu.

Piirustustunnit tulivat viimein Annille ja Laurille joksikin välttämättömän tarpeelliseksi asiaksi. Sunnuntait olivat heistä ikävimpiä päiviä, sillä silloin ei piirustettu.

Oliko Annissa herännyt niin sanomattoman suuri piirustamisen into?

En tiedä varmaan. Mutta yksinänsä hän ei piirustanut koskaan, aina piti Laurin olla ohjaamassa. Ja sitä paitsi oli hänen niin peräti hauskaa haastella Laurin kanssa kaikellaisista asioista ja kuulla hänen huvittavia puheitaan. Lauri kertoili taiteen historiasta kertoi Titianista, Rafaelista, kertoi yksinkertaisella tavallaan, mutta lämpimästi, innostunein katsein. Taiteesta Lauri ei voinut kauan puhua, kääntämättä puhettansa kansalliseen taiteesen, ja voi kuinka kauniisti hän siitä puhui! Usein silloin luisui kynä hiljaa, huomaamatta Annin kädestä; hän kuunteli hartaasti, kauniin silmin lakkaamatta katsoen puhujaan. Ja yhä useammin nousi hänen mieleensä ajatus, saada olla usein, hyvin usein Laurin kaltaisen olennon rinnalla, iloita, innostua hänen kanssaan, ja niin luottavaisena hyyristyä hänen rintaansa vasten, kun myrsky käy ja ukkonen pauhaa. Mutta ei! Lauri seisoi hänen mielestänsä liian korkealla hänestä, ja sitä paitsi: mitä sanoo isä? Harvemmin ja harvemmin kajahteli metsä Annin iloisista lauluista; usein aamulla jäivät siivekkäät ystävät unhotuksiin: Annin oli mieluista uinailla olennosta, johon voisi täydellä luottamuksella kiintyä.

Lauri oli muuttunut hänkin. Samassa määrässä kuin Annin rajuus väheni, väheni Laurin ujous. Usein hän piirustustunnilla ihaili kaunista oppilastansa, joka tuossa niin uutterana piirteli, niin lapsellisen totisena. Keskusteluissaan Annin kanssa oli hän tullut huomaamaan hänen puhtaan sydämmensä. Annin vilkkaus oli hänestä vaan "keväisen virvoittavia tuulahduksia keskellä elämän syksyistä kolkkoutta," niinkuin Lauri itsekseen sanoi. Ja tuon tuostakin arveli Lauri, kuinka hauska olisi usein, hyvin usein nauttia noita tuulahduksia, imeä niistä jälleen uutta virkeyttä uupuneesen mieleen. Mutta ei! Anni oli korkeammalla asemalla kuin hän, ja sitä paitsi: mitä sanoo Annin isä?

Mitä Annin äitiin tulee, niin oli Lauri hänen kultapoikansa, sen tiesi Lauri. Senvuoksi he eivät ollenkaan kysyneet: mitä sanoo äiti? He olivat vain epätiedossa siitä, mitä isä sanoisi.

Erään kerran oli Anni piirustanut veneen, joka teloillansa seisoo järven rannalla. Illemmalla olivat kaikki puutarhassa teetä juomassa. Anni toi piirustuksensa, joka oli hänen mielestänsä onnistunut paremmin kuin muut, ja näytti sitä isälle.

-- "Hm," sanoi isä, "varsin somasti tehty, kunnia opettajallesi! Mutta," lisäsi hän, naurahtaen: "tiedätkös mitä tämä oikeastaan merkitsee?"

-- "Mitäs se merkitsee?"

-- "Kuvan alle sopisi kirjoittaa":

"Vesille venosen mieli tervatuiltakin teloilta."

-- "Ai; kuinka kaunista!" huudahti Anni, ja paikalla oli kaunis lause kuvan alle kirjoitettu.

-- "Onpa tuohon vielä jatkoakin," nauroi isä ja katsahti maisteriin, joka oli kuin tulisilla hiilillä.

-- "Jatkakaa isä."

-- "Tahdotko?"

-- "Minä pyydän."

Isä nousi, lähestyi tytärtänsä ja nipistäen häntä poskesta sanoi: se kuuluu näin:

"Neidon mieli miehelähän kultaisestakin kodista."

Sen sanottuaan meni isä pois. Anni punastui ja painoi päänsä äidin syliin. -- Tuo kuva oli maisterista milt'ei kauniimpi kuin kyyhkyskuva.

* * * * *

Oli elokuun 31:s päivä. Anni ja Lauri tulivat saliin piirustustunnille. Ensi kertaa ei Anni uskaltanut katsoa Lauria silmiin, hän oli hämillänsä aivan kuin Laurikin.

Kuva, jota Annin nyt oli piirustaminen esitti nuorta naista kutomassa.

Kauan oli kumpainenkin ääneti.

-- "Mitä ajattelette maisteri?"

-- "Muistuu mieleeni Schillerin lause, katsoessani tuota kuvaa."

-- "Mikä niin?"

-- "Tämä":

"Kunnia naisten! he kutovat meille Taivahan ruusuja elomme teille."

-- "Min'en ymmärrä," sanoi Anni, vaikka ymmärsi vallan hyvin.

Taas äänettömyys.

-- "Voi, voi kuin tuo paikka on vaikea!" sanoi jälleen Anni. "Auttakaa minua, maisteri! Ottakaa kädestäni kiinni ja taivuttakaa sitä tekemään tuo vaikea kohta."

Lauri istahti hänen viereensä, ja hänestä tuntui niin omituiselta, niin ihanan omituiselta.

-- "Kas niin, tuossa on käteni teille," sanoi Anni.

-- "Kätennekö minulle?" kysäsi maisteri ja katsahti kahteen taivaasen.

-- "Niin juuri. Miksi niin kummallisesti katsotte minuun?" vastasi Anni, ja ruusupilviä näkyi ympäri taivasten rantoja.

Lauri otti Annia kädestä. Taivas, sitä sähkövirtaa, mikä nyt virtailemaan Laurin suonissa! Hän piti kauan kädestä kiinni.

-- "Miks'ette opeta mua piirustamaan?"

-- "Siks'että, siks'että..." hän ei saanut muuta sanotuksi, sillä, näettehän, tuo sähkövirta...

Viimein joutui hän niin kokonaan tunteittensa valtaan, ettei muistanut mitä teki. Hän nosti tuon kauniin, pehmosen käden ja suuteli sitä kerran, kaksi ja vielä monta kertaa.

-- "Herra!" huudahti Anni, "mitä tämä merkitsee?" Lauri ei laskenut häntä.

-- "Tahdotko," kuiskasi hän, "tahdotko kutoa taivahan ruusuja elämäni tielle?"

-- "Päästä, Lauri, sinä olet niin liian runollinen tänään," sanoi Anni, riuhtasihe irti ja juoksi ovelle. Pysähtyen siellä, kääntyi hän maisteriin ja entisellä veitikkamaisuudellaan sanoi:

-- "Enemmin runoa, Lauriseni! Luulenpa, että minäkin sain runonhengen."

-- "Oi, virka," lausueli Lauri innoissansa, "Sä kiellätkö pyyntöni, kiellätkö sen?"

-- "Sun pyyntöäs? ... en!"

-- "Sen tahdot siis täyttää!"

-- "Siltä se näyttää," liitti Anni ja juoksi ilmoittamaan papalle ja mammalle uutista, jota pappa ja mamma jo kauan olivat odottaneet.

* * * * *

Huomenna...

Mutta huomenna oli jo syyskuun 1 päivä, ja kesäinen tarina ei kerro syksyn ajoista.

KESÄKYLVYILTÄ.

Kun tulee kesä, niin silloin Helsinkiläiset, kuka vaan voi, kiirehtivät maalle -- terveyttä hakemaan, sillä kaupungin kuumuus, pöly ja tomu on niin hankalata, vahingollista. Maalla taas arvellaan toisin: nyt tulee kesä, pitää mennä Helsinkiin -- terveyttä hakemaan, siellähän on höyrykaapit, massagit, puolikylvyt, kokokylvyt, dushit, istuinkylvyt, jalkakylvyt, hikikylvyt ja -- taivas tiesi mitä kaikkea.

Jos siis herra Rikkinen, rikas maatilan omistaja Sortavalan tienoilta, tuli nuoren Amelie rouvansa kanssa Helsinkiin, ja jos herra Nikkisien, rikas maatilan omistaja Porin tienoilta, tuli nuoren Emelie rouvansa kanssa Helsinkiin, -- niin siinä ei ole mitään kummallista, sillä kumpaisellakin oli silmämääränä: "Jolla raitis ruumis on, terveys kanss' hyvä" j.n.e.

Herrat Nikkinen ja Rikkinen olivat olleet koulutovereita, hyviä ystäviä, mutta, niinkuin usein tapahtuu, olivat he eronneet eri haaroille, muistellen tosin toisiaan, mutta tietoja toisistansa saamatta. Sortavalan ja Porin väli onkin jota kuinkin pitkä ja hankalakin, ennenkuin kaikki aikeissa olevat emä- ja haararadat meidän maassa alkavat siunatun vaikutuksensa. Toisistansa mitään tietämättä jo kymmeneen vuoteen, olivat he kumpikin rouvansa kanssa tulleet Helsinkiin.

Muutamia päiviä Helsinkiin tulonsa jälkeen istui herra Nikkinen kylpylän salissa, odotellen vuoroansa ja sillä välin lukien sanomalehteä. Kotvasen kuluttua tuli sinne herra Rikkinenkin. Hän istui, ympärilleen katsahtamatta, toisen pöydän ääreen ja, odottaessaan vuoroansa, rupesi hänkin lukemaan sanomalehteä.

Kului vähän aikaa, niin tuli matami ilmoittamaan, että nyt pääsee kylpemään herra ... kas niin, hän oli unohtanut, kummanko vuoro olisi ensin Nikkisenkö vai Rikkisenkö. Asia on nimittäin se, että joka kylpymatamilla on määrätyt alituiset kylpyvieraansa, ja Rikkinen sekä Nikkinen sattuivat saamaan saman, tietysti itse siitä vielä mitään tietämättä. Matami sekoitti nuo niin läheiset nimet ja oli kotvan aikaa neuvotonna, mutta pian hän keksi keinon. Hän lausui kovaa:

-- "Nyt on amme valmiina, herra ... hm ... ikkinen."

-- "Jaha! Jaha!" vastasi salista yhtä haavaa kaksi henkeä, jotka myös samalla kiiruhtivat ovea kohti käytävään ja sieltä ammehuoneesen.

-- "Suokaa anteeksi," sanoi Rikkinen, kummastellen toisen röyhkeyttä. (Hän ei vielä tuntenut ystäväänsä). "Minun on vuoroni."

-- "Ei mitään anteeksi pyytämistä," vastasi Nikkinen, "mutta minunpa vuoroni nyt onkin."

-- "Ei suinkaan; sanoihan matami selvään minua nimeni."

-- "Mikäs teidän nimenne sitten on?"

-- "Rikkinen."

-- "Mitä?!"

-- "Rikkinen se on, teidän palvelukseksenne. Entäs teidän?"

-- "Nikkinen."

-- "Mitä?!"

-- "Nikkinen se on, teidän palveluksenne."

Ja kaksi -ikkistä katselivat toisiinsa tarkasti.

-- "No, koira vieköön, sinäkös se olet?" huudahti viimein Rikkinen.

-- "Ihan oikein, mutta jollet sinäkin ole sinä, niin annan sormen kädestäni!"

-- "Ystäväni armas!"

-- "Oma viljon veljyeni!"

Ja kaksi -ikkistä syleilivät toisiaan.

-- "Kuinka ihmeellisesti olemme tulleet yhteen näin monen vuoden perästä?" lausui Nikkinen. "En luullut Porista lähtiessäni saavani täällä niin suurta iloa. Kuinka ihmeellistä!"

-- "Ihmeellistä," arveli Rikkinen. "Sinä tulet Porista, minä Sortavalasta."

-- "Mutta kerro, veliseni, kerro..."

-- "Anteeksi, hyvät herrat," virkkoi matami. "Paljo kylpyvieraita on odottamassa minua. Ettekö suvaitsisi kylpeä pikemmin?"

-- "Matami kulta," sanoi Nikkinen, "menkää, menkää ja pitäkää huolta muista, kyllä minä itse valelen ystävääni."

-- "Kukas teitä sitten valelee?"

-- "Minä, minä, arvattavasti minä," lausui Rikkinen.

Matami meni nauraen pois. Ystävykset jäivät kahden kesken. Ja kylpymatami ei ole kuuna päivänä niin hartaasta kädestä valellut kylpyvierasta, kuin nyt Nikkinen Rikkistä ja Rikkinen Nikkistä.

-- "Veliseni," virkkoi Nikkinen, sittenkuin kumpikin oli tarpeeksensa valellut ja valeltu. "Tohtorin määräystä myöten pitää nyt kävellä kokonainen tunti. Emmekö menisi Alppilaan? Sinne on pari virstaa, takaisin toinen mokoma, siinähän saisimme jutella yhtä ja toista."

-- "Sehän sopii vallan hyvin."

Ystävät läksivät astumaan Alppilaan päin.

-- "Paha juttu, kun tohtori on kieltänyt tupakkaa polttamasta," arveli toinen vähän ajan kuluttua.

-- "Hyvin se on paha."

-- "Minä arvelen kumminkin, ettei kelpo sikari juuri mitään vaaraa tekisi. Minulla taitaa vielä olla mukana matkaltani muutamia."

-- "Taitaapa minullakin vielä olla pari kappaletta."

Molemmat ottivat taskustansa sikarikotelot, jotka kummallakin olivat täynnä kelpo havannoja. Sikarit pantiin tulelle ja käsi kädessä astuivat ystävykset, vilkkaasti puhellen keskenänsä.

-- "Ystäväni Nikkinen!" sanoi toinen kotvasen kuluttua.

-- "Ystäväni Rikkinen!"

-- "Tiedäs, mitä ajattelen?"

-- "Melkeinpä arvaan. Sinun mielestäsi matka kai tuntunee pitkältä näin jalan astua."

-- "Aivan niin. Mitäpäs jos otamme hevosen?"

-- "Entäs tohtorin käskyt?"

-- "Mutta onhan niitä vielä aikaa seurata; ystäväänsä ei tapaa kymmenen vuoden perästä joka päivä."

-- "Samaa minäkin, ystäväni Rikkinen."

-- "Ei siis muuta kuin: isvossikka!"

Ei viipynyt montakaan minuutia, niin istuivat -ikkiset Alpin verandalla, viinilasit edessä.

-- "Vai niin, vai niin," virkkoi Nikkinen ja löi ystävätänsä olalle, "vai olet sinäkin siis nainut! No, ei muuta kuin morjens! Ollos onnellinen, niinkuin lauletaan Preciosassa."

-- "Kiitos; samaa sulle! Kuinka olet tyytyväinen avioliittoosi?"

-- "Älä, veliseni, kyselekään! Nyt minä vasta oikein elämätä nautin, onnea nautin, autuutta nautin. Minun Amelieni se vasta enkeli on: hiljainen, lempeä -- ja kuinka hän rakastaa minua! Ajatteles, eikös tuo ole ihanata, kun tulet kotia, niin sulla on tuommoinen pikkarainen mustasilmä vastassa. Se tulee ovella jo luoksesi, suikkaa suuta ja sanoo: armaani, kultaseni..."

-- "Niin juuri: armaani, kultaseni, miksis viivyit kauan ulkon'?"

-- "Niin lempeästi, niin hiiden lempeästi! Entäs sitten, kun mieli tekee uutta hattua tai parasollia ja niin edespäin, niin voi vietävä kuinka kauniisti hän pyytää! Olispa peto, joka kieltäisi. -- Ei, veikkoni, toista on nainen miehen elämä, toista. Vaan kuinka on sinun laitasi?"

-- "Aivan sama. Sanon kuin ennen muinoin Väinämöinen: kaikkea mies katuu, vaan ei nuorra naimistaan. Enkeli on minunkin Emelieni. Ja niin hellä niin hellä! Kun joskus tuhmuudessani satun kieltämään häneltä jotakin, niin hän rupeaa itkemään, ja kyyneleitä valuu silloin silmistä..."

-- "Onko ne mustat?"