Part 2

Melkein puolet näistä Boccaccion novelleista perustuvat kirjallisiin lähteisiin. Mutta, kuten jo huomautin, esikuvat ovat täydellisesti muuttuneet, tekijän henki on niihin puhaltanut aivan uutta elämää, ja silloin on tosiasiassa hyvin vähän merkitsevää, mistä hän on ensimäisen sysäyksensä saanut. Pääasia on, minkä persoonallisen leiman hän on niihin painanut ja miten hänen taiteensa niissä ilmenee. Kaikkialla ovat alkuperäisten kertomusten verettömät henkilöt muuttuneet eläviksi olennoiksi, vieläpä tyypeiksi, joiden inhimilliset ominaisuudet eivät suinkaan ole yksistään renessanssiajan italialaisille kuvaavia. Kaikkialla on alkuperäinen yksinkertainen juoni muuttunut vilkkaaksi elämän kuvaksi, missä ihmiset häärivät silmiemme edessä niinkuin todellisuuden näyttämöllä, puhellen ja nauraen, valittaen ja huokaillen, niin että olemme kuulevinamme heidän ääniänsä. Samalla lailla hän on käsitellyt niitä aineksia, jotka hän sai kansantajuisista taikka paikallisista traditsioneista. Niistä hän on luonut kuvauksia aikansa elämästä tapoineen, ympäristöineen, tekoineen, vieläpä pukuineen ja liikkeineen, jotka opettavat meitä mitä perusteellisimmin tuntemaan neljännentoista vuosisadan jokapäiväistä elämää Italiassa. Mutta suurin hänen taiteensa on kuitenkin silloin, kun hän satiirinsa koko voimalla ruoskii taikka hienolla ivallaan naurettavaksi kääntää henkilöitä ja oloja, joissa hänen mielestään ihmisyyden halveksittavimmat puolet ilmenevät. Olemme jo puhuneet hänen rakkausjutuistaan. Yhtä mielellään hän käy munkkien ja pappien kimppuun, tehden pilkkaa heidän siivottomasta elämästään, heidän sivistymättömyydestään, heidän halpamaisuudestaan. Tämä kaikki oli keskiajan kirjallisuudelle antanut monenlaisia kiitollisen käsittelyn aiheita, mutta ei kukaan ole niin verisesti paljastanut ja silminnähtäviksi esittänyt näitä heikkouksia kuin Boccaccio. Suomennoksessamme löydämme kaksi kuuluisaa tämänlaatuista juttua: toinen (IV, 2) kertoo munkista, joka enkeli Gabrielin hahmossa saa kuulumattomia aikaan, mutta lopulta paljastetaan; toinen (VI, 10) frater Cipollasta, joka herkkäuskoiselle yleisölle luulottelee, että hänellä on enkeli Gabrielin siiven höyhen, ja kun joku veijari on hänen laukkuunsa pannut hiiliä, kekseliäästi väittää, että hän onkin erehdyksestä ottanut mukaansa ne hiilet, joilla pyhä Laurentius paistettiin. Näissä jutuissa esiintyy rahvaan tyhmyys yhtä purevassa valossa kuin munkkien epärehellisyys ja tekopyhyys. Mutta loistavimmin on tämä viimemainittu ominaisuus kuvattuna ser Ciapelletton jutussa, jonka tapaamme heti avatessamme kirjan (I, 1). Tämä oli kuin olikin todellinen henkilö, ja jutun pääpiirteet Boccaccio sai elämästä. Mutta suunnaton liioittelu, joka tekee henkilön niin tyypilliseksi, ja tuo hämmästyttävä loppu, missä petturista tulee pyhimys, ovat tietysti Boccaccion omaa. Ja tämä kertomus saa hyvinkin laajan kantavuuden: siitä ikäänkuin säteilee paljastavaa valaistusta koko keskiajan uskonnolliseen elämään. -- Kiltimpi on Boccaccion iva hänen kuvatessaan sellaisia tosiolentoja kuin tyhmyydestään tunnettua Calandrinoa (VIII, 3, VIII, 6), jonka hänen pilansa ympäröi kaikenlaisilla pienillä sattuvilla piirteillä.

Näin luo Boccaccio loppumattoman sarjan ihmiskuvia, jotka esittävät mitä erilaisimpia osia siinä suuressa ihmiskunnan näytelmässä, minkä hänen näennäisesti niin mitättömät, ainoastaan hetken huviksi laaditut juttunsa muodostavat. Tämä näytelmä ei ole tarkoitettu opetukseksi, eikä sen moraalinen aate ole mikään muu, kuin että elämästä pitää tehdä parasta mitä voi, että rakkaus on ylevä ja pyhä, että ihmisen luonto alkuansa on hyvä, että tämä maa ei ole mikään murheen laakso, vaan täynnä ilon ja nautinnon mahdollisuuksia, jos niitä vain näkee ja tietää käyttää. Mutta juuri tämän opin vuoksi _Decamerone_ muodostui renessanssin pyrinnölle tienraivaajaksi: se saarnasi elämänhalun ja elämänilon evankeliumia ja asetti ihmisluonnon yksinkertaisimmat, luontaisimmat taipumukset oikeuksiinsa, jotka keskiajan pimeä itsensäkieltämys-oppi oli niiltä ryöstänyt. Ikuisen merkityksensä tämä teos taas sai sen johdosta, että se esittää todellisen elämän iloineen ja itkuineen, esittää tunteita, jotka aina ovat liikkuneet ihmisten povissa ja sentähden aina ovat tuttuja lukijalle, esittää ihmisiä, jotka nekin intohimoineen ja heikkouksineen ovat pysyneet samanlaisina kautta aikojen -- ja esittää tämän kaiken suurenmoisella taiteella, joka on säilyttänyt Boccaccion kuvaukset tuoreina halki lähes kuuden vuosisadan ja tehnyt hänestä elävän elämän ensimäisen, kuolemattoman runoilijan.

_Werner Söderhjelm_.

ENSIMÄINEN PÄIVÄ

ENSIMÄINEN KERTOMUS.

Ser Ciappelletto pettää väärällä ripillä hurskasta munkkia ja kuolee. Ja vaikka hän eläessään oli sangen huono ihminen, pidetään häntä kuoleman jälkeen pyhimyksenä ja hän saa nimen Pyhä Ciappelletto.

Kerrotaan, että erään Musciatto Francesin, joka oli noussut hyvin rikkaasta ja suuresta kauppamiehestä ritariksi, oli lähdettävä Toscanaan Kaarle Maattoman, Ranskan kuninkaan veljen kanssa, jonka paavi Bonifacius oli kutsuttanut sinne. Ja koska hän tiesi, että hänen asiansa olivat hyvin sekavia, niinkuin kauppiaitten usein ovat, eikä hän niitä voinut helposti ja yhtäkkiä saada kuntoon, niin päätti hän antaa ne useain henkilöiden hoitoon. Ja kaikissa niissä keksi hän keinon, paitsi yhdessä, nimittäin siinä, kuka olisi kyllin pystyvä mies, jolle hän voisi jättää niiden velkain perimisen, joita hän oli antanut joukolle burgundilaisia. Ja syynä tähän epäröimiseen oli, että hän tiesi burgundilaiset riidanhaluisiksi, kehnotapaisiksi ja vilpillisiksi ihmisiksi, eikä hänen muistoonsa ensin johtunut, kuka olisi niin katala mies, että hän saattaisi asettaa hänet heidän pahuutensa vastapainoksi ja kuitenkin jossakin määrin häneen luottaa. Mutta kun hän oli tätä kysymystä pitkän aikaa miettinyt, muistui hänen mieleensä viimein muuan ser Ciapperello da Prato, joka kävi usein hänen kotonaan Parisissa. Tämä oli vartaloltaan pieni, mutta silti keikailija, ja kun ranskalaiset eivät tienneet, mitä Ciapperello merkitsi, vaan luulivat, että se oli lausuttava: Cappello, siis seppele, heidän kieltänsä jäljitellen, niin kutsuivat he häntä, koska hän, kuten sanoimme, oli pienikokoinen, Ciappellettoksi, pikku seppeleeksi, eivätkä Cappelloksi. Ja niinpä hänet tunnettiin kaikkialla nimeltä Ciappelletto, ja harvat tiesivät, että hän oli oikeastaan Ciapperello.

Tämä Ciappelletto oli laadultaan tällainen mies: Hän, joka oli notaari, olisi hävennyt ankarasti, jos yksikin hänen asiapapereistaan, vaikka vähän hän niitä laatikin, olisi huomattu väärentämättömäksi; mutta viimemainituita hän sensijaan olisi tehnyt niin paljon kuin häneltä niitä vaan pyydettiin, jopa aivan ilmaiseksi, kun taas oikeita ei isosta maksustakaan. Vääriä todistuksia hän lausui suurimmasta halusta, sekä pyynnöstä että pyytämättä; ja kun Ranskassa siihen aikaan pidettiin valaa kovin arvossa eikä osattu varoa vääriä valoja, niin voitti hän konnamaisesti kaikissa jutuissa, joissa hänet kutsuttiin uskonsa kautta vannomaan, että hän puhuu totta. Häntä ilahutti tavattomasti, jopa hän sitä alaa suorastaan tutkikin, hommata ystävysten ja sukulaisten ja kenen muitten välille tahansa onnettomuutta ja vihamielisyyttä ja häpeällisiä selkkauksia, ja kuta enemmän pahaa hän näki niistä seuraavan, sitä iloisempi hän oli.

Jos häntä kutsuttiin tekemään murhaa tai muita kunnottomia töitä, ei hän kieltäytynyt koskaan, vaan lähti mielellään; ja monta kertaa hän oli mielihyväkseen osallisena haavoittamassa tai tappamassa omin käsin ihmisiä. Jumalaa ja pyhimyksiä sadattelemaan hän oli mestari, ja jokaisesta pikkuasiasta oli hän niin pikainen vihastumaan kuin kukaan olla saattaa. Kirkossa hän ei käynyt milloinkaan, ja pyhiä sakramentteja hän ivasi kuin mitä halpoja asioita kaikkein hirveimmillä sanoilla; mutta kapakoissa ja muissa häpeällisissä paikoissa hän sitävastoin kävi mielellään ja oleskeli niissä. Naisia hän rakasti niinkuin koira keppiä, mutta eräästä vastakohtaisesta paheesta haki hän huviaan enemmän kuin kukaan surkea mies saattaa. Varastanut ja ryövännyt hän olisi yhtä hyvällä omallatunnolla kuin pyhimys antaa almuja. Syömäri ja juomari oli hän siinä määrin, että sai usein kärsiä tautia kohtuuttomuutensa tähden. Pelissä ja väärän nopan heitossa hän oli oivallinen.

Mutta miksipä olen niin laajasanainen? Hän oli kelvottomin ihminen, mitä on syntynyt milloinkaan.

Hänen pahuuttaan suojeli messer Musciatto mahdillaan ja rikkauksillaan pitkän aikaa, jonka tähden yksityishenkilöt, joille hän teki sangen usein vääryyttä, ja oikeus, jota hän loukkasi alinomaa, sietivät häntä.

Kun siis tämä ser Cepparello muistui messer Musciatton mieleen ja hän tunsi erinomaisesti hänen elämänsä, niin ajatteli hän, että juuri tuo samainen Cepparello oli mies, jollaista burgundilaisten ilkeys vaati. Ja siksi hän kutsutti suojattinsa luokseen ja sanoi: Ser Ciappelletto, kuten tiedät, olen aikeissa vetäytyä syrjään kaikesta täällä, ja koska minä olen muiden muassa tekemisissä burgundilaisten kanssa, jotka ihmiset ovat pelkkää petosta, niin en tiedä ketään sopivampaa, jolle voisin jättää saatavieni perimisen heiltä, kuin sinut. Ja koska sinulla ei nykyään ole mitään tekemistä, aion minä, jos tahdot siihen suostua, hankkia sinulle jälleen oikeuden suosion ja antaa sitäpaitsi sinulle siitä, mitä saat perityksi, kelvollisen osan.

Ser Ciappelletto, joka tiesi olevansa työttömänä ja sangen suuresti vailla maailman hyvää ja kuuli vielä sen miehen lähtevän pois, joka oli kauan ollut hänen tukensa ja turvansa, teki viivyttelemättä ja melkein hädän pakoittamana päätöksensä ja sanoi, että hän suostuu mielellään.

He sopivat siis asioistaan keskenään, ja kun ser Ciappelletto oli saanut valtuudet ja kuninkaan suojeluskirjan, lähti hän, senjälkeen kuin messer Musciatto oli matkustanut pois, Burgundiin, jossa kukaan ei häntä tuntenut. Ja siellä alkoi hän periä nyt saatavia ja tehdä muuta, mitä varten hän sinne oli mennyt, vastoin luontoaan sangen lempeästi ja ystävällisesti, ikäänkuin säästääkseen kiukustumisen viimeiseksi.

Mutta kun hän tällä tavoin siellä oleskeli ja asui kahden firenzeläisen veljeksen talossa, jotka lainasivat korolle ja osoittivat hänelle suurta kunnioitusta messer Musciatton vuoksi, niin tapahtui, että hän tuli sairaaksi. Silloin haettivat veljekset heti hänelle lääkäreitä ja palvelijoita, jotka häntä hoitaisivat, ja tekivät kaikki, mitä voivat, että hän saisi terveytensä jälleen. Mutta kaikki apu oli turhaa, ja mies-poloinen, joka oli jo vanha ja, mikäli lääkärit sanoivat, säännöttömästi elänyt, tuli päivä päivältä huonommaksi, sillä hänellä oli jo kuoleman tauti. Tästä olivat veljekset suuresti huolissaan, ja kun he eräänä päivänä olivat aivan lähellä sitä huonetta, jossa Ciappelletto makasi sairaana, alkoivat he puhua keskenään hänestä.

Mitä me nyt tuolle teemme? sanoi toinen. Me olemme hänen tähtensä joutuneet pahaan pulaan. Sillä jos toimittaisimme hänet pois kotoamme näin sairaana, niin meitä soimattaisiin ankarasti; ja olisi selvä merkki huonosta älystämme, jos ihmiset näkisivät, että me, jotka otimme hänet ensin luoksemme ja sitten palvelimme ja lääkitsimme huolellisesti häntä, lähettäisimme hänet nyt, kun hän ei ole voinut tehdä mitään, joka olisi meille epämieluista, sairaana ja kuolemaisillaan yhtäkkiä pois talostamme. Toisaalta jälleen: hän on ollut niin kelvoton ihminen, ettei hän tahdo ripittää itseään eikä huoli mitään kirkon sakramenttia; ja jos hän kuolee ripittä, niin ei ainoakaan kirkko tahdo ottaa hänen ruumistaan vastaan, vaan hänet heitetään ehkä kuoppaan kuin koira. Ja jos hän ripittäisikin itsensä, hänen syntinsä ovat niin monet ja kamalat, että seuraus olisi sama; sillä ei olisi yhtään munkkia tai pappia, joka tahtoisi tai voisi antaa hänelle synninpäästöä, joten hänet anetta saamatta silloinkin heitettäisiin johonkin kuoppaan. Ja jos siten käy, niin alkaa tämän seudun väki, sekä ammattimme tähden, joka heistä on väärää ja jota he panettelevat joka päivä, kuin myöskin halusta meitä ryöstää, sen nähdessään meluta ja huutaa: Näitä Lombardian koiria, joita kirkkokaan ei ole huolinut, emme tahdo enää sietää. Ja he ryntäävät kotiimme, eivätkä ainoastaan meitä ryöstä, vaan riistävät sitäpaitsi ehkä henkemmekin. Joten meidän käy joka tapauksessa pahoin, jos tuo kuolee.

Ser Ciappelletto, joka makasi, kuten sanottu, sen huoneen vieressä, jossa veljekset tätä puhelivat, ja oli tarkkakuuloinen niinkuin näemme sairaiden usein olevan, kuuli kaikki, mitä hänestä sanottiin. Hän kutsutti silloin veljekset luokseen ja sanoi heille: En tahdo, että olette minun tähteni huolissanne tai pelkäätte saavanne minun vuokseni jotain vahinkoa. Minä olen kuullut, mitä te minusta puhuitte, ja olen varma, että kävisi niinkuin sanotte, jos asia kehittyisi teidän luulonne mukaan. Mutta se kehittyy aivan toisin. Olen jo eläessäni tehnyt niin paljon harmia Jumalalle, että jos teen yhden lisää kuolemaisillani, ei se sitä enennä eikä vähennä. Ja sentähden hankkikaa minun luokseni joku oikein hurskas ja kunnon munkki, parhain mitä löydätte, jos niitä täällä on, ja jättäkää asia minun huolekseni. Sillä minä järjestän varmasti sekä teidän että omat asiani niin, että ne ovat hyvällä tolalla ja te voitte olla tyytyväisiä.

Vaikkei tämä herättänytkään veljeksissä suuria toiveita, menivät he kuitenkin erääsen munkkiluostariin ja pyysivät sieltä mukaansa jotakuta hurskasta ja viisasta miestä, kuulemaan erään lombardialaisen rippiä, joka makasi heidän kotonaan sairaana. Ja heille luvattiin muuan iäkäs veli, elämäntavoiltaan hurskas ja hyvä, joka oli mestari raamatun tuntemisessa ja sangen kunnianarvoisa ihminen ja nautti kaikkien kansalaisten suurta, jopa aivan erikoista kunnioitusta. Ja tämän he veivät mukaansa.

Kun hän tuli huoneesen, jossa Ciappelletto makasi, ja oli asettunut hänen viereensä istumaan, alkoi hän ensin häntä lempeästi lohdutella. Ja kysyi sitten, kauanko siitä oli, jolloin sairas oli käynyt viimeksi ripillä.

Ciappelletto, joka ei ollut käynyt ripillä milloinkaan, vastasi: Isäni, minun on ollut tapana käydä ripillä vähintään kerta viikossa, puhumattakaan siitä, että käyn sangen monina viikkoina useamminkin. Mutta nyt täytyy tunnustaa, että siitä saakka kuin sairastuin, josta on kulunut kahdeksan päivää, en ole käynyt ripillä, niin ankarat ovat ne tuskat olleet, joita tauti on minulle tuottanut.

Siihen sanoi munkki: Poikani, sinä olet tehnyt oikein ja jatka vaan sillä tapaa. Mutta nyt näenkin, että koska käyt niin usein ripillä, minulla on sangen vähän vaivaa sinua kuulustella ja tutkia.

Ciappelletto sanoi: Hyvä isä, älkää puhuko niin! En ole koskaan ripittänyt itseäni niin tiheästi ja monesti, etten olisi aina vaan uudestaan tahtonut tunnustaa ylimalkaan kaikkia syntejäni, mitä muistan siitä päivästä alkaen, jolloin synnyin, siihen saakka, jolloin olin ripillä. Ja siksi rukoilen teitä, hyvä isäni, että kyselisitte minulta täsmälleen kaikki, kaikki, aivan kuin en olisi koskaan käynyt ripillä. Ja älkää säästäkö minua siksi, että olen sairas, sillä paljon mieluummin menettelen tätä lihaani vastaan kuin teen sen mieliksi mitään sellaista, joka voisi tuottaa kadotuksen sielulleni, jonka Vapahtajani on kalliilla verellään lunastanut.

Nämä sanat miellyttivät suuresti munkkia, sillä ne näyttivät hänestä ilmaisevan hyvin valmistunutta sieluntilaa. Ja kiiteltyään suuresti mainittuja ser Ciappelletton tapoja hän alkoi kysyä, oliko hän koskaan tehnyt lihan syntiä jonkun naisen kanssa.

Siihen Ciappelletto vastasi huokaisten: Isäni, tässä asiassa minua hävettää puhua teille totta, koska pelkään lankeavani itsekylläisyyden syntiin.

Hurskas veli sanoi hänelle: Puhu vaan rohkeasti, sillä totuutta tunnustaessa ei tee syntiä milloinkaan, ei ripissä eikä muissakaan tilaisuuksissa.

Silloin Ciappelletto vastasi: Koska minua siihen rohkaisette, niin minä sanon sen teille. Minä olen yhtä neitseellinen kuin tullessani äitini kohdusta.

Oi sinua, Herran siunattu! sanoi munkki, siinä sinä olet tehnyt oikein! Ja se teko on luettava sinulle sitä suuremmaksi ansioksi, koska sinulla olisi ollut, jos olisit tahtonut, vapaa valta tehdä aivan päinvastaista, jota taas meillä ja kaikilla niillä, joita joku sääntö sitoo, ei ole.

Ja tämän jälkeen munkki kysyi, oliko hän vatsan synneillä pahoittanut Jumalaa, johon ser Ciappelletto vastasi raskaasti huokaisten: Olen, olen, monta kertaa! Sillä vaikka hänellä oli tapana, paitsi varsinaisena paastoaikana, jota hurskaat ihmiset aina noudattavat, paastota joka viikko vedellä ja leivällä ainakin kolme päivää, niin oli hän silloin, ja varsinkin kestettyään joitakin rukoilemisesta tai toivioretkistä johtuvia vaivoja, juonut vettä sellaisella himolla ja nautinnolla kuin suuret juopot viiniä. Ja monta kertaa oli hän himoinnut semmoista heinistä tehtyä salaattia, jota naiset maantöissä ollessaan valmistavat; ja jonkun kerran oli syönti maistunut hänestä paremmalta kuin se hänen mielestään saisi maistua sellaisesta, joka paastoaa hartaasti, niinkuin hän teki.

Siihen sanoi munkki: Poikani, nämä synnit ovat luonnollisia ja sangen vähäpätöisiä, enkä siis tahdo, että niiden tähden raskautat omaatuntoasi enemmän kuin on tarpeellista. Jokaisesta ihmisestä, olipa hän vaikka miten pyhä, maistuu ruoka pitkän paaston ja juoma ponnistuksen jälkeen hyvältä.

Oi, sanoi Ciappelletto, isä, älkää puhukokaan näin ainoastaan minua lohduttaaksenne, sillä minä tiedän, niinkuin tekin, että se, mitä ihminen tekee Jumalaa palvellakseen, on hänen tehtävä totuudessa ja sopuisella mielellä. Ja joka menettelee toisin, hän tekee synnin.

Munkki sanoi hyvin tyytyväisenä: Olen iloinen, että sinä olet sitä mielipidettä, ja minua miellyttää suuresti, että sinun omatuntosi on siinä suhteessa puhdas ja hyvä. Mutta sanopas minulle, oletkos tehnyt ahneuden syntiä ja himoinnut enemmän tavaraa kuin oli soveliasta, tai anastanut jotain, mitä sinun ei tullut ottaa itsellesi?

Siihen Ciappelletto vastasi: Isä, en soisi, että ajattelisitte sellaista, vaikka olenkin näiden koronkiskurien talossa. Minä en etsi täällä omia etujani, paremminkin olen tullut tänne heitä varoittamaan ja hillitsemään ja kääntämään tästä inhoittavasta ammatista. Ja uskon, että olisin siinä onnistunutkin, ellei Jumala olisi minua tällä tavoin koetellut. Mutta teidän tulee tietää, että isäni jätti minulle suuren perinnön, josta omaisuudesta minä annoin kohta, kun hän kuoli, suurimman osan Jumalalle köyhäin almuina. Ja sitten olen, sekä henkeäni elättääkseni että auttaakseni köyhiä Kristuksessa, tehnyt pieniä kauppoja, joissa olen koettanut saada voittoja, mutta aina olen tasannut sen, mitä olen voittanut, Jumalan köyhien kanssa, käyttäen puolet omiin tarpeihini ja antaen toiset puolet heille. Ja siksi on Jumala minua auttanutkin niin hyvin, että olen saanut menestymään asiani yhäti paremmin.

Hyvin olet tehnyt, poikani, sanoi munkki; mutta kuules, oletko useasti pikainen suuttumaan?

Oi, sanoi Ciappelletto, se täytyy minun tunnustaa, sellainen minä olen ollut sangen usein. Ja kukapa voisi hillitä itseään, kun näkee kaiken päivää ihmisten tekevän kunnottomia töitä, ei välittävän Jumalan käskyistä eikä pelkäävän hänen tuomiotansa? On ollut monta päivää, jolloin olisin mieluummin ollut kuollut kuin elossa, nähdessäni, miten nuoriso kilvoittelee turhuuden poluilla, kuullessani, miten se kiroilee ja vannoo väärin ja kuljeksii kapakoissa eikä käy kirkossa, vaan vaeltaa paremminkin maailman kuin Jumalan askeleissa.

Munkki vastasi silloin: Poikani, tämä on hurskasta vihaa enkä minä voisi sellaisesta määrätä sinulle parannuksen töitä. Mutta eikö viha ole sinua sattumalta koskaan voinut johdattaa miesmurhaan, tai haukkumaan jotakuta taikka tekemään jotain muuta vääryyttä?

Tähän vastasi Ciappelletto: Voi, herrani, voi, te näytätte minusta olevan Jumalan mies, kuinka voitte te puhua minulle sellaista? Jos minä olisin hiukankaan ajatellut tehdä edes yhtä ainoaa noista asioista, joita mainitsette, kuinka luulette minun voivan uskoa, että Jumala olisi tukenut minua niin kauan? Moiset ovat maantierosvojen ja pahantekijäin töitä, ja aina kun olen sellaisia nähnyt, olen sanonut: Mene, ja Jumala sinut kääntäköön!

Sitten kysyi munkki: Mutta sanopas nyt, poikani, jota Jumala siunatkoon, oletkos koskaan lausunut väärää todistusta lähimäistäsi vastaan tai puhunut pahaa toisista taikka ottanut jotakin vasten sen tahtoa, jonka omaa se oli?

Olen, hyvä isä, vastasi Ciappelletto, olen minä puhunut pahaa lähimäisistäni; sillä kerran minulla oli eräs naapuri, joka ei tehnyt muuta kuin pieksi vaimoaan, mikä oli suurinta vääryyttä maailmassa, silloin minä kerran puhuin hänestä pahaa vaimon sukulaisille, niin minua alkoi säälittää tuo nais-raukka, jota mies aina, kun oli juonut liikaa, muokkasi niin, että Jumala armahtakoon.

Munkki sanoi: No hyvä. Mutta sinä sanoit minulle, että olet ollut kauppias; oletko siis milloinkaan pettänyt ketään, niinkuin kauppiaiden tapa on?

Totisesti, vastasi Ciappelletto, olen kyllä. Mutta minä en tiedä, kuka se oli, sillä kerran vaan eräs mies toi minulle rahoja, jotka hän oli velkaa kankaasta, minkä minä hänelle möin, ja minä panin ne laatikkoon laskematta niitä. Mutta runsaan kuukauden päästä huomasinkin, että niissä oli neljä äyriä enemmän kuin piti olla. Niin ollen minä, kun en häntä enää tavannut, säilytin niitä vuoden, palauttaakseni ne hänelle takaisin, ja annoin ne sitten köyhille.

Munkki sanoi: Tämä on pikku asia; ja hyvin teit, kun käytit ne niin kuin käytit.

Ja paitsi näitä kyseli pyhä munkki häneltä vielä monia muita asioita, joihin kaikkiin Ciappelletto vastasi samaan tapaan. Mutta kun munkki aikoi ryhtyä antamaan synninpäästöä, niin Ciappelletto sanoi: Isäni, minulla on vielä yksi synti, jota en ole teille ilmoittanut.

Munkki kysyi, mikä se oli. Ja Ciappelletto vastasi: Johtui mieleeni, että panin kerran palvelijani lauvantai-iltana kello yhdeksän jälkeen lakaisemaan lattiaani, joten en antanut pyhälle Herran päivälle sitä kunnioitusta kuin minun olisi pitänyt.

Oi poikani, sanoi munkki, tämä on mitätön asia.

Ei, vastasi Ciappelletto, älkää sanoko: mitätön asia, sillä sunnuntaita täytyy ehdottomasti kunnioittaa, koska juuri sinä päivänä meidän Herramme nousi ylös kuolleista.

Silloin sanoi munkki: No, oletko mitä muuta rikkonut?

Olen, hyvä mestari, vastasi ser Ciappelletto; minä kerran ajattelemattomuudessani sylkäisin kirkossa.

Munkki alkoi nauraa ja sanoi: Poikani, sellaisesta ei tarvitse olla millänsäkään. Mekin, jotka olemme hengen miehiä, siellä pitkin päivää syljeskelemme.

Siihen vastasi Ciappelletto: Mutta siinä te teette sangen rumasti, sillä mitään ei tule pitää niin siistinä kuin sitä pyhää temppeliä, jossa Jumalalle annetaan hänen uhrinsa.

Ja lyhyesti sanoen: sellaisia asioita Ciappelletto tunnusti hänelle paljonkin, ja viimein hän alkoi huokailla ja sitten katkerasti itkeä, sillä sellaista hän osasi tehdä, milloin vaan tahtoi.

Silloin kysyi pyhä munkki: Poikani, mikä sinulla on?

Ser Ciappelletto vastasi: Voi minua, mestari, sillä vielä minulla on yksi synti, jota en ole koskaan tunnustanut, niin kovasti minä häpeän sitä sanoa. Ja joka kerta, kun sitä muistelen, itken minä niinkuin nyt näette, ja minusta on aivan varmaa, ettei Jumala voi mitenkään antaa minulle armoaan, kun tein sen synnin.

Silloin sanoi hurskas munkki: No, no, poikani, mitäs nyt puhut! Vaikka kaikki synnit, mitä ihmiset yhteensä kuunaan ovat tehneet tai mitä kaikki ihmiset vielä tekevät niin kauan kuin maailma kestää, olisi koottu yhteen ainoaan ihmiseen, ja hän olisi niin katuvainen ja ahdistettu kuin nyt näen sinun olevan, niin suuri on Jumalan laupeus ja armo, että hän antaisi hänelle mielellään anteeksi, jos hän ne tunnustaisi. Sano siis se vaan rohkeasti.

Silloin sanoi Ciappelletto yhä katkerasti itkien: Ei, rakas isä, minun syntini on liian suuri, ja tuskin jaksan uskoa, että Jumala antaa sitä milloinkaan minulle anteeksi, elleivät teidän rukouksenne sitä saa aikaan.

Silloin sanoi munkki: Sano se vaan rohkeasti, sillä minä lupaan rukoilla Jumalaa sinun puolestasi.