Chapter 2

-- "Herra paroni!" sanoi kreivi juhlallisesti. "Te tahdotte ryöstää pois minulta vanhain päivieni ilon, ainoan riemun, mun Beatrice lapseni. Minun pitäisi oikeastaan kysymän teiltä: rakastatteko vilpittömästi lastani? Mutta minä tunnen teidät kunnon mieheksi ja senvuoksi en minä sitä kysy."

-- "Hyvä on, kun et kysy," ajatteli paroni, mutta ääneensä sanoi hän: "Teidän hyvä ajatuksenne minusta on kallis aarre minulle."

Ja he puristivat toistensa kättä, tuleva appi ja tuleva vävy.

Ennenkuin he saliin läksivät, meni kreivi pöydän ääreen ottaakseen nuuskarasiaansa. Samassa lankesivat hänen silmänsä eräälle kirjalle, jonka selässä oli kultakirjaimilla: "Molière." Kreivi pysähtyi ja lienee saanut jonkun äkkinäisen ajatuksen, sillä hän jäi seisomaan paikalleen, eikä aikaakaan, niin nousi hymy hänen huulillensa, hänen silmänsä välähtelivät, hän napsautti sormiansa ja lausuen: "tämä on ihanata!" läksi paronin kanssa saliin.

Siellä hän yhdisti sitten Beatan ja paronin kädet ja piti pienen puheen. Vanha kreivi oli liikutettu ja hän olisi mielellään lausunut jotakin jumalista tahi jonkun virren värssyn. Hän kyllä kävi kirkossa, niinkuin kreiveillä meidän maassa on tapana, mutta nyt niinkuin ihmeeksi hän ei muistanut muuta kuin: "Maa suur' ja avara, ja kaikk' sen tavara." Mutta se ei nyt oikein olisi sopinut. Lopuksi kreivi lausui:

-- "Lapset, te olette nyt kihlatut, mutta teidän kihlauksenne pidämme kumminkin vielä salassa. Minussa on nimittäin herännyt kaunis ajatus. Minä tahdon valmistaa teille ja koko pitäjälle surpriisin, odottamattoman huvituksen. Se vaatii kumminkin aikaa; malttakaa siis vähän ja luvatkaa, ett'ette puhu kihlauksestanne mitään kellenkään."

Kaikki lupasivat sen.

Parin päivän perästä kumminkin kreivinna uskoi tämän asian kuiskuttamalla rouva A:lle, vaan ei kellenkään muulle. Parin päivän perästä kertoi rouva A. sen rouva B:lle, vaan ei kellenkään muulle. Tämä taas teki samoin rouva C:lle, ja niin kulki asia suurena salaisuutena rouvalta toiselle, kunnes koko pitäjän aatelinen rouva-aapelus oli läpikäyty.

Kului viikkoja, kului kuukausi, kaksi, jopa kolmekin, mutta kreivi ei vieläkään sallinut kihlajaisia viettää. Joka ilta istui hän lukittujen ovien takana hyvin myöhään saakka; kreivinna ei ollut utelias, mutta sattumalta hän kumminkin usein hiipi oven taakse ja pilkisti avaimen reiästä. Mutta kreivi oli, luultavasti myöskin sattumalta, tukkinut sen puumulilla sisästä päin, niin ett'ei näkynyt mitään. Tuo nyt oli harmillista! Kreivinna kuunteli, hengitystään pidättäen, mutta ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja paperin kahimisesta. Ja kun kreivinna joskus illalla käänsi puhetta sinne päin ja tiedusteli mieheltään asiaa, silloin tämä hyvin salaisena virkkoi:

-- "Kärsimystä! Minä valmistan surpriisiä!"

Vihdoin ruvettiin pitäjässä jo vähitellen epäilemään koko asiasta. Naurahdeltiin Rauhalinnan "tulevalle surpriisille, josta ei tule mitään" j.n.e.

Viisi kuukauta oli ummelleen kulunut, niin eräänä aamuna tuli kreivi aamias-pöytään erinomaisen iloisena. Hän hymyili, hän tervehti rouvaansa sanomattoman lempeästi, hän suuteli tytärtänsä otsaan ja, pitäen kultakutrista päätä käsissänsä, sanoi:

-- "Mun oma lapseni! Pian loppuu odottamisen aika, sillä surpriisi, jota olen valmistanut, on jo..."

-- "Valmis!" riemuitsivat kuorissa mamma ja kultakutrinen Beata.

-- "Puoleksi jo!" sanoi kreivi riemuiten.

-- "Hm!" sanoi kreivinna, ja Beata sanoi myöskin:

-- "Hui!"

-- "Niin, se on puoleksi jo valmiina, ja toivon sen piakkoin saavani aivan loppuun. Mutta minun on ensin pariksi päiväksi mentävä kaupunkiin sitä varten. Minä lähden jo tänään. Sylvester seuratkoon minua."

Ja pian läksi kreivi kaupunkiin Sylvesterin kanssa.

Mutta kuka oli tämä Sylvester, jota ei edes karahteerattu millään kunnianimellä, vaan sanottiin noin vaan yksinkertaisesti: Sylvester? Hän oli kreivin kamaripalvelija, parran-ajaja, vouti, asiamies, viinikellarin päällikkö, sanalla sanoen factotumi. Sylvester oli vanha uskollinen palvelija, ja sen vuoksi kreivi aina otti hänet mukaansa matkoille, sillä hän osasi aina kaikesta hyvin huolen pitää. Sylvester oli vanha ukko, noin 60:n iässä, mutta erinomaisen ketterä vielä. Pieni hän oli kasvultaan, peräti pieni, pienet oli hänellä silmät, pieni oli pää, pienet kädet ja jalat; ihmiset sanoivat, että hänen älynsäkin on pieni, mutta se oli vaan pelkkää parjausta. Kaikki oli miehessä pientä, paitsi nenä, joka oli niin iso ja paksu, ett'en oikein osaa sanoakaan kuinka iso ja paksu se oli. Kaiken isoutensa ja paksuutensa lisäksi se vielä oli tumman punainen. Ihmiset sanoivat sen tulleen punaiseksi viinan juomisesta, Sylvester kun muka oli kreivin viinikellarin päällikkö, mutta se oli pelkkää parjausta sekin. Päinvastoin hän piti oikein tarkan huolen isäntänsä viinistä. Joka päivä hän kävi kellarissa kumminkin kolme kertaa katsomassa, oliko kaikki niin kuin olla piti. Mutta ihmeellistä: vaikka hän niin uutteraan siellä kävi, hän ei voinut estää rottia särkemästä viinipulloja; joka viikko meni niitä rikki pari kolme kappaletta. Ja oikein sydämmen surulla Sylvester, antaessaan joka kuukausi tiliä viinikellarista, valitti herrallensa:

-- "Armollinen herra, kaikki on hyvin, mutta rotat ovat taas särkeneet 20 putelia; oikein minua kummastuttaa se rottain voima."

Kreivi ei voinut olla nauramatta tuolle rottain voimalle, jonka hän hyvin ymmärsi. Mutta mitä huoli rikas kreivi muutamista kymmenistä puteleista? Kaikessa muussa tiesi hän Sylvesterin olevan oikein esimerkillisen palvelijan. Leikillään hän kumminkin virkkoi:

-- "Pane sinä pyydyksiä niille hitoille."

-- "Olen pannut, armollinen herra; mutta ne mahtaa olla hirmuisia rottia, kun eivät käy satimeenkaan, pulloja särkevät vaan, niin että on oikein kauheata."

Niin uskollinen viininvartija oli Sylvester, mutta mitäs tehdä, kun kellarissa oli niin pahoja rottia!

Sylvesterin nenä oli tunnettu ympäri koko pitäjän, ei ainoastaan punaisuuden, vaan myös aivastamisen tähden. Harvoin tosin Sylvester aivasti, mutta -- herrainen aika sitä aivastusta! Ensin rupesi nenä juureltansa vähän värähtelemään hienoin värein, ne uudistuivat ja tiheytyivät; vähitellen mutistui suukin, silmät menivät kiinni ja koko Sylvester oli niin happamen näköinen kuin etikasta nostettu kurkku. Tässä asemassa oli hänen naamansa hetkisen, vaan sitten alkoi tuo jättiläinen ihmisellisten nenäin seassa kohota ylöspäin, verkalleen, verkalleen, kunnes ei koko pienestä päästä näkynyt muuta kuin tuo nenällinen jättiläinen. Pieni nykäys vielä, ja sitten kuului räjähdys hirveä ja sitten semmoinen "peräkaneeti" "haa-ah!" Tämä räjähdys oli niin kova, että kun kreivinna ensi kerran sen kuuli, niin hän pyörtyi ja olisi kenties kauankin ollut pyörryksissä, mutta kohta aivasti Sylvester jälleen ja kreivinna heräsi. Ja heräähän sitä semmoisesta.

Niinkuin sanottu, kreivi läksi kaupunkiin ja otti Sylvesterin mukaansa, ja Sylvester läksi hänen kanssaan ja otti mukaansa kaikki pienuudet ja ison nenänsä, joka oli niin tumman punainen ja joka aivasti niin merkillisen kovaa.

Mitä asiaa oli kreivillä kaupunkiin? Hän oli näet tänä-aamuna tulleista sanomalehdistä lukenut, että Suomalainen Teateri oli tullut läheiseen kaupunkiin. Tuon luettuansa oli kreivi lausunut: "Tämä tulee kuin taivaasta!" ja päättänyt paikalla lähteä matkalle. Kaupungissa hän oli kaksi päivää ja istui innokkaimpana kuulijana ja innokkaimpana taputtajana teaterissa. Hän tutustui regissöörin kanssa ja tiedusteli häneltä tarkoin kaikenlaisia asioita. Kutsuipa hän koko teaterin jäsenet pulskiin pitoihin ja tilasi teaterin osakkeita 20 kappaletta.

Lopuksi hän vielä pyysi regissöörin luokseen majapaikkaansa ja siellä he juttelivat milt'ei aamuun asti. Suurimmalla ystävällisyydellä saattoi kreivi viimein vieraansa pois ja oli niin iloinen, että kun Sylvester tuli auttamaan häntä riisumassa, taputti kreivi häntä olalle ja sanoi:

-- "Sinä vanha, uskollinen Sylvester."

-- "Armollinen herra!"

-- "Tähän asti ovat rotat särkeneet viinipulloja..."

-- "Oikein kauheasti."

-- "Eivätkä mene satimees?"

-- "Ei, jos halkeais!"

-- "Särje sinä tästä puolin itse jo ennakolta pari putelia, niin ehk'eivät rotat enää särje."

-- "Jaa, mutta kenties se auttais!"

-- "Auttaa varmaan." Ja kreivi nauroi oikein sydämmen pohjasta ja lisäsi:

-- "Sinä vanha, uskollinen Sylvester!"

Kreivillä oli lysti ja Sylvesterillä oli lysti. Mutta kaikkein lystintä oli regissöörillä. Mikä häntä nauratti? Niin, kukas sen tietää, mikä niitä herroja naurattaa, ne ovat jo sellaista nauravaa väkeä. Mutta erinomaisen pilkalliselta vaan hänen naurunsa näytti.

Vaan koittipa viimeinkin merkillinen päivä Rauhalinnan kreivilliseen taloon. Koko viime yön oli lampun nähty palavan kreivin kammiossa. Aamulla hän oli kutsuttanut luokseen Sylvesterin ja käskenyt hänen paikalla mennä kutsumaan paroni Alfonsia.

Alfonsin tultua kutsui kreivi saliin kreivinnan, Beatan, Alfonsin ja Sylvesterin.

-- "Lapset," lausui hän juhlallisesti, "nyt on surpriisi viimeinkin valmis." Niin lausui kreivi ja katsahti ylpeällä riemulla läsnäoleviin, minkä vaikutuksen se muka tekisi heihin.

Kreivinna huokasi:

-- "No viimeinkin!"

Beata sanoi:

-- "Armas _papan_!"

Paroni Alfons ei tiennyt oikein mitä sanoa. Surpriisin odottaminen ei ollut hänestä tuntunut yhtään ikävältä. Hän oli saanut kreiviltä, tulevalta apeltaan, runsaasti varoja lainan nimellä, oli pannut maatilansa hyvään kuntoon ja arveli -- ulkomailla saamainsa valistuneiden käsitysten mukaan -- sopivaksi, että surpriisi viipyisi vaikka hyvinkin kauan ja vaikka vielä sitäkin kauemmin. Mutta nyt näkyi asiasta kumminkin loppu tulevan, sen ilmoitti kreivin sana. Paroni ajatteli ensin, ett'ei hän sanoisi mitään, mutta kohteliaisuudesta hän virkkoi, kumartaen:

-- "Mikä onni!"

Sylvester avasi silmänsä suuriksi, niin suuriksi kuin vaan pienuus salli, ja sanoi hyvin painavasti:

-- "Soo-o!"

Kreivi katseli sanojensa vaikutusta ja varmemmaksi vakuudeksi sanoi uudestaan:

-- "Niin, nyt on surpriisi valmis!"

Ja sitten hän sanoi sen vielä kerran.

Nyt vasta ryhtyi hän selittämään koko asian. Samana päivänä, jolloin hän oli suostunut Alfonsin formaaliseen pyyntöön, oli hänessä herännyt ajatus, viettää ainoan lapsensa, tuon kultakutrisen Beatricen, kihlajaiset jollakin erinomaisella tavalla. Hän oli huomannut Molière'n pöydällänsä ja siitä oli hänen mieleensä iskenyt toimittaa _näytelmä_ kihlajaispäiväksi. Ja sitten oli kreivi ruvennut haeskelemaan sopivaa kappaletta, vaan viimein tullut siihen päätökseen, että hän itse kirjoittaisi sopivan näytelmän. Hän kun oli sen saanut melkein valmiiksi, niin oli Suomalainen Teateri tullut läheiseen kaupunkiin. Sinne piti kreivin mennä saamaan "inspirationia" ja tiedustelemaan regissööriltä, miten paraiten saisi seuranäytelmän pidetyksi. Ja nyt se oli -- valmis! Kreivi oli kirjoittanut näytelmän. Määrättynä päivänä kutsutaan koko pitäjän aatelinen herrasväki pitoihin, joissa heitä aivan _à propos_ kutsutaan näytelmää katsomaan. Osallisiksi näytelmään tulevat Beata ja Alfons, kreivi ja kreivinna sekä Sylvester, siis oman talon väkeä vaan, jott'ei asia ennen aikojaan tulisi tietyksi. Näytelmä loppuu, niinkuin kaikki näytelmät, rakastuneiden yhtymisellä ja isän siunauksella, mutta näytelmällisen siunauksen perästä astuu kreivi esille ja ilmoittaa, että tämä on todellinen kihlaus.

-- "Kuinka ihanata!" sanoi Beata.

-- "Tämä on gigantillinen aate!" huusi Alfons pathos'ella, siten jo osoittaen, että hänessä oli kyllä näyttelijän kykyä.

-- "_Michel_, sinussa on Meyerbeerin nero!" lausui kreivinna.

Sylvester katsoi myöskin sopivaksi sanoa jotakin; hän lausui juhlallisesti:

-- "Totisesti, tämä on enempi kuin Meienpeer!"

-- "Vaan, lapset," puuttui taas kreivi puheesen, "aika rientää, meidän täytyy kiirehtiä saada valmiiksi kaikki viikon kuluessa. Uusi liiteri tehdään väliaikaiseksi teateriksi."

-- "Jaa," tiesi Sylvester sanoa, "me olemme jo palkanneet paraimmat timpermannit." Hänellä oli tapana, niinkuin vanhoilla palvelijoilla aina on, puhuen toimistansa, käyttää "me" sanaa, niinkuin he ja isäntä olisivat yksi ainoa eroittamaton persoona.

-- "Niin," jatkoi kreivi, "ja Alfons, joka sanoo käyneensä maalauskoulua Düsseldorff'issa, auttaa meitä maalaamaan dekorationeja. Eikö niin?"

-- "Mitä kernaimmin!" sanoi Alfons ja koetti muistella, milloin ihmeeksi ja kummaksi mokoma vale häneltä oli päässyt.

-- "Esiripussa tosin on vaikein asia," sanoi kreivi, "mutta sen teemme sinisestä kankaasta ja liimaamme siihen kultatähtiä. Sehän on _superbe_!"

-- "Ja sitä varten toimme me riisin kultapaperia kaupungista," sanoi Sylvester ja pyyhkäsi nenällistä ihmettänsä.

-- "Mutta roolit, roolit," lausui Alfons: "antakaa kirjoitettaviksi ne, minä menehdyn halusta saada uudistaa näyttelijätaidettani."

-- "Kuinka? Te olette siis pelanneet?"

-- "Niin, vähäisessä seuranäytelmässä. Meitä oli Milanossa useampia taideniekkoja ruhtinattaren Braganza Flagellinin luona. Siinä päätimme pelata seuranäytelmää. Ja se onnistuikin vallan hyvin. Ruhtinatar itse tuli minua kiittämään; komplimentteja sain myös herttualta della Cruttacellalta ynnä monelta muulta. Sanoivat minun pelanneen hyvin luonnollisesti."

-- "Mikä rooli teillä oli?"

-- "Italialaisen bravon elikkä rosvon."

-- "Niinkö!" kiljasi kreivi riemuissaan, "sitten on kaikki _magnifique_! Teidän tulee nytkin pelata rosvoa."

-- "Ah!" sanoi Sylvester ihastuneena; "se sopii tosiaankin vallan verrattomasti, koska nuori herra pelaa niin luonnollisesti ryöväriä."

Ylenkatseellisen silmäyksen loi paroni Alfons mokomaan komplimentin tekijään, ja arveli itseksensä: "vanha höperö."

-- "Minä en ole säästänyt aikaa enkä vaivoja, lapseni," lausui kreivi. "Roolitkin olen itse kirjoittanut." Ja nyt hän antoi kullekin hänen roolinsa. Sylvester se kumminkin sai paksuimman pakan.

-- "Jaa, tämäkö minulle?" kysyi hän säikähtyneenä, luullen, että hänen tulee lukea ulkoa koko tuo paksu kirja.

-- "Niin, sinun tulee olla nimittäin suflööri!" -- Ja nyt selitti kreivi näytelmän sisällyksen.

Crescentia (Beata) on ihana ruhtinatar, joka rakastaa sanomattomasti nuorta ruhtinasta Antoniota (Alfons). Mutta Antonio hänen mielestään on liian hempeä, hänessä ei muka ole sitä keskiajan ritarillisuutta, jota ruhtinatar usein romaaneissa on ihaillut. Hän tekeytyy tahallansa kylmäkiskoiseksi sulhastansa kohtaan, herättääkseen vaan hänessä suurempaa toimeliaisuutta. Kauan kestää sulhanen tätä, vaan viimeinkin hän arvaa ihanan ruhtinattaren tahdon. Hän selittää asian salaa morsiamen vanhemmille ja vihkii heidät salaisuuteen. Hän nimittäin tahtoo kerrassaan poistaa morsiamestansa mokomat oikut. Heidän ja sulhasen yhteisestä sopimuksesta ilmoittavat vanhemmat eräänä päivänä morsiamelle sen sanoman, että he, nähtyänsä Antonion leväperäisyyden, ovat päättäneet antaa hänelle kiellon. Ruhtinatar rukoilee hänen puolestansa, mutta vanhukset eivät peräydy. Pian sen jälkeen tapaa A. morsiamensa yksinään. Hänkin on saanut tiedon vanhempain kiellosta ja nyt hän on aivan toinen ihminen. Nyt hän vasta osoittaa rakkautensa. Vanhemmat ovat kieltäneet, mutta löytyyhän vielä keino jäljellä -- karata. Epätoivon riivaamana kysy hän, uskaltaisiko morsiamensa seurata häntä. Haa! Kuinka ihanalta näyttää nyt neidon mielestä hän! Neito suostuu, vavahtelevin sydämmin, ja ensi yönä he päättävät karata. Siihen loppuu ensimmäinen näytös.

Seuraavassa näytöksessä ovat ruhtinas ja hänen morsiamensa synkässä metsässä. Tuuli vinkuu ja ukkonen käy. Morsiamen mielestä tämä on aivan kuin romaanissa ja hänestä tuntuu ihanalta. Sulhanen sanoo kumminkin lähtevänsä katsomaan, eikö missään mökkiä näkyisi. Morsian jää yksiksensä. Häntä rupeaa kauhistuttamaan, sillä A. viipyy kauan. Viimein kuuluu oksain rapina ja esiin tulee -- hirmuista! -- partasuinen rosvo (sulhanen valevaatteissa.) Nyt vasta neitoselle hätä käteen! Rosvo on oikein julma. Hän sanoo olevansa suuren rosvojoukon päällikkö. Hän sanoo mieltyneensä näin kauniisen impeen ja tahtovansa ottaa hänet aviopuolisokseen. Neito yrittää huutamaan, vaan rosvo sanoo, että hänen maksaa vaan aivastaa, niin silloin tulee hänen joukkonsa, ja kuka takaa sitten miten neidon käy? Neito vaikenee, mutta kun rosvo tahtoo häntä suudella, rupeaa hän epätoivoissaan huutamaan. Silloin rosvo täyttää uhkauksensa, hän aivastaa, ja samalla astuu esiin metsästä -- morsiamen vanhemmat; samalla myös rosvo heittää pois valepukunsa ja seisoo katuvaisen morsiamensa edessä. Nyt lupaa morsian heittää pois mielestänsä kaikki ritarilliset oikut. Vanhemmat antavat siunauksensa, ja siihen loppuu toinen näytös.

Mutta nyt ottaa isä (kreivi) rakastavien kädet ja julistaa kokouneelle yleisölle, että hänellä muka on ilo tosiaankin antaa siunauksensa paroni Alfonsille ja tyttärellensä Beatalle ja pyytää yleisön lähtemään jälleen teaterista saliin ja juomaan siellä malja heidän onnekseen.

Semmoinen oli näytelmän sisällys, ja kaikkien mielestä se oli ihana. Sylvesteriltä oikein silmät vettyivät.

Ja tästä puolin oli Rauhalinnassa puuhaa. Harjoituksia oli useampia kertoja päivässä. Salvumiehet tekivät uudessa teaterissa näyttölavaa. Alfons maalaili dekorationeja, ja milloin toiset eivät oikein hyväksyneet hänen taideteoksiansa, silloin hän selitti tämän olevan Düsseldorffin koulun mukaista. Sylvester liimaili paperisia kultatähtiä siniselle esirippukankaalle. Kreivinna ja Beata lukivat roolejansa ja pitivät huolta puvuista.

Viikon kuluttua oli kaikki valmis. Airuet kulkivat ympäri pitäjän kunnioituksella kutsumassa koko pitäjän aatelista herrasväkeä tekemään Rauhalinnalle sen kunnian, että kunnioittaisivat sitä läsnäolollansa ensi keskiviikkona klo 8 illalla.

Samana aamuna oli Rauhalinnassa pidetty viimeinen harjoitus ja kaikki käynyt hyvin. Vielä oli vähän laittelemista, liiterin ulkoseinä koristettiin lipuilla ja kuusilla; sisään tuotiin tuoleja ja penkkejä, seinille asetettiin kynttilöitä. Suflöörin koju päällystettiin harmaalla paperilla. Sylvester tahtoi siihenkin liimaista pari kultatähteä, se kun oli oleva hänen kunniasijansa, mutta ei sallittu. Ja niin oli kello 7 aikana kaikki valmis. Odotettiin vieraita sykkivillä sydämmillä. Beata osasi roolinsa ulkoa; hän laitteli pukuaan. Kreivinna kävi käskyjä antamassa. Alfons seisoi peilin edessä ja koetteli asettua oikein sopivaan pathos-asemaan. Mutta kaikista rauhattomin oli Sylvester. Näytelmä taskussa käveli hän edestakaisin perheentuvassa ja jos joku palvelija tuli häneltä jotain kysymään, vastasi hän ylpeästi:

-- "Mene tiehes, tomppeli; minulla on tässä muutakin ajattelemista." Ja tuon tuostakin poikkesi hän viinikellariin särkemään pullollisen, ennenkuin rotat sen tekisivät.

Vaan jo kuului aisakello lehtokujalta. Rengit hyppäsivät vastaan. Kreivi ja kreivinna juhlapuvuissa tulivat kuistille ja saattoivat vieraansa sisään. Ensiksi tullut oli kreivi Kaarle, Rauhalinnan kreivin veli, rouvansa kanssa. Tämä Kaarle kreivi oli täysi vastakohta veljellensä. Suora mies hän oli, sanoi sanottavansa aina vilpistelemättä, usein sievistämättäkin. Nauru oli hänen huulillaan aina, sillä hänen puheenpartensa oli: "jok'ainoa naurettu hetki lisää tuuman elonlankaan." Sanottiin hänen olevan sivistystä vailla, ja saattoi ollakin niin: kova oli hänellä ollut pää, hän ei ollut mitään oppinut; mutta rautaruukkiansa hän hoiti miehen lailla, saneli alinomaa lystimäisyyksiä ja nauraa hohotteli. Ainoa vika hänessä oli se, että hän, maisteltuansa vähän liiemmäksi, meni vähän liiallisuuksiin lystimäisyyksillänsä. Usein saivat neitoset punastua hänen sukkeluuksilleen, joille hän tavallisesti itse nauroi kaikista enimmin; usein suututti hän pitäjän nuoria aatelisia, mutta kukaan ei voinut olla häneen kauan suutuksissa. Etiketistä hän ei tiennyt mitään; suoraa oli hänessä kaikki. Tämä oli ensimmäinen vieras.

Heti ensimmäisten tervehdysten jälkeen meni hän veljensä kanssa tämän kammioon, ja piippuun pannessaan sanoi kovasti ja naurusuin kuin ainakin:

-- "Kuule, Mikko, mitä hullutuksia sinä taas olet aikonut? Mutta missäs tikut on? Ahaa, tuolla noin!"

-- "Kuinka niin?" kysyi veli.

-- "Niinpä niin! Teateriahan sinä aiot tänään pelata? Ei tule veikkonen mitään! Hiis, kuinka sinun piippusi on tukossa!"

-- "Teateria? kuka niin sanoi?"

-- "Minä."

-- "Mistäs sen tiedät?"

-- "Tiedän, mitä koko pitäjä tietää; timpermannit kertoivat meidän ruukkimiehille, ne minulle, minä muijalle, muija ystävälle ja yksi sanoo ystävälle, ystävä koko kylälle! Hahaha!" ja Kaarle kreivi nauroi entiseen tapaansa. "Mutta," lisäsi hän, "käskepäs Sylvesterin tuoda tänne pullollinen hyvää Bordeaux'tasi. Käske tuoda tänne sinun kamariisi vaan, minä täällä hiljalleen sitä tyhjentelen. Hahaha! Mutta kas tuollahan Sylvester astuukin niin totisena, kuin ei olisi rotat särkeneetkään tänään pulloja! Astu tänne sinä vanha, uskollinen Sylvester, Rauhalinnan juomanlaskija! Käypäs mulle pullollinen vanhaa Bordeaux'ta. Ei totta toisen kerran sinun nenäsi pienene ollenkaan!" Ja Kaarle kreivi kaikessa ystävällisyydessä napsautti hyppysillään Sylvesterin nenälliseen ihmeesen. Kaarle kreivissä oli erinomainen halu napsauttaa siihen joka kerta kuin vaan sen näki.

Sylvester ei rakastanut Kaarle kreiviä juuri noiden ystävällisyyksien tähden, jotka olivat liiankin käteen taikka oikeammin nenään tuntuvia. Äkäisenä toi hän viinipulloja useampiakin.

Rauhalinnan kreivi tunnusti nyt veljellensä näytelmän olevan tosiaankin hankkeissa ja pyysi veljensä olemaan tänä iltana jonkun aikaa isäntänä.

-- "Minnes sinua sitten viedään?"

-- "Minun täytyy olla mukana näyttelemässä."

-- "Sinunko? Sinäkö vanhoilla päivilläsi kometiantiksi? Juokse järveen!"

-- "Ei nyt juosta järveen eikä suohon!" tiuskasi Rauhalinnan kreivi. "Asia on nyt kerran niin, ja sinun pitää auttaa minua, jos olet veli!"

-- "No, no, Mikko, älä suutu! ilmanhan minä vaan sanoa päläyttelen." Ja Kaarle kreivi otti veljeänsä kaulasta, suuteli häntä ja sanoi: "kyllä sinä olet hyvä mies, Mikko, mutta lapsi sinä olet. Vaan sano, missä voin auttaa; sen teen kernaasti."

-- "Vieraiden kokoonnuttua katoamme me vähäksi aikaa, Amelie, Beata, Alfons ja minä. Me pelaamme, näet. Sylvesterillä lähetän tiedon, milloin kaikki on valmis, ja sitten pyydät sinä kohteliaasti vieraita astumaan teateriin."

-- "Liiteriin, niinkö, hahaha!"

-- "Teateriin! kuuletko, ihminen, teateriin?" tiuskasi jälleen veli.

-- "No, niin, niin, teateriin. Hyvä! Tehdään niin. Minä rupean isännäksi. Mutta saakelin hyvää sinun viinisi vaan on. Hahaha!"

Vähitellen kokoontuivat vieraat, yksi toistansa aatelisempi. Rouvat kuiskuttelivat keskenänsä, nuorukaiset samoin ja vanhukset myös, ja kaikki puhelivat vaan näytelmästä, sillä kaikki tiesivät asian. Rouva A. sanoi rouva B:lle, että seuranäytelmät kyllä ovat hyviä, mutta kun on oltu esimerkiksi kuninkaallisessa teaterissa Tukholmassa, niin -- -- ja muuta hän ei sanonut, veti vaan alahuulensa vähän kurttuun. Rouva B. oli samaa mieltä. Hän arveli, ken kerrankin on nähnyt Pietarissa franskalaisia artisteja, niin sille on seuranäytelmä myöskin -- tuommoinen kurttu alahuulella.

-- "Minä puolestani luulen, että koko näytelmästä tulee _fiasco_!" sanoi aatelismies Ruprecht ja kiinnitti lasiansa vasemmassa silmässä.

-- "Ei tee mitään, hyvät herrat, ei tee mitään; me saamme komediasta komedian," sanoi Albrecht, pitäjän rikkain nuori herra.

-- "Te olette aina yhtä sukkela," sanoivat nuoret miehet kuorissa rikkaimmalle herralle. Ja neitoset mutistivat suutaan ja lempeimmillä silmäin siherryksillä sanoivat:

-- "Tosiaankin, sukkelasti sanottu!"

-- "Komedia komediasta," kertoi Albrecht entisen sukkeluutensa.

Vaan pianpa katosi talon väki.

Kaarle kreivi huomasi tuon, ja hänen sydämmensä vavahti: hän pelkäsi veljensä joutuvan häpeään. Senvuoksi koetti hän lohdutella itseänsä Rauhalinnan vanhalla Bordeaux'illa.

-- "Missäs kreivi on?" kysyi viimein joku.

-- "Anteeksi, herrat," sanoi isännän sijainen. "Veljeni meni liit ... tuota noin, hän meni valmistamaan vähäistä huvitusta." Ja itsekseen hän lisäsi: "Mikko parka!"

Äkkiä tuli Sylvester ja kuiskasi hänelle:

-- "Herra kreivi, nyt!"