Part 3

Ser Ciappelletto itki yhä eikä sitä sanonut, vaikka munkki rohkaisi häntä puhumaan. Mutta pidettyään pitkän aikaa munkkia jännityksessä hän huokaisi viimein raskaasti ja sanoi: Isäni, koska lupaatte rukoilla Jumalaa edestäni, niin minä sen sanon. Kuulkaa siis, että tuollaisena pikkuisena poikana minä kerran kirosin äidilleni.

Ja sen sanottuaan hän alkoi taas ääneensä itkeä.

Silloin sanoi munkki: Oi poikani, onko tämä nyt sinusta niin suuri synti. Ah, ihmiset kiroavat kaiken päivää Jumalaakin, ja Hän antaa kuitenkin mielellään sille anteeksi, joka katuu häntä kironneensa. Ja sinä et usko, että hän leppyy sinulle tästä! Älä itke, vaan ole turvassa, sillä totisesti, vaikka sinä olisit yksi niistä, jotka naulitsivat hänet ristiin, niin hän antaisi sinulle anteeksi, kun kadut niinkuin näen sinun tekevän.

Ciappelletto vastasi: Voi isäni, mitä te puhutte? Omalle, rakkaalle mammalleni, joka kantoi minua ruumiissaan yhdeksän kuukautta yötä ja päivää ja kanniskeli sylissäänkin satakin kertaa, kovin pahoin tein, kun kirosin hänelle, ja liian suuri synti se on. Ja jos te ette rukoile Jumalaa puolestani, niin en voi saada sitä anteeksi.

Kun munkki nyt näki, ettei Ciappellettolla ollut enää mitään sanottavaa, niin antoi hän hänelle synninpäästön sekä siunauksensa ja piti häntä suorastaan pyhimyksenä, sillä hän uskoi täydellisesti, että se, mitä Ciappelletto oli puhunut, oli totta.

Ja kukapa ei olisi sitä uskonut, kuullessaan miehen kuolemaisillaan puhuvan sellaista? Ja kaiken lopuksi munkki sanoi hänelle vielä: Ser Ciappelletto, Jumalan avulla te kyllä paranette. Mutta jos kuitenkin kävisi niin, että Jumala kutsuisi teidän siunatun ja aivan otollisen sielunne luokseen, niin suvaitsisitteko, että teidän ruumiinne haudattaisiin meidän kirkkoomme?

Tähän Ciappelletto vastasi: Kyllä, isäni; enkä tahtoisikaan nyt joutua muualle, koska te olette luvannut rukoilla Jumalaa minun puolestani, paitsi sitä, että minä olen aina kunnioittanut erikoisesti juuri teidän veljeskuntaanne. Ja siksi pyydän teitä, että kun nyt menette takaisin luostariinne, pitäisitte huolta siitä, että minulle lähetetään Herran totista ruumista, jonka olette aamulla alttarilla pyhittäneet. Sillä, vaikka en olekaan sen arvoinen, aion teidän luvallanne nauttia sitä ja sitten saada myöskin pyhän ja viimeisen voitelun, niin että joskin olen syntisenä elänyt, edes kuolen kristittynä.

Pyhä mies sanoi, että se oli hänestä suuresti mieleen ja että Ciappelletto oli oikeassa, sekä lupasi pitää huolta siitä, että ehtoollinen hänelle kohta lähetetään. Ja niin tapahtui.

Veljekset, jotka pelkäsivät suuresti, että Ciappelletto pettää heitä, olivat asettuneet erään väliseinän viereen, joka eroitti sen huoneen toisesta, missä Ciappelletto makasi, ja kuulivat ja ymmärsivät asiaa seuratessaan kaikki, mitä ser Ciappelletto sanoi munkille. Ja heille tuli monta kertaa, kun he kuulivat, mitä kaikkea hyvää tämä ilmoitti tehneensä, niin kova halu nauraa, että olivat pakahtua. Ja he puhuivat keskenään: Mikä on tuo mies, jota ei vanhuus, ei sairaus eikä kuolema, jonka hän näkee niin lähellä, eikä edes pelko Jumalan edessä, jonka tuomiolle hän voi odottaa tuokion päästä joutuvansa, ole voinut kääntää pahuudesta, eikä saada häntä tahtomaan kuolla toisin kuin hän eli.

Mutta kun he kuulivat Ciappelletton selvittävän asiansa niin, että hänet otettaisiin haudattavaksi kirkkoon, niin eivät he muusta välittäneet.

Vähän sen jälkeen Ciappelletto nautti ehtoollista, ja kun hän huononi tavattomassa määrin, sai hän viimeisen voitelunkin. Ja kohta iltasoiton jälkeen samana päivänä, jolloin hän oli suorittanut kauniin rippinsä, hän kuoli.

Niin ollen veljekset sopivat, miten pitää hänelle hänen omilla varoillaan kunniakkaat hautajaiset, ja lähettivät sanan munkkien olinpaikkaan, että nämä tulisivat samana iltana toimittamaan yömessun, niinkuin tapa vaati, ja sitten aamulla noutamaan ruumista. Ja he järjestivät kaikki kuntoon, mitä siinä tarvittiin.

Kun hurskas munkki, joka oli Ciappelletton ripittänyt, kuuli, että hän oli kuollut, meni hän luostarin priorin puheille ja soitti sitten kokoukseen ja todisti paikalle saapuneille veljille, että ser Ciappelletto oli ollut pyhimys, niinkuin hän oli hänen ripistään huomannut. Ja koska hän uskoi, että Isä Jumala oli tekevä hänen kauttansa vielä paljon ihmeitä, sai hän heidät vakuutetuiksi siitä, että hänen ruumiinsa oli tuotava sinne kaikkein suurimmin ja hartaimmin kunnianosoituksin.

Siihen priori ja muut herkkäuskoiset munkit suostuivat. Ja illalla menivät he kaikki sinne, missä Ciappelletton ruumis oli, ja pitivät sen ääressä suuren ja juhlallisen kuolinmessun, ja lähtivät seuraavana aamuna, kaikki kuoripaitoihin ja kasukoihin puettuina, kirjat kädessä ja ristit edessä ja laulaen noutamaan tuota ruumista, ja veivät sen komeassa saatossa ja juhlallisesti kirkkoonsa. Ja heitä seurasi melkein koko kaupungin väki, miehet ja naiset. Ja kun ruumis oli asetettu kirkkoon, nousi hurskas munkki, joka oli hänet ripittänyt, saarnatuoliin ja alkoi saarnata ihmeellisiä asioita hänestä, hänen elämästään, hänen paastoistaan, hänen neitseellisyydestään ja yksinkertaisuudestaan ja viattomuudestaan ja pyhyydestään, kertoen muun muassa, mitä ser Ciappelletto oli pitänyt suurimpana syntinään ja itkenyt sitä tunnustaessaan, joten hän oli tuskin saanut ajetuksi vainajan päähän, että Jumala antaa sen hänelle anteeksi. Ja sitten munkki siirtyi haukkumaan kansaa, joka häntä kuunteli, ja sanoi: Ja te, jotka Jumala on kironnut, te sadattelette joka oljenkorren tähden, joka jalkoihinne sekaantuu, Jumalaa ja Jumalan äitiä ja koko taivaan sotalaumaa!

Ja vielä puhui hän paljon muuta kaunista vainajan kunniallisuudesta ja puhtaudesta. Ja lyhyesti sanoen: hän sai sanoillaan, joita koko seudun väki ehdottomasti uskoi, kaikki siellä-olijat niin päästä pyörälle, että kun toimitus oli loppunut, kaikki ryntäsivät maailman kauheimpana tungoksena suutelemaan ruumiin jalkoja ja käsiä. Ja kaikki vaatteet revittiin hänen yltään, sillä jokainen, joka sai niistä vähäisenkin tilkun, piti itseään suorastaan autuaana. Ja koko päivä täytyi ruumis pitää näytteillä, jotta kaikki voivat päästä sitä näkemään ja koskettamaan.

Seuraavana yönä hänet sitten haudattiin kunniakkaasti marmoriarkussa erääsen kappeliin, ja jo seuraavana päivänä alkoi väkeä vähitellen vaeltaa sinne ja sytyttää sinne kynttilöitä ja rukoilla häntä sekä luonnollisesti tehdä hänelle myöskin lupauksia ja ripustaa kappeliin vahakuvia, kukin tekemänsä lupauksen mukaan. Ja siinä määrin kasvoi hänen pyhyytensä maine ja hänen jumaloimisensa, että tuskin oli ainoaakaan, joka vastoinkäymisen kohdatessa olisi antanut lupauksiaan muille pyhimyksille kuin hänelle. Ja häntä alettiin nimittää ja nimitetään vieläkin Pyhäksi Ciappellettoksi, ja ihmiset vakuuttavat, että Jumala on tehnyt monta ihmettä hänen tähtensä ja tekee vielä tänäkin päivänä niille, jotka hurskaasti häneen turvautuvat.

Sillä tavalla siis eli ja kuoli ser Cepparello da Prato, josta tuli pyhimys, niinkuin olette kuulleet. Enkä tahdokaan väittää mahdottomaksi, ettei hän voisi olla autuaitten joukossa Jumalan kasvojen edessä, sillä saattoipa hän, vaikka elämänsä olikin jumalatonta ja häpeällistä, kaikkein viimeisimmillään katua vielä niin ankarasti, että Jumala armahti häntä ja otti hänet valtakuntaansa. Mutta koska tämä on salattua, niin arvostelen sen mukaan, miltä asia näyttää, ja sanon, että hän on paremminkin joutunut pirun kynsiin ja kadotukseen kuin paratiisiin.

KOLMAS KERTOMUS.

Juutalainen Melkisedek pelastuu, kertomalla sadun kolmesta sormuksesta, suuresta vaarasta, jonka Saladin hänelle oli valmistanut.

Saladin, jonka urhoollisuus oli niin suuri, että se ei ainoastaan kohottanut häntä vähäpätöisestä miehestä Babylonian sulttaaniksi, vaan antoipa hänelle monta voittoakin saraseenilaisista ja kristityistä ruhtinaista, kulutti monissa sodissa ja tavattomalla anteliaisuudellaan loppuun kaikki aarteensa. Ja kun hänen piti erääsen odottamattomaan tarpeesen saada melkoinen summa rahaa, eikä hän tiennyt, mistä sen ottaa niin kiireesti kuin hän sitä tarvitsi, niin muistui hänen mieleensä eräs rikas juutalainen nimeltä Melkisedek, joka lainasi korkoa vastaan rahaa Aleksandriassa. Tämän ajatteli Saladin kykenevän rahoillaan palvelemaan häntä, jos tahtoisi. Mutta Melkisedek oli niin kitsas, ettei varmaankaan mielisuosiolla sitä tekisi, ja väkivaltaa Saladin ei tahtonut häntä kohtaan harjoittaa. Mutta koska hätä ahdisti häntä kovasti, niin ajatteli hän päänsä puhki keinoa, jolla saisi juutalaisen häntä palvelemaan, ja päätti viimein tehdä hänelle väkivaltaa näennäisen oikeuden varjolla. Ja siksi hän kutsutti Melkisedekin luokseen ja otti hänet ystävällisesti vastaan, ja kun oli pyytänyt häntä istumaan seuraansa, sanoi hänelle: Kunnon ystävä, olen monilta henkilöiltä kuullut sinut sangen älykkääksi ja jumaluusopin asioissa ylen viisaaksi, ja siksi haluaisin nyt tietää, mitä sinä pidät kolmesta uskonnosta oikeana, juutalaisten, saraseenien vai kristittyjen oppia?

Juutalainen, joka todella oli älykäs mies, huomasi liiankin hyvin, että Saladin koetti solmia häntä sanoissa saadakseen aikaan kiistaa hänen kanssansa; ja sentähden hän ajatteli, ettei hänen sovi kiittää jotakuta näistä kolmesta enemmän kuin toisia, niin ettei Saladin saisi aikomustaan toteutetuksi. Niinpä hän ponnisti älyään, koettaessaan keksiä vastausta, josta hän ei joutuisi kiinni, ja pian selkenikin hänen mielessään, mitä hänen oli vastattava, ja hän sanoi: Minun herrani, se kysymys, jonka te minulle teette, on sangen kaunis, ja lausuakseni teille, mitä siitä ajattelen, on minun kerrottava teille eräs pieni kertomus, jonka nyt kuulette:

Ellen erehdy, niin muistan kuulleeni monesti kerrottavan, että ennen oli mahtava ja rikas mies, jolla muiden kalliiden jalokivien joukossa oli aarteissaan hyvin kaunis ja kallisarvoinen sormus. Sen arvon ja kauneuden tähden piti hän sitä suuressa kunniassa ja tahtoi jättää sen ikuisiksi ajoiksi perillisilleen, ja tämän vuoksi hän määräsi, että se hänen pojistaan, jolta sormus hänen kuoltuansa hänen antamanaan löydettäisiin, oli oleva, niinkuin on itsestään ymmärrettävää, hänen perijänsä, ja kaikkien toisten oli häntä kuultava ja kunnioitettava ylimpänä. Se, jolle tämä taas jätti sormuksen, antoi samanlaisen määräyksen jälkeläisilleen ja menetteli niinkuin hänen edeltäjänsä oli menetellyt. Parilla sanalla: tämä sormus kulki monilla seuraajilla kädestä käteen. Mutta viimein joutui se eräälle, jolla oli kolme kaunista ja kunnokasta ja isälleen tottelevaista poikaa, jonka vuoksi isä rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Mutta pojat, jotka tunsivat sormukseen liittyvän tavan, himoitsivat kukin olla kunnioitetuimpana joukossa, ja jokainen pyysi, miten vain parhaiten taisi, että isä, joka oli jo vanha, antaisi kuollessaan sormuksen hänelle. Kunnon mies, joka rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti ja joka ei tiennyt itsekään valita, kenelle hän mieluimmin sen tahtoisi jättää, päätti silloin, luvattuaan sen kullekin heistä, tyydyttää heitä kaikkia. Siksi valmistutti hän salaisesti eräällä hyvällä mestarilla kaksi muuta sormusta, jotka olivat niin ensimäisen näköisiä, että tuskin hänkään, joka oli ne teettänyt, eroitti, mikä niistä oli se todellinen. Ja kun hänen kuolemansa sitten läheni, niin antoi hän salaisesti kullekin pojalle sormuksen. Pojat tahtoivat isän kuoltua kukin saada itselleen perinnön ja kunnian, ja toinen kielsi toistensa oikeuden, ja silloin toi kukin käsille sormuksensa todistuksena, että hän oli väitteessään oikeassa. Mutta kun sormukset havaittiin siinä niin samannäköisiksi, ettei voitu eroittaa, mikä niistä oli se todellinen, niin jäi kysymys, kuka oli isän oikea perijä, ratkaisematta ja on ratkaisematta vieläkin.

Ja samaa sanon, herrani, kolmesta uskonnostakin, jotka isä Jumala on antanut kolmelle kansalle ja joista kysymyksen minulle sovititte. Jokainen heistä uskoo olevansa hänen perillisensä ja omistavansa hänen oikean lakinsa ja noudattavansa hänen käskyjään, mutta millä ne ovat, siitä on kysymys vielä, samoin kuin noista sormuksista, ratkaisematta.

Saladin näki, että toinen oli oivallisesti osannut välttää ansan, jonka hän oli hänelle virittänyt. Ja sen vuoksi päätti hän ilmaista hänelle suoraan asiansa ja katsastaa, tahtoisiko hän auttaa häntä. Ja hän teki niin, ilmaisten hänelle samalla, mitä hän oli aikonut tehdä, ellei hän olisi vastannut niin viisaasti kuin hän vastasi.

Juutalainen auttoi silloin omasta halustaan Saladinia niin suurella summalla kuin hän pyysi. Ja Saladin korvasi sitten täydellisesti lainan, antoipa vielä Melkisedekille suuret lahjatkin ja kohteli häntä aina ystävänään ja piti luonaan korkeassa ja kunnioitetussa asemassa.

SEITSEMÄS KERTOMUS.

Bergamino nolaa kertomuksella Primassosta ja Clugnyn apotista hienolla tavalla messer Cane della Scalaa hänen äkillisen saituudenpuuskansa vuoksi.

Niinkuin tavaton maine melkein kautta koko maailman kertoo, oli messer Cane della Scala, jolle onni monessa suhteessa oli sangen suotuisa, ylevämpiä ja anteliaimpia herroja, mitä Italiassa tunnettiin keisari Fredrik Toisen päivistä nykyaikaan saakka. Hän oli päättänyt kerran panna toimeen Veronassa ihmeellisen komeat juhlat, ja niihin olikin jo tullut väkeä monilta eri suunnilta, ja varsinkin kaikenlaista hovijoukkoa. Mutta yhtäkkiä, mikä lieneekään ollut syynä, hän päätti toisin ja jakoi lahjoja monille saapuneille ja antoi heidän palata kotiinsa. Ainoastaan eräälle heistä, nimeltä Bergamino, joka oli niin taitava ja kaunosanainen kertoja, ettei moista voinut uskoa, ellei ollut häntä kuullut, ei annettu lahjaa eikä mainittu lähdöstä mitään, joten hän jäi sinne, siinä toivossa, että oli kai menetelty näin ainoastaan hänen tulevaksi hyödykseen. Mutta messer Cane della Scala oli saanut sellaisen päähänpiston, että kaikki, mitä hän antaisi hänelle, menisi pahemmin hukkaan, kuin jos heittäisi tavaransa tuleen, ja siksi ei hän puhunut Bergaminolle mitään eikä lähettänyt hänelle minkäänlaista sanaa. Kun Bergamino muutaman päivän jälkeen näki, ettei häntä kutsuta puheille tai vaadita mihinkään, mikä hänen ammattiinsa kuului, ja kun sitäpaitsi lasku majatalossa hevosten ja palvelijain hoidosta nousi yli hänen varojensa, niin alkoi hän tulla alakuloiseksi. Mutta kuitenkin hän odotti vielä, ajatellen, ettei hän tee viisaasti, jos lähtee pois. Ja kun hän oli tuonut matkassaan kolme kaunista ja kallista pukua, jotka hän oli saanut lahjaksi muilta ylhäisiltä herroilta, voidakseen esiintyä kunniallisesti täällä juhlissa, niin antoi hän ensin yhden majatalon isännälle, koska mies tahtoi maksua. Sitten hän oleksi siellä vielä pitkän aikaa, joten hänen täytyi antaa toinenkin puku, jos aikoi yhä jäädä majatalon isännän luo. Ja sen jälkeen hän rupesi syömään jo kolmatta, ajatellen, että hän jää tänne vieläkin katsastamaan, niin kauan kuin sitä pukua riittää, ja matkustaa sitten pois.

Mutta hänen kolmatta pukua syödessään tapahtui, että hän ilmestyi eräänä päivänä, kun messer Cane oli ruualla, hänen eteensä hyvin alakuloisen näköisenä. Kun messer Cane näki hänet, sanoi hän, paremminkin pilkallaan kuin haluten kuulla jonkin hauskan jutun: Bergamino, mikä sinulla on? Sinä seisot siinä niin raskasmielisenä. Kerropas jotakin!

Silloin kertoi Bergamino, ollenkaan aprikoimatta, mutta kuitenkin niinkuin hän olisi sitä jo kauan valmistellut, yhtäkkiä jutun, joka osui hyvin hänen omaan asemaansa:

Minun herrani, teidän tulee tietää, että Primasso oli kerrassaan oivallinen latinan taitaja ja niin suuri ja nopsa runoniekka, ettei hänelle vertaa. Ne seikat olivat tehneet hänet niin mainioksi ja kuuluksi, että missä häntä ei ehkä ulkomuodolta tunnettukaan, ei kuitenkaan liene ollut ihmistä, joka ei olisi tiennyt nimeltä ja maineelta, kuka oli Primasso. Nyt tapahtui kerran, että hän oli Parisissa (jossa hän muuten oli enimmät aikansa) sangen köyhissä oloissa, sillä ne, jotka hänen lahjojaan voivat parhaiten palkita, eivät antaneet niille juuri arvoa. Niissä oloissa kuuli hän kerrottavan Clugnyn apotista, jota arvellaan tulojensa puolesta rikkaimmaksi mieheksi, mitä kirkolla on, paavia lukuunottamatta. Ja hän kuuli puhuttavan apotista ihmeellisiä ja mainioita juttuja: kuinka hän pitää aina juhlia, ja ettei hänen luonaan koskaan kielletä ruokaa eikä juomaa keltään, joka sinne tulee, kunhan vieras vaan ilmaisee halunsa silloin, kun apotti itse on syömässä. Tämän kuultuaan Primasso, joka kävi mielellään aatelisten ja suurten herrain vieraana, päätti lähteä näkemään tämän apotin anteliaisuutta. Ja siksi hän kysyi, miten pitkän matkan päässä Parisista hän nykyään asui. Siihen hänelle vastattiin, että noin kuuden miglion päässä eräällä tilallaan.

Silloin arveli Primasso, että jos hän lähtee liikkeelle varhain aamulla, niin hän ehtii perille ruokailuaikaan, ja hän otti jo selon tiestä. Mutta kun hän ei löytänyt muita sinne lähtijöitä, niin hän pelkäsi, että hän, poloinen, ehkä voi eksyä ja joutua seudulle, jossa ei ole helppo saada ruokaa; ja sentähden hän päätti ottaa mukaansa kolme leipää, jottei joutuisi, jos niin kävisi, kärsimään nälän epämukavuutta, ajatellen, että vettä, josta hän muuten piti sangen vähän, löytyy joka paikassa.

Hän pisti siis leivät povelleen ja lähti matkalle, ja hänen onnistui niin hyvin, että joutui juuri ennen ruoka-aikaa sinne, missä apotti oli. Primasso meni sisään ja kulki kaikkialla katselemassa, ja kun hän näki monet katetut pöydät ja suuret puuhat keittiössä ja muun, mitä päivällisiä varten oli valmistettu, niin hän sanoi itsekseen: Totta tosiaan tämä on niin vierasvarainen kuin ihmiset sanovat.

Ja kun hän siinä seisoi ja katseli näitä seikkoja, niin käski apotin hovimestari tuomaan käsien huuhteluveden, sillä ruokailuhetki oli tullut, ja kun vesi oli annettu, niin osoitti hovimestari kullekin hänen paikkansa.

Sattumalta kävi niin, että Primasso asetettiin istumaan juuri sen huoneen ovea vastapäätä, josta apotti oli tuleva sisään astuessaan ruokasaliin. Ja siinä hovissa oli sellainen tapa, ettei pöytään tuotu leipää eikä viiniä eikä mitään ruokia tai juomia koskaan ennen kuin apotti itse tuli istumaan pöydän ääreen. Sentähden hovimestari, asetettuaan vieraat pöytään, lähetti sanomaan apotille, että ruoka on valmis, milloin hän vain suvaitsisi. Apotti käski nyt avaamaan kamarinsa ovet ja aikoi mennä saliin; mutta kun hän sinne astuessaan nosti päänsä, niin ensimäinen ihminen, johon hänen silmänsä siellä osuivat, oli Primasso, joka oli kovin huonoissa vaatteissa ja jota hän ei tuntenut ulkonäöltä. Tuskin apotti hänet näki, niin hänen päähänsä pisti halpa ajatus, jollaista ei ikinä ennen ollut siinä ollut, ja hän sanoi itsekseen: Kas, minkälaisia minä syötän ruuallani. Ja hän kääntyi takaisin ja käski panna kamarinsa ovet kiinni ja kysyi niiltä, jotka olivat hänen seurassaan, tunsiko kuka tuota heittiötä, joka istui pöydässä vastapäätä hänen kamarinsa ovea? Kaikki vastasivat, että he eivät tunne.

Mutta Primassolla, joka oli kävellyt eikä ollut tottunut paastoamaan, oli hyvä ruokahalu, ja kun hän oli hyvän aikaa odottanut, eikä nähnyt apotin tulevan, niin otti hän poveltansa yhden kolmesta leivästään, jotka oli tuonut muassansa, ja alkoi syödä.

Oltuaan jonkun aikaa kamarissaan käski apotti erään palvelijan mennä katsomaan, joko tämä mainittu Primasso oli mennyt pois. Palvelija vastasi: Ei, herra, hän päinvastoin syö leipää, jonka hän luultavasti on tuonut tullessaan.

Siihen sanoi apotti: Syököön sitten, jos on mitä syödä. Mutta meidän ruokaamme ei hän tänään syö.

Apotti olisi tahtonut, että Primasso olisi itsestään lähtenyt pois, sillä hänestä ei näyttänyt hyvältä teolta suorastaan käskeä häntä menemään.

Primasso oli sillä välin syönyt yhden leivän, ja kun hän ei nähnyt apotin tulevan, alkoi hän syödä toista. Tästäkin kerrottiin apotille, joka oli lähettänyt katsomaan, oliko hän nyt poistunut.

Viimein Primasso, kun apotti ei tullut, ryhtyi syömän kolmatta, syötyään jo toisen leivän. Siitäkin ilmoitettiin vielä apotille, joka alkoi nyt itsekseen miettiä ja sanoa: Hm, tällaista, mikäs kumma minun päähäni tänään pälkähtikään? Miksi olen niin kitsas? Miksi niin nuiva? Ja kuka on syypää? Minä olen antanut ruokaani niin monta vuotta jokaiselle, kuka sitä vaan on tahtonut, katsomatta, oliko vieras ylhäinen mies tai talonpoika, rikas tai köyhä, kauppias tai reppuri? Ja olen nähnyt omin silmin, kuinka lukemattomat lurjukset täällä ovat ahmineet, eikä koskaan ole pistänyt päähäni ajatusta, jonka tuo minulle toi. Varmaankaan ei saituruus ole aivan tavallisen ihmisen tähden näin kimppuuni karannut. Jotakin erikoista mahtaa tuossa miehessä olla, vaikka hän näyttää minusta niin joutavalta, koska hän on saanut minut näin vastahakoiseksi kestitsemään itseään.

Ja niin sanottuaan apotti tahtoi tietää, kuka vieras oli. Ja saatuaan selvän, että hän oli Primasso, joka oli tullut näkemään, mitä oli kuullut hänen vierasvaraisuudestaan, apotti häpesi, sillä hän oli kauan tuntenut maineelta Primasson eteväksi mieheksi. Ja siksi hän koetti nyt monin tavoin korjata erehdystään ja osoittaa hänelle kunnioitustansa. Kun oli aterioitu, tuotatti hän Primassolle kauniit vaatteet, niinkuin hänen oppineisuutensa ansaitsi, ja lahjoitti hänelle rahaa ja ratsun ja jätti hänen valittavakseen, tahtoiko hän lähteä pois vai jäädä hänen luokseen. Nyt oli Primasso tyytyväinen, kiitti apottia miten suinkin voi ja palasi hevosen seljässä Parisiin, josta oli tullut jalkaisin.

Messer Cane della Scala, joka oli älykäs mies, ymmärsi erinomaisesti selityksittä, mitä Bergamino tarkoitti. Ja hän sanoi hymyillen: Bergamino, aivan soveliaasti olet nyt näyttänyt vahinkosi, oman arvosi ja minun saituuteni sekä mitä minulta haluaisit. Eikä minua totisesti ole koskaan ennen kiusannut saituus, niinkuin nyt sinua kohtaan. Mutta minä ajan sen pois sillä patukalla, jonka sinä minulle neuvoit.

Ja sitten maksatti hän Bergaminon majatalon laskut ja lahjoitti hänelle komean puvun, antoi hänelle rahaa ja ratsun sekä jätti hänen valittavakseen, tahtoiko hän lähteä pois vai jäädä hänen luokseen.

TOINEN PÄIVÄ

ENSIMÄINEN KERTOMUS.

Martellino tekeytyy rammaksi ja on paranevinaan koskemalla Pyhän Henrikin ruumisen; mutta kun hänen petoksensa paljastuu, saa hän selkäänsä ja vangitaan ja on vähällä tulla hirtetyksi, mutta pelastuu lopulta kuitenkin.

Trevisossa eli eräitä aikoja sitten saksalainen nimeltä Henrikki, joka, koska hän oli köyhä mies, elätteli henkeänsä kantamalla tavaroita maksusta niille, jotka sitä tahtoivat. Häntä pitivät kaikki elämältään tavattoman pyhänä ja hyvänä miehenä. Ja siksi, lieneekö totta vai ei, tapahtui, että kun hän kuoli, niin Trevison kaikki suurimman kirkon kellot, mikäli trevisolaiset vakuuttavat, rupesivat itsestään soimaan hänen kuolinhetkellään, kenenkään niihin koskematta. Tätä pidettiin ihmeenä, ja sentähden sanoivat kaikki, että Henrikki on pyhimys. Ja koko kaupungin kansa juoksi taloon, jossa hänen ruumiinsa lepäsi, ja he kantoivat hänet kuin pyhimyksen ruumiin ainakin Trevison tuomiokirkkoon ja toivat sinne rujoja ja rampoja, sokeita ja kaikkia muita, joilla oli tauteja ja vikoja, paranemaan koskemalla tähän ruumiisen.