Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

NOVELLEJA I

Kirj.

Samuli S.

K. E. Holm, Helsinki, 1876.

SISÄLLYS:

Näytelmä Kaks kertaa kaks "Tallellahan on!" Kesäinen tarina Kesäkylvyiltä Hallayönä

NÄYTELMÄ.

-- "Mutta, _Michel_, milloinka sinä viimeinkin suostut viettämään tyttäremme kihlajaisia? Kohta on koko vuosi kulunut siitä kuin paroni Alfons pyysi Beatricen kättä ja sai lupauksen häneltä sekä meiltä. Mutta miks'ei voi asiaa loppuun ajaa?" Näin puhui Rauhalinnan vanha kreivinna miehellensä. Rauhalinnan vanhalle kreiville, aina kun he illallisen syötyänsä olivat istahtuneet kamiinin eteen tai kesällä kuistille. Ja Rauhalinnan vanha kreivi napsautti nuuskarasiaansa ja vastasi:

-- "Kärsimystä, kärsimystä! Olenhan sanonut, että valmistan odottamatonta huvitusta, surpriisia!"

-- "Mutta olisihan jo parhainkin surpriisi ennättänyt tulla vuodessa valmiiksi. Ihmiset rupeavat jo puhelemaan yhtä ja toista, sillä kaikki tietävät kumminkin heidän antaneen lupaukset toisillensa."

-- "Kärsimystä! Puhukoot nyt mitä hyvänsä; toista he sitten sanovat, kun saavat osansa tuosta surpriisista." Ja hyvin salaperäisenä nuuskasi kreivi uudelleen ja lisäsi:

-- "Kärsimystä, kärsimystä vaan!... Mutta nyt on aika, _mon ange_, sinun mennä levolle, ja minua odottaa työ?"

-- "Mikä työ?"

Kreivi lähestyi rouvaansa, koetti tehdä kasvonsa veitikkamaisiksi, napsautti sormillaan ja sanoi:

-- "Surpriisi!" Ja sitten hän nauroi, niin että peruukki oli päästä pudota.

-- "Hyvää yötä, _Amelie_" sanoi hän sitten ja läksi työkammioonsa, mutta ovella hän vielä seisahti, kääntyi ympärinsä ja heittäen rouvallensa mitä makeimman heittosuukon, virkkoi:

-- "Kärsimystä!"

Ja salista kuului vielä selvään, kuinka kreivi pois mennessään naurahteli.

Mutta kreivinna astui pahoilla mielin tyttärensä lepokammioon.

-- "No, _maman_, onko mitä uutta?"

-- "Ei muuta kuin 'kärsimystä ja surpriisia' vaan."

-- "_Fi donc_, kuinka pappa on" -- neiti yritti sanoa: paha, mutta hän oli liian nöyrä lapsi, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan sanonut pahaa isästään, sen vuoksi hän sanoi: "kummallinen."

-- "Hän on tosiaankin" -- kreivinna yritti sanoa: vanhuuden höperö, mutta hän oli liian nöyrä aviopuoliso, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan sanonut pahaa miehestänsä; sen vuoksi hänkin sanoi: "kummallinen."

Ja kummallinenhan olikin Rauhalinnan vanha kreivi. Hän oli ylhäistä sukua ja oli nainut ylhäisestä suvusta, ja tuon ylhäisen rakkauden pantiksi oli heille syntynyt lapsi, jo ennen mainittu Beata, niinkuin hän kasteessa nimitettiin, vaikka mamma aina sanoi lastansa kauniimmalla nimellä: Beatrice. Tätä lastansa kreivi rakasti suuresti; -- siinä ei mitään kummallista. Paljon hän rakasti vanhoilla päivillään vanhaa rouvaansakin, -- eikä siinäkään mitään niin kummallista ole. Mutta kummallinen hän oli sittenkin rakkaudessaan, sillä hän rakasti lastaan liian lapsellisella tavalla, niinkuin kohta saamme kuulla.

Beatrice ei ollut kaunis, sillä hän oli isäänsä, ja isä oli niitä ihmisiä, joita luodessaan luonto ei ole käyttänyt kaikista hienoimpia työkaluja. Beatrice ei ollut kaunis, mutta oli kumminkin rikkaan kreivin tytär, -- ja se on paha asianhaarain yhdistys. Hän oli tullut jo siihen ikään, jolloin tyttönen ei enää tyydy nukkeihinsa, jolloin kultainenkin koti tuntuu ahtaalta, jolloin hän, sanalla sanoen, toivoo itsellensä kumppalia ilossa ja surussa, myötä- ja vastoin-käymisessä. Mutta vähänpä oli toivoa elonkumppalin saamisesta, sillä, niinkuin sanoin, Beata ei ollut kaunis ja kumminkin ylhäistä sukua. Oman pitäjän ja ulkopitäjäinkin nuoret aateliset olivat kaikki esteellisesti sivistyneitä. Jokainen heistä arveli itseksensä tällä tavalla: "Jos nyt naisin jonkun, joka ei ole kaunis, niinkuin esimerkiksi Beatan, niin mitenkäs kävisi? Ensimmäisenä iltana, kun astuisin rouvani kanssa saloniin, nostaisivat kaikki lorgnettinsa meihin päin ja sanoisivat: nuorella paronilla ei ole makua. Ja semmoista ei kunnon aatelismies voi sietää." Niin he arvelivat, nuoret aateliset, sillä he olivat, niinkuin minä jo sanoin, esteellisesti sivistyneitä miehiä. Siitäpä syystä ja ainoastaan siitä Beata neitona eli, neitona vanheni. Mutta jospa nyt neiti Beata olikin ulkomuodoltaan vähän epä-esteetillinen; jospa hänen nivuksensa olivatkin punertavia (mamma sanoi niitä kultakutreiksi); jospa hänen nenänsä muoto ei ollutkaan mikään laina maailman kultuurikansoilta, vaan oli umpisuomalaisesti kippura; jospa hänen suunsa olikin semmoinen, että hän harvoin uskalsi nauraa; jospa silmät olivatkin taivas tiesi minkä väriset ja sitä paitsi peräti pienet; jospa hän käyttikin sormikkaita n:o 7 3/4; -- niin eikö hänellä ollut muita suloja, esimerkiksi sielun ja varsinkin varallisuuden? -- Herrainen aika! Oli kyllä paljonkin! Ja niillä argumenteilla kreivinna koettikin kaikin mokomin saada aatelisnuorukaisten esteetillisiä perusteita kumotuiksi, jos ei muuta, niin ainakin _hänen_ tyttärensä, tuon kultakutrisen Beatricen, suhteen. Kreivinnalla, niinkuin täysikasvuisten neitosten mammoilla aina, oli näet hartaimpana toivona, saada hypittää polvillansa pieniä enkeleitä heidän lapsensa lapsen haamussa. Ja tuossa todistustavassaan käyttihe kreivinna hyvin hienosti. Kun oli vieraita heillä, ja puhe kääntyi joskus soittoon, silloin kreivinna huokasi:

-- "Niin, mutta ei mikään ole niin kaunista kuin Mozartin Hugenotit."

-- "Ei, _maman_", oikaisi Beata. "Hugenotit on Meyerbeerin."

-- "Niin vainenkin; minä aina sekoitan Mozartin ja Meyerbeerin, sillä minä ihailen heitä yhtä paljon kumpaakin: heillä on niin paljon yhtäläisyyttä. Soitithan eilen meille Hugenotteja ja minä oikein itkin."

Ja sitten kohteliaisudesta vieraat pyysivät Beataa heidänkin tunteitansa liikuttamaan.

Ja Beata soitti ja soitti oikein hyvin. Tahtoisinpa nähdä mitenkä pienikätiset neitoset ottavat allegrossa useampia oktaaveja peräkkäin; Beatalta se sitä vastoin sujui aivan hyvin: ilmankos hänellä täytyikin olla sormikkaissa n:o 7 3/4!

Kaikki olivat ihastuneet Meyerbeerin kappaleesta, ja vihdoin pyydettiin kreivinnatakin soittamaan jotain, esim. Mozartilta.

-- "Ah, _messieurs_ ja _mesdames_", sanoi kreivinna ja loi silmänsä maahan kuin seitsentoistavuotias tyttö, "minä olen jo unohtanut niin paljon, minulla on näinä viime vuosina ollut paljon puuhaa, niin ettei ole ollut aikaa soiton harjoittamiseen."

Tosiaankin kreivinnalla oli niin paljon toimitusta, ett'ei hän joutanut soittamaan, ja kun hän joskus istahti pianon ääreen, silloin hän ei muistanut muuta kuin "Ukko Noak" ja "Kukkuu, kukkuu," ja nekin soitti hän yhdellä sormella.

Tuon tuostakin kreivinna kutsui mammoja katsomaan niitä sametti- ja silkkikankaita, kulta- ja hopeakaluja, joita Beatrice taas oli saanut isältään lahjaksi syntymäpäivänänsä. Ja mammat ihailivat ja ylistelivät ja kotia tultuaan kertoivat rakkaille pojillensa niistä ihanuuksista; mutta aatelisten nuorukaisten esteetilliset perusteet eivät horjahtaneet. Sulhasta ei kuulunut, ja Beata oli jo kahdeksankolmatta vanha. Epätoivo oli jo täyttää Rauhalinnan vanhan kreivin, vanhan kreivinnan ja vanhaksi tulevan neiti Beatan.

Tulipa viimein pitäjään apulaiseksi nuori, vasta Porvoosta päässyt, pappismies. Hänen ulkonäköänsä minun ei tarvitse erittäin ruveta kuvaamaan. Hän oli aivan sennäköinen kuin nuoret apulaispapit tavallisesti ovat: kalpeat kasvot, sileäksi kammattu vaalea tukka, silmälasit, musta nuttu, valkea huivi ja musta huopahattu. Hän rupesi käymään Rauhalinnassa, ja mitä useammin hän siellä kävi, sitä useammin hän katseli Beataa. Kotiin tultuaan pastori laski kätensä sydämmelleen ja kysäsi: "olenko rakastunut?" Mutta sydän ei vielä sykähtänyt mitään vastaukseksi. Kerran -- vuosi oli jo kulunut -- oli hän ollut Rauhalinnassa, jossa Beata jälleen oli soitellut Meyerbeerin Hugenotteja ja ollut hänen mielestään tavattoman lempeä. Kun nuori pastori nyt kotia tultuaan tapansa mukaan laski kätensä sydämelleen ja oikein hartaasti kysäsi: "olenko rakastunut?" -- niin jopa sykähti sydän, ja sitten se sykähti toisen kerran ja sitten vielä ja sitten ei sykkinästä loppua tullutkaan: nuori sielunpaimen oli rakastunut kultakutriseen Beatriceen. Nuori pappismies, niinkuin näkyy, ei ollut mikään esteetillisesti sivistynyt mies.

Siitä pitäin kävi hän hyvin usein Rauhalinnassa, jossa vieraanvaraisuus oli sanomattoman suuri, niinkuin Suomessa tapana on ollut maailman alusta. Hän puheli Beatalle paljon kaunista ja käänsi aina puhettansa rakkauteen. Beata tuon huomattuaan loi aina silmänsä neitsyeellisessä kainoudessa maahan ja sanoi:

-- "No, mutta herra pastori!"

Ja herra pastori riemuitsi ja neiti Beata riemuitsi myöskin. Hän oli tosin toivonut itselleen ensin kreivi Albrechtia, sitten vapaherra Fritziä, sitten aatelismies Ruprechtia, mutta kun nämä toiveet eivät olleet toteutuneet, niin rupesi hän huomaamaan nuoren papin olennossa paljon hyvää, ja pastorinrouvan elämä alkoi haamoittaa hänen silmissään varsin viehättävältä, ja kun hän sitten noin sattumalta muisti täyttävänsä pian 30 vuotta, niin nuori pastori näytti vielä paremmalta ja pastorinrouvana-olo vielä viehättävämmältä.

Kreivinna huomasi pian heidän sydämmiensä tilan, ja ken voi semmoista tarkemmin huomata kuin mamma, joka toivoo saada polvillansa hypittää pieniä enkeleitä lapsensa lapsen haamussa? Hän oli kyllä ensin hänkin toivonut aatelisia syitä enkelihypitykseen, mutta nytpä huomasi hurskas kreivinna, että sanan julistajalla ja enkelillä on hyvin paljon likeistä yhteyttä. Senvuoksi hän nyt kaikin mokomin halusi, että pastori ja kultakutrinen Beatrice mitä pikemmin astuisivat alttarin eteen ja sitten -- Herra siunatkoon niitä pieniä enkeleitä!

Viikon perästä pastori tuli jälleen. Kaunis oli syksyinen ilta, tähdet tuikkivat taivaalla, ja pastori istahti Beatan kanssa jasmiini-majaan. Pastori nosti viimein kätensä ylös ja lausui:

-- "Neiti Beata!"

-- "Herra pastori!"

-- "Minä katselen noita tähtiä."

-- "Ja minä katselen myös."

-- "Ja minä ajattelen, miks'ei minun nimeni ole Beatus."

-- "Miksi niin? Teidän nimenne on Moses, ja se on hyvin kaunis," sanoi neiti.

-- "Kiitos! Mutta Beatus merkitsee: autuas. Minä tahtoisin olla autuas!"

-- "Kuinka ihana ajatus!"

-- "Niin! Ja Beata merkitsee myös: autuas. Ja silloin taivaan tähdet näkisivät tässä kaksi autuasta ihmistä."

-- "Voiko autuaita olla maan päällä?"

-- "Voi kyllä, kun rakkaus heidän sydämmensä sitoo."

-- "No, mutta herra pastori!"

-- "Niin, neiti; autuuden esimakua tunnen aina, kun olen läheisyydessänne, ja autuas olisinkin, jos -- --"

-- "Jos!?"

-- "Jos teidän sydämmessänne olisi samoja tunteita minua kohtaan kuin minun sydän parassani on teitä kohtaan, neiti Beata."

Neiti ei vastannut, hän vain nypli hyppysillään kukkasta kädessään, ja nyt vasta hänen mielessään oikein ihanalta näyttikin tulevaisuus papin rouvana.

-- "Beata, sinä et vastaa!" kuiskasi pastori kotvasen kuluttua ja otti neitoa kädestä.

-- "Beatus! Mitä vastaisin enää?" kuiskasi neiti, ottamatta kättään pois.

-- "Minä uskallan siis toivoa, että taivaan tähdet näkevät tällä hetkellä -- -- --"

-- "Kaksi autuasta!"

-- "Amen!" sanoi eräs ääni heidän takanaan. Sen sanoi Rauhalinnan vanha kreivinna, joka aivan sattumalta oli lähestynyt jasmiini-majaa ja aivan sattumalta kuullut heidän puheensa.

Ja sinä hetkenä kaksi autuasta olentoa vannoivat toisillensa ikuisen rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan vanha kreivinna ja taivaan kirkkaat tähdet.

Niin, rakkaus oli tunnustettu molemmin puolin ja vahvistettu kreivinnan "amen" sanalla, mutta "pamaus" puuttui vielä; se piti saataman Rauhalinnan vanhalta kreiviltä, ja -- sitä pamausta!

-- "Ei, ei, ja tuhat kertaa ei," sanoi vanha kreivi, kuultuaan rouvaltaan koko asian. "Min'en salli mitään _mesalliance'a_, minä."

-- "Mutta pastorihan on oikein hyvä mies. Hän on nuori, hän on sivistynyt, hän on oppinut, hän on..." ja nyt luetteli kreivinna semmoisen rekisterin pastorin hyvistä avuista, että itse pastorikin olisi ihmetellyt,

-- "Mutta vaikka hän olisi vielä enempi ja vielä sitäkin enempi, niin hän on pappi ja torpan poika, _Mon Dieu_, kun ajattelen, mitä sanoisivat sukulaisemme!"

-- "Mutta, _Michel_, muista toki, että Beatrice, näin meidän kesken sanoen, on," -- kreivinna katsahti ympärilleen, eikö muka kuka kuuntelisi -- "kohta 30 vuotta vanha."

-- "Vaikka 90!" kiljasi kreivi. "Minä vaan en salli, että tyttärestäni tulisi nunna."

-- "Nunna!?"

-- "Niin, nunna jonkun pastorin kanssa."

-- "No mutta, _Michel_! Mieheensä kiinni-sidottu vaimo ja nunna: -- mikä eroitus!"

-- "_Amelie_, sinä saatat kärsimykseni katkeamaan! Viimeinen sanani on: tuosta liitosta ei tule mitään." Ja kreivi raapasi päätään oikein vihoissaan, niin että peruukki siirtyi toiselle korvalle. Oikein aviollisella rakkaudella kreivinna korjasi sen entiselle asemalle ja sanoi:

-- "Minä jätän siis lapsemme onnen sinun käteesi. Pastori tulee piakkoin itse puhumaan asiasta, Mieti tarkoin, mitä teet," Kreivinna meni.

Kohta senjälkeen ilmoitti palvelija kreiville pastorin tuloa.

-- "Pyydä sisään," käski kreivi.

Ja sisään astui pastori, kasvot entistä vaaleampina, ja luultavasti siitä syystä näytti nuttukin mustemmalta. Arka hän oli luonnostaankin, tuo nuori apulainen; kummakos olikaan, että hän, tullessaan pyytämään ylpeältä kreiviltä hänen tytärtänsä, hieman vavahteli pelosta.

Kreivi pyysi istumaan.

Pastori istui, pyöritellen uutta huopahattuansa, uskaltamatta sanaakaan virkkaa, ja mitä enemmin hän hattuansa pyöritteli, sitä enemmin sekaantuivat hänen ajatuksensa; hän ei muistanut kuolemakseenkaan, millä sanoilla hänen piti alkaman puheensa.

-- "Kuinka voitte, herra pastori?" kysyi viimein kreivi kohteliaasti.

-- "Kiitos! kyllä minä voin hyvin, se tahtoo sanoa minä en voi yhtään hyvin, se tahtoo sanoa minä voisin oikein hyvin, jos minä voisin..." ja nyt hän sekaantui taas ja pudotti maahan uuden huopahattunsa.

-- "Olettepa hajamielinen tänään."

-- "Niin, minun ilmoituksessani on sydän, se tahtoo sanoa minun sydämmessäni on ... ymmärrättehän, herra kreivi?"

-- "Ymmärrän. Se tahtoo sanoa, minä en ymmärrä ollenkaan. Mutta jos teillä on jotain sanomista, niin olkaa hyvä ja puhukaa rohkeasti vaan, herra pastori," sanoi kreivi ystävällisesti.

Tämä rohkasi nuoren sielunpaimenen mieltä ja hän alkoi:

-- "Herra kreivi! Paavali sanoo: parempi on..."

-- "Niin, kyllä hän sanoo niin."

-- "Kuinka? Tiedättekö te, mitä Paavali sanoo?"

-- "En tiedä tarkoin, mitä Paavali sanoo, mutta minä arvaan, mitä Moses tahtoo sanoa Paavalin sanoilla. Kreivinna on puhunut minulle kaikki."

Voi kuinka iloinen oli nyt pastori, kun kuuli tehtävänsä jo tehdyksi! Tuntui hänestä kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Koko viime yön hän oli viettänyt unetta, ajatellen vaan, mitenkä saisi asiansa oikein esitellyksi. Ja nyt oli jo kreiville koko asia tunnettu; kreivinna oli siis käynyt miestänsä ennakolta valmistamassa: tuo hyvä kreivinna, joka oli todistanut jasmiini-majassa kahden autuaan sielun rakkauden! Nyt oli pastori rohkea.

Hän nousi ylös ja virkkoi:

-- "Herra kreivi! Te tiedätte siis, että minä rakastan neiti Beataa; minä halajan häntä aviopuolisokseni ja minä halajan..."

-- "Mutta minä -- suokaa anteeksi -- en halaja," tiuskasi kreivi.

Ja nyt oli pastorin rohkeus jälleen haihtunut, kun hän näin äkki arvaamatta kuuli tuon sanan; haihtunut oli rohkeus, ja uusi huopahattu oli jälleen maassa.

-- "Herra kreivi, minä en ymmärrä oikein..."

-- "Vai niin? Ettekö ymmärrä sitä, että isän tahto vaikuttaa asiassa jotakin ja että minä paneudun vastaan teidän ja Beatan naimista?"

-- "Mutta mistä syystä?" kysäsi pastori ihmetellen, "vaimonhan pitää luopuman isästä ja äidistä ja mieheen kiinni sidottu oleman!"

-- "Mutta suutarin pitää pysyä lestissänsä."

-- "Jassoo!!" sanoi pastori. Hänellä ei ollut tapana sanoa tuota sanaa, mutta milloin hän sen sanoi, silloin oli jotain merkillistä tapahtunut. Hän oli toivonut saada omakseen naisen, jota hän rakasti, hän oli viime yönä sielunsa silmillä nähnyt kauniin perhekuvan, hän oli nähnyt provastin hyviä tuloja ja pullean provastinnan ja pulleaposkisia provastin-alkuja, yhden, kaksi, kolme ja neljäkin ja kukaties kuinka suuren siunauksen; kreivin ystävällisyys oli vielä enemmin rohaissut häntä ja -- nyt oli kaikki kumossa. Senvuoksi hän vielä kerran sanoi hyvin painavasti:

-- "Jassoo!! Nyt ymmärrän syyn kieltoonne. Voikaa hyvin, herra kreivi!" Ja sen sanottuaan pastori meni, mutta ovelta hän kääntyi takaisin, hän oli näet unohtanut uuden huopahattunsa lattialle ja ovessa hän vielä sanoi itsekseen:

-- "Jassoo!!!"

Kuinka kauan pastori lie surrut ensimmäistä rakkauttaan, sitä en tiedä. Mutta sen vaan tiedän, että hän piakkoin muutettiin toiseen pitäjään -- niinkuin apulaisia tavallisesti muutellaan, luultavasti sentähden, että he oppisivat tuntemaan Suomenmaata, jonka maantietoa he eivät ole ennättäneet heprean-kielen tähden lukea sittenkuin koulussa. Sen myöskin tiedän, että hänellä oli vielä kerran tilaisuus sanoa jassoo. Uudessa pitäjässä hän nimittäin rakastui -- ja nyt kauniit lukijattareni oikein kuorissa veisaavat: voi noita miehiä! -- rakastui erään kauppiaan tyttäreen. Myöntymyksen sai hän kohta neidolta itseltään. Isän luo mennessään oli hän, nyt jo kokenut mies, hyvin rohkea ja oli varustanut oikein mahtipontisen puheen. Mutta tuskin oli hän ennättänyt sanoa vähän sinnepäinkään, niin isä lankesi hänen kaulaansa ja riemuissaan huudahti: -- "Ottakaa hänet, hyvä pastori, ottakaa Herran nimeen!"

Ja tämä vastustelemattomuus kummastutti pastoria, näissä asioissa kokenutta miestä, niin kovin, että hän lausui sangen painavasti:

-- "Jassoo!"

Ja sitten hän nai ja oli onnellinen, ja kaikki entiset unelmat provastin tuloista, pulleasta provastinnasta, pulleaposkisista provastin-aluista j.n.e. toteutuivat.

Mutta miten kävi Rauhalinnassa? Beata suri kauan, kun taaskin hänen toivonsa oli mennyt; kreivinna suri myös, kun enkelit jäivät hypittämättä, ja kreivi oli pahoillaan, että joku pastori oli ollut vähällä tulla hänen vävykseen. Mutta aatelista ei kuulunut, ja Beata oli jo 30 vuotta vanha. Epätoivo rupesi taas valloittamaaan, mutta -- ah! niinkuin taivaasta pudonnut enkeli tuli nyt pitäjään muuan nuori paroni Alfons, joka oli perinyt huononpäiväisen maatilan täällä. Tämä Alfons herra oli ollut monta vuotta ulkomailla ja saanut siellä kaikenlaisia valistuneita käsityksiä kaikenlaisista valistuneista asioista. Hänen maatilansa oli huono, se piti siis saataman paremmalle kannalle. Mutta mistä varoja? Luottamusta hänellä ei ollut, tilaan ei kukaan kiinnikettä olisi ottanut? Tuosta pulasta pelastivat hänet ulkomailla saamansa valistuneet käsitykset: hän päätti naida. Rikas morsian kun oli tarjona Rauhalinnassa, teki kreivi itsensä tutuksi taloon, ja pian sai hän valloitetuiksi kaikkien sydämmet puoleensa, ensin kreivinnan, sitten kreivin ja sitten Beatan. Hän oli kaunis mies, osasi puhua niin paljon kaunista ulkomailta, hänellä oli kaunis barytoni-ääni ja hän soitti Meyerbeerin Hugenottejakin oikein kauniisti. Entäs hänen käytöksensä? Kreivinna sanoi, että hän on koko mies täynnä noblessia ja elegansia ja että hän on spirituelli ja -- sanalla sanoen hän oli gentleman. Ja kun he sitten noin illalla soittivat Beatan kanssa Hugenotteja _à quatre mains_, ja kun paroni tuon tuostakin loi Beataan katseen täynnä ihastusta, ja kun hänen sydämmestään pääsi syvä huokaus, silloin kreivinna ja kreivi, istuen sohvalla, katsahtivat toisiinsa säihkyvin silmin.

-- "Hän on _charmant_," kuiskasi kreivinna.

-- _"Charmant_!" kuiskasi kreivi.

Ja sitten he vielä yhdessä kuiskasivat:

-- "Oikein _charmant_!"

Ja niin tuli kerran kaunis ilta. Tähdet tuikkivat taaskin taivaalla; paroni ja Beata istuivat jasmiinimajassa kahdenkesken. Ja siinä puheli paroni kauan aikaa hyvin kauniisti. Viimein hän lausui:

-- "Ihana Beatrice! Usein olen kysynyt itseltäni, miksi elän vielä, miks'en kuollut etelämaan hekumalliseen ihanuuteen tahi miks'en kuollut taistellessani Algerian tiikerien kanssa. Miksi säästi minua kohtalo ja viskasi minut tänne kylmään Pohjolaan? Ja minä olen saanut viimeinkin vastauksen. Täällä kylmässä Pohjolassa olen löytänyt palavimman rakkauteni esineen. Neiti" -- ja nyt laskeutui paroni polvillensa -- "minä rakastan teitä, niinkuin koskaan on voinut rakastaa nuorta aatelisneitoa nuori aatelismies, joka" ... paroni yritti sanoa: joka on saanut ulkomailla valistusta, mutta niin hän ei kumminkaan sanonut, vaan jatkoi: "joka, nähtyänsä eteläisen ihanimpia kukkia, on täällä kylmässä Pohjolassa kumminkin löytänyt kukan, jonka rinnalla eteläisen ihanuudet kalpenevat, vaalistuvat, raukeavat tyhjään. Neiti, siinä vilpitön rukoukseni; minä odotan mitä te siihen sanotte."

-- "Amen!" huusi nyt kuin kerran ennenkin eräs ääni heidän takanaan. Se oli kreivinna, joka taaskin aivan sattumalta oli lähestynyt jasmiinimajaa ja aivan sattumalta kuullut heidän puheensa.

-- "Amen!" riemuitsi hän, "niin sanoo tyttäreni, minä tiedän sen, vaikka hänen kainoutensa ei salli sen sanan tulla sydämmestä ulos, ja 'amen' sanon minäkin!"

Ja niin sitten lupasivat sillä hetkellä kaksi autuasta sielua toisillensa ikuisen rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan vanha kreivinna ja taivaan kirkkaat tähdet.

Rakastuneet menivät sitten soittamaan Hugenotteja, mutta kreivinna, onnensa tunteiden ylenpalttisuudessa, riensi kreivin kammioon ja tuskin oli oven saanut auki, niin jo huudahti:

-- "Michel! Michel!_ Sanothan sinäkin amen!" ja kreivinna lankesi miehensä kaulaan ja suuteli häntä, mitä ei ollut tehnyt 20:een vuoteen. Kovin kummastui kreivi, keskeytettynä näin äkkiä. Hän pyykkäsi suutansa ja oudostuneena kysyi:

-- "Pitääkö minun sanoman amen, ja mihin?"

-- "Mihin? Siihen kauniisen rukoukseen!"

-- "Herran tähden, _Amelie_, mitäs puhutkaan?"

-- "No, voi, voi, kun et sinä ymmärrä! Tiedä sitten, että minä omilla korvillani kuulin, kuinka kauniisti hän rukoili. Hän sanoi ensin, kuinka kuumassa etelän maassa on paljon tiikerejä ja jalopeuroja, ja kuinka siellä kasvoi daadeleja ja palmuja ja muita Afrikan kukkasia ja kuinka hän sitten oli tullut kylmään Pohjolaan, jossa oli niin lämmin ja kaikista kauniimpia kukkia ja ... ja ... en minä osaa niin sanoa, kuinka kauniisti hän rukoili, ja sitten hän kysyi mitä hän siihen sanoo ja hän sanoi amen ja minä sanoin amen ja sinun pitää myös sanoa amen."

Jo nyt Rauhalinnan vanha kreivi säikähti. Kaksi neljättäkymmentä ajast'aikaa oli hän elänyt Ameliensa kanssa onnellista avioelämää. Kreivinna oli aina ollut niin lempeä ja hiljainen. Mutta nyt äkkiä hän oli läähättäen tullut suutelemaan miestänsä, ja hänen silmänsä paloivat niin kummallisesti ja tuo sekanainen puhe -- huh! Kreivin mielessä heräsi hirveä ajatus: olisiko rakas Amelie yht'äkkiä tullut hupsuksi? Kreivi hyppäsi tuoliltaan, hän vapisi, hänen silmissään musteni; hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja jupisi itsekseen:

-- "Mitäs tämä nyt merkitsee? Tiikerit ja jalopeurat ... Afrikan kukkaset ... Pohjolan kylmä lämmin ... ja hän rukoili ja hän kysyi ja hän sanoi amen ja hän sanoi amen ja minun pitää sanoa amen... _Amelie_, kuinkahan on sinun laitasi taikka kuinkahan on minun laitani, mutta jompikumpi on meistä hullu."

-- "Ei, ei, me olemme molemmat hulluja ja pelkästä ilosta; ah, jos sinä vaan olisit kuullut..."

-- "Mutta selitä, hyvä ihminen, mikä sinun on!"

-- "Olenhan jo tuhat kertaa kahden minuutin kuluessa sanonut, että tuo _charmant_ Alfons on tunnustanut rakkautensa!"

-- "Sinulleko?" ja taas musteni kreivin silmissä.

-- "_Michel_, sinä olet sukkela tän'iltana. Salli minun vielä suudella sinua! Beatricelle hän sen tunnusti, Beatricelle!"

Nyt ymmärsi kreivi asian.

-- "Huh!" huokasi hän helpommin. "Minä luulin taivas tiesi mitä tapahtuneeksi."

-- "Sanothan amen?"

-- "Olen valmis antamaan lapseni tuolle kunnon miehelle; mutta hän tulkoon tekemään formaalisen pyynnön."

Ja huomenna paroni teki sen. Hän pyysi kreiviltä sanomattoman suurta onnea itsellensä, saada ihanan Beatricen käden, Beatricen, joka oli hänen sielunsa pyhyys j.n.e. j.n.e.