Chapter 4

Laura ja Aina olivat kaksosia; yhdessä olivat syntyneet ja yhdessä aina eläneet; toista ei nähty siellä, missä ei toistakaan ollut. Mutta niin erillaisia luonteiltaan! Laura oli tyyni, arvokas, ylevä kuni kuningatar. Hänen suurista, samettiverhoisista silmistään loisti kirkas äly; sydämmellinen hellyys, innostus paloi niissä kaikkeen hyvään, mutta vastustamaton nuhde vähimpäänkin turhamaisuuteen. Aina taasen oli niin sanoaksemme kerkeän keväimen lapsi. Hänen kasvoillaan oli jotakin, joka poisti pilvet synkimmästäkin mielestä; hellä ääni se kajahti niin lämpimästi jokaisen sydämmessä. Ja sitten nuo silmät! Viskaalin rouva sanoi niitä veitikkamaisiksi, ja semmoisia ne olivatkin, nuo kauniit siniset silmät. Koko hänen olennossaan oli niin paljon kevään-omaista miellytystä, ett'ei ollenkaan ihme, jos jo monen nuorukaisen sydän oli tuntenut tuommoista armaan armasta sulamista, jota seuraa haaveilu ja lempi.

Semmoisia olivat ne sisarukset, joiden parissa Niilo tohtori oleskeli varsin usein.

Ja mitä useammin hän heidän parissansa oleskeli, sitä enemmin hänen täytyi luopua entisistä ajatuksistansa. Laura oli hänelle elävä todistus naisen älystä, järjen jäntevyydestä, joka ei myönnä sitä, että naisen tulee olla miehen orja, miehen mielivallan alainen.

-- "Sallikaa kysyäni, neiti, missä tapauksessa teidän mielestänne sivistynyt mies on saanut semmoisen puolison, että hän voi olla onnellinen?" kysäsi Niilo herra kerran.

-- "Tuossa nyt taasen miehen itsekkäisyys ilmoitaakse. Kysytte vaan, milloin mies on onnellinen, vaimosta ette mitään puhu."

-- "Myönnän sen, ja siis kysyn, minkälaisena avioliitto teidän mielestänne on onnellinen."

-- "Silloin kuin naisen sivistyskanta joissakin määrin vastaa miehen sivistyskantaa. Katsokaas, nuo ensimmäiset riemastuksen hetket avioliitossa haihtuvat pian; tuo hurmaavainen autuuden tunne siitä, että on omaksensa saanut sen, jota on rakastanut, se tyyntyy vähitellen hiljaiseen onnellisuuteen. Mutta tähän juuri vaaditaan, että vaimo saattaa ymmärtää ja käsittää miestänsä ja päinvastoin. Kuinka paljon on maailmassa kohtauksia, jolloin mies, väsyneenä töihin ja ponnistuksiin, haluaa rauhaa, lievitystä vaimonsa luona! Millaistapa olisi tila, jos vaimo silloin ei voisi asettua hänen kannallensa, tuntea samaa, kuin hänkin tuntee; millaista olisi tila, jos mies tuon rauhan ja lievityksen sijasta kohtaisi joko typerää haukottelemista tahi mieletöntä turhamaisuutta?"

Niilo herra oli tuommoista usein ennenkin lukenut ja kuullut, mutta nyt hän vasta käsitti sen, kuullessaan sitä viehättävän naisen huulilta. Hän vaipui ajatuksiinsa, kuvaillen mielessänsä avioelämätä semmoisena, kuin Laura vast'ikään oli esittänyt. Ihanalta se hänestä näyttikin, ja silloin hänen teki mieli luoda Lauraan katse täynnä tuota tunnetta, mutta hän ei uskaltanut: tunsiko Laura häntä vielä, eikö hän voisi pitää sitä vain hetken tuomana?

Tällaiset keskustelut keskeytti hyvin usein Aina, joka, juostuaan puutarhassa tai taitavana emäntänä muka kyökissä, pilkisti äkkiä ovesta sisään.

-- "Onkos filosofeilla hyvinkin tärkeä asia esillä?"

Ja vastausta odottamatta sipsutti hän sisään keveänä kuin keijukainen ja kukoistavana kuin ruusu.

-- "Mitä maailmaa mullistavia ajatuksia teillä on, herra tohtori ja neiti tohtori, sillä kyllä Laurasta tohtori tulisi aivan varmaan, kun hän vaan menisi Helsinkiin lukemaan, jos ei hän nimittäin sitä ennen tulisi ... hm! -- arvatkaas miksi?"

-- "Miksi?" kysyi Niilo herra.

-- "Jonkun tohtorin rouvaksi! Tralala-la!" Niin lauloi Aina, silitellen pientä kissanpoikaa, joka alinomaa oli hänen sylissään.

-- "Sinä olet aina yhtä kevytmielinen," virkkoi Laura.

-- "Entä sitten?"

-- "Me keskustelimme," virkkoi Niilo väliin, "siitä, millaiseksi onnellinen avioelämä on ajateltava."

-- "Ahaa!" huudahti Aina, "kuuluuko sekin filosofiaan? Tiedättekös, mitä minä ajattelen avioelämästä? Minun mielestäni on avioliitto pelkkää suurta, suurta tanssia. Ah! kuinka onnelliseksi minä laittaisin kotini, jos minusta joku huolisi..."

Ja Ainan silmät olivat niin täynnä mitä hilpeintä veitikkamaisuutta, että se hurmasi Niilo herraa.

-- "Niin tietäkääs," jatkoi Aina. "Aamulla varhain minä jo menisin kyökkiin, sillä minä en antaisi kenenkään muun keittää kahvia hänelle; itse sen aina tekisin. Sitten minä laittaisin kukkia kahvipöydälle ja varustaisin hänen piippunsa jo valmiiksi; kahvia juotuamme me istuisimme sohvalla ja minä itse sytyttäisin hänen piippunsa. Ja kun hän sitten lähtisi virka-toimiinsa..."

-- "Millaisiin?" kysyi Laura.

-- "Esimerkiksi -- hm! -- esimerkiksi, jos hän olisi tilan-omistaja, niin lähtisi hän katsomaan peltojansa, ja sitten minä sanoisin: 'Suo anteeksi, kultaseni, minulla ei ole aikaa seurata sinua, minulla on niin julman paljon työtä maito-kammarissa.' Ja sitten -- jaa, mutta yksi asia jäi pois! Ennenkuin hän lähtisi, niin me ensin tanssisimme pienen polkan."

-- "Ja kissa soittaisi pianoa," liitti Laura.

-- "Ole niin hyvä ja anna kissani olla rauhassa. Me tanssisimme aivan hyvin ilman pianoakin. Ja sitten..."

Tuolla lailla jutellen soinnukkaalla äänellään, oli Aina pian luonut esiin erinomaisen ihanan, hymyilevän eidyllikuvan. Ja siinä aurinko niin heleästi paistoi, ja tuulet niin armaasti suhahtelivat. Kukkaset kaikki nyökyttelivät päitään niin onnellisina purosen laineille, ja kaukaa hongat ikivanhoja taruja kertoilivat.

Ja keskellä tuota eidyllistä kuvaa Niilo tohtori näki Ainan hymyilevät kasvot ja -- hän ei malttanut olla luomatta häneen katsetta, joka ilmaisi hänen tunteensa.

-- "Ai, minua houkkaa!" katkaisi Aina äkkiä äänettömyyden; "olin kokonaan unohtaa! olkaa hyvä ja tulkaa puutarhaan juomaan kahvia."

-- "Sinunko se on keittämääsi?" kysyi Laura verkalleen.

Aina punastui hetkiseksi, mutta virkkoi pian jälleen entisellä hilpeydellään;

-- "Arvaapas, filosofi, arvaapas!"

Kotia tultuaan täten vietettyjen hetkien perästä oli Niilo herran mahdoton ryhtyä mihinkään muuhun työhön kuin ajattelemiseen. Niin Lauran kuin Ainankin luomat kuvat vaihtelivat hänen edessään vuorotellen. Kumpainenko häntä enemmän miellytti, kumpaisessako hän kauemman aikaa viipyi taikka -- kysykäämme suoraan -- kumpaisenko luonne, Lauran vaiko Ainan, sai hänen sydämmessään lämpimämpiä tunteita sykkimään?

Siinä juuri Niilo herran ajatusten aine, siinä hänen miettimistensä ainainen määrä. Ajatteli hän kuinka kauan hyvänsä, vietti hän kuinka monta levotonta hetkeä tahansa, -- seuraus oli aina yksi ja sama: hän oli mieltynyt molempiin.

Sillä kannalla olivat asiat, kun viimein taivas lähetti hänen avukseen erään olennon, joka nähtävästi oli selvittävä koko tämän pulman.

* * * * *

Eräänä aamuna, Niilo herran vielä maatessa, astui hänen mataminsa elikkä emäntäpiikansa ensimmäiseen kamariin, jossa varpaillaan hiipien ryhtyi huoneen korjaamiseen. Pianpa kuului ulkoa kovia askeleita, eikä aikaakaan, niin astui sisään muuan nuori, pulska herrasmies, joka nähtävästi ei ollut H:n kaupungin asukkaita. Korkealla äänellä kysäsi vieras:

-- "Täälläkö tohtori Nieminen asuu?"

-- "Täällä," kuiskasi matami.

-- "Onko hän kotona ja missä hänen huoneensa?"

-- "Kotona hän on," vastasi matami entistä hiljemmin.

-- "Mitä varten te sopotatte, matami?"

-- "Hiljaa, hyvä herra, hiljaa Herran tähden; tohtori makaa vielä, hän valvoi koko yön."

-- "Se ei ole totta."

-- "Ihan toden totta; puhukaa hiljaa, olkaa niin hyvä."

-- "No minä olen valmis vaikenemaan, kun vaan sanotte, missä hän sitten on."

-- "Hän makaa."

-- "Mutta minun täytyy päästä sisään!"

-- "Mutta olenhan, hyvä herra, sanonut jo monestikin, että tohtori valvoi koko yön ja tarvitsee sen vuoksi unta."

-- "Mahdotonta, tohtori ei ole koskaan valvonut koko yötä."

-- "Mutta nyt valvoi. Hän on monta aikaa ollut hyvin kummallinen, aina ajatuksissansa ja hajamielinen."

-- "Hän ei siis ole oikein terve, ja minun pitää välttämättömästi päästä hänen luokseen; minä olen tohtori, en sielun tohtori, niinkuin Niilo herra, mutta ruumiin tohtori."

-- "Niin mutta..."

-- "Ettekö usko? Soisinpa sairastuvanne koleraan."

-- "Taivaan tähden! Minäkö koleraan?" kiljasi matami.

-- "Niin, parantaakseni teidät heti paikalla. Uskoisittenhan sitten. Sanokaa nyt piammiten, missä hänen kamarinsa. Mutta arvaanhan sen itsekin, tuossahan se on."

Ja vieras herra yritti mennä sinne.

-- "Mutta, minä sanon..."

-- "Mutta saakeli, nyt minua jo harmittaa," tiuskasi vieras ja kursailematta otettuaan matamia vyötäisistä, hennosti kumminkin kuin tanssiin viedäksensä, kiepsautti häntä pari kerrosta ympäri ja astui perähuoneesen.

Matami jäi keskelle lattiata eikä hämmästyksissään osannut muuta kuin siunata itseänsä hätimmiten.

-- "Mitä minun pitää näkemäni!" sanoi vieras, tultuaan Niilo herran makuuhuoneesen, jossa Niilo herra vielä oli vuoteellaan. "Makaatko sinä, sinä, joka olit valppain mies yliopistossa? Onko sinut tämä viheliäinen kaupunki kokonaan riivannut? Oletko sinä ruvennut pidoissa käymään? Niistähän aina ennen muinoin minulle saarnoja pidit. Oletko sinä... Mutta hiis! Unohdanpa sanoa sinulle hyvää huomenta."

Ja ennenkuin Niilo herra oli ennättänyt oikein saada untakaan karkoitetuksi silmistänsä, oli vieras rientänyt hänen luokseen, tarttunut hänen käteensä, puristanut sitä ja sitten istahtanut vuoteen laidalle.

-- "Ja kerro, kerro nyt juurta jaksain," jatkoi vieras yhteen menoon, "mikä sinua vaivaa."

-- "Oma Yrjö ystäväni," pääsi viimein Niilo puhumaan. "Oikeinhan teit minulle sydämmellisen ilon, kun tulit. Kuinka kauan emme ole toisiamme nähneet! Kuinka voit?"

-- "Kuinka voin? Hyvin! Kaksi vuotta olin ulkomailla, suoritin sitten tohtori-väitökseni ja ensi työkseni riensin tänne, -- siinä minun historiani. Mutta sinä?"

-- "Hm! Annas kuu nousen ylös, ennättäähän tuota puhua sittemmin."

-- "Ei maar; lepää vaan ja kerro, mikä sinun on. No, mutta hiidessä, missä minun muistini? Kirjoitithan olevasi rakastunut? Kuinka on käynyt? Oletko kihloissa, olethan kanalja kihloissa! Ja häät?"

-- "Kihloissako ja häät?" kysyi Niilo puoleksi säikähtäneenä.

-- "Se on tietty! Rakastumista seuraa kihlaus ja sitten tule häät, sehän on asiain tavallinen järjestys. Mutta virkas nyt kumminkin ensin, onko hän kaunis ja armas."

-- "On ystäväni, on; ja toinen on myöskin kaunis ja armas."

-- "Kuka toinen?"

-- "Hänen sisarensa."

-- "Ahaa, sinä veitikka! Ymmärränpä yskän. Sinä muka pidät huolen toisesta ja toisen suhteen muistit hyvänä ystävänä minua. Sepä ystävyyttä, totta tosiaan!"

-- "En, ystäväni, en ollenkaan," kiirehti Niilo selittämään.

-- "No selitä sitten! _Musa mihi causas memora!_ Ei se nyt oikein tainnut sopia, mutta muuta latinaa en muista."

-- "Kerronpa sitten. Tule lähemmäs ja anna kätes tänne. Ystäväni! Täällä on kaksi sisarusta."

-- "Ymmärrän sen."

-- "Ja minä," Niilo herra punehtui kuin impi, "olen rakastunut..."

-- "Toiseen; senkin ymmärrän," keskeytti Yrjö.

-- "Ja toiseen kanssa."

-- "Mutta sitä en ymmärrä. Ihminen saattaa tosin olla rakastunut tavallansa useampiinkin neitosiin, sen minä tiedän omasta kokemuksestani; mutta sinun tapasi ei ole meidän muiden tapaa. Sinä et huikentele, sinä vakaana tietäsi kuljet. Siis en ymmärrä."

-- "Oma ystäväni, en minäkään oikein ymmärrä, miten tästä pulasta pääsen; asia vaan on se, että olen rakastunut kahteen."

-- "Yhtä haavaa?"

-- "Niin."

Suurin silmin katseli Yrjö ystävätänsä.

-- "Kuules," sanoi hän viimein, "aiotkos naida?"

-- "Hm. Niinhän on aikomus."

-- "No?"

-- "No?"

-- "Katsos, ystäväni, jos me kumpikin nyt olisimme Suolajärven rannalla Pohjois-Amerikassa ja sinä sekä minä kuuluisimme kunnioitettavan Smithin lahkoon, ja nuo kaksi eivät olisi sisaruksia, niin ymmärtäisin sinut; mutta mehän olemme evankelis-lutherilaista seurakuntaa ja...!"

-- "Sinulla on aina irvistelemisiäsi; mutta minua ei naurata ollenkaan."

-- "Minua vielä vähemmin. Nähdessäni sinussa, ennen niin vakaassa miehessä, tuommoista kaksinaisuutta, joka on minusta niin vento vierasta, täytyy minun suuresti ihmetellä, kummastella, hämmästyä..."

-- "Äimästyä, oudostua j.n.e. Sen kyllä uskon ja sitä olen itsekin tehnyt. Ainoa toivoni olet nyt sinä."

-- "Millä lailla?"

-- "Aioin jo kirjoittaa sinulle, mutt'en tahtonut häiritä sinun väitöspuuhiasi. Aioin kutsua sinua tänne, sillä sinä yksinäsi saatat ohjata minua, sinä yksinäsi saatat osoittaa minulle onnellisen pääsyn tästä epätietoisuuden labyrintistä."

-- "Bravissimo!" huudahti Yrjö. "Nyt ymmärrän, ja olisihan minun pitänyt ymmärtää se heti paikalla. Luota minuun, ystäväni; tässä on toinenkin käteni ja tässä olen minä kokonani. Käytä minua, käske minua, minä tottelen, ja sepä merkillistä, ett'en ennen lähtöäni tanssisi sinun kihlajaisissasi. Eläköön rakkaus!

Oi rakkaus, oi rakkaus...

En muista enempää, kuinka sanat sitten kuuluu, mutta eläköön rakkaus!"

Kuului koputus ovella.

-- "Kuka siellä?" kysyi Niilo.

-- "Kaks kertaa kaks!" kuului oven takaa. "Uskaaltako tulla sisään?"

-- "Ole niin hyvä."

Sisään astui vanhanpuolinen pikkuinen mies, hattu ja hopeaponsinen sauva toisessa ja iso nuuskarasia toisessa kädessä.

Niilo esitti ystävällensä lehtorin Sylvester Sylvestrius'en matematiikin opettajan lyseossa.

-- "Hauskaa, hauskaa," puheli Sylvestrius. "Mutta, kaks kertaa kaks, onkos meidän Niilo lehtori sairas?"

-- "En suinkaan. Kuinka niin?"

-- "Muutoin vaan arvelimme sitä siellä, kosk'et tullut opistoon tänään."

-- "Herran tähden, mitäs kello on?" huudahti Niilo.

-- "Kaksitoista se on."

Niilo kalpeni; hän ei osannut sanoa enää mitään. Hänelle oli ensi kertaa hänen elämässään tapahtunut se seikka, että oli huolimatonna laiminlyönyt velvollisuutensa.

-- "Ei se vaarallista ole," lohdutteli Sylvestrius. "Minä otin tuntisi, ja sillä se oli tehty. Tulethan iltapäivällä?"

-- "Kyllä hän tulee," vastasi Yrjö.

-- "No niin. Kyllä minä arvaan, mikä nuorta lehtoria vaivaa, mutta asia ei koske minuun, ei ollenkaan, kaks kertaa kaks. Tänäänhän on iltahuvit. Tulettehan, hyvät herrat? Ennen vanhaan pelasit siellä minun kanssani shakkia, Niilo, mutta nyt en pyydäkään. Minä tiedän, ettäs koetat saada mattia toisella tavalla. No niin, nyt täytyy lähteäni. Voikaa hyvin."

Tän'iltana siis menevät Niilo ja Yrjö iltahuveihin; siellä tapaavat he Olkkosen neidot, ja Yrjö herra saattaa asiat selville. Niin päätettiin.

Kaupungin paremman ravintolan sali oli tän'iltana kirkkaaksi valaistu. Paremman, sanoin, sillä H:n kaupungissa oli kaksi ravintolaa, toisessa kävivät, niinkuin sanottiin, "huonommat," toisessa "paremmat" ihmiset. Ja tän'iltana oli paremmilla ihmisillä oleva kirjallis-soitannolliset iltahuvit. Ravintolan isäntä kävi tarkastelemassa kaikki paikat, oliko muka kaikki, niinkuin olla piti, ja torui palvelijata siitä syystä, että tämä oli nostanut liian ison liekin erääsen lamppuun. Tuo tomppeli, palvelija nimittäin, ei ymmärtänyt, että liian suuri liekki vaikuttaa liian paljon kuumuutta. Typerä palvelija! Ei hän myöskään osannut lukuun ottaa sitä, että raffineerattu petroleumi maksaa paljon.

Odoteltiin vieraita.

Ensimmäisenä tuli muutamia oppilaita lyseon korkeimmalta luokalta, jotka heti paikalla menivät sivuhuoneesen kampaamaan tiellä pörröttynyttä tukkaansa niin viehättävän valloittavaiseksi kuin mahdollista. Kaksi heistä olivat erinomaisen hyviä ystäviä: heillä molemmilla kun oli ainoastaan yksi pari sormikkaita, niin päättivät he tanssia vuorotellen.

-- "Minä tanssin ensimmäisen françaisen Alma Parviaisen kanssa," sanoi yksi.

-- "Minä kanssa."

-- "Minä myös. Saa nähdä, kuka pikemmin ennättää."

-- "Vaiva turha," virkkoi vanhin joukosta, muuan lihava oppilas, joka iän puolesta jo aikaa sitten olisi saattanut olla apulaispappina. "Vaiva turha'" kertoi hän vielä.

-- "Kuinka niin?" kysyivät muut.

-- "Olen pyytänyt hänet jo ennakolta. Tänään tapasin hänet laivasillalla ja pyysin."

-- "Joka paikkaan sinäkin kerkeät."

-- "Vaikk'ei tuota uskoisi, kun olet niin paksu."

-- "Mitä!?" kysyi paksu painavasti.

-- "Muutoin vaan."

Tulipa sitten kruununvouti Parviainen yhden rouvansa ja seitsemän tyttärensä kanssa, joista nuorin oli Alma, lyseolaisten silmäterä ja alituinen riidan kapula. Oppilaiset hyökkäsivät auttamaan päällysvaatteita heidän päältään, joka mies tietysti Alman luo; mutta paksu lykkäsi heidät kaikki sivulle ja yksinänsä teki tuon ritarillisen palveluksen. Hän oli diplomaati, sen huomasivat toverit nyt liian myöhään. Tuo veitikka, näet, auttaessaan Alma neitiä riisumassa, kuului nyt vasta kohteliaasti pyytävän saada tanssia hänen kanssaan ensimmäisen françaisen.

Sen jälkeen tulivat kauppiaat, veljekset Forsblomit. Vanhempi oli hirveän laiha, nuorempi kammottavan lihava. Heistä kulki kummallinen juttu. Nuorempi oli lihava siitä syystä, ett'ei tehnyt paljoa mitään; vanhempi taas oli laiha sentähden, että teki työtä vieläkin vähemmin.

Pormestarin herrasväki ja viskaalin herrasväki tulivat yht'aikaa.

-- "Hm!" sanoi pormestarin rouva; "eivätköhän H:n kaupungin asukkaat voisi toimittaa itsellensä kerrankin oikeata seurahuonetta?"

-- "Älkää muuta sanoko," vastasi viskaalin rouva. "Täällä ollaan niin saamattomia, niin _indisbonibel_."

Kauppaneuvos Olkkonen tuli tyttärineen hänkin, mutta saatettuaan tyttärensä sisään, kääntyi hän tapansa mukaan ja meni sivuhuoneesen, jossa vanhat herrat viettivät iltansa toti-pöydän ääressä.

Vähitellen keräytyi muitakin vieraita. Tuli Niilo herrakin Yrjö ystävänsä kanssa.

Niinkuin tapana on pikkukaupungeissa tällaisissa tilaisuuksissa, kokoontuvat naiset saliin, vanhat herrat toiseen ja nuoret toiseen sivuhuoneesen. Salissa vallitsee ensin juhlallinen hiljaisuus; sopottomalla mammat ja tädit juttelevat keskenään päivän tärkeimmistä tapauksista, kihlauksista ja häistä tavallisesti. Neitoset vieläkin hiljemmin haastelevat keskenään -- luultavasti samoista asioista. Kerran kun kysyin eräältä nuorelta neitoselta, mikä tämmöisissä tilaisuuksissa on heillä puheen-aineena, niin vastasi hän nauraen: "kaikkiapa tahtoisittekin tietää." Minulla on senvuoksi oma ajatus asiasta.

Vanhain herrain kamarissa keskustellaan painavista asioista sielläkin.

-- "Sen minä sanon," virkkaa pormestari. "Jos hän nyt myöpi Seppolan kartanon niin vähästä, niin on hän tuhma kuin pässi."

-- "Niin, arvatkaas, semmoinen metsä, kuin siinä on!" sanoo tuomari. "Norjalainen voittaa pelkällä metsällä 40,000 markkaa heti paikalla."

-- "Hiis kun ei ihmiset osaa käyttää rikkauttaan hyödykseen," sanoi nimituomari Hakanen.

-- "Minä hänen sijassaan rakentaisin tilalle sahan."

-- "Ja myllyn."

-- "Ja tampin."

Nuorten herrain puolella on puheen aineena vähän runollisempia asioita.

-- "Kas kuinka uusi frakkisi istuu hyvin! Missäs teetit sen?"

-- "Blomqvist'illa."

-- "Kuules, veikkonen," kuiskaa nuori kollega toiselle, "onkos sinulla lainata vähän rahaa minulle?"

-- "Ei, veikkonen, ole," kuiskaa toinen vielä hiljemmin, "ei minulla ole kuin pari markkaa."

-- "Onko sinulla vis-à-vis'tä"? kysyy tuomarin apulainen.

-- "Olishan niitä, mutta minä en voi tanssia tänään."

-- "Miks'et? Onko käsniä jaloissa?"

-- "Jaloissa sekä jalkineissa."

Vähitellen astuu rohkein joukosta salin ovelle ja vaihtaa salavihkaa lempeän silmäyksen Dulcineansa kanssa. Toinen rohkea asettuu hänen selkänsä taakse, ja kotvasen kuluttua on oven suu täynnä mustatakkisia herroja, joitten siinä-olo vaikuttaa neitosissa vähäisiä liikahduksia: ken koettaa asettua profiliin, ken taas "_en face_," aina sen mukaan kuin ... tietysti sen mukaan, kuinka sopiva on istua.

Tämmöinen joukko oli jo kokounut oven suuhun, kun Yrjö tuli Niilon kanssa sisään. Kohta pyysi Yrjö Niilon esittämään häntä Olkkosen neitosille.

Niilo saattoi hänet saliin Lauran ja Ainan luokse.

-- "Sallikaa esitelläni," virkkoi hän, "paras ystäväni, tohtori Yrjö Anttola."

Yrjö teki kumarruksen taiteellisesti.

-- "Hauskaa varsin," virkkoi Laura, kohottautuen sijaltaan.

Aina tervehti ääneti ja puuttui pian Niilon kanssa puheluun.

-- "Helsingistäkö tulette, tohtori?" kysäsi Laura.

-- "Viimeksi sieltä."

-- "Kuinka onnellisia ne, jotka saattavat asua Helsingissä!"

-- "Mitenkä niin?"

-- "Siellähän on niin paljon hyvää ja kaunista, jota me pikku kaupungin asukkaat ainoastaan kangastuksena ihailemme."

-- "Ja päin vastoin myöskin, sen vakuutan. Maaseutujen pikku kaupungeissa kohtaa pääkaupunkilainen puolestaan usein semmoista, mitä hän kotonansa ei edes kangastuksenakaan näe."

-- "Esimerkiksi?"

-- "Esimerkiksi," puhui Yrjö, yhä enemmin vilkastuen, "kun kasvien tutkija salolla kulkiessaan yht'äkkiä huomaa mäen rinteellä ihanan liljan..."

-- "Suokaa anteeksi, liljoja ei kasva metsässä."

-- "Tavallisesti ei, mutta ken tietää, neitiseni, mitä lämmin etelätuuli saattaa kantaa sylissään! Se tuo joskus liljan siemenen, pudottaa sen kainoon paikkaan, ja siemen..."

-- "Surkastuu ja kuolee, ennenkuin on itämäänkään ruvennut."

-- "Ei, neiti, ja tuhat kertaa ei!" huudahti Yrjö.

-- "Mutta mitä tämä kasviopillinen esitelmä oikein tarkoittaa?"

-- "Se on kokemustani vaan. Katsokaas, neitini, luonnon ikuinen kukka on nainen, se on Luojan jaloin työ. Ja minä olen nähnyt noita useita, loistavia kukkia muilla mailla, isoissa ansareissa, ja sen vuoksi, tultuani maan sydämmeen, olen suuresti ihastunut, huomattuani siellä liljan, ylevän ja viehättävän."

-- "Tosiaankin!"

-- "Neitini," virkkoi Yrjö, "tuo oli ihailemani liljan kaunista kieltä."

Laura katsahti terävästi nuoreen tohtoriin ja virkkoi:

-- "Te olette Helsinkiläinen. Puhukaamme jostakin muusta."

Tuo katse se nöyryytti häntä, mutta veti samassa niin vastustamattomasti puoleensa, että nuori tohtori tunsi olevansa hyvin hankalassa asemassa.

-- "Neitini," jatkoi hän viimein, "sallitteko minulle kunnian saada tanssia teidän kanssanne ensimmäinen françaisen?" Hän olisi kenties lisännyt: "ja niin kernaasti tanssisin teidän kanssanne jok'ainoan françaisen," mutta hän ei sanonut sitä.

-- "Kiitos," virkkoi Laura.

Vaan Niilo tohtori astui puhelavalle esitelmää pitämään. Hän jutteli Kiven "Seitsemästä Veljeksestä," tuosta monen riidan ja väitöksen alaisesta suomalaisesta teoksesta. Myöntäen sen monet vaillinaisuudet, selitti hän sen kansallista arvoa, kertoen montakin ihanan ihanata paikkaa siitä.

Ja hartaasti kuunteli häntä erittäinkin Laura, jopa niinkin hartaasti, että Yrjö tohtori -- en tiedä mistä tuo tuli -- olisi kernaasti tahtonut olla Niilona, tietääksensä vaan, että Laura häntä tarkasti kuuntelee.

-- "Kuulkaas, kuinka kauniisti hän puhuu," sanoi kerran Laura hänelle hiljaa.

-- "Se on totta se," vastasi Yrjö, jotain vastatakseen, mutta hän ei ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Niilo juuri tän'iltana niin viehättävästi puhui. Ylipäänsä arveli Yrjö, että koko tuo esitelmä olisi saanut olla pois, jotta pikemmin alkaisi tanssit.

Esitelmän loputtua alkoivat lyseolaiset taputtaa, ja siihen muutkin yhtyivät. Kauppias Forsblom, laiha veli, arveli, että olisi sopinut mainita veljesten tappelua jouluyönä; se muka on loistavin kohta koko kirjassa.

Viskaalin rouva sattui istumaan juuri Yrjö tohtorin toisella puolella. Hän kysäsi:

-- "Kukas se on kirjoittanut tuon kertomuksen, josta puhuttiin?"

Yrjö herra oli hyvin ärsytetyillä hermoilla. Hän vastasi lakonillisesti:

-- "Walter Scott."

-- "Ah niin, se armas Walter Scott," huokasi viskaalin rouva. "Hän ei voi kirjoittaa muuta kuin _delicatesse_."

Laura kuuli tuon.

-- "Olettehan veitikka," sanoi hän hiljaa Yrjölle ja katsahti häneen.

Taivas, tuota katsetta!

Ensimmäinen française alkoi viimein. Yrjö Lauran ja Niilo Ainan kanssa tanssivat vastatusten.

Mitä keskusteluja Lauralla ja Yrjöllä oli, siitä ei ole varmaa tietoa. Sen tiedän vaan, että Yrjö tanssin jälkeen oli kuin haltioissaan. Mennessään nuorten herrain kamariin astui hän epähuomiossa lihavan Forsblomin jalalle ja pyysi -- myöskin epähuomiossa -- anteeksi laihalta. Bufetissa aikoi hän käskeä itsellensä putelin seltterivettä, mutta ajatuksissaan käskikin voileivän. Hän läksi viimein kuistille vilvotteleimaan. Vähän ajan perästä tuli Niilo sinne, haettuansa häntä turhaan joka paikasta.

-- "No viimeinkin tapasin sinut," sanoi Niilo.

-- "Hm," vastasi Yrjö ajatuksissaan.

-- "Mitäs sinä täällä teet?"

Yrjö ei kuullut.