Chapter 5

-- "Mitäs sinä täällä teet?" toisti Niilo kysymyksensä.

-- "Mitäkö teen? Minä ... ja mitäs se sinuun koskee?"

-- "Kuinka?"

-- "Oletpa vähän hajamielinen, ystäväni," sanoi Niilo tyyneesti. "Laurako sinut semmoiseksi saattoi?"

Lauran nimen lausuminen koski Yrjöön kuin sähkövirta. Hän heräsi ajatuksistaan ja kiihkeänä tarttui Niilon käteen:

-- "Laura, niin kyllä, tuo ihmeellinen tyttö. Haa, hän saattaa tehdä ihmisen hulluksi."

-- "Sepä se," naurahti Niilo.

-- "Älä naura, rakas ystäväni, älä naura. Sinä luultavasti et oikein tunne häntä. Sinä et ole koskaan katsonut noihin silmiin."

-- "Monta kertaa."

-- "Ja mitä sanot?"

-- "Kauniit silmät."

-- "Voi sinua, kylmäveristä, rautahermoista! Kauniit! Voiko semmoisia silmiä sanoa kauniiksi vaan, sinä hidas flegma!"

-- "Eiköhän?"

-- "Älä sano enää niin, älä, rakas ystäväni, sano enää niin, muutoin ystävyytemme hajoaa. Ne ovat taivaalliset! Taivaalliset ne ovat, kuuletko!" ja Yrjö puristi ystävänsä käsivartta.

-- "Oikein, ystäväni, oikein. Olet siis vakuutettu, että hän voi tehdä ihmisen onnelliseksi."

-- "Haa! Hän vie ihmisen taivaasen, taivaan iloa imehtimään, niin ystäväni," ja Yrjö syleili innostuksissansa ystävätään.

-- "Sinä arvelet siis, että jos minä kosin, niin..." virkkoi Niilo.

Yrjö säpsähti. Hän ei ollut muistanutkaan Niiloa.

-- "Kuules, ystäväni," puhui Yrjö: "minä arvelen että ... että ... jätetään huomiseksi."

-- "Kuinka tahdot vaan. Olenhan jättänyt asian sinun haltuusi."

Niilo meni takaisin saliin.

Yrjö rupesi ajattelemaan ystävyyden velvollisuuksia ja oikeuksia.

-- "Niilo on ainoa ja paras ystäväni," arveli hän itsekseen, "se on kyllä totta se. Mutta mitä ihmettä hän antoi asiansa minun haltuuni? Miten minä suorian tästä pulasta? Taivas, onkohan onni niin hänen kanssaan, että Laura ... vaan ei, minä tulen mielipuoleksi..."

Enempää hän ei saanut jatketuksi, sillä Niilo tuli hyvin kiireisesti hänen luoksensa.

-- "Ystäväni," huusi hän, "joudu pian, sinua tarvitaan, tarvitaan lääkäriä, hän pyörtyi vast'ikään!"

-- "Kuka?" kysäsi Yrjö kalpeana.

-- "Joudu, oma ystäväni: Aina on sairastunut!"

Yrjö riensi heti paikalla naisväen sivuhuoneesen, jossa Aina makasi tunnotonna sohvalla. Äkillinen pahoinvointi ja kuumuus olivat saattaneet hänelle hetken pyörtymisen; sen vaarallisempaa tuo ei ollut, sen huomasi taitava lääkäri paikalla. Pian sai hän sairaan tointumaan, ja määräsi hänelle rauhaa ja lepoa. Isä hyppäsi hätäyneenä kammioon.

-- "Mitä taivaan tähden on tapahtunut? Onko mun silmäteräni kipeä ja miks'ei ole lääkäriä menty hakemaan? Sakari tohtori istuu tuolla perähuoneessa, mutta se kanalja on kiintynyt preferanssiinsa; no, mutta ettekö te mene hakemaan toista, tuota, mikä sen nimi taas on, en muista mitään. Ja mitäs te, nuori herra, täällä teette seisomassa ristissä käsin? Näette, että ihminen on haudan partaalla, ja katsotte noin kylmästi. Voi minua poloista!..."

Ja hätäynyt isä olisi jatkanut tätä kuinka kauan hyvänsä, jollei Laura ja Ainakin olisi tulleet hänen avukseen.

-- "Mutta, isä kulta," sanoi Aina, "enhän minä enää ole kipeä; sain vaan äkillisen pyörrytyksen, ja tätä nuorta tohtoria on minun kiittäminen pikaisesta avusta."

-- "Oma lapseni, oma pikku tyttöni, -- no Jumalan kiitos! Säikähdinpä oikein niin, että täytyy istuani. Hyvä herra," lisäsi hän Yrjölle, "en tunne teitä, mutta minä näen teidän olevan kunnon miehen ja olettehan pelastaneet oman kultusen tyttöni. Mutta onko hän nyt sitten jo ihan terve, niin ett'ei mitään vaaraa enää ole? Sanokaa, olkaa hyvä, sillä tunnettehan te ruumiin kaikki suonet ja muut semmoiset hermot. Olenpa oleva teidän ikuinen velallisenne."

-- "Hyvä herra," vastasi Yrjö tyyneesti, "te olette liian hyväntahtoinen. Vakuutan, ett'ei tyttärellänne ole mitään vaaraa; levollisen yön kuluttua tervehtii hän teitä yhtä kukoistavana kuin tänäkin aamuna."

-- "Ja minä," virkkoi Aina, "minä vakuutan, että jaksan heti paikalla tanssia valssia kolme täyttä kierrosta. Vai mitä sanotte tohtori?"

-- "Neitini," sanoi Yrjö, katsoen kaunista tyttöä, joka oli sohvalla puolilepäävässä asemassa, pää käden nojassa ja hiukset vallattomasti pudonneina otsalle, "jos en olisi lääkäri, niin ensimmäisenä rientäisin pyytämään itselleni kunnian ja ilon saada tanssia teidän kanssanne nuo kolme täyttä kierrosta, mutta -- mieleni on paha -- minun täytyy esittää teille lepoa ja rauhaa ja, jos tämä esitykseni saapi suosiollisen myöntymisenne, niin huomenna..."

-- "Niin, mutta se on vasta huomenna," virkkoi Aina vähän suuttuneena.

-- "Kas niin lapseni, nytpä tottelevaisena sairaana lähdet koreasti kotia, ja te, tohtori, käytte, toivoakseni, huomenna sairastanne katsomassa. Eiköhän kumminkin olisi tarpeen keittää selja-teetä tai panna sinappia jalkapohjille, että hän oikein lämpiäisi. Vai ei tarvitse mitään? No niin, te ymmärrätte paremmin ne asiat, mutta olkaa hyvä ja koettakaa pulssia vielä kerran, sillä pulssi on hyvin tärkeä asia."

-- "Mutta, isä kulta," lausui Laura, "johan tohtori vakuutti..."

-- "Koettakaa vaan, olkaa niin hyvä," sanoi Aina vielä vähän nureillaan; "kenties huomaatte, ett'en huomennakaan voi tanssia."

-- "Aina, Aina, mitäs sanotkaan?" puuttui isä puheesen. "Hyvä tohtori, älkää uskoko, että hän oikein toden perästä vihoittelee; hän on minulla vallaton semmoinen. Lauraseni, pidäpäs huolta, että Aina pukee lämpimästi päällensä."

He lähtivät etuhuoneesen.

Tohtorin auttaessa Ainaa pukeumassa, virkkoi hänen sorea sairaansa yhä vaan totisena:

-- "Tohtorit ovat kaikki pahan-ilkisiä."

-- "Minäkin?"

-- "Etupäässä."

-- "Masentavaista kuulla tuota," sanoi tohtori hyvin alakuloisena.

Niilo tuli sanomaan jäähyväisiä. Hänen äänensä värähteli, kun hän hellästi kysyi Ainalta, luoden häneen lempeän katseen:

-- "Kuinka voitte nyt, Aina?"

-- "Kiitos, hyvin," vastasi Aina ja, ojentaessaan Niilolle kätensä, punehtui hieman.

Ovella kysäsi Yrjö vielä Ainalta:

-- "Sanotteko vieläkin, että _kaikki_ tohtorit ovat pahan-ilkisiä?"

-- "Panitteko pahaksenne?"

-- "Ken voisi panna pahaksensa teidän viehättäviä sanojanne?"

-- "Kenties kaikki eivät olekaan pahan-ilkisiä, mutta..."

-- "Mutta?"

-- "Mutta te olette. _Au revoir_!"

Keijukaisena sipsautti Aina kynnyksen yli ja meni Lauran ja isänsä kanssa kotio.

* * * * *

Kummallinen oli seuraava yö Niilon talossa. Unta ei saanut silmäänsä filosofi enempää kuin lääkärikään. He kävelivät ääneti pitkin lattiata, hyvin totisina, miettiväisinä. Iltahuveista tultuansa olivat he ensin vilkkaasti keskustelleet ja seurauksena siitä kai oli tämä molemmanpuolinen rauhaton kävely, ajatteleminen ja äänettömyys.

-- "Mutta tästä pitää saada loppu," sanoi viimein Yrjö ja seisahtui.

-- "Pitää," sanoi Niilo juhlallisesti ja seisahtui myös.

-- "Mutta miten?"

-- "Sepä se."

Ja ystävät astumaan taas.

-- "Ken olisi voinut aavistaakaan tätä!" lausui Niilo kotvasen kuluttua.

-- "Minä kaikista vähimmin; mutta semmoiset olennot saattavat tehdä mahdottomatkin mahdollisiksi."

Äänettömyys jälleen.

-- "Kuules ystäväni," virkkoi Niilo uudelleen. "Ottakaamme nyt järki avuksi, älkäämme antako tunnon yksistänsä vallita."

-- "Tehkäämme niin!"

-- "Mitä sanoo tuntosi?" kysyi Niilo.

-- "Se sanoo, että olen rakastunut kumpaankin, aivan kuin sinäkin."

-- "Entäs järkesi?"

-- "Järkeni ... järkeni ... sanoo samaa. Sinun laitasi kai on päin vastoin?"

-- "Mitä tarkoitat?"

-- "Sitä, että ensin sanoo järkesi ja sitten tuntosi aivan samaa."

-- "Totta kyllä."

-- "Siltä puolen siis asia selvänä. Mutta nyt on kysymys, kelle kenenkin luonne paremmin sopii. Sinä olet hidas flegma."

-- "Ja Laura on samallainen. Aina taas on vilkas, hetken tunteitten lapsi, sangvininen."

-- "Ja semmoisen sanovat minunkin olevan."

-- "Aivan oikein. No?"

-- "Samallaiset luonteet eivät sovellu yhteen."

-- "Päinvastoin, nehän juuri sopivatkin. Kant sanoo..."

-- "Heitä, veli kulta, Kantit syrjään nyt, sillä Kant ei ollut nainut eikä siis ymmärtänyt oikein näitä asioita. Luonteitten vastakohtaisuus puolisojen välillä näes synnyttää ihanan sulosoinnun, joka on avioelämän onni. Toisen herkkätuntoisuus tasautuu toisen tyyneydessä, ja toisen hitaisuutta elvyttää toisen vilkkaus. Kun taasen molemmat ovat aivan samallaisia luonteiltaan, niin heidän hyvät puolensa tosin astuvat esiin kaksinkertaisessa valossa, mutta samapa on laita hyväin puolten vastakohtienkin."

-- "Hm! Melkeinpä sinä olet oikeassa. Mutta mitä apua meillä on näistä filosofioimisista?"

-- "Nyt on vielä yksi asia selville saatava: kumpainenko, Laura vai Aina, sinua rakastaa."

-- "Ja kumpiko sinua," lisäsi Niilo.

-- "Ah, ystäväni!" huokasi Yrjö, ja nyt hän oli hellätuntoinen. "Mitä syitä minulla olisi ajatella semmoista? Sinua ovat he tunteneet kauan aikaa, mutta minä olen vaan yhden illan ollut heidän parissansa. Minulla ei ole toivoja."

Ystävykset heltyivät ja läksivät kävelemään huoneessa käsityksin.

-- "Niin minä teen," päätti Yrjö; "menen sinne, sairastani katsomaan, ja jos en aivan ymmälle käy, niin luulenpa voivani huomata, kenen sydän sinulle sykkii."

-- "Kiitos, ystäväni, kiitos!"

Aamulla meni Niilo opistoon. Yrjö läksi Olkkosen taloa kohti, mutta ennenkuin hän pääsikään sinne, tapahtui muuan seikka, joka pakoitti hänet palaamaan kotio takaisin. Jotakin omituista oli tapahtunut, sillä Yrjö oli palatessaan aivan läpi märkä, vaatteista vuosi vesi virtana. Hän pukeutui kotona uudestaan ja läksi nyt nuoren sairaansa luokse.

Sairas oli kaikkea muuta kuin sairas. Yrjö oli ennustanut oikein: Aina oli yhtä kukoistava ja viehättävä kuin ennenkin. Pian olivat tohtori ja hän puuttuneet vilkkaasen keskusteluun.

-- "Niin, minä en milloinkaan unohda sitä baalia ylioppilashuoneessa. Muistatteko, tohtori, kuinka viehättävältä tuo valssi 'An der schönen blauen Donau' kajahtelee orkesterin soittamana? Ensin noin hiljaa la-la-la ja sitten pieni crescendo tam-tam..."

-- "Niin kyllä ja sitten forte trala-la-trala-la."

-- "Niin ja sitten vähäinen ikäänkuin vaikeroiva sävel ja..."

-- "Ja sitten riemuisa, hurmaava fortissimo trallalla-la."

-- "Mieleni tekisi heti paikalla..."

-- "Ja mikä estäisi! Sallitteko?"

Ja tohtori sairaansa kanssa tanssivat, tohtorin lallattaessa ja rallattaessa kaikki nuo Straussin pianot ja fortet, vaikeroivat ja hurmaavat sävelet.

Heidän tanssinsa keskeytyi sillä välin huoneesen tulleen isän taputuksista;

-- "Bravo, sairas ja tohtori, bravo! Oikeinhan te tanssitte _avec blessir_, kuten viskaalin rouva sanoo."

-- "Suokaa anteeksi," virkkoi Yrjö, "mutta Aina neidellä oli niin hauskoja muistoja eräistä tanssiaisista Helsingissä, ja kun minäkin olen suuri tanssin ystävä..."

-- "Niin pistitte tanssiksi, aivan oikein. Niin, muistan minäkin ne. Siellähän myös ensi kerran näimme Niilo tohtorin. Hänen uusi teoksensa oli ilmaunut silloin, ja hänestä puhuttiin paljon juuri sinä iltana. Emme kumminkaan tutustuneet vielä silloin."

Aina löyhytti liinallaan vilvoitusta kasvoille, joille oli hehkuvan punan nostanut -- luultavasti äsköinen vilkas tanssi.

Yrjö ajatteli toisin.

Laura tuli kutsumaan puistoon suurukselle.

Isä läksi sieltä pian kauppatoimillensa. Lauran mentyä emännän puuhille sisään, virkkoi tohtori Ainalle:

-- "Tuo baali Helsingissä on siis teille hauskojen muistojen ilta?"

Aina katsahti häneen terävästi.

-- "Kuinka te niin omituisesti sitä kysytte?"

-- "Siellähän soi tuo viehättävä 'An der schönen, blauen Donau?' ... Sen vuoksi minä vaan ... mutta _à propos_ tansseista! Eilen te pyörryitte juuri, kun soitettiin valssia 'Tuhat ja yksi yötä'. Ja tiedänpä erään olennon, jolle eiliset iltahuvit ovat tuskallisten, rauhattomain muistojen hetki."

-- "Kuka se on?"

-- "Saanko sanoa?"

-- "Sanokaa vaan, tai -- ette saa sanoa."

-- "Uskokaa, neitini, että eräs, joka niin suurella huvituksella muistelee 'An der schönen blauen Donau,' on vaikuttanut eräässä toisessa ja vast'edeskin on vaikuttava 'tuhannen' rauhatonta yötä, epätietoisuuden tuskallista yötä."

Aina vaipui ajatuksiinsa; rinta aaltoeli. Hän ei kuullut, kuinka puiston portti narahti; hän ei nähnyt niinkuin Yrjö, että Niilo astui puistoon. Yrjö viittasi häntä lähenemään hiljaa.

-- "Tohtori," virkkoi Aina viimein, silmiään nostamatta. "Minkätähden olette niin paha?"

-- "Samaa sanoitte eilenkin, ja niin ikävätä kuin onkin kuulla tuota, niin hauska mun on muistaa sanoneenne, ett'eivät _kaikki_ tohtorit kumminkaan ole pahoja. Ja hän ei ole paha."

-- "Kuka?"

-- "Saanko sanoa?"

Aina peitti korvansa käsiinsä. Se oli samaa kuin "sanokaa."

-- "Hän on sama, jonka muisto teissä niin miellyttävänä sekaantuu muistoon noista tanssiaisista Helsingissä."

Hiljainen kaste kimalteli purpuraisilla kukilla.

Yrjö nousi hiljalleen. Niilo oli saapunut aivan lähelle. Yrjö otti ystäväänsä kädestä ja viitaten Ainaan, kuiskasi:

-- "Hän."

Niilo istahti Ainan viereen...

Salissa, jonne Yrjö meni, istuivat isä ja Laura, kuunnellen Sylvester Sylvestrius'en puhetta. Vanhalla lehtorilla näkyi olevan jotakin hyvin tärkeätä kerrottavana. Yrjön astuessa sisään, huudahti hän: "Kas tuossa, tuossa tulee hän, tuo jalo mies, ylevä nuorukainen! Sallikaa puristaa kättänne!"

-- "Mutta mitä tarkoitatte, lehtori?" kysyi Yrjö, hämmästyneenä katsellen ympärilleen.

-- "Sitä tarkoitan, että te olette jalo mies. Ja minä kerron tässä ystävilleni koko asian. Älkää kieltäkö minua, älkää kieltäkö. Niin," jatkoi lehtori, "sillalla näkee hän, että Kuitusen pieni tytär oli pudonnut laiturilta veteen, ja silloin hän, mitään muuta miettimättä, syöksyy sillalta, kolmen sylen korkeudesta, suin päin veteen, ajattelematta, että saattaisihan pohjalla olla kiviä, joihin hän helposti musertuisi. Tuokion ajan ovat hän sekä lapsi veden alla, mutta pian nousee hän, käsissään kallis taakka. Hän ui rannalle, laskee lapsen hätäyneen äidin syliin ja, ennenkuin tämä ennättää sanoa sanaakaan, on hän jo kaukana poissa. Äiti ei häntä tuntenut, mutta onneksi satuin minä sillan toisesta päästä näkemään, ja minä olen valmis koko maailmalle kertomaan, että vielä on jaloutta, altiiksi-antaumista maailmassa, on, kaks kertaa kaks, niinkin! Ja tämä jalo mies olette te tohtori, te itse!"

-- "Hyvä herra," virkkoi Yrjö; "te liioittelette: mitä minä tein, olisi kuka hyvänsä tehnyt."

-- "Ei olisi joka mies tehnyt, kaks kertaa kaks!"

Laura katseli nuorta tohtoria ihastunein silmin; viimein hän nousi ja, ojentaen hälle kätensä, sanoi:

-- "Kiitos, jalo herra; kiitos monin kerroin: te olette pelastaneet ristityttäreni!"

-- "Mikä onni!" huudahti Yrjö ja puristi pehmoista kättä ja puristi sitä kauan.

Heidän katseensa kohtasivat tosiaan...

* * * * *

Kului kuukausi. Olkkosen talossa oli muutamia vieraita. Yrjö ja Niilo olivat myös siellä.

Kauppaneuvos piti vieraille pienen puheen, jota seurasivat lasien helähdykset ja kaksinkertaiset onnentoivotukset.

-- "Kukas oli oikeassa?" kysäsi pormestarin rouva hiljaa viskaalin rouvalta.

-- "Jaa, sitä oli minun mahdoton arvata, _imbossibel_!"

Sylvester Sylvestrius tarttui lasiinsa ja rupesi pitämään puhetta.

-- "Hyvä herrasväki," lausui hän. "Kaks kertaa kaks on neljä, sen tietää kukin. Ja tän'iltana on tapahtunut juuri semmoinen kombinationi. Mutta onnellisuuden maailmassa käy laskut toisin kuin tavallisessa. Nyt on ilmeisesti todistettu, ja minunkin vanha sydämmeni tuntee, että kaks kertaa kaks onnellista on sittenkin ainoastaan kaksi onnellista, sillä kaksi ovat onnellisia silloin, kun tuntevat itsensä _yhdeksi_ onnelliseksi olennoksi. Niin aina olkoon ja siihen maljan juon!"

Muutamat vieraista arvelivat Sylvestrius'en puhetta näppäräksi; muutamat eivät arvelleet mitään; viskaalin rouva arveli, ett'ei tässä ollenkaan olisi huolinut astua esiin "geografillisilla kvantiteeteilla."

Mutta kaikki kilistelivät laseja ja sanoivat:

-- "Onneksenne!"

"TALLELLAHAN ON!"

(Lääkärin päiväkirjasta.)

* * * * *

"Pikku Emmi on hyvin kipeänä: jos suinkin voit, niin riennä meille." -- Näin kirjoitti minulle kaupungin pastori X.

Pikku Emmi, hänen viisi-vuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini. Sattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta hänen synnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta ja pitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja -- lääkärin taidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan -- pikku Emmi jäi eloon. Lääkäri tuntee -- hetkeksi ainakin -- tavallista suurempaa kiintymystä sitä kohtaan, jonka hengen hän on pelastanut tai jonka pelastukseen hän kumminkin on ollut välikappaleena, mutta erinomaista on ollut kiintymykseni tähän lapseen. Usein olen kuullut jonkun tunteen kuiskaisevan minulle: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi" ... Ennetunteita en usko, niille mä nauran. Aina tyyten mietittyäni tätäkin asiaa, on järki tuonut esiin tukevia syitä tuommoisten ennetunteiden mahdottomuudesta, vaan juuri kun olen suuni vetänyt nauruun niille, juuri silloin on taas kuulunut kuiskaus: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi..."

Ainoa talo täällä, jossa minulla, paitsi sairaiden luona, on tapana käydä, on pastori X:n. Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta, niin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina pikku Emmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen jo kaukaa: "Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!" -- niin on pienonen minua aina nimittänyt -- ja katsahdettuani ylös avonaisiin akkunoihin, olen nähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä. Sisään tultuani ja istahdettuani on pienonen kiivennyt polvelleni ja siinä haastellut, naurellut tuolla raittiilla, viattomalla ja sydämmelle käyvällä tavalla, jolla ainoastaan lapsi voi haastella ja naurella. Ja silloin on Emmi aina vienyt minut ajatusten maailmaan, ei noiden yksivakaisten, jännittäväisten, vaan vienojen, unohduksissa olleiden, kaukaisten ajatusten. Silloin minä, Emmi polvillani, olen haaveillut kuni lapsena muinoin, ja sydämmeeni on saanut rauhaa, on tullut tyyneyttä, jotka maailman myrskyt ja pauhut olivat sieltä karkoittaneet. Olen silloin, lapsi sylissäni, muuttunut lapseksi minäkin; olen laulellut hänelle samoja lauluja, joita lapsenakin muinoin vierittelin; olen kertonut hänelle satuja, pienenä kuulemiani, olen leikkinyt lapsen kera, ja lapsi on ollut iloinen, onnellinen, ja hänen iäkäs ystävänsä on ollut iloinen, onnellinen hänkin.

Mutta äkkiäpä tuo onnellisuus on kadonnut, haaveillut haamuina haihtuneet, kuultuani Emmin yskäisevän. Huu! minä tunnen tuon yskän, kolkon kalman-yskän! Ja silloin, painaen suudelman noille hehkuville poskusille, ja, estääkseni häntä väsyttämästä itseänsä, olen laskenut lapsen polviltani pois.

Kaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen ja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet olivat vaatineet minun olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja juuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen: "Pikku Emmi on hyvin kipeänä, jos suinkin voit, niin riennä meille."

Minä kiiruhdin paikalla sinne.

* * * * *

En kuullut nyt ulos Emmin iloista ääntä, en nähnyt tällä kertaa pienosen kasvoja akkunassa, ei tullut tuttuni salissa vastaani, ei, hän makasi nyt sairasvuoteella! Pastorin vaimo tuli vastaani ja hätäyneenä virkkoi: "jos taitonne voi, niin pelastakaa mulle enkelini!" -- Me astuimme sairaan kammioon.

-- "Kas niin," huudahti Emmi, nähtyään minut, "tulettehan te, Emmin tohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin painaa niin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori sen kyllä uskoo. -- Painaahan tämä?" lisäsi hän ja tarttui käteeni.

-- "Kyllä se painaa, lapseni," vastasin minä, "mutta koetahan olla kärsivällinen vielä vähän aikaa; huomenna olet jo terve."

-- "Huomenna jo!" huudahti hän, ja kesken kyyneleitänsäkin koetti hän naurahtaa. Mutta samassa tuli ankara yskän-kohtaus, joka pani sydämmeni vavahtamaan.

Minun ei huolinut kauan tutkistella taudin laatua; se, mitä jo aikaa sitten olin pelännyt, oli valitettavasti nyt käynyt toteen. Emmin rintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut vamma, tauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieten taisteluja sitä vastaan, vamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan ja joka, pienoseen sijansa otettuaan, tekee elon-aamusta illan ennen aikojaan. Minun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti muuttunut n.s. pikaiseksi. Raskaalla sydämmellä istahdin pöydän ääreen, kirjoittaakseni hänelle helpoittavia rohtoja. Emmin äiti ei nähnyt käteni vavistusta: se olisi kertonut hänelle, että tämä oli viimeinen lääkekirje, mitä hänen lapselleen kirjoitin.

Vähitellen taukosi taudinpuuska, Ahdistus alkoi lievetä; valitus vaikeni, ja vähemmin temmotellen kohoeli rinta. Emmi nukahti...

Hetken kuluttua hän avasi silmänsä jälleen. Ne olivat entistä kirkkaammat nyt, nuo kauniit, suuret silmät; entistä valkoisempi oli kasvojen iho ja entistä kirkkaampina hehkuivat poskipäät.

-- "Äiti, nyt on Emmi jo terve; niin, Emmin tohtori se antaa aina niin hyviä rohtoja."

Niin virkkoi lapsi, kääntyen minuun päin, ja veti suunsa hymyyn... Tuota hymyä en unohda milloinkaan.

Iloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö samassa joku aavistus, vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle jotain kamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään putoelemaan lapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä: hänelle olin sanonut totuuden.

-- "Mitäs itket, äiti?" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. -- "Enhän minä enää ole kipeä. Nyt olen taas niin terve. Enkös ole?" liitti hän sitten, mutistaen pienen suunsa niin vakuutetun totiseksi ja myhähtäen jälleen, ja totuttuun tapaansa ojensi minulle kätensä koeteltavaksi.

Hiljaa, tuskin tuntuvasti tykytti enää valtasuoni... Pitikö minun ilmoittaa lapselle, mitä tiesin? Pitikö minun karkoittaa ennen aikojaan tuo viaton, viimeinen hymy hänen huuliltaan? Vai pitikö minun pettää lasta, joka niin luottavana odotti minulta myöntävää vastausta? Miksipäs, arvelin sitten itsekseni, miksipäs murheeksi muuttaisin Emmin ilon? Elämä ei ole ennättänyt tarjota hänelle vielä muuta kuin onnea; tiensä, tuo lyhyt tiensä maailmassa on kulkenut kukkapolkuja myöten; nyt väsyi pieni matkamies ja istahti kukkainsa keskeen ... niinpä nukkukoonkin sitten niiden pariin, näkemättä tuonen toukkaa, joka on matanut häneen. Hiljaa se on jäytänyt hennon taimen juuret; hiljaa suhahtakoon sitten lännen tuuli ja taivuttakoon taimen, uuvuttakoon kuni ilta-uneen vain... Minä vastasin: "terve olet, pienoseni, ja huomenna olet ihan terve."

-- "Tiesinhän sen; kuulithan, äiti, mitä Emmin tohtori sanoi!" huudahti hän iloissaan. -- "Mutta," lisäsi hän vähän ajan perästä, "minua rupeaa nukuttamaan. Minä laskeun levolle. Kukkaset ne jäävät nyt kastelematta, mutta kastele, äiti, sinä ne tän'iltana."

Ja totuttuun tapaansa pani pienonen kätensä ristiin ja rupesi lukemaan iltarukoustansa. Rukous oli noita yksinkertaisia lasten rukouksia, mutta se tuntui niin tutulta minusta. Niin, se oli sama, jota äitini minulle, pienenä ollessani, oli opettanut. Tietämättänikin menivät käteni ristiin, ja jok'ainoa lapsen lausuma sana kajahti niin armaalta sydämmessäni...

Rukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen, pyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain ruokkimaan kanarianlintua; tän'aamuna hän ei ollut jaksanut sitä tehdä. -- "Hyvää yötä, Emmin tohtori," virkkoi hän viimein minulle. Hänen äänensä oli heikonnut heikkonemistaan; viimeinen sana oli pelkkää kuiskausta vaan. Minä lähenin vuodetta, otin lasta kädestä kiinni ja suutelin häntä. Samassa tunsin vähäisen puristuksen kädessäni. Se oli viimeinen kuolon tempaus... Lännen tuuli oli suhahtanut, taimi taipunut, kukka nukkunut uneen iäiseen...