Part 16

Neito, joka tiesi, että riippui ainoastaan hänestä itsestään, ettei hän jo paraikaa ollut Nastagion puoliso, lähetti vastauksen, että hän on siihen suostuvainen.

Ja ruveten itse puhemiehekseen hän ilmoitti isälleen ja äidilleen, että hän halusi nyt tulla Nastagion puolisoksi. Siitä vanhemmat ihastuivat suuresti, ja jo tulevana pyhänä Nastagio nai hänet ja vietettiin häät. Ja kauan eli sitten Nastagio onnellisena puolisonsa kanssa. Eikä tämä pelko ollut syynä pelkästään tähän hyvään, sillä kaikki muutkin Ravennan naiset säikähtivät silloin niin suuresti, että he sen jälkeen tulivat paljon taipuvaisemmiksi miesten tuumiin kuin olivat sitä ennen olleet.

YHDEKSÄS KERTOMUS.

Federigo degli Alberighi rakastaa saamatta vastarakkautta ja hävittää, kohteliaisuuksiin tuhlaten, omaisuutensa niin, että hänelle jää ainoastaan yksi haukka. Sen antaa hän, koska hänellä ei ole muuta, rakastetulleen ruuaksi, kun tämä tulee hänen kotiinsa. Ja kun nainen sen kuulee, muuttaa hän mieltään, ottaa Frederigon miehekseen ja tekee hänet rikkaaksi.

Teidän tulee tietää, että meidän kaupungissamme oli ja on ehkä vielä meidänkin päivinämme sangen kunnioitettu ja arvossa pidetty herra nimeltä Coppo di Borghese Domenichi, joka on ansainnut paremminkin tavoillaan ja kunnollaan kuin verensä jaloudella ikuisen ja kirkkaan maineen. Hän huvitteli usein, kun hän oli jo iäkäs, puhelemalla naapuriensa ja muiden kanssa menneistä asioista, ja tämän osasi hän tehdä paremmin ja sopivammassa järjestyksessä ja seikat selvemmin muistaen sekä kaunosanaisemmin kuin kukaan muu.

Hänellä oli tapana kertoa muiden kauniiden tarinain muassa, että Firenzessä oli ennen nuorukainen nimeltä Federigo, messer Filippo Alberighin poika, jota pidettiin asetaitonsa ja hienojen tapainsa tähden suuremmassa arvossa kuin ketään muuta aatelisnuorukaista koko Toscanassa. Tämä rakastui, niinkuin enimpäin aatelismiesten käy, aateliseen naiseen nimeltä monna Giovanna, jota aikoinaan pidettiin melkein kauneimpana ja suloisimpana naisena, mitä Firenzessä oli. Ja voidakseen saavuttaa hänen rakkautensa Federigo pani toimeen aseleikkejä, turnajaisia ja juhlia ja jakeli lahjoja ja tuhlasi omaisuuttaan hillittömästi. Mutta nainen, joka ei ollut vähemmän kunniallinen kuin kaunis, ei välittänyt lainkaan siitä, mitä hänen tähtensä tehtiin, eikä hänestä, joka näitä teki.

Kun nyt Federigo tuhlasi yli voimiensa eikä saavuttanut sillä mitään, niin rikkaudet hupenivat tyhjiin, niinkuin helposti tapahtuu, ja hän tuli niin köyhäksi, ettei hänelle jäänyt muuta kuin yksi pikku tila, jonka tuloilla hän vaivoin eli, sekä sitäpaitsi yksi haukka, joka oli kaikkein parhaita maailmassa. Sentähden ei hän, vaikka hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen, arvellut voivansa jäädä enää kaupunkilaiseksi, kuten olisi halunnut, vaan meni oleksimaan Campiin, missä tuo hänen pieni tilansa oli. Ja siellä hän kantoi köyhyyttään kärsivällisesti ja niin hyvin kuin voi, linnustellen ja pyytämättä keneltäkään mitään.

Mutta nyt tapahtui eräänä päivänä, että kun Federigo oli joutunut äärimmäiseen puutteesen, monna Giovannan mies sairastui ja koska hän näki kuolemansa lähestyvän, teki testamenttinsa. Ja kun hän oli ylen rikas, niin määräsi hän siinä jo melkoisen varttuneen poikansa perijäkseen. Ja toiseksi perijäksi asetti hän, joka rakasti suuresti monna Giovannaa, vaimonsa, siltä varalta, että poika sattuisi kuolemaan ilman laillista jälkeläistä. Ja tämän jälkeen hän kuoli.

Monna Giovanna jäi siis leskeksi, ja hän meni sitten, niinkuin naisillamme on tapana, kesän ajaksi tämän poikansa kanssa maalle, eräälle tilallensa, joka oli aivan lähellä Federigon taloa. Ja sentähden kävi niin, että tuo nuori poika alkoi seurustella tämän Federigon kanssa ja huvitella linnuilla ja koirilla. Ja kun hän oli nähnyt monta kertaa Federigon haukan ajavan, mielistyi hän siihen niin tavattomasti, että tahtoi sitä omakseen, mutta ei tohtinut kuitenkaan pyytää sitä, kun näki, miten rakas haukka Federigosta oli.

Tällä tolalla olivat nyt asiat, kun tapahtui, että tuo poika sairastui. Äiti, joka oli siitä kovin tuskissaan, sillä hänellä ei ollut muita lapsia ja hän rakasti poikaansa minkä suinkin voi, oli kaiket päivät hänen luonaan eikä lakannut häntä lohduttamasta. Ja hän kysyi pojaltaan monta kertaa, eikö ollut mitään sellaista, jota hän haluaisi, ja rukoili häntä sanomaan sen hänelle, sillä jos sitä suinkin olisi mahdollista saada, niin hän sen hänelle varmaan hankkisi.

Kun poika oli kuullut monta kertaa näitä tarjouksia, sanoi hän: Äiti, jos te hommaatte minulle Federigon haukan, niin luulen pian paranevani.

Kun äiti tämän kuuli, niin hän hiukan peljästyi ja alkoi ajatella, mitä hänen nyt oli tehtävä. Hän tiesi, että Federigo oli kauan häntä rakastanut, mutta ei ollut saanut häneltä koskaan yhtään katsettakaan; ja siksi hän sanoi itsekseen: Kuinka voin minä lähettää tai mennä pyytämään häneltä tätä haukkaa, joka on, mikäli olen kuullut, niin hyvä ajamaan, ettei vertaa, ja joka yksin sitäpaitsi pitää häntä hengissä? Ja kuinka voin olla niin törkeä, että tahdon ylimykseltä, jolle ei ole jäänyt mitään muuta huvia, riistää tämänkin?

Ja sellaisiin ajatuksiin sekautuneena ei monna Giovanna, vaikka oli varma, että hän saisi haukan, jos sitä pyytäisi, vastannut mitään pojalleen, koska ei tiennyt, mitä sanoa, vaan vaikeni. Viimein kuitenkin voitti hänessä rakkaus poikaan siinä määrin, että hän päätti pojan halua tyydyttääkseen mennä noutamaan haukkaa, eikä lähettää muita, tapahtuipa sitten mitä tahansa. Ja hän vastasi pojalleen: Poikani, ole huoletta ja koeta kaikin voimin parantua, sillä minä lupaan sinulle, että ensimäinen työ, mitä teen huomisaamuna, on mennä haukkaa noutamaan ja tuomaan sen sinulle.

Siitä tuli poika niin iloiseksi, että hän näytti jo samana päivänä jonkun verran paranevan.

Seuraavana aamuna otti monna Giovanna erään naisen seurakseen ja meni ikäänkuin huviksensa Federigon pienen talon luo ja antoi pyytää häntä tulemaan luokseen. Koska silloin ei ollut sopiva linnustamisaika eikä sitä ollut niinä päivinäkään ollut, niin oleskeli Federigo puutarhassaan ja teetti eräitä pieniä töitään. Ja kun hän kuuli, että monna Giovanna tiedusteli häntä ovella, niin hän ihmetteli suuresti ja juoksi iloissaan sinne.

Kun monna Giovanna näki hänen tulevan, meni hän naisellisen suloisesti häntä vastaan, ja sanoi sitten, kun Federigo oli häntä kunnioittavasti tervehtinyt: Toivotan hyvää vointia, Federigo. Minä olen tullut korvaamaan sinulle vahinkoja, joita olet minun tähteni kärsinyt, koska olet rakastanut minua enemmän kuin sinun olisi tarvinnut. Ja korvaus on sellainen, että aion tämän toverin kanssa jäädä tuttavallisesti kanssasi aterialle tänä aamuna.

Siihen Federigo vastasi nöyrästi: Madonna, mitään vahinkoa en koskaan muista kärsineeni teidän tähtenne, mutta kyllä saaneeni niin paljon hyvää, että jos olen milloin ollut jonkin arvoinen, niin olin sitä teidän ylevyytenne ja sen rakkauden tähden, jota tunsin teitä kohtaan. Ja totisesti on tämä teidän vapaaehtoinen tulonne minusta paljoa kalliimpi kuin se olisi ollut, että olisin saanut uudestaan uhrata varojani yhtä paljon kuin jo ennen olen uhrannut; vaikka nyt olettekin tullut köyhän isännän luo.

Ja niin sanoen Federigo otti häveliäästi hänet vastaan huoneihinsa ja vei hänet sieltä puutarhaan. Ja koska siellä ei ollut ketään muutakaan, jonka hän olisi voinut jättää pitämään vieraalle seuraa, niin hän sanoi: Madonna, kun täällä ei ole muita, niin tämä kunnon nainen, tuon työmiehen vaimo, pitää teille seuraa sillaikaa, kun minä menen järjestämään pöytää.

Vaikka Federigon köyhyys oli kovin suuri, ei hän kuitenkaan vielä ennen ollut nähnyt siinä määrin kuin hänen olisi pitänyt, miten määrättömästi hän oli rikkauksiaan tuhlannut. Mutta kun hän tänä aamuna ei löytänyt mitään, jolla hän olisi voinut kunniakkaasti kestitä sitä naista, johon rakastuneena hän ennen oli osoittanut kunnioitustaan lukemattomille miehille, niin silloin hän sen näki kokonaan. Ja siitä hän oli tavattomasti tuskissaan ja kirosi itsekseen kovaa onneaan ja juoksi milloin sinne, milloin tänne kuin mies, joka on suunniltaan joutunut, mutta ei löytänyt ei rahaa eikä mitään pantattavaakaan. Ja kun hetki oli jo myöhäinen ja häntä kuitenkin halutti suuresti tarjota jotakin jalolle naiselle, mutta hän ei tahtonut pyytää apua edes omalta työmieheltäänkään, saatikka sitten muilta, niin silloin sattui hänen silmiinsä hänen oiva haukkansa, jonka hän näki istuvan pienessä salissaan puikollaan. Ja koska hänellä ei ollut muuta, mihin turvautua, niin otti hän sen, ja kun hän huomasi, että se oli lihava, arveli hän sitä kyllin arvokkaaksi ruuaksi sellaiselle naiselle. Ja sentähden hän enempää arvelematta kiersi siltä niskat nurin ja antoi erään palvelijattarensa kiireesti sen kyniä ja puhdistaa ja panna vartaasen ja paistaa huolellisesti. Ja kun hän sitten oli verhonnut pöydän valkeilla liinoilla, joita hänellä oli vielä muutamia jäljellä, niin palasi hän iloisin kasvoin ylimysnaisen luokse puutarhaan ja sanoi, että ateria, sellainen, mitä hän voi tarjota, oli valmis.

Ylimysnainen ja hänen seuralaisensa nousivat niin ollen ylös ja menivät pöytään. Ja tietämättä, mitä he saivat, he söivät Federigon kanssa, joka palveli heitä aivan tarkkaavasti, sen oivallisen haukan.

Ja kun he sitten olivat nousseet pöydästä ja seurustelleet Federigon kanssa miellyttävästi pakinoiden jonkun aikaa, niin näytti monna Giovannasta olevan hetki ilmoittaa, mille asialle hän oli tänne tullut. Ja siksi hän kääntyi ystävällisesti Federigon puoleen ja alkoi puhua: Federigo, kun muistat mennyttä elämääni ja minun siveyttäni, jota ikävä kyllä olet luullut kovuudeksi ja julmuudeksi, niin en lainkaan epäile, että nyt väkisinkin ihmettelet minun vaatimustani, kun kuulet, mitä varten minä oikeastaan olen tänne tullut. Mutta jos sinulla olisi lapsia, tai olisi niitä ollut, niin voisit ymmärtää, mikä voima sillä rakkaudella on, jota niitä kohtaan tuntee, ja uskottavasti olisi varmaa, että sinä antaisit minulle ainakin osaksi anteeksi; mutta sinulla ei niitä ole. Kuitenkaan en minä, jolla on yksi poika, voi kiertää kaikkien äitien yleistä lakia, vaan täytyy minun sen valtaan alistuen vasten haluani ja kaikesta soveliaisuudesta ja velvollisuudesta huolimatta pyytää sinulta erästä lahjaa, jonka tiedän olevan sinusta tavattoman rakkaan; ja syystä kyllä, koska kova kohtalosi ei ole jättänyt sinulle mitään muuta huvia, mitään muuta ajanviettoa eikä lohdutusta kuin sen. Ja se on sinun haukkasi, johon minun poikani on niin kovasti ihastunut, että jos minä en sitä hänelle vie, niin pelkään, että hän tulee taudissaan, jota hän nyt sairastaa, niin huonoksi, että siitä seuraa seikka, jonka tähden hänet menetän. Ja siksi minä rukoilen sinulta, en rakkauden nimessä, jota tunnet minua kohtaan ja jonka tähden et ole mistään minulle velkapää, vaan ylevyytesi tähden, joka on kohteliaisuuden harjoituksissa näyttäytynyt suuremmaksi kuin yhdenkään muun, että suvaitsisit lahjoittaa haukan minulle, niin että voisin sanoa saaneeni siinä lahjassa takaisin poikani hengen ja olisin siitä sinulle aina kiitollisuuden velassa.

Kun Federigo kuuli, mitä ylimysnainen anoi, ja samalla tiesi, ettei hän voinut hänen pyyntöään täyttää, koska oli antanut linnun hänelle ruuaksi, niin alkoi hän hänen läsnäollessaan itkeä, jopa niin, ettei voinut vastata hänelle sanaakaan.

Monna Giovanna luuli ensin, että tämä itku johtui paremminkin siitä, että hänen täytyi erota hyvästä haukastaan, kuin muista seikoista, ja hän aikoi melkein jo sanoa, ettei hän sitä tahdokaan. Mutta kuitenkin malttoi hän ja odotti vastausta Federigolta, joka itkettyänsä puhui näin: Madonna, siitä saakka, kun Jumala sääsi, että kohdistin teihin rakkauteni, olen huomannut, että onni on ollut minulle monissa asioissa vastainen, ja olen sitä surrut. Mutta kaikki ne asiat ovat olleet helppoja kantaa sen rinnalla, jonka se nyt minulle tekee, sillä en koskaan voi tyytyä kohtalooni, kun ajattelen, että silloin, kun te nyt olette tullut köyhään majaani, jotavastoin ette suvainnut tulla sinne siihen aikaan, kun se oli vielä rikas, ja tahdotte minulta pientä lahjaa, minä en voi, kohtaloni tähden, sitä teille antaa. Ja miksi se on mahdotonta, kerron nyt teille lyhyesti: Kun minä kuulin, että te hyvyydessänne aioitte aterioida minun kanssani, niin ajattelin, ottaen huomioon teidän korkeutenne ja jaloutenne, sopivaksi ja arvolliseksi tarjota teille mahdollisuuksieni mukaan kalliimpaa ruokaa kuin ne, joita tavallisesti annetaan muille henkilöille. Ja koska silloin muistui mieleeni haukkani, jota nyt minulta pyydätte, ja sen oivallisuus, niin ajattelin, että se on kyllin arvokasta ruokaa teille, ja niinpä olette saanut sen tänä aamuna paistettuna lautasella, ja luulin, että se olisi tullut parhaiten käytetyksi sillä tavalla. Mutta kun nyt näen, että olisitte halunnut sitä toisella tavalla, niin olen siitä, etten voi sitä teille tarjota, niin suuressa tuskassa, että en usko saavani rauhaa koskaan. Ja sen sanottuaan antoi Federigo heittää linnun höyhenet ja jalat ja nokan todisteiksi monna Giovannan eteen.

Tämän seikan nähdessään ja kuullessaan ylimysnainen moitti ensin Federigoa siksi, että tämä oli tappanut sellaisen haukan antaakseen sen ruuaksi naiselle; mutta sitten hän ihaili itsekseen suuresti hänen sielunsa ylevyyttä, jota ei köyhyys ennen eikä nytkään ollut voinut masentaa.

Sen jälkeen hän, kun toivo haukan saamisesta oli pettänyt, joten hän joutui arveluihin poikansa parantumisesta, lähti sangen alakuloisena sieltä ja palasi poikansa luo. Ja tuskin oli montakaan päivää kulunut, niin tämä lähtikin, joko mielipahasta, kun ei voinut saada sitä haukkaa, tai ehkä sairaus sai hänet siihen tilaan. Ja kun monna Giovanna oli jonkun aikaa viettänyt kyynelin ja katkerassa surussa, niin alkoivat veljet, koska hän oli jäänyt miehensä kuoltua sangen rikkaaksi ja oli vielä nuori, kehoitella häntä menemään uusiin naimisiin.

Monna Giovanna, joka ei olisi tahtonut sitä tehdä, mutta näki kuitenkin veljiensä häntä alinomaa siihen vaativan, muisti silloin Federigon jalouden ja hänen viimeisen ylevän tekonsa, että hän oli surmannut sellaisen haukan osoittaakseen hänelle kunnioitustaan, ja sanoi viimein veljilleen: Mielelläni jäisin, jos sen suvaitsisitte, leskeksi. Mutta jos sittenkin tahdotte, että minun on otettava mies, niin totisesti en huoli koskaan ketään muutakaan, ellen saa Federigo Alberighia.

Silloin veljet pilkkasivat häntä ja sanoivat: Hullu, mitä sinä puhut. Kuinka tahdot sinä häntä, jolla ei ole mitään maailmassa?

Mutta hän vastasi heille: Veljeni, minä tiedän hyvin, että asianlaita on niin kuin te sanotte. Mutta minä otankin mieluummin miehen, joka tarvitsee rikkauksia, kuin rikkaudet, jotka tarvitseisivat miestä.

Ja kun veljet kuulivat, mitä mieltä hän oli, ja tunsivat Federigon kelvolliseksi mieheksi, vaikka hän olikin köyhä, niin he antoivat monna Giovannan, kuten tämä itse tahtoi, kaikkine rikkauksineen hänelle.

Kun Federigo näki, että hän oli saanut vaimokseen moisen naisen, jota hän oli niin suuresti rakastanut ja joka sitäpaitsi oli sangen rikas, niin eli hän sitten hänen kanssaan, entistä paremmin omaisuuttaan hoitaen, ilossa päiväinsä päähän.

KUUDES PÄIVÄ

NELJÄS KERTOMUS.

Chichibio Currado Gianfigliazzin kokki, kääntää onnellisella ja nopealla vastauksella Curradon vihan nauruksi ja pelastuu siten pahasta, jolla Currado oli häntä uhannut.

Currado Gianfigliazzi, kuten te jokainen olette voineet kuulla ja nähdä, oli tunnetun kaupunkimme jalo kansalainen, antelias ja mainio. Ja hän vietti ritarillista elämää ja oli alinomaa huvitettu koirista ja linnuista, jättääksemme tällä hetkellä hänen suuremmat avunsa mainitsematta.

Hän sai eräänä päivänä haukkansa avulla lähellä Peretolaa tapetuksi kurjen, ja koska hän näki, että se oli lihava ja nuori, lähetti hän sen hyvälle kokilleen, joka oli nimeltään Chichibio ja syntyisin venezialainen, ja käski sanoa hänelle, että hän paistaisi sen ja valmistaisi hyvin vieraspitoja varten illalliseksi.

Chichibio, joka oli huikenteleva otus ja näyttikin siltä, muokkasi kurjen, pani sen tulelle ja alkoi huolellisesti sitä paistaa.

Mutta kun se oli melkein kypsä ja levitti voimakasta tuoksua, niin tapahtui, että muuan lähellä asuva nainen, jonka nimi oli Brunetta ja johon Chichibio oli hyvin rakastunut, astui keittiöön. Ja kun hän tunsi paistin hajun ja näki kurjen, niin pyysi hän mairitellen, että Chichibio antaisi hänelle siitä toisen kynkän.

Chichibio vastasi hänelle laulaen ja sanoi: Ei, ei, et sitä minulta saa, Brunetta rukka, et sitä saa.

Siitä Brunetta suuttui ja sanoi hänelle: Taivaan Jumala, jos et sitä minulle anna, niin et saa koskaan minultakaan mitään, mitä haluat.

Ja siinä väiteltiin hyvän aikaa. Viimein Chichibio, joka ei halunnut loukata kultastaan, irroitti kurjesta toisen kynkän ja antoi sen hänelle.

Kun sitten kurki vietiin ilman kynkkää Curradon ja erään hänen muukalaisen vieraansa eteen, niin Currado hämmästyi, kutsutti luokseen Chichibion ja kysyi häneltä, mihin kurjen toinen kynkkä oli joutunut.

Venezialainen valehtelija vastasi hänelle heti: Herrani, kurjella ei ole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka.

Currado sanoi silloin suuttuneena: Mitä hittoa, eikö ole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka? Enkö minä muka ole nähnyt useampia kurkia kuin tämän?

Chichibio jatkoi: Niin on, herrani, kuin sanon. Ja jos suvaitsette, niin näytän teille vaikka elävinä sellaisia.

Currado ei tahtonut, kohteliaisuudesta muukalaista kohtaan, joka oli hänen luonaan, jatkaa enää kiistaa, vaan virkkoi: Koska sanot voivasi näyttää minulle sellaisia elävinä, seikka, jota en ole milloinkaan nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan, niin tahdon niitä nähdä varhain huomisaamuna, ja jos näen, olen tyytyväinen. Mutta vannon Kristuksen ruumiin kautta, että jos on toisin, niin annan rusikoida sinut niin, että muistat ikäväksesi minun nimeni niin kauan kuin elät.

Niin päättyi sananvaihto sinä iltana. Seuraavana aamuna, kun päivä valkeni, nousi Currado, jonka viha ei ollut nukkuessakaan lakannut, aivan kiukuissaan ylös ja käski tuomaan hevoset. Ja kun hän oli pakoittanut Chichibion nousemaan hevosen selkään, vei hän hänet eräälle joelle, jonka rannalla tavallisesti päivän valjetessa näkyi kurkia, ja sanoi: Pian nähdään, kuka eilisiltana valehteli, sinäkö vai minä!

Kun Chichibio näki, että Curradon vihaa yhä riitti ja että hänen täytyi nyt todistaa valheensa, eikä tiennyt, miten sen tehdä, niin ratsasti hän Curradon perästä maailman suurimmassa pelossa, ja hän olisi mielellään paennut, jos olisi voinut. Mutta kun hän ei sitä voinut, katseli hän milloin eteensä, milloin taakseen ja kupeilleen, ja kaiken, mitä hän näki, luuli hän olevan kurkia, jotka seisoivat kahdella jalalla.

Mutta kun he tulivat lähelle jokea, huomasi hän nopeammin kuin kukaan saattaa rannalla noin kaksitoista kurkea, jotka seisoivat kaikki yhdellä jalalla, niinkuin niiden tapana on nukkuessaan tehdä. Sentähden osoitti hän niitä nopeasti Curradolle ja sanoi: Nyt voitte aivan hyvin nähdä, herrani, että puhuin eilisiltana totta, ettei kurjilla ole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka, jos katsotte noita, jotka tuolla seisovat.

Kun Currado ne näki, sanoi hän: Odotappas, niin näytän sinulle, että niillä on kaksi.

Ja hän meni hiukan lähemmäksi niitä ja huusi: -- Hehei! -- Ja sen huudon kuullessaan kurjet sysäsivät toisen jalkansa alas ja alkoivat jonkun askelen kuljettuaan paeta.

Currado kääntyi silloin Chichibion puoleen ja sanoi: Mitäs nyt arvelet, vintiö? Näyttääkö niillä olevan kaksi?

Chichibio oli aivan tyrmistynyt, mutta vastasi, tietämättä, mistä se vastaus tuli: Niin, herra; mutta te ette huutanutkaan hehei! sille kurjelle eilisiltana. Jos olisitte huutanut niin, olisi sekin sysännyt näkyviin toisen kynkän ja toisen jalan niinkuin nämä tekivät.

Curradoa miellytti tämä vastaus niin, että hänen koko vihansa kääntyi nauruksi ja iloksi, ja hän sanoi: Chichibio, sinä olet oikeassa, se minun olisi tosiaan pitänyt tehdä.

Näin siis Chichibio pelastui nopealla ja leikillisellä vastauksella pahasta ja teki sovinnon herransa kanssa.

KUUDES KERTOMUS.

Michele Scalza todistaa eräille nuorukaisille, että Baroncit ovat koko maailman ja Maremman soiden hienoin ylimyssuku, ja voittaa siten itselleen illalliset.

Ei ole vielä paljon aikaa mennyt siitä, kun kaupungissamme oli nuorukainen nimeltä Michele Scalza, joka oli miellyttävin ja iloisin ihminen maailmassa ja jolla oli aina tarjolla kaikkein ihmeellisimpiä tarinoita. Tämän vuoksi oli nuorista firenzeläisistä sangen mieleistä saada hänet seuraansa, kun he viettivät aikaansa yhdessä.

Nyt tapahtui kerran, että kun hän oli eräiden muiden kanssa Mont Ughissa, heidän välillään syntyi seuraavanlainen väittelykysymys: Mikä on Firenzen jaloin ja vanhin ylimyssuku.

Silloin sanoivat toiset heistä, että Ubertit, toiset taas Lambertit, ja kuka yksiä ja kuka toisia, sen mukaan, mikä ketäkin miellytti.

Kun Scalza heitä kuuli, alkoi hän irvistellä ja sanoi: Menkää nyt jo, menkää, hassut, mitä olette, te ette tiedä, mitä sanotte. Kaikkein hienoin ja vanhin ylimyssuku ei ainoastaan Firenzessä, vaan koko maailmassa ynnä Maremman soilla ovat Baroncit. Ja siitä ovat yhtä mieltä kaikki filosofit ja jokainen, joka heidät tuntee yhtä hyvin kuin minä. Ja ettette luulisi minun tarkoittavan muita, niin sanon, että ne Baroncit, jotka asuvat naapureinanne Santa Maria Maggioren luona. Kun nuorukaiset, jotka odottivat, että hän sanoisi aivan muuta, kuulivat tämän, niin he ilveilivät hänelle ja sanoivat: Pidät meitä narreinasi, ikäänkuin me ei tunnettaisi Baronceja yhtä hyvin kuin sinä.

Scalza sanoi: Kautta sieluni autuuden, sitä en tee, vaan puhun totta. Ja jos täällä on joku, joka tahtoo panna vetoon illalliset, jotka hänen on annettava sille, joka voittaa, ja kuudelle hänen toverilleen, jotka häntä enimmän miellyttävät, niin minä panen puolestani ne mielelläni. Ja vieläpä teen enemmänkin, sillä minä alistun sen tuomioon, ketä vain haluatte.

Silloin sanoi eräs heistä, jonka nimi oli Neri Mannini: Minä olen halukas voittamaan nämä illalliset.

Ja he sopivat keskenään valita tuomariksi Piero di Fiorentinon, jonka talossa he asuivat, ja menivät hänen luokseen, ja kaikki muut heidän jäljestään, näkemään, miten Scalza menettää vetonsa, ja ilveilläkseen hänelle. Ja he kertoivat Pierolle kaikki, mitä oli puhuttu.

Piero, joka oli älykäs nuorukainen, kuunteli ensin Nerin perusteluita ja kääntyi sitten Scalzan puoleen ja sanoi: Ja kuinka sinä voit todistaa sen, mitä vakuutat?

Scalza vastasi: Kuinka? Minä todistan sen sellaisella tavalla, ettet ainoastaan sinä, vaan jokainen muukin, joka sen kieltää, sanoo, että minä puhun totta. Tehän tiedätte, että mitä vanhempia ylimyssuvut ovat, sitä hienompia ne ovat, ja niin sanoivat nuokin täällä äsken. Ja Baroncit ovat vanhempia kuin ketkään muut ihmiset, ja siksi he ovat kaikkein hienompia. Ja jos todistan, että he ovat kaikkein vanhimpia, niin epäilemättä voitan vedon. Teidän tulee tietää, että Isä Jumala teki Baroncit siihen aikaan, jolloin hän vasta alkoi opetella piirustamaan, vaan muut ihmiset tehtiin sitten, kun Isä Jumala jo osasi piirustaa. Ja että puhun totta, muistuttakaa vain mieleenne Baronceja ja verratkaa heitä muihin ihmisiin. Kun näette, että kaikilla muilla on hyvin muovatut ja sopivaisen suhteelliset kasvot, niin voitte huomata, että Baronceilla taas on toisilla naama liian pitkä ja litteä, toisilla yli ääriensä leveä, yhdellä kovin pitkä nenä ja toisella liian lyhyt, joillakuilla leuka ulkoneva ja ylöspäin käyristyvä, ja leukaluut, jotka muistuttavat aasin leukoja. Ja on joku, jolla on toinen silmä isompi kuin toinen, ja sellainenkin, jolla on toinen silmä ylempänä kuin toinen. Aivan niinkuin ne kuvat tavallisesti ovat, joita lapset tekevät, ennenkuin ovat oppineet piirustamaan. Sentähden on, kuten jo sanoin, aivan selvää, että Isä Jumala teki heidät silloin, kun hän vasta opetteli piirustamaan. Joten he ovat vanhempia kuin muut, ja siis myöskin kaikkein hienoimpia.