Chapter 3

-- "Mitäs nyt?" kysyi toinen ja jännitti jo keskisormensa peukaloa vastaan.

-- "Kaikki on valmistettu," vastasi Sylvester, väistyen yhä kauemmaksi.

-- "Kuule Sylvester, sano oikein totta, ethän sinä isoine neninesi suinkaan ota osaa komediaan?"

-- "Entäs jos otettais?" sanoi Sylvester ja ylpeänä läksi tiehensä.

-- "No nyt tulee maailman loppu," huusi Kaarle kreivi ja huusi niin kovaa, että kaikki vieraat säikähtäneinä keräytyivät hänen ympärilleen.

-- "Mitä tulee? Mitä tulee?" kyseltiin.

-- "Maailman loppu tulee, tonttu olkoon!" huusi Kaarle kreivi vieläkin vihoissaan.

Hänen rouvansa huomautti hänelle kumminkin salaa hänen unohduksensa.

-- "Hyvät herrat," sanoi kreivi viimein. "Veljeni pyytää, että te tekisitte hyvin ja tarjoaisitte kätenne rouville ja neitosille, saattaaksenne heidät Rauhalinnan liit ... tuota noin -- -- -- teateriin, jossa veljeni pyytää saada tarjota kunnioitettaville vieraillensa vähän näytelmä-huvitusta."

-- "Tosiaankin?" huusivat kaikki, ikäänkuin eivät asiasta mitään olisi tienneetkään.

Ja niin astuivat kaikki teateriin ja asettuivat istuimille. Satakunta kynttilöitä paloi seinillä näyttölavan edustalla, ja tämän äärellä kohoeli Sylvesterin suflöörikoju.

Sininen esirippu kultaisine tähtineen peitti vielä kaikkein pyhimmän. Vieraat naurahtelivat hieman tuolle tähtitaivaalle Rauhalinnan liiterissä, vaan -- vait! Näyttämön takaa kuuluu uvertyyri Meyerbeerin Hugenotteihin. Beata ja Alfons soittavat sitä _à quatre mains_. -- Soitto loppui, kuului kellon kilinä, ja kahisten nousee esirippu. Puoliväliin nousee se tasaisesti, mutta siitä lähtien nousee vaan toinen puoli. Kauan hinaavat hinausniekat, mutta taivas on tän'iltana itsepäinen, se tahtoo olla vinossa. Salissa rupeaa kuulumaan pidätettyjä naurun tyrskäyksiä.

-- "Vetäkää yht'aikaa tomppelit," kuuluu viimein niinkuin maan alta Sylvesterin ääni.

Salissa räjähtää nauru, mutta viimeinkin katoaa ylä-ilmoihin kultatähtinen sinitaivas Rauhalinnan liiterissä. Hiljaisuus vallitsee. Näytelmä alkaa.

Esiripun kujeellinen nouseminen oli tehnyt näyttelijöille vähän häiriötä. Alfons, jonka ensin piti olla esillä, unohti pathos-asemansa ja esiripun noustua oli vielä samassa asemassa, jonka hän oli ottanut, näyttääkseen hinausmiehille, miten yht'aikaa oikein hartaasti pitää vetää. Vaan pian tointuu hän, ja näytelmä menee tavallista kulkuansa. Sylvester tietää, kuinka tärkeä hänen toimensa on. Puikko kädessä seuraa hän rivi riviltä tekstiä ja puhuu muistamattomuudessaan niin kovaa, että salissa kuullaan aina samat lauseet kahdesti. Alfonsin ääni voittaa kumminkin, mutta Beatan ja kreivinnan puhetta ei kuulu paljon ollenkaan; hyvä siis, että Sylvester jo ennakolta ilmoittaa, mitä heidän on sanottava. Kaikki menee hiljaa eteenpäin, kunnes tulee se kohta, jossa Antonio rupeaa ehdottamaan neitoselle karkaamista. Silloin on Alfons jälleen muistanut pathos-asemansa. Hän ei enää puhu, hän huutaa; hän rupeaa pitkin askelin kävelemään näyttölavalla, mutta unohtuu ja astuu liian lähelle Sylvesterin kunniasijaa. Sylvester osaa väistää nenällisen ihmeensä paronin jalkain edestä, mutta hän ei osaa väistää kirjaansa, jota hän pitää näyttölavan permannolla. Askele vielä -- ja kirja lentää sähisten näyttölavan sivulle.

Nyt Sylvesterille hätä käteen; kauhistuneena sanoo hän aina vaan niin kovaa, että saliin kuuluu:

"Kirja, kirja p----le lensi tuonne noin; potkaiskaa takaisin, muuten hitto perii!"

Mutta Alfons on nyt innoissaan, improvisationi on hänelle luonnonperäistä. Hän puhuu sanoja, joita ei tekstissä ollutkaan.

-- "Ei se ollut niin," huutaa Sylvester tuskissaan, ja kylmä hiki peittää hänen nenällisen jättiläisensä. Vaan yhä puhuu Alfons outoja sanoja; -- silloin Sylvester tekee huiman päätöksen ja nykäisee nuorasta merkiksi esiripun vetäjille, ja sininen tähtitaivas laskeutuu maahan, katkaisten Antonion innollisen puheen.

Ukkosena pauhaavat nyt salissa käsien taputukset: kukin katsoo velvollisuudekseen täten palkita näyttelijöitä. Sinitaivas nousee uudelleen, ja kumartaen kiittävät pelaajat. Tällä välin on Sylvester ryömimällä kulkenut matalasta majastansa lavan lattian alatse ja pölyisenä ilmaunut näyttämölle. Nyt kuuluu uudestaan taputuksia; esirippu nousee, ja ensimmäisenä yrittää pölyinen Sylvester astua esiin kiittämään hänkin kiitollista yleisöä. Mutta Alfons pidättää häntä nutun liepeestä, niin että kulissien takaa näkyy katsojille ainoastaan tuo koko pitäjässä tunnettu iso punainen nenä, ja bravo kaikuu salista entistä raikkaammin.

Kovin ahdistettiin Sylvesteriä näyttämön takana. Häntä toruttiin ankarasti siitä, että oli puhunut niin kovaa kojustaan, ja käskettiin toisessa näytöksessä sopottamaan. Sylvester lupasi ja pistihe taas kellariin pulloja särkemään.

Sillä välin kävivät palvelijat tarjoilemassa vieraille virvoituksia. Rouvat puhelivat keskenänsä näyttelijättärien puvuista. Rouva X. arveli, että barégeleninki olisi ollut sopivampi kreivinnalle.

-- "_Excusez moi_," väitti kreivinna Z. "musta silkkinen _moiré_ olisi pukenut paremmin. Mutta Beatan _tournure_ oli liian pieni."

-- "Suokaa anteeksi," väitti jälleen rouva X, "nykyjään ei kanneta enää niin isoja tournurejä."

-- "Älkää pahaksi panko, mutta viimeisessä numerossaan 'Die Modenwelt' puhuu juuri ison tournuren puolesta."

-- "_Mille pardons, madame_, mutta 'Der Bazar' puhuu päin vastoin, ja luulisin, että Bazar on isompi autoriteeti."

Ja rouvat X. ja Z. jäivät väittelemään, kumpika on etevämpi, "Die Modenwelt" vai "Der Bazar."

Nuorilla miehillä oli jalompia väitöksiä, niinkuin sopii odottaa esteetillisesti sivistyneiltä miehiltä. Yksi arveli, että Alfonsilla oli liian iso pathos; toinen väitti, että pathos oli ollut liian vähäinen.

-- "Hän ojensi kättään näin," sanoi Ruprecht, "mutta parempi olisi ollut näin."

-- "Ei suinkaan," vastasi Albrecht. "Näin on liian tuhma gesti, parempi olisi näin-ikään."

-- "Ei millään muotoa, _messieurs_," väitti eräs kolmas. "Kaikista sopivinta olisi ollut tällä lailla näin."

Ja hän ojensi kätensä innoissaan, mutta vahingoissa sattui Ruprechtin nenälasiin.

-- "Herra!" tiuskasi tämä. "Te annatte minulle tyydytyksen!"

-- "Määrätkää paikka, aika ja aseet," sanoi toinen hyvin kylmäkiskoisesti.

Ja siinä oli duelli valmis. Pitäjän nuoret herrat -- aateliset nimittäin -- pitivät usein kaksintaisteluja. Mutta ei ollut vielä veren tilkkaakaan vuotanut niissä. Duellit kävivät päinsä tavallisesti tällä lailla. Määräpäivänä tulivat riitaveljet sekundantteineen sovitulle paikalle. Sekundantit mittasivat 20 askelta, ja pistoolit kädessä asettuivat riitaveljet vastakkain, kuohuillen jalosta, aatelillisesta harmista. Mutta ennenkuin taistelu alkoi, astuivat sekundantit väliin, pyytäen heitä taivaan nimessä sopimaan. Ja jalosti sopivatkin he, ei pelosta -- taivas varjelkoon! -- ei, mutta pelkästä aatelillisesta jalomielisyydestä. He antoivat toisillensa kättä ja rupesivat sitten yhdessä ampumaan variksia.

Mutta missä oli Kaarle kreivi? Hän ei ollut uskaltanut tulla koko teateriin, hänellä oli niin pahoja aavistuksia veljensä joutumisesta häpeään. Rauhatonna kävi hän pöydän äärestä, jossa jo kolmas Bordeaux-puteli seisoi, loppumassa sekin, akkunan luo, nähdäkseen, miten tuolla käy. Saatuaan tämän kolmannen pullon tyhjäksi, tunsi hän vähän rohkeutta itsessään; hän rupesi ajattelemaan, että kenties näytelmä menisikin hyvin. Kaarle kreivi alkoi neljännen "aktin komediastansa," niinkuin hän sanoi, elikkä neljännen putelin ja -- merkillisen iloiseksi hän tuli. Hänen päätänsä huimasi hieman, mutta -- se oli iloa se.

-- "Olenpa vähän pelkuri, minä," arveli hän itsekseen. "Jahka menen minäkin katsomaan teateria."

Ja iloisena -- kukaties liiankin iloisena -- astui Kaarle kreivi teateriin juuri kuin ensimmäinen näytös oli loppunut. Hän sai kuulla sen menneen hyvin, ja nyt nousi hänen ilonsa ylimmilleen. Silloin juuri tapahtui hänen lähellänsä yllämainittu duellivaatimus.

-- "Oikein, hyvät herrat!" sanoi Kaarle kreivi. "Tulkaa jaloon taisteluunne minun pellolleni; minä olen variksista aivan pääsemättömissä. Hahaha!"

Tämä vähän loukkasi esteetillisesti sivistyneitä nuorukaisia, ja jalolla harmilla kääntyivät he häneen selin. Mutta Kaarle kreivi ei ollut tuosta tietääkseenkään. Hänen ilonsa kasvoi suunnattomasti. Koko teateri kajahteli hänen raikkaista nauruistaan, neitosten täytyi monta kertaa nostaa hienot hyvänhajuiset nenäliinansa silmilleen. Tuolla kulki palvelija, kantaen tarjottimella omenia, apelsiineja ynnä muita hedelmiä. Kaarle kreivi otti taskuihinsa pari kolme kutakin sorttia, sillä hän arveli, että jos näytelmä tulee ikävä, niinkuin ne tavallisesti ovat, niin on hänellä edes jotain työtä ajan kuluksi. Varmemmaksi vakuudeksi kävi hän vaan pikimmältäin "lopettamassa neljännen aktin komediastansa." Hän oli juuri ennättänyt valita itselleen sopivan paikan aivan keskikohdalle ja paraiksi saanut lausutuksi erinomaisen sukkelasti: "Kirkko keskelle kylää, hahaha!" niin silloin kuului jälleen pianon säveleitä.

Ne loppuivat, kello kilisi ja tähtitaivas nousi jälleen.

-- "Aha!" julisti Kaarle kreivi yleisölle.

Metsäinen seutu näkyy katsojain edessä. Näyttämön takaa kuuluu tuulen vinkuminen. Sinne oli pantu pari renkiä suullansa mukailemaan tuulen vinkumista. Kuuluupa ukkonenkin: vanhaa tynnyriä kolhitaan kangella -- illusioni täydellinen!

Näytteleminen käy hyvin, sitä ei häiritse muu kuin Kaarle kreivin selitykset: "oho" ja "aha" ja "äläppäs, poika," "kyllä kai" ynnä muuta sellaista sukkeluutta. -- Sylvester kuiskuttaa aivan hyvin. Katsojatkin ovat perehtyneet, he kuuntelevat hyvin tarkkaan. Kreivi Michel näyttämön takana hieroo käsiänsä ja laususkelee itsekseen: _magnifique, superbe_! Tuleepa viimein se kohtaus, jossa Antonio ilmautuu rosvona valepuvussa oikullisen morsiamensa eteen. Kuinka häneltä sujuu nyt puhe! Hän muistaa luultavasti rosvonrooliansa Milanossa, hänessä on jälleen improvisationin into. Hän viuhtoo ja vauhtoo, ja koskena valuu puhe häneltä. Kaikki ovat ihastuksissaan. -- Tätä olisi piisannut ehkä kuinkakin kauan, mutta Kaarle kreivi, kovin ihastuneena, ei malttanut olla huutamatta, suu täynnä apelsiiniä:

-- "Bravo, Alfons, bravo!"

Tämä sekaannus kumminkin sekoitti Alfonsin. Hän katsahti tuohon sivistymättömään huutajaan ja -- nyt hänen hengettärensä oli jättänyt hänen; pahempi vielä: hän ei enää muistanut rooliansa. Hän toivoi kumminkin Sylvesterin kuiskaavan hänelle hänen sanottavansa, mutta pitkään aikaan ei kuulunut kojusta mitään. Situationi oli tuskallinen. Viimein päätti Alfons katsahtaa suflöörin kojuun, silmän-iskulla käskeäksensä Sylvesteriä kuiskuttamaan. Hän katsahti sinne ja... Mutta nyt kangistuu historioitsijan kynä, kirjoitusmuste hyytyy hirmusta, ja vavahtelevin käsin piirtää historioitsija Rauhalinnan aikakirjaan hirmun hirmuisimman, mitä koskaan on tapahtunut Rauhalinnan tyyneiden vainioiden välillä.

Alfons huomasi, että Sylvesteriltä oli kirja jäänyt syrjälle ja hänen nenänsä ruvennut vavahtelemaan juureltansa. Nyt oli aivastuksen henki taas tullut Sylvesterin päälle Rauhalinnan teaterin suflöörikojussa. Alfons tiesi, että nyt ei enää mikään voima maailmassa voi pidättää lähenevän ukkosen repeämistä. Sylvester aivastaa pian kojustansa, ja onkos se sitten inhimillistä aivastusta! Kreivinna pyörtyy, Beata pyörtyy, kreivi saa varmaankin halvauksen, katsojat räjähtävät pilkkanauruun, ja näytelmästä tulee täydellinen skandaali. Ja kuka tietää kuinka käy koko kihlauksen? Se ei juuri vaarallista se, mutta Alfonsille oli kreivi luvannut antaa tän'iltana 12,000 markkaa! Nyt hän kenties suutuksissaan ei anna, ja huomenna protestataan kaupungissa paronin vekseli! Huh! kylmä hiki peittää hänet. Tuskissaan kiertää hän käsiänsä ja unohduksissaan parahtaa:

-- "Jospa manner mun allani halkeais!"

Katsojat ovat huomanneet jotain erinomaista; huumauksen henki lepää koko aatelisen katsojajoukon päällä Rauhalinnan teaterissa. Kuultuaan nuo kolkot sanat, katsojat säikähtävät. Kaarle kreivi oli juuri puraisemassa apelsiinin puolikasta, mutta säikähtyneenä jää hän liikkumattomaksi, apelsiini huulilla.

Silloin, ah, silloin sävähtää salamana Alfonsin aivoissa "gigantillinen aate." Hän näkee pelastuksen edessään. Hän päättää aivastaa itse samalla kertaa kuin Sylvester; sittenhän kenties katsojat eivät huomaa Sylvesterin aivastusta. Niin! Ja kuuluuhan aivastus itse näytelmään, se on merkkinä vanhemmille tulla esille. Tosin näytelmä vähän tulee katkonnaista, mutta kunnia on pelastettu! Kreivinnan ja Beatan ei tarvitse pyörtyä, kreivin ei huoli saada halvausta, katsojat eivät saa syytä pilkkaan, skandaali päättyy loistavasti, ja vekseli tulee maksetuksi.

Nyt on Alfons jälleen haltijoissaan, hän rupeaa puhumaan roolinsa mukaan uhkauksia neidolle, hän puhuu aivastamisesta, katsoen toisella silmällä morsiameensa, toisella Sylvesterin kojuun. Mutta vasta on ennättänyt Sylvesterin aivastus happamuuden-stadiumiin. Nyt vasta rupeaa nenällinen jättiläinen kohoilemaan, verkalleen, verkalleen ylä-ilmoihin.

Katsojat ovat vielä entisessä tilassa, ja yhä on apelsiinin puolikas Kaarle kreivin huulilla. Vaan -- nyt räjähtää nauru koko salissa. Suflöörikojun alta nousee kuni aurinko meren takaa tuo ylt'ympäri maailman tunnettu Sylvesterin nenällinen ihme, nousee nousemistaan, ja satojen kynttiläin valo heiastuu sen kiiltävältä pinnalta.

Nyt luulee Alfons otollisen ajan tulleen ja aivastaa, mutta vielä yhä kohoilee nenällinen jättiläinen Rauhalinnan suflöörikojusta, ja raikkaammaksi käy nauru salissa.

Neuvottomina astuvat näyttämölle kreivi ja kreivinna, uskollisina rooleillensa.

Kaarle kreivi ei ole ymmärtänyt vielä yleistä naurun syytä. Mutta jo huomasi hänkin, huomasi pienen Sylvesterin ison nenän. Luullen tämän kuuluvan näytelmään, riemastuu hän sukkelasta juonesta, ja -- häneen nousee halu tavallisuuden mukaan saada napsauttaa tuota ihmeellistä nenää, niinkuin ainakin. Mutta se kun nyt on kaukana, niin aivan koneellisesti laskee hän huuliltaan alas apelsiinin ja -- Vilhelm Teli ei olisi hävennyt tästä heitosta -- lipsaus kuuluu salissa, ja samassa kajahtaa Kaarle kreivin ääni: -- "Sinä vanha, uskollinen Sylvester!" Yleisö on kuolla naurusta. Neuvottomina vaan seisovat näyttelijät ... mutta jalo harmi täyttää Sylvesterin. Hän on kuullut lipsauksen, vaan mitä siitä? -- hän on _tuntenut_ sen, ja jalolla suuttumuksella käännäkse hän kojussaan, sanoakseen hävyttömälle vieraalle, että tämä menee liian pitkälle. Suuttumus on poistanut häneltä aivastuksen innon, hän on unohtanut näytelmät, suflöörin kojut, koko maailman, hän muistaa vaan nenällisen häväistyksen koko publiikin edessä. Hän kääntyy päin katsojiin, mutta matala on liiaksi koju, hän ei ylety näkemään ketään, nenä vaan majesteetillisesti verkalleen kääntyy kojun katolla, kantaen vielä merkkejä apelsiinista. Nyt katsojat eivät enää kestä asemillaan, he kimmurtelevat naurunsa tuskissa. Mutta silloin vihastuu Michel kreivi palvelijaansa, joka on saattanut aikaan tällaisen skandaalin. Hänkin unohtaa näytelmän, unohtaa katsojat, unohtaa kihlauksen ja koko maailman, hän näkee vaan tuossa kojun katolla punaisen jättiläisen, joka on tehnyt hänelle ikuisen häpeän, ja tuon jättiläisen hän päättää hävittää. Hän astuu askeleen sinnepäin, mutta Kaarle kreivin onneton apeisiini joutuu hänen jalkansa alle; kuuluu kumea tohaus, sen jälkeen huuto: "alas esirippu," ja niin laskeutuu sininen tähtitaivas ja peittää katsojilta näkymön Rauhalinnan teaterissa.

Vieraat astuivat pois teaterista, mutta kohta tuli tieto, että kreivi on sairastunut vuoteen omaksi. Pian läksivät vieraat senvuoksi pois, jatkaen nauruaan. Kaarle kreiviä harmitti vaan se, että illallinen jäi syömättä: nyt on vielä ajettava kokonainen peninkulma, ennenkuin kotia pääsee. Harmillista!

Mutta Rauhalinnassa oli itku ja hammasten kiristys. Beata itki eikä voinut lohdutusta saada; kreivi Michel makasi vuoteellansa kalpeana. Hän ei puhunut sanaakaan, hänen silmänsä vaan mulkoilivat. Kreivinna istui hänen vieressään ja hieroi hänen ohimoisiaan odekolonilla. Alfons käveli rauhatonna salissa, odottaen miten asia loppuisi. Mutta Sylvester oli säikähdyksissään sytyttänyt lyhdyn ja mennyt viinikellariin särkemään rotilta pulloja. Uskollinen palvelija!

Useampain tuntien kuluttua tointui kreivi. Hän nousi ylös ja kutsui Alfonsin luokseen. Antaessaan hänelle setelipakan, hän sanoi:

-- "Paroni, tässä lupaamani laina, sen saatte, tytärteni ette. Vait! ei sanaakaan enää. Voikaa hyvin!"

Hirmuisen kolkkoa oli kreivin puhe. Alfons lausui, pistettyään ensin rahat taskuunsa:

-- "Herra kreivi, te murhaatte täten elämäni." Mutta poismennessään hän naurahti ja sanoi:

-- "Hyvä juttu!"

Hän maksoi huomenna vekselinsä kaupungissa ja kertoi ystävilleen siellä kaikenlaisilla koristuksilla skandaalista Rauhalinnan teaterissa. Rauhalinnaan ei hän enää mennyt ja olikin hyvillään siitä, että hän oli saanut toteutetuksi ulkomailla saamansa valistuneet aatteet maatilan parantamisesta.

Mutta kreivi Michel möi pian tämän jälkeen maatilansa ja muutti itäiselle maalle, sillä hän ei sietänyt pitäjäläisten naurua. Sinne muuttivat myös kreivinna ja Beata, ja siellä oli Beata ikänsä loppuun asti neitosena, muistellen pappia, ja Alfonsia ja väliin soitellen Meyerbeerin Hugenotteja. Ja sitä kuullessaan kreivinna tavallisesti aina itki.

Sylvesteristä tietävät aikakirjat kertoa, että Kaarle kreivi otti hänet palvelukseensa, veljensä muutettua pois. Sylvester sittemmin ylisteli aina uutta isäntäänsä, jolla vaan oli se paha tapa, että hän tuon tuostakin napsautti Sylvesterin nenälliseen ihmeesen.

KAKS KERTAA KAKS.

Kaikki ihmiset pienessä H:n kaupungissa tiesivät Niilo Niemisen olevan rakastuneen. Hän oli nuori mies, filosofian tohtori, historian ja filosofian lehtori vast'ikään uudesti perustetussa seitsen-luokkaisessa lyseossa. Hän oli tullut puoli vuotta sitten kaupunkiin, oli tutustunut monen perheen kanssa kaupungissa ja useimmissa perheissä oli tyttäriä parhaassa iässä; kuka ihmettelisikään, jos kaikki ihmiset (tyttäret tietysti myöskin) arvelivat aivan asian-mukaiseksi, että nuori tohtori ottaisi itselleen elon kumppalin ilossa ja surussa ja kaikessa semmoisessa? H:n neitosissa oli monta kaunista ja hyväsydämmistä; -- sehän oli nyt varmaa, että nämä olivat vaikutuksensa tehneet tohtoriin, aivan varmaan.

Hän oli rakastunut, -- siitä ei nyt mihinkään päässyt.

Mutta kehen?

Ensi alussa oli kukin mamma, jolla tyttäriä oli, arvellut ja luonnollisestikin, että lehtori Nieminen rakasti hänen tytärtään; mutta sen koommin kuin Niilo Nieminen rupesi yhä useammin käymään kauppaneuvoksen Krysostomus Olkkosen talossa, täytyi kaikkien yhtyä siihen ajatukseen, että Olkkosen talossa nuoren lehtorin tuleva kainaloinen kana piili.

Niilo Nieminen pyysi kerran kaupungin nuoria herroja, ystäviänsä, laulamaan serenaadiakin Olkkosen neitosille. Kumpaiselle tuo nimenomaan oli tarkoitettu, siitä tosin ei tietoa saanut yksikään ihminen, mutta jok'ainoa ihminen piti nyt uskonkappaleena, että lehtori Nieminen oli rakastunut jompaankumpaan neiti Olkkoseen.

Mutta kumpaanko?

Siinäpä temppu ja pulma sekavan sekava.

-- "Tiedän kuin tiedänkin," sanoi pormestarin rouva, "hän on valinnut tuon mustasilmäisen Lauran."

-- "Mistäpä sen niin varmaan tiedätte?" kysäsi viskaalin rouva. "Minä päinvastoin luulen hänen pitävän hyvää silmää tuohon veitikkamaiseen Ainaan."

-- "Voi serkku kulta!" vastasi toinen; "luuletteko minulla olevan niin vähän huomausvoimaa? Osaan kyllä eroittaa, ketä nuori mies ainoastaan kunnioittaa ja ketä hän oikein rakastaa."

-- "Myönnän kyllä teidän erinomaisen tarkkanäköisyytenne," sanoi viskaalin rouva, "mutta ei liene minunkaan silmäni vielä niin vallan vanhat. Muistaakseni oli häämme kaksi vuotta teidän häittenne jälkeen. Minä näin aivan selvästi viime iltahuveilla, kuinka hän tanssasi valssia kumpaisenkin kanssa. Ainan kanssa tanssiessaan nautti hän sanomattomasti ja Aina nautti sanomattomasti, mutta Lauraa tanssitti hän noin vaan _par gonnessangs_."

-- "_Par convenance_ tahdoitte sanoa."

-- "Niinhän minä sanoinkin."

-- "Suokaa anteeksi, te sanoitte..."

-- "Enpäs sanonut."

-- "Ette vainenkaan. Mutta kuulinpa minä, kuinka hän sanoi Lauraa sinuksi, mutta Ainaa hän teititteli. Sen kuulin itse, -- eikä liene minun korvani vielä niin vallan vanhat. Häämme oli tosin ennen teidän häitänne, mutta ... hm! ... se ei todista mitään..."

Tuotiin samassa toinen kuppi kahvia.

-- "Olkaa hyvä, armahin serkkuni!" pyysi pormestarin rouva.

-- "Ei, paljo kiitoksia. Kahvinne on erittäin hyvää, mutta tiedättehän, että minun hermoni ... ja sitä paitsi minun täytyy rientää kotia."

-- "Joko nyt?" huokasi toinen armas serkku hyvin huolestuneena. "Tuhansia terveisiä kotianne, armas!"

-- "Paljo kiitoksia! Muistakaa meitä!"

Seurauksena oli, että pormestarin rouva ja viskaalin rouva eivät kahteen kuukauteen käyneet toistensa luona, ja kaikkeen tuohon oli syynä -- Niilo herran rakkaus.

Kuinka suurta huolta sentään pikku kaupungin asukkaat pitävät lähimmäistensä onnesta! Ja sanotaan vielä, että kristillinen mieli on laimistunut näinä aikoina!

Mutta kuinka nyt oikeastaan oli laita? Oliko Niilo Nieminen rakastunut?

Hän oli kirjoittanut kuukausi sitten ystävällensä muun muassa näin: "Mitä taas tulee kysymykseesi: ovatko H:n neitoset jo saaneet pääni pyörimään, niin täytyy tunnustaani, että onni alkaa minulle myhäillä. Täällä on eräs kauppaneuvos Olkkonen, jolla on kaksi mitä armainta tytärtä."

Muuta ei kirjeessä ollut tästä asiasta.

Hän oli siis rakastunut, sen hän tunsi itse, sen ilmoittaa tuo kirje, ja sen tiesivät kaikki ihmiset.

Lauraanko vai Ainaanko?

Sitä eivät tienneet ihmiset, sitä ei ilmaissut kirje ja -- mikä omituisinta oli -- sitä ei tiennyt Niilo herra itsekään.

Niilo oli lujaluontoinen mies, syväoppinen; oma vakava käsitys oli hänellä kaikissa asioissa; sanalla sanoen häh oli oman kannan mies. Hän saattoi teille puhua filosofiasta niin elävästi ja vakuutuksella, että parissa tunnissa saitte tietää kaikki eri filosofilliset systeemat, jopa vähän hänen omaansakin. Suomen kansallisuudesta oli hän kerran väitellyt H:n kaupungin ruotsikiihkoisten kanssa puoli tuntia, ja seurauksena oli se, että nuo H:n kaupungin kultuuriherrat sen koommin pelkäsivät Niilo herraa kuin ruttoa. -- Metsäasiasta piti hän kerran eräälle toiselle lehtorille, joka oli ollut suuri metsänhaaskaaja s.o. tukinkauppias, semmoisen saarnan, että tämä säikähtäen heitti metsäkaupat sikseen ja kustansi 10,000 kappaletta pikkukirjoja, jotka selittävät metsän hyötyä. Kaikessa oli hänellä oma kantansa, ja vahva se olikin. Mutta yhtä asiata maailmassa hän ei ymmärtänyt, ja se asia on luokkauskivi monelle. Tuo oli -- naiset.

Naiset, naiset! Mitä ihmeellisiä olentoja lienettekään!

Niilo herra oli ennen Helsingissä ollessaan luullut tuntevansa naisetkin! Hän oli kerran pitänyt luennonkin naisista ja puhunut heistä oikealle ja vasemmalle, torunut heikoiksi ja ajattelemattomiksi ja -- en minä oikein muistakaan, mitä kaikkea pahaa hän oli heissä löytänyt, mutta kyllä minun tätini ja kaikki hänen tuttavansa (ja niitä on legiona) hyvin muistavat kaikki eri kohdat ja usein juttelevat suurella "indignationilla" Niilo herrasta. Mutta rauhoittukaa, tätiseni ja koko teidän tuttava-legionanne! Niilo laulaa nyt toista. Ja syynä siihen on se, ett'ei hän ennen tuntenut naisia, nyt hän jo vähän tuntee. Ennen oli hän katsonut naiseen kuin "katti kuninkaan silmiin uunin päältä;" nyt hän on ollut heidän parissansa ja -- rakastunut.