Chapter 6

Tuommoisessa tilassa en ollut ensi kertaa. Usein olen seisonut kuolinvuoteen vieressä, nähnyt useain kuolintuskat, painanut monen silmät kiinni. Minua ovat liikuttaneet sairaan kärsimiset ja vaivat; mutta nähtyäni niiden loppuneen kalman unessa, olen levollisena aina lausunut itsekseni: "Nythän on _kaikki_ lopussa. Hän _oli_, häntä _ei ole_ enää"... Mutta toisin oli nyt. Min'en voinut irroittaa kättäni vainajan kädestä, en kääntää silmiäni pois hänen kasvoistansa, joille _oli_ jäänyt tuo hymy, ja nyt ensi kertaa pyrki huulilleni kysymys: "Virka, vainaja, mitä näet nyt?"

Surun sortamana oli äiti laskeunut tuolille vuoteen ääreen. Pastori istahti hänen viereensä. Vasemmalla kädellään hän syleili vaimoaan, oikealla silitteli hänen armaita suortuviansa.

-- "Tallellahan on!" virkki viimein pastori.

Kului hetkinen... Äiti nosti silmänsä ylös, pyyhkäsi pois kyynelensä ja toisti:

-- "Tallellahan on!"

Vait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin kanarianlintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle; lauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan unohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat yhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan. Lännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin kasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai syömmeeni sykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin silmässäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä oleessa silmässäni, ja nyt -- ensi kertaa kakskymmenvuotisten riitain ja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin minäkin:

-- "Tallellahan on!"

KESÄINEN TARINA.

Päivä oli kovin helteinen, se paistoi koko terältä, eipä ihmekään siis, että koko luonto oli kuin uneen uupunut. Pilviä, ei valkoisiakaan hattaroita, jaksanut kohota taivaalle, linnut eivät laulaneet, eivät äännelleetkään, liikkunut ei lehtikään puussa, tuskinpa haavankaan. Keltainen maantie yksin ei saanut maata. Mäeltä laskivat alas rattaat, kolisten kovalla hiekalla. Kolinasta heräsi lintu oksalla, jänis pensaan takaa hyppäsi maantien poikki korvat sojossa, pari hiekkajyvää sinkosi pyöristä tienviereiseen lammikkoon; se röyhelsihe tuokioksi, vaan pian oli sen pinta jälleen tyyni, pian oli jänis pensaan takana taaskin rauhassa, lintu painanut päänsä siiven alle: rattaat olivat kaukana, ne nousivat tuolla verkalleen ylös mäkeä.

Lähdemme seuraamaan rattaita.

Niillä istui nuori mies ajatuksissaan. Mitä hän mietti, sitä ei niin varmaan tiedä, mutta monenlaista hän vaan näkyi miettivän. Hevonen juoksi joutuisaan.

-- "Mitäs sitä elukkatasi rääkkäät?" sanoi herra; "ennätetään tässä vähemmälläkin. Anna käydä!"

Kyytipoika katsahti kiitollisena herraan ja pysäytti juoksun. Hiljaa kulkivat rattaat. Aurinko paahtoi jälleen, rattaiden ritinä se oli niin yksipuolista, aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa. Hevonen kulki puolitorkuksissa, kyytipoika oli koko torkuksissa. Äkkiä äänsi herra:

-- "Ei tässä nyt makaamaan ruveta maantielle. Anna jaosta!"

Kyytipoika käski hevostaan; tämä puisteli vähän päätään ja läksi jolkottamaan. Jott'ei torkku taaskin valtaa saisi, rupesi kyytipoika ensin hyräilemään, koroittaen hyräilyänsä vähitellen lauluksi. Eikä ollutkaan hänen laulunsa pelkkiä "rekiviisuja"; yksinkertainen se oli, mutta sisälsi niin paljon totuutta, että se olisi antanut aihetta paksulle filosofilliselle teokselle. Poika lauloi:

"Makkarass' on kaksi päätä: Toinen pää ja toinen pää."

Laulettuaan sen kerran, lauloi hän sen vielä kerran ja sitten vielä monta kertaa, niin että tuo ajatuksiinsa vaipunut herrakin rupesi kuuntelemaan sitä. Ja mitä enemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmin hän huomasi laulun totuuden. Mitä tarkemmin hän ajatteli omaa elämäänsä ja tilaansa, sitä selvemmin huomasi hän, että makkarass' on kaksi päätä: toinen pää ja toinen pää.

Hän oli nuori maisteri, tiedonhalukas, oli päättänyt lukea yliopistossa, -- siinä toinen pää. Mutta varat loppuivat, maaseudulla oli kelpo kotiopettajan paikka tarjona, sinne hän nyt meni varoja hankkimaan, -- siinä toinen pää.

Hän oli oppinut ja taitava, hän tulee siis toimeen uudessa virassaan, -- siinä toinen pää; mutta hän ei ole ylhäisissä seuroissa ollut ja semmoisiin hän nyt oli menossa; mitenkä hän tulee toimeen siellä? -- siinä jälleen toinen pää.

Ja tämä viimeksi mainittu seikka huoletti maisteria kaikista enimmin. Talo, johon hän nyt menee, on hänelle umpi outo. Isäntäväki on ylhäistä herrasväkeä, aristokraatillista. Isäntä itse kuuluu olevan suora mies, emäntä vanha hyvä-sydämminen rouva, -- heidän kanssaan siis pian perehtyy; oppilaansa kanssa, joka oli 13-vuotias poika, hän kohta tulee tuttavaksi. Siltä puolen siis asia suoritettu. Mutta sitten kuuluu talossa olevan tytär, kaunis ja nuori, oleskellut ulkomailla... Mitenkäs maisteri hänen kanssaan tulee toimeen? Sitten kuuluu heillä käyvän paljo vieraita, niiden joukossa tietysti runsas määrä nuoria neitosia -- siinä tulee seurustelemiset, siinä leikit, siinä monet muut semmoiset, joista maisteri kernaasti olisi poissa, mutta sehän ei sovi, joukkoon täytyy mennä. Ja hiis! Siinä sitten satut sanomaan sanan vähän toisapäin kuin olla pitäisi, siitä he sitten nauravat ja... Mutta mitäpäs minä heidän nauruistaan? Olen semmoinen kuin olen, teen tehtäväni rehellisesti; vähät minä ihmisten naurusta...

Tuolla tavalla hän aina lohdutteli itseään, mutta yhä suuremmalla voimalla tunkivat entiset ajatukset jälleen esiin. Uudet olot ... uudet toimet ... uudet seurat ... uudet ... hm... Ja maisteri tunsi tuossa sydämmen alla semmoista kummallista puristusta. Hän sytytti papirossin, mutta se vaan pahensi asiata. Oikein rupesi vatsaa kivistämään, ei juuri kivistämään, mutta se tuntui vaan niin kummalliselta, ja yhä kummallisemmalta se tuntui, kuta lähemmäs tultiin kestikievaria. Siitä ei enää ole kuin pyssyn kantama siihen hoviin, johon hänen matkansa piti. Voi jos olisi vielä edes parinkaan peninkulman päässä, niin ennättäisi vielä oikein tarkasti miettiä! Niin ajatteli maisteri, mutta sitten johtui hänelle taas mieleen, että parempihan on mitä pikemmin pääsee perille, sillä tehtävähän mikä tehtävä. Kyytipoika ikäänkuin arvasi hänen ajatuksensa; hän lauloi nyt niin, että vuoret vastaelivat:

"Makkarass' on kaksi päätä: Toinen pää ja toinen pää."

-- "Niin on, poikaseni, niin on! Kohtakos tullaan kestikievariin?"

He käänsivät samalla oikeaan.

-- "Tuoss' on!" sanoi poika, viitaten ruoskan varrella punaista taloa mäen alla.

-- "Jumalan kiitos! Viimeinkin!" sanoi maisteri.

Kestikievarin pihan poikki kulki samassa muuan nais-ihminen kaupunkilaisessa palvelustytön puvussa. Ehdottomastikin säpsähti maisteri:

-- "Tuo mahtaa olla hovin piikoja!"

Ja entistä pahemmin kivisti sydän-alusta, ei juuri kivistänyt, mutta tuntui vaan niin kummalliselta.

-- "Tarvitsetteko hevosta, herra?" kysyi kestikievari.

-- "Tarvitsen kyllä, taikka ... en tarvitse vielä; niin no, odottakaa nyt vähän!" Ja maisteri meni vierastupaan.

* * * * *

Kului hetki, eikä maisteri vieläkään vaatinut hevosta; hän virui sohvalla ja ajatteli vaan, mitenkä hän nyt ensin tulee sisään uuteen taloon ja tekee ensimmäiset tuttavuudet. Ja yhä vaan tuntui kummalliselta tuo sydän-alus, niinkuin ainakin, kun hermot kiihtyvät epätietoisessa odotuksessa. Viimein nousi hän ylös, otti hattunsa ja meni ulos kävelemään, vähän virvoittuakseen, ennenkuin hoviin lähtisi.

Parinkymmenen sylen päässä alkoi männikkö; sinne hän meni, yhä syvemmälle ja syvemmälle. Löysipä hän lähteen, ja kivelle sen viereen istahti hän. Puiden humina, lähteen lirinä -- nuo olivat vanhoja tuttuja hänelle, ne saivat hänet rauhoittumaan. Hän rupesi mietiskelemään tulevaista oloansa yliopistossa: siellä hän taas pääsee rakkaiden Romalaistensa ja Kreikkalaistensa pariin, nauttimaan hengen ravintoa, jommoista ei enää nykyaika voi luoda. Ja kuinka lavealle leviää sitten hänelle vaikutusala! Edistystä tieteelle, hyötyä ja kunniaa isänmaalle! Kuinka ihanata!... Maisteri ei istunut enää kivellä metsässä, hän istui yliopistossa, opetus-istuimella, hän puhui hartaille kuulijoille, niin innollisesti, niin...

Samassa kuului vähän matkan päässä pyssyn laukaus.

Koneen-omaisesti läksi maisteri kulkemaan sinnepäin, josta laukaus oli kuulunut. Hän astui puoleksi ajatuksissaan muutamia askeleita, mutta äkkiä hän pysähtyi, sillä hänen eteensä aukeni kuva, jota hän ei enää milloinkaan unohtanut.

Viiden kuuden sylen päässä näki hän ison hongan, sen juurella oli iso kivi, ja kivellä seisoi nuori neitonen. Nuori oli tuo neitonen ja kaunis kuin kevät-aamu. Vaaleat kiharat laskeutuivat punanauhaisen olkihatun alta ja tuuheina valuivat hartioille. Kasvot tosin eivät olleet säännölliset, mutta joka ainoa piirre niissä oli hentoutta, armautta, ja pitkäin ripsien alta näkyi -- silmät, niinkö luulette? ei! -- taivas sieltä näkyi, ei taivas, mutta kaksi taivasta; ja suu -- vaan ei, se on liian lauha sana -- suukkonen, tuommoinen pikkuruinen, täynnä vallattomuutta!... Sininen hame, lumivalkoiset sukat, ja kengät pienoiset kuin keijukaisen. -- Selässä riippui neitosella pieni pyssy.

Maisteri ei voinut liikahtaa paikaltaan. Taanoiset klassilliset ajatukset olivat hänellä vielä jäljellä: hän luuli tosiaankin näkevänsä itse Dianan. -- Vaan mitä katselee metsän mieluinen emäntä niin lakkaamatta ylös honkaan? Vait! Hän liikahtaa, hän kurottaa kätensä alimmaista oksaa kohti, pieni hyppäys, -- ja kauniit kädet saivat kiinni oksasta, ja niin siinä riippuu Diana. Ja yhä ylemmäs on hänellä mieli, käsi kurotakse seuraavaan oksaan, mutta liian se on korkealla. Vaan kas tuossahan pistää ulos sopiva oksa toiselta puolen puuta. Hips! Siinä riippuu neitonen, entistä pikkuisen ylempänä, mutta ei enää ole kiven kohdalla. Yhä vieläkin ylemmäs on hänen halunsa, mutta harmillistahan on, että juuri tämä honka on niin oudosti luotu, etteivät kauniit, huimapäiset Dianat pääse ylemmäksi: seuraava oksa on liian korkealla, sinne ei yrittämistäkään. Alas siis! Vaan voi! Alhaalla on juuri lähteen silmä: märäksi käyvät sorjat kengät, kastuvat valkoiset sukat ja sitten vielä on lähteen vesi niin kylmää -- brrr!

Siinä riippuu metsän mieluinen emäntä maan ja taivaan välillä, milloin harmilla silmäisten ylös, milloin kauhulla katsahtaen alas.

-- "Ah!" kiljaisee hän viimein. Maisteri seisoi tuolla huomaamatonna entisellä paikallaan, lumottuna, ihastuneena. Entäs sitten tuo "ah!"? kuinka ihanalta se kuului, raikkaana, hopeankirkkaana! Ja hiljalleen kertoi metsän kaiku: ah! Ja sitten vielä järven toinen ranta kuiskasi niin armaasti: ah! -- Niin ihanata oli tuo maisterin mielestä, että hän olisi kernaasti tahtonut olla koko ikänsä metsässä, katsella salaa kaunista Dianaa ja kuulla sen huutelevan: ah!

Kului muutama silmänräpäys, niin jo äänsi neitonen;

-- "Aih!"

Ja kun vielä silmänräpäys oli kulunut, niin häneltä kuului:

-- "Voih!"

Ja tämä ei enää ollutkaan niin heleätä; siinä kuului jotakin pelon-alaista. Pian herätti maisterin hänen makeista unelmistaan kimeä:

-- "Auttakaa!"

Ja nyt vasta huomasi hän neitosen huutelevan vaarassa. Pari hyppäystä -- ja hän oli Dianansa luona. Hellästi tarttui hän lumoajattareen ja nosti hänet vielä suuremmalla hellyydellä alas kivelle.

-- "Herra, kuinka olen teille kiitollinen," lausui neitonen, laskeumatta kiveltä alas. "Katsokaas herra," lisäsi hän osoittaen ylös puuhun, "tuota oravaa teki mieleni saada: minä ammuin sen, mutta nähtävästi vaan haavoitin poloisen. Katsokaas, kuinka se raukka tuolla istuu hyyristyneenä oksain juureen. Voi, voi jos minä sen saisin!" Ja pienoinen jalka polkasi sammaleiseen kiveen kaksi kolme kertaa peräkkäin.

-- "Te tahdotte tuota oravaa, niinkö?" sanoi maisteri. "Heti paikalla!"

Nämä viimeiset sanat kuuluivat jo hongasta. Harvoin on orava niin nopeasti kiivennyt puuhun, kuin maisteri nyt.

Silmänräpäyksessä oli immen sylissä pienoinen orava.

-- "Ty-ty-ty!" puhui Diana otukselleen. "Poloinen, kuinka sun jalkasi on käynyt pahoin; mutta älä huoli, kyllä se parannetaan. Herran tähden, kuinka sinä olet sorja! Katsokaas, herra, eikö se ole kaunis?"

Maisteri katsoi ihastuksella, ei kumminkaan oravaan, vaan kauniisin kätösiin, jotka oravaa hyväilivät.

-- "Ne ovat erinomaisen kauniit," sanoi hän ihastuksensa ylenpalttisuudessa.

-- "Kauniit? Mitkä niin?" kysäsi neiti ihmetellen.

-- "Kaunis, kaunis," selitti maisteri nolostuen, "kaunis on, nimittäin tuo orava, oikein totta minä tarkoitin oravaa."

Pitkät ripset kohosivat puolilleen ja kaksi taivasta katseli niiden alta niin veitikkamaisesti tuohon nolostuneesen Apollonin poikaan. Mutta äkkiä purskahti tyttönen nauruun, heleään, kirkkaasen.

-- "Herra, voi kuinka te olette lystin näköinen?"

-- "Kuinka? Minäkö?" änkytti maisteri aivan neuvotonna.

-- "No, taivas, pikkuruinen käpy on tarttunut teille tuohon noin!"

Maisteri pyyhkäsi käpysen parrastansa, jota hän piti _à la Napoléon_, ja kirosi mielessänsä kaikki semmoiset kävyt, jotka saattavat nuoren miehen noloksi.

-- "Ty-ty-ty!" puhui Diana jälleen oravalle. Hän hyväili sitä, silitteli sitä, jopa suutelikin niin armaasti ja viehättävästi, että maisteri kesken nolouttaan unohti kaikki klassilliset unelmat ja toivoi olevansa tuommoinen pikkuinen, haavoitettu orava.

-- "Antakaas kätenne, herra," sanoi neitonen, "minä hyppään alas."

Maisteri otti kädestä, neitonen hyppäsi maahan. Ja mikä hyppäys! Niin, täynnä suloutta! Se viehätti maisteria niin, ettei hän muistanut päästää pois Dianan kättä omastaan, ja -- ihmeellistä! -- ei Dianakaan sitä vetänyt pois. Ja niin he seisoivat tuossa, sanaakaan virkkamatta: kaksi taivasta ja kaksi klassillista silmää vastatusten. Vaan pian laskeutuivat taivaan kannet, ja hehkuva puna lensi immen kasvoille.

-- "Herra," kuiskasi; hän kainona, vetäen hiljaa kätensä pois. "Minä kaiketi näytän teistä hyvin kummalliselta, minä ... minä..." Neitonen kävi hämille.

-- "Ty-ty-ty," lisäsi hän, kääntyen oravan puoleen.

-- "Neitoseni," vastasi maisteri, "jos uskaltaisin sanoa, niin näytätte te ... te..." ja hänkin sekottui ja kävi hämille.

-- "Ty-ty-ty," lisäsi hän, kääntyen myöskin oravan puoleen.

Pian toipui Diana.

-- "Kummallisesti olemme tutustuneet. Sallikaa esitteleidäni: nimeni on Anni, Koskelan herran tytär."

-- "Kosk... Kosk...?"

-- "Koskelan."

-- "Herran tähden!" äänsi äkkiä maisteri ja samassa johtui hänelle taas mieleen kyytipojan laulu.

-- "Kuinka te sanoitte?" kysäsi toinen kummastellen.

-- "Minä sanoin: 'Herran tähden!'"

-- "Miksikä niin?"

-- "Näettekö, neitiseni, nimeni on Lauri Leinola..."

-- "Lein...?"

-- "Leinola."

-- "Herran tähden!" äänsi vuoroansa Anni. "Sittenhän olette sama maisteri, jota olemme odottaneet veljeni opettajaksi?"

-- "Niin juuri," sanoi maisteri huoaten.

-- "Jesta! kuinka hauskaa, kuinka erinomaisen hauskaa, että minä ensimmäisenä saan sanoa teille terve-tultuanne!"

Ja neitonen ojensi Laurille kätensä ja puristi oikein sydämmellisesti.

-- "Kiitos!" virkkoi Lauri ja -- en tiedä mistä se tuli, mutta -- hänkin puristi oikein sydämmellisesti.

Ja siinä he nyt jälleen seisoivat käsi kädessä, vaan sitten jälleen lankesivat katseet maahan. Taas oli orava hyvään tarpeesen.

-- "Ty-ty-ty!" sanoi sille Anni.

Ja maisteri sanoi myöskin:

-- "Ty-ty-ty!"

Kohta he läksivät metsästä ulos.

Tiellä kertoi hänelle Anni lähteneensä tän'aamuna pikku veljensä kanssa kirkonkylään rattailla. Takaisin lähdettäessä oli hän lähettänyt veljensä ajamaan yksin, itse sitä vastoin oli hän tullut oikotietä, soutanut veneellä Vellamonlahden poikki, kulkenut ruuhella Sinisalmen yli ja sitten metsikössä ampunut oravia: hän muka rakastaa erinomaisesti metsästämistä.

Maantiellä oli veli jo odottamassa rattainensa.

Anni käski pojan mennä jalkaisin kotia, hyppäsi rattaille ja pyysi maisterin istumaan viereensä; kaikki tuo tapahtui niin pikaisesti, että maisteri tuskin oli istahtanut Dianan viereen, niin jo läksivät rattaat liikkeelle. Valkoiset kädet olivat ohjaksissa, Lauri oli saanut hoidettavikseen pyssyn ja armaan oravan.

Ja huimaa menoa tuossa mentiin.

-- "Ajakaa varovasti, neitiseni," sanoi maisteri säikähdyksissä, "täss' on pahoja kiviä,"

Vastaukseksi helähti heleä nauru.

-- "Pelkäättekö?" kysäsi Anni, veitikkamaisesti katsoen vieressään istuvan Adoniin, jolla oli työ ja tuska, pidellessään pyssyä, oravaa ja -- hattuansa. "Kiire ajaminen on parhaimpia huvituksiani. Hips!"

Ja kivet iskivät tulta.

Lauri herra oli kuin puolipyörryksissä. Hän istui mukavasti keijuvilla rattailla, ihana Diana ohjasi virkkua juoksijata, ja puut ja pensaat kiitivät heidän ohitsensa, ja tuolta näkyi jo hovikin, ja nyt ajettiin sillan yli...

-- "Tpruu!" Nyt oltiin päärakennuksen portaiden edessä.

* * * * *

Olipa sekin yö, minkä maisteri nyt ensi kertaa vietti uudessa talossa! Oikeastaan ei se olut mikään yö eikä se ollut päiväkään: yöllä ihmiset makaavat, päivällä he valvovat, mutta Lauri maisteri ei maannut eikä valvonut tänä yönä, olihan tuommoisessa unen ja valveen sekaisessa olossa, jota ei oikein osaa nimittääkään. Eilispäivän tapaukset ilmautuivat tuhansissa ja tuhansissa eri muodoissa hänen sielunsa silmäin eteen. Hän näki ukko Ciceronin, niin vanhan ja vakaan näköisen; hän ihaili vanhaa puhujaa, mutta kun hän tarkemmin katseli, niin huomasi hän Ciceronin harmaassa parrassa pienen männyn-kävyn. Ja vähän matkan päässä seisoi Diana, nauraen käpyjutulle, nauraen niin, että Laurin kävi oikein sääli vanhaa miestä. Toisinaan hän taas oli kiipeevinänsä korkeaan puuhun, ylemmäs, vielä ylemmäs, ja sieltä puhui hän hartaille kuulijoille, joiden joukossa hän näki kaunokaisen immen, orava sylissä. Toisinaan hän seisoi tuon immen kanssa, piti häntä kädestä, ja kaikki oli niin suloista ja hiljaa ympärillä. Lauri oli niin merkillisen rohkea, hän puhui neitoselle niin hyvästi ja kauniisti, ja neitonen hymyili vielä kauniimmin, ja -- Lauri nosti tuon pienosen käden huulillensa ja oli painaa siihen palavan suudelman, mutta silloin näki hän, että hänen edessään seisoikin ukko Ciceroni, parrassa pieni männynkäpy.

Tuollaisia kuvia hän näki koko pitkoisen yön, käännellen itseänsä kupeelta toiselle.

Hänen herätessään oli aurinko ollut ylhäällä pari hetkeä. Aamu oli kaunis. Minä kernaasti kertoisin ja kuvailisin tuota aamun ihanuutta, mutta kyllähän lukijattareni ja lukijani itsestänsäkin tietävät kuinka ihmeen ihanata kesäinen aamu on Suomessa (nimittäin kun ei ilma ole paha). Lauri nousi, avasi akkunan ja rupesi, niinkuin sanotaan, täysin hengähdyksin nauttimaan raikasta ilmaa. Maisterin asunto oli pihanpuoleisessa rakennuksessa, ja sieltä hän nyt katseli pulskaa päärakennusta, jonka asukkaat vielä näkyivät olevan unen vallassa. Mutta vähän ajan perästä liikahtivat kartiinit eräässä akkunassa, ne vetäysivät syrjään ja akkunassa näkyi -- Anni, keveässä aamupuvussa, ihanana, viehättävänä.

-- "Tipu, tipu, tipu, kuli, kuli, kuli," huuteli Anni akkunastaan, eikä aikaakaan niin lensi akkunan alle koko joukko kyyhkysiä, joille Anni heitteli herneitä ja jyviä. Kasvoipa siivekästen vierasten joukko: pian tuli sinne varpusiakin. Taampaa nämä ensin katsoivat kyyhkysten makean leivän juhlaa, ja sitten pienin hyppäyksin uskalsivat vähitellen lähestyä isoisten ateriaa. Karjapihalta kurkisti kukkokin kateellisin silmin tätä mässäämistä, mutta pian tuo mahomettilainen kutsui monen monet puolisonsa ympärilleen, nämä taas monen monet poikansa ja tyttärensä, ja ylpeesti johdatti pappa kukko ne Annin akkunan alle. Olipa tuossa nokkinaa! Kyyhkysistä oli eräs valkoinen vallan rohkea: se lentää leyhytteli ensin Annin pään kohdalla, vaan viimein laskeusi hänen olallensa, ja huuliltansa syötti Anni lempilintuaan. Lauri ei ollut jouten hänkään. Hän oli hiljalleen ottanut esille piirustusvihkonsa ja yks kaks pannut paperille tuon kauniin kuvan kauniina kesä-aamuna (paitsi muita taitoja oli näet hänellä myös tavattoman hyvä piirustamisen taito). Hän oli koko ajan ollut näkymättömissä, mutta saatuaan valmiiksi kyyhkysen Annin olalle, hän ihastellen työtään, ojensi sitä vähän kauemmaksi ja katseli sitä, päätään kallistellen. Kyyhkysen varvas oli vielä korjattava; hän katsahti alkuperäiseen kuvaan, mutta samassa huomasi Anni hänet.

-- "Ai!" kiljasi hän jälleen hopeankirkkaalla äänellään ja veti kartiinit eteensä, niin ettei niiden takaa näkynyt muuta kuin ihana pää ja kauniit suortuvat.

-- "Hyvää huomenta, maisteri!" sanoi hän ja hymyili, Laurin mielestä, niinkuin Rafaelin enkeli.

-- "Jumal'antakoon!" vastasi Lauri ja koetti piiloittaa piirustansa.

-- "Näittekö kaunista unta ensimmäisenä yönä uudessa talossa?" kysyi Anni.

-- "Erittäin kaunista!"

-- "Kestä te unta näitte?"

-- "Teistä," sanoi maisteri viattomasti.

-- "Minustako? Hahaha! Hyvästi!"

Ja Rafaelin enkeli katosi akkunasta.

-- "Nyt hän varmaankin suuttui," arveli Lauri ja oli hyvin pahoillansa.

En tiedä, oliko Anni suuttunut, mutta sen varmaan tiedän, etteivät Annin siivekkäät ystävät tykänneet yhtään hyvää ateriansa keskeyttämisestä. Varpuset eivät uskaltaneet tosin muuta kuin tehdä pari pientä epäkohteliasta hyppäystä, kyyhkyset päätänsä kurottaen lausuivat vain parilla kolmella sanalla paheksumisensa, mutta kukko se piti aika melua, kaakatti ja leyhytteli siipiään ja viimein loukatulla ambitionilla kutsui perheensä pois epäkohteliaan vieraan näkyvistä.

-- "Kyllä hän varmaan suuttui," lausui Lauri jälleen. "Ei olisi pitänyt noin suoraa päätä sanoa hänelle, mitä unta minä näin. Paha onkin sanoa sellaista nuorelle tytölle, jota tuskin vielä tunteekaan."

Aamiaisen jälkeen kohtasi hän Annin yksin.

-- "Neitini," yritti hän puhumaan ja pysähtyi, sillä kaksi taivasta näkyi jälleen.

-- "Herrani?" vastasi toinen.

-- "Te olette luultavasti ... hm..."

-- "En ole ensinkään hm."

-- "Ei, mutta minä tarkoitan sitä, että te..." ja Lauri nolostui yhä enemmin.

-- "Mitä niin?"

-- "Että aamulla, kun teidät näin..."

-- "Niin mitä sitte?"

-- "Niin minä tulin sanoneeksi teille jotakin..."

Kirkas puna lensi Annin kasvoille, mutta hän, niinkuin neitoset aina, osaavat sen jälleen poistaa, kun tahtovat. Hän sanoi huolimattomasti:

-- "Mitäs te sitten sanoitte?"

-- "No, mutta," arveli maisteri itsekseen, "pitääkös minun nyt uudistaa taanoinen tuhmuus?"

-- "Mitäs se sanoittekaan? Kertokaa."

-- "Sanoin, että unissani olin nähnyt teitä."

-- "Entäs sitte?"

-- "Ei muuta mitään."

-- "Hm."

-- "Hm."

-- "Mutta mitäs te nyt oikeastaan tarkoitatte?" kysäsi Anni, ja suu, tuo pieni ruusuinen suu, oli taas niin vallaton.

-- "Minä näette pelkään..."

-- "Nähdä minua unissanne, niinkö?"

-- "Niin juuri," sanoi maisteri, huomaamatta Annin ansaa.

-- "Ha-ha-ha! Kuinka te olette kohtelias!"

-- "Voi, voi, neitini," vaikeroi Lauri tuskissaan, "minä tarkoitin ihan toista. Minä näette pelkäsin teidän suuttuneen, kun sanoin nähneeni teistä unta."

-- "Vai niin, te siis vain narrasitte?"

-- "En narrannut, en," vakuutti Lauri.

-- "No mutta minkätähden minä olisin suuttunut siitä?"

-- "En minä tiedä, minä päätin vaan siitä, kun te niin vetäysitte akkunasta pois ja sanoitte: hyvästi."

-- "Herran tähden, kuinka te vielä olette naiivi ja ujo, voi, voi!"

Tuossa hän seisoi Lauri parka punaisena ja neuvotonna noin suorasta puheesta. Anni huomasi sanoneensa liian paljon ja hänenkin oli hankala olla ja kun hän tarkemmin katsoi Lauriin, niin tuli hänen vielä hankalampi olla, sillä kaikessa noloudessaan oli Lauri kaunis mies. Anni koetti naurahtaa, mutta se ei onnistunut. Vaan milloin on nainen kauan ollut neuvotonna?

-- "Ai, ai, kelvoton Ponttu, kun taas ahdistaa Mirriäni," kiljasi hän äkkiä, ja "hush, Ponttu!" kuului kohta sen jälkeen tuolta pihan perältä Annin ääni.

Lauri meni kammioonsa. "Te olette vielä niin naiivi ja ujo": -- tuo lause ei antanut hänelle rauhaa. Hän päätti olla tästä puolin toisin. Mutta miten? Keltä kysyisi hän neuvoa? Lauri aprikoi kauan tuota asiaa ja viimeinkin näkyi keksineen keinon. Hän istahti ja kirjoitti paraimmalle ystävällensä Helsinkiin seuraavan kirjeen:

"Oma Ystäväni!