Part 1

NOVELLEJA GIOVANNI BOCCACCION DECAMERONESTA

Kirj.

GIOVANNI BOCCACCIO

Suom. Joel Lehtonen

Esipuheen kirj. Werner Söderhjelm

Suomennostyön on teettänyt Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston varoilla rahaston toimikunnan kaunokirjallinen osasto.

Otava, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:

Giovanni Boccaccio ja hänen Decameronensa, kirj. _Werner Söderhjelm_.

Ensimäinen päivä.

Ensimäinen kertomus. Kolmas kertomus. Seitsemäs kertomus.

Toinen päivä.

Ensimäinen kertomus. Toinen kertomus. Neljäs kertomus. Viides kertomus. Kahdeksas kertomus. Yhdeksäs kertomus.

Kolmas päivä.

Kolmas kertomus. Kahdeksas kertomus.

Neljäs päivä.

Ensimäinen kertomus. Toinen kertomus. Seitsemäs kertomus. Kymmenes kertomus.

Viides päivä.

Ensimäinen kertomus. Toinen kertomus. Kahdeksas kertomus. Yhdeksäs kertomus.

Kuudes päivä.

Neljäs kertomus. Kuudes kertomus. Kymmenes kertomus.

Seitsemäs päivä.

Neljäs kertomus.

Kahdeksas päivä.

Kolmas kertomus. Kuudes kertomus.

Yhdeksäs päivä. Ensimäinen kertomus.

Kymmenes päivä.

Kolmas kertomus. Yhdeksäs kertomus. Kymmenes kertomus.

Giovanni Boccaccio ja hänen Decameronensa.

Boccaccio on luonut taiteellisen kertomakirjallisuuden, on ensimäisenä antanut elävälle elämälle sijan kirjallisuudessa, ollut tienraivaajana renessanssin elämänhalun ja ihmistuntemisen ilmaisemiselle sekä ensimäisenä asettanut realismin, luonnonmukaisuuden, kertomarunouden varsinaiseksi pohjaksi; hän on sen lisäksi ensimäisenä antanut italialaiselle proosatyylille sen taiteellisen varmuuden. Siinä lyhyesti hänen merkityksensä ja hänen maailmanmaineensa syyt.

Dante oli ennustanut renessanssia, kooten Jumalaiseen näytelmäänsä ikäänkuin supistetun kuvan keskiajan aatemaailmasta, mutta samalla monin muodoin viitaten eteenpäin. Petrarca ja Boccaccio aloittavat renessanssin, kumpikin innostuneesti antautuen klassillisten kirjailijain tutkimukseen ja humanismin palvelukseen, edellinen sen ohessa luoden uudenaikaisen lemmenrunouden ja isänmaallisen lyriikan, jälkimäinen taas kertomarunouden.

Giovanni Boccaccio syntyi 1313, luultavasti syksyllä. Hänen isänsä oli firenzeläinen kauppias, äitinsä kotoisin Parisista, naimaton mutta muuten tuntematon, todennäköisesti jonkun ylhäisemmän ranskalaisen porvarin tytär, johon Boccaccino (Boccaccio vanhempi) asiamatkalla Ranskan pääkaupunkiin oli tutustunut ja jonka hän sitten oli jättänyt: tyttö kuoli luultavasti nuorena, ja siten Boccaccio jo pienokaisena joutui isänsä haltuun.

[Äskettäin on eräs ranskalainen oppinut, Henri Hauvette, Boccaccion syntymän kuusisatavuotispäivän johdosta julkaissut hänestä elämäkerran, joka on omistettu "sen tuntemattoman parisilaisen naisen muistolle, joka v. 1313 antoi elämän Boccacciolle". Kirjassaan tekijä on menestyksellä koettanut osoittaa mitä gallialaista perintöä B:n äiti oli pojalleen jättänyt.]

Isä meni kohta sen jälkeen naimisiin; hän ei näytä enemmän kuin äitipuolikaan miellyttäneen poikaa, joka myöhemmin kirjoittaa kodistaan: "siellä ei koskaan naureta, taikka ainakin hyvin harvoin; talo on pimeä ja kolkko; kylmän, kovan ja ahneen ukon epämiellyttävä näky vaivaa minua alati". Kuusi vuotta hän oli, koulua käytyään, kauppamiehen opissa, mutta kun tämä oli hänelle vastenmielistä, salli isä hänen opiskella oikeustiedettä, jotta hän pääsisi asianajajaksi, mikä ammatti kaupan jälkeen oli tuottavin. Tätä varten lähetettiin nuori Boccaccio Napoliin. Siellä kävi olo hänelle kylläkin hankalaksi, isän taloudellinen asema kun ei millään lailla ollut loistava, ja Boccaccio sai jo nyt kärsiä samaa, mikä tuli häntä vaivaamaan koko hänen ikänsä, nimittäin köyhyyden ja puutteen huolia. Mutta sen sijaan tarjosi Napoli hänelle sielun ja taideaistin ravintoa mitä runsaimmassa määrin. Hovi oli ranskalainen, täynnä oppineita ja runoilijoita, ja kuningas itse, Robert d'Anjou, oli viisas filosofi sekä tieteeseen ja taiteeseen innostunut. Näihin Ranskasta ja Provencesta tulleihin vaikutuksiin yhtyi vaikutuksia Itämaista, joiden kanssa Napoli oli vilkkaassa kauppayhteydessä, kreikkalainen traditsioni muinaisilta ajoilta, joka vieläkin painoi leimansa elämän hienoihin tapoihin, sekä eteläisen hehkuvan luonnon keskellä kehittynyt iloinen maailmankatsomus ja elämänhalu. Boccaccio joutui kohta seurustelemaan nuoren aateliston kanssa, sillä hänen henkiset lahjansa, hänen miellyttävä olentonsa, hänen pienet kokeensa kirjallisuuden alalla olivat hänelle parempana suosituksena tähän piiriin kuin mikään aineellinen rikkaus olisi ollut. Ja sitten hän yhtäkkiä joutui lemmen pauloihin. Eräänä pääsiäislauvantaina hän kohtasi kirkossa -- niin hän itse kertoo -- ylevän, kauniin naisen, johon heti tulisesti rakastui. Tämä kohtaus muistuttaa liiaksi Petrarcan kertomusta hetkestä, jolloin hän ensi kerran näki Lauran, voidaksensa olla herättämättä meissä epäilyksiä. Mutta pääasiassa juttu sentään on totuudenmukainen. Naisesta ei kuitenkaan ole päästy selville: tavallisesti väitetään, että hän oli itse kuninkaan avioton tytär, Maria d'Aquino, mutta tämä otaksuma ei ole varmojen tietojen tukema. Täydellä varmuudella tiedetään vain, että hän oli hienoa sukua, naimisissa ja alussa Boccacciolle niin suopea kuin tämä suinkin voi toivoa, mutta että hän sitten jätti runoilijan. Onnensa ja huolensa on Boccaccio kuvannut nuoruudenteoksissaan, jotka ovat joko runomuotoisia tahi suorasanaisia pieniä romaaneja, usein liiaksikin noudattaen vanhaa mallia kaikkine vertauskuvineen ja mytologisine aineksineen. Yksi näistä on kumminkin erityisesti mainittava: proosaromaani _Fiammetta_, jolla on suuri kirjallishistoriallinen merkitys, siinä kun ensi kerran annetaan seikkaperäinen psykologinen kuvaus sielun ja tunteiden vaihteista ihmisen rakkauselämässä ja niiden ulkonaisista ilmauksista. Tätä kirjaa vaivaavat, niinkuin muitakin Boccaccion nuoruudentuotteita, liian monet taruopilliset poikkeukset aineesta, toistamiset ja muut pitkäveteisyydet, mutta siinä on todellisuutta ja intohimoa siksi paljon, että sen voi sanoa viittaavan suoranaisesti uuden ajan intohimoisimpiin rakkauden analyyseihin, sellaisiin kuin Goethen _Wertheriin_. Fiammetta on jalosukuinen napolilainen nainen, Panfilo nuori firenzeläinen kauppias, he rakastavat toisiansa sieluineen ja ruumiineen, Panfilo matkustaa pois, luvaten palata, mutta ei tulekaan takaisin, ja Fiammetta saa kuulla hänen rakastavan toista naista ja antautuu epätoivoon. Tämä pieni toiminta on esitetty erinomaisella taidolla: Boccaccion käyttämät keinot, näyttääkseen rakastavan mielialoja eri puolilta, muistuttavat kerrassaan uudenaikaisia psykologisten romaanien tyylitemppuja, ja ylipäänsä on harvoin maailmankirjallisuudessa naisen rakkauselämän onnea, levottomuutta ja tuskia yhtä liikuttavasti kuvattu. Aivan uudenaikainen ja inhimillinen on myöskin Boccaccion kuvaus Fiammettan miehestä: hiljainen, kunnollinen, kaikin puolin kelpo olento, joka hellästi pitää huolta vaimostaan, kun tämä sairastuu lemmenhuoliinsa, eikä aavista mitään pahaa. Mutta kirja ei olisi aikansa lapsi, jollei siinä myöskin tavattaisi puhtaita renessanssipiirteitä, kuten esim. seuraava, ensimäisessä kirjassa esiintyvä kuvaus Fiammettan unesta, jonka on syystä sanottu muistuttavan jotakin Botticellin freskomaalausta: "Ja tämän ilon täyttämänä, jonka pidin vain omanani, olin istuvinani vihreässä ruohossa niityllä, jota auringonsäteiltä suojeli äsken lehteen puhjenneitten puitten antama varjo. Ja valkeilla käsilläni poimin erilaisia kukkia, joista koko kenttä loisti kirjavanaan, kokosin niitä hameeni laskoksiin ja valitsin niistä yhden toisensa perästä sitoakseni itselleni kauniin seppeleen ja sillä koristaakseni päätäni. Ja siten somistettuna, niinkuin Proserpina, kun Pluto hänet ryösti hänen äidiltään, nousin ja vaelsin laulaen eteenpäin kautta nuoren kevään." -- Vielä on lisättävä tämän romaanin ansioihin, että se on täynnä eläviä pikkukuvia Napolin tavoista ja kertomuksen tapahtumapaikoilta, jotka suuresti enentävät todellisuusvaikutusta ja nekin puolestaan tekevät kirjasta realistisen suunnan edelläkävijän.

Useimmat näistä Boccaccion ensimäisistä teoksista kirjoitettiin valmiiksi Firenzessä, jonne hänen isänsä oli hänet kutsunut takaisin 1340 vuoden loppupäivinä. Siellä hän nyt eli muutamia vuosia, hyvin tyytymättömänä sekä julkisiin että yksityisiin oloihin, ja etupäässä kirjoitellen sekä lukien vanhoja klassikkoja. Hän tekee pieniä matkoja, muutamien kirjallisuutta harrastavien pikkuruhtinaitten luo, jotka kutsuvat hänet vieraakseen, mutta 1348 hän jälleen on Napolissa, palaten sieltä kuitenkin jo kahden vuoden kuluttua, isänsä kuoleman johdosta. Tällöin, 1350, hän ensi kerran kohtaa Petrarcan Firenzessä ja solmii suuren humanistin ja runoilijan kanssa ystävyyden liiton, joka on kestävä kuolemaan asti. Oppineisuutensa ja kaunopuheisuutensa vuoksi käytetään häntä Firenzen lähettiläänä sekä valtiollisissa että muissa asioissa, ja niin käy hän nyt muun muassa Petrarcan luona Paduassa saadakseen hänet muuttamaan Firenzeen, missä hänelle tarjotaan loistava paikka; hän käy Tyrolissa, Baijerin herttuan luona, vieläpä paavinkin tykönä Avignonissa. Tähän aikaan hän myös kirjoittaa _Decameronensa_, erään _Corbaccio_ (Korppi) nimisen vihlovan satiirin naisia vastaan -- johtuen siitä, että hän oli joutunut erään nuoren ja kauniin lesken narrattavaksi -- sekä latinankielisiä runoja ja historiallisia teoksia, ja alkaa laatia Danten elämäkertaa. Hän ylläpitää kirjeenvaihtoa Petrarcan kanssa, nuhtelee häntä m.m. kovasti siitä, että hän oli antautunut Milanon itsevaltiaan Viscontin palvelukseen, mutta käy häntä tervehtimässä ja ryhtyy hänen neuvostaan sekä erään kreikkaa osaavan kalabrialaisen, Leontius Pilatuksen, avulla toimenpiteisiin saadaksensa Homeroon käännetyksi latinankielelle. -- Kauniin todistuksen näitten molempien nerojen ystävyydestä antaa pari kirjettä, jotka vaihdettiin heidän keskensä erään omituisen tapauksen johdosta. Vuoden 1362 alussa kävi Boccaccion luona eräs salaperäinen henkilö nimeltä Ciani, joka sanoi tuovansa sanan äsken kuolleelta pyhältä Pietro Petronilta: tämä oli näyssä nähnyt taivaan ja helvetin aukeavan ja Jumalan tuomioiden lankeavan ankarina eräiden syntisten ihmisten päälle, joita Cianin nyt piti valmistaa pikaiseen kuolemaan, jolleivät he kääntyisi. Yksi niistä oli Boccaccio, ja hänen piti muka heti luopua runoudesta, s.o. lakata tutkimasta pakanallisia runoilijoita. Boccaccio -- joka itse äsken oli niin purevalla tavalla kuolemattomassa novellikokoelmassaan ivaillut munkkien taikauskoa -- oli vielä siksi paljon keskiajan lapsi, että pelästyi: kuoleman kuva se häntä säikähdytti, sillä kaikessa köyhyydessään hän rakasti hartaasti elämää eikä lainkaan ollut taipuvainen siitä luopumaan. Onneksi hän kuitenkin kirjoitti Petrarcalle, ennenkuin ryhtyi mihinkään päätökseen kummallisen viestin johdosta. Petrarcan vastaus, joka on säilynyt ja jossa Boccaccion kirjeen sisällys on toistettu, on monessa suhteessa merkillinen. Se antaa meille ennen kaikkea erinomaisen kuvan ystävysten luonteiden erilaisuudesta, todistaen kuinka paljon etevämpi Boccacciota Petrarca oli arvostelukykyyn nähden. Tyynesti ja isällisesti hän neuvoo ystäväänsä, niinkuin malttamatonta ja hermostunutta lasta. Jos Jeesus Kristus on puhunut, hän sanoo, niin se tosiaankin on suuri asia. Mutta kysymys on juuri, onko hän puhunut. Moni sanoo nähneensä Kristuksen, eikä se ole totta. Mitä tämä sanansaattaja on julistanut? Meidän pian tapahtuvan kuolemamme. Mutta senhän jokainen tietää, että elämä on lyhyt. Ja mitä tulee opintoihin, älkäämme antako tietämättömien neuvojen eikä oman lähestyvän loppumme vieroittaa itseämme niistä. Petrarca luettelee laajasti muitakin syitä, joitten pitäisi saattaa hänen ystävänsä järkiinsä, ja pyytää lopulta häntä tulemaan luoksensa asumaan.

Boccaccio rauhoittui eikä myynyt kirjojaan, niinkuin oli uhannut tehdä, eikä myöskään muuttanut Petrarcan luo. Muitakin tarjouksia astua korkeitten herrojen palvelukseen hän hylkäsi, pidättäen itselleen täyden vapautensa. Kerran, kun häntä houkuteltiin Napoliin, missä hän niin hyvästi oli viihtynyt, hän kuitenkin antoi myöten, mutta kärsittyään aivan toista kohtelua kuin mitä oli odottanut hän palasi sieltä viettäen ensin kolme kuukautta Petrarcan luona Veneziassa ja vetäytyen sitten sukunsa pieneen kotikaupunkiin, Certaldoon, missä hän nyt viipyi aina vuoteen 1365, jolloin Firenzen kaupunki taasen kysyi hänen palveluksiaan. Hänet lähetettiin uudelleen Avignoniin neuvottelemaan paavin palaamisesta Italiaan, ja kun tämä oli tapahtunut, kävi hän Firenzen puolesta tervehtimässä paavia Roomassa 1367. Vielä kerran sai hänet etelän vetovoima asettumaan Napoliin, muutamien vanhojen ystävien luokse, mutta 1371 hän päätti lopullisesti asettua Certaldoon. Siellä hän viettikin rauhassa parisen vuotta, kunnes Firenzen hallitus 1373 antoi hänelle kunniakkaan tehtävän tulla tulkitsemaan Danten Jumalaista näytelmää niiden pojille, joista runoilija vitsoen tahi ylistäen oli laulanut. Mutta kun sairaus, joka jo oli ahdistanut häntä kovasti Certaldossa, kävi yhä rasittavammaksi ja kun sen ohessa koko yritys kohtasi vastustusta -- sillä muutamat pitivät kuolemansyntinä, että ollenkaan kajottiin Danten pyhiin sanoihin -- niin Boccaccio itse alkoi pelätä, että oli ryhtynyt liian suureen tehtävään ja että sairautensa oli annettu hänelle rangaistukseksi siitä. Hän luopui muutaman kuukauden kuluttua selittäjäntoimestaan, pyytäen anteeksi että oli siihen ollenkaan ruvennut.

Yksinäinen ja ikävä oli nyt sairaan vanhuksen elämä Certaldossa. Lokakuulla 1374 hänet saavutti täällä tieto Petrarcan jo heinäkuulla tapahtuneesta kuolemasta -- siinä määrin oli Boccaccio unohdettu, etteivät firenzeläiset ystävät edes muistaneet toimittaa hänelle tätä surusanomaa aikaisemmin. Petrarca oli määrännyt ystävälleen annettavaksi viisikymmentä kultafloriinia (n. 2,400 markkaa), jotta tämä voisi "hankkia itselleen lämpimän talvitakin". Liikutettuna ja kiitollisena Boccaccio muisteli niitä suloisia hetkiä, joita he olivat yhdessä viettäneet. Joulukuun 21 p. 1375 hänkin vihdoin pääsi vaivoistaan vapaaksi. Firenzen valtiokansleri, Colluccio Salutati, itse kuuluisa humanisti, valitti, että nyt kaunopuheisuuden molemmat suuret valot olivat sammuneet, ja sanoi Boccacciosta, ettei ollut koskaan nähnyt rakastettavampaa ihmistä kuin herra Giovanni oli.

Millainen Boccaccion suhde hänen loppuiällään oli hänen nuoruutensa teoksiin, käy ilmi siitä, että hän v. 1373 kirjoittaa eräälle nuorelle ystävälleen ja hyväntekijälleen, joka aikoi mennä naimisiin, että tämä pidättäisi talonsa naisia lukemasta _Decameronea_, joka nuorissa, puhtaissa sydämissä voisi saada aikaan mitä pahimpia tuhoja; vielä enemmän siitä, ettei hän koskaan Petrarcalle puhunut tästä teoksesta: aivan sattumalta Petrarca sai sen myöhään käsiinsä ja käänsi latinaksi Griselda-jutun (X, 10), osoittaaksensa ettei ollut suuttunut siitä, että ystävänsä oli moisen teoksen kirjoittanut! -- Tosiasiassa oli tuo Petronin 1362 lähettämä sana Boccaccioon vaikuttanut, niin että hän siitä lähtien alkoi katua entistä elämäänsä ja tuotantoansa, ja kun hän loppuiällään, sairauden sekä puutteen vaikutuksille herkkänä, yhä enemmän taipui uskonnollisiin ja moraalisiin mietelmiin, ei siis ollut kumma, että hän varsinkin _Decameroneansa_ piti miltei rikoksellisena tekona.

* * * * *

Ja kuitenkin on juuri tämä novellikokoelma ainoa Boccaccion kirjoista, joka on säilyttänyt hänen nimensä läpi aikojen ja asettanut hänet maailmankirjallisuuden suurmiesten joukkoon.

Puhuessaan ystävälleen sen moraalisista heikkouksista Boccaccio sanoi saman, minkä tuhannet ovat hänen jälkeensä sanoneet. Kokoelmassa on, sitä ei käy kieltäminen, sellaisia kertomuksia, jotka eivät ainoastaan aiheensa puolesta ole enemmän kuin arveluttavia, vaan myöskin niissä käytetyn kielen tähden ovat katsottavat epämiellyttävän rivoiksi. Mutta meidän tulee muistaa, että nämä jutut olivat pelkän huvin vuoksi kirjoitetut: kaikki aiheesta johtuneet tilanteet esitetään niissä joko hullunkurisessa taikka ivallisessa valossa, eikä Boccaccio koskaan ollut ajatellut, että niitä voisi käsittää epäsiveyden yllyttäjiksi, ennenkuin edellämainitut seikat saivat hänen omantuntonsa rauhattomaksi. Hyvänä todisteena siitä on, että hän omisti ne naisten luettaviksi, "kun heitä vaivasi lemmenkaiho eikä heillä, kuten miehillä, ollut muita keinoja poistaaksensa mielensä huolet", ja vielä parempana se, että hän antaa naisten niitä kertoa. Tähän aikaan ja paljoa myöhemminkin oli, se muistettakoon tätä puolta ajatellessa, käsitys siitä, mitä käy sanominen ja mitä ei, aivan toisenlainen kuin uudempina aikoina; ja onhan meillä kuudenneltatoistakin vuosisadalta esimerkki eräästä ylhäisestä, ylevämielisestä, vieläpä sangen hurskaastakin naisesta -- tarkoitan Margaretaa, Navarran kuningatarta -- joka, kirjoittaessaan sarjan novelleja Boccaccion malliin, käsitteli aiheita ja käytti lausetapoja, jotka panisivat rohkeimmankin meidän aikamme naisen punastumaan.

Missään tapauksessa nämä tällaiset kertomukset eivät muodosta kokoelman pääasiallista sisällystä, kuten usein luullaan, eivätkä edes lukumäärällään voita muita, niitä kun on vain kolmisenkymmentä. Muuten on _Decameronen_ sisällys mitä kirjavinta laatua, ulottuen jokapäiväisten temppujen ja ilveilyjen kuvauksista -- niinkuin kahdeksantena päivänä kerrotut, joista kaksi, VIII, 3 ja VIII, 6, on tähän käännöskokoelmaan otettu -- aina sellaisiin asti, mitkä, kuten viimeinen kertomus Griseldasta (X, 10), käsittelevät miltei uskomattoman jaloja ja ihanteellisia tekoja. Näitten rajojen välille mahtuu sitten eri vivahduksia melkein yhtä paljon kuin novelleja on. Siinä on sellaisia hullunkurisia seikkailuja kuin Andreuccion, joka saapuu Napoliin ostaaksensa hevosia ja palaa sieltä paljaaksi karsittuna, mutta sormessaan erään korkean kirkonmiehen rubiinisormus, eriskummallisella tavalla saatu (II, 5); siinä on hämmästyttäviä, mutta todellisuudesta tuskin paljonkaan poikkeavia juttuja tekopyhyydestä sekä ihmisten taipuvaisuudesta uskomaan kaikenlaista, mitä uskonnon nimessä heille luulotellaan (I, 1, VI, 10); siinä on sellaisia syvämietteisiä kertomuksia kuin vertauskuva kolmesta sormuksesta (I, 3), joka jo Boccaccion käsittelemänä tarkoittaa eri uskontojen samanvertaisuutta ja jota sittemmin Lessing niin valtavasti ja kauniisti on käyttänyt draamassaan _Nathan der Weise_. Ja tällaisten rinnalla on romanttisen mielikuvituksen taikka historiallisen tarinan antamia aiheita, jotka esittävät liikuttavia kohtauksia ihmiselämästä, uhrautuvaa rakkautta ja ystävyyttä, hyveen lopullista voittoa ja kaikista vastuksista selviämistä, joita käsitellessään Boccaccio voi osoittautua yhtä syväksi ja myötätuntoiseksi sielun tutkijaksi, kuin hän leikillisissä kuvauksissaan on näyttäytynyt tarkaksi todellisuuden havaitsijaksi. Muistutan novelleja Antwerpenin kreivistä (II, 2), Ghismondan traagillisesta kohtalosta (IV, 1), Federigon haukasta (V, 9), mainitakseni ainoastaan kuuluisimmat, jotka ovat seuraavassa suomennettuina. Mutta Boccaccion romantiikka menee vielä pitemmälle: se panee hänet kertomaan sulttaanin hovista ja mutkallisista seikkailuista maalla ja merellä, itämaalaisten romaanien tapaisesti (II, 9, V, 1, V, 2, X, 9); se antaa hänen käyttää lemmenjuomia (II, 8) ja esittää Danten suuren teoksen tapaan erään jutun, jonka ytimenä on hourailevalle mielikuvitukselle esiintyvä näky (V, 8). Useimmat näistä kertomuksista ovat rakkausjuttuja, sillä rakkaus ja kaikki sen vaiheet, koomillisimmista traagillisimpiin asti -- siinä on oikeastaan koko _Decameronen_ sisällys, ja harvat ovat ne kertomukset, joissa sitä ei jossakin muodossa olisi. Mutta yhtä räikeästi kuin Boccaccio on voinut tuoda ilmi sukupuolien säädyttömimmät suhteet, yhtä hienosti hän on tiennyt ylistää rakkauden runollisuutta, sen voimaa ja valtaa (lisään tässä suhteessa vielä viittauksen novelliin IV, 7).

_Novelli_ eli pieni, yksinkertainen kertomus, johon ei mahdu mutkallista juonta eikä suurta henkilöjoukkoa, on kotoisin Itämaista, missä se, tarkoitusperältään tavallisesti moraliseeraavana, oli aikaiseen saavuttanut erinomaisen suosion. Sieltä se siirtyi Länsimaihin, anastaen itselleen sijan keskiajan latinalaisessa, provensaalisessa ja italialaisessa kirjallisuudessa, käyttäen sekä lainattuja että omintakeisia aiheita, mutta aina pysyen muodon suhteen -- myöskin tämän ollessa runomitallinen -- yksinkertaisena ja varsinaista taiteellista käsittelyä kaipaavana. Tästä alkuperäisestä novellikirjallisuudesta on Boccaccio viljalti lainannut aiheita, mutta aina muovaillen ne miltei tuntemattomiksi henkilökohtaisella ja taiteellisella käsittelykyvyllään.

Myöskin mitä novellien ulkonaiseen näyttämöllepanoon -- jos niin saa sanoa -- tulee, hän seuraa itämaalaisia malleja. Oli näet tavallista, että tällaiset kertomukset asetettiin kehyksen sisään: pantiin joku tahi jotkut henkilöt määrätyssä tilanteessa niitä kertomaan. Noudattaen tätä tapaa Boccaccio keksi novelleilleen seuraavan kehyksen. Siihen aikaan, jolloin Itämaista tullut rutto v. 1348 raivosi Italiassa, sattui, kertoo hän, seitsemän nuorta naista tapaamaan toisensa eräässä Firenzen kirkossa; he päättivät paeta kaupungista pois, ja kolme nuorta herraa, heidän tuttujaan, liittyy heidän seuraansa. Fiesolen kukkuloilla he sitten elävät huoletonta elämää siromuotoisessa palatsissa ja puutarhan kukkivalla nurmella, missä suihkulähde solisee, ja kertovat vuorotellen toisilleen novelleja kymmenen päivän kuluessa, kymmenen kertomusta päivää kohti, ja lopettaen aina "ballatalla", laululla. Rohkeimmat kertomukset eivät suinkaan aina lähde miesten suista ... mutta nämä seitsemän naista ovat muuten hyvin kasvatettuja ja viehättäviä; he punastuvat väliin rivouksista, mutta nauravat useimmiten ilman minkäänlaista tekopyhyyttä niiden lystillisyyksille.