Part 17

Kun Piero, joka oli tuomarina, ja Neri, joka oli pannut illalliset vetoon, ja kaikki muut tätä ajattelivat ja kuulivat Scalzan hupaisen todistelun, niin he alkoivat kaikki nauraa ja vakuuttivat, että Scalza oli oikeassa ja että hän oli voittanut illalliset, sillä tosiaan Baroncit olivat kaikkein hienoin ja vanhin ylimyssuku, ei ainoastaan mitä oli Firenzessä, vaan koko maailmassa ja Maremman soillakin!

KYMMENES KERTOMUS.

Veli Cipolla lupaa näyttää eräille maalaisille enkeli Gabrielin sulan, mutta kun hän tapaa sen paikalla hiiliä, niin hän sanoo, että ne ovat niitä hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius paistettiin.

Certaldo, kuten ehkä mahdollisesti olette kuulleet, on linnakylä Elsa-laaksossa, kaupunkimme alueella, jossa, vaikka se onkin pieni, asui ennen ylhäisiä ja varakkaita ihmisiä. Sinne, koska se oli hyvää laidunmaata, piti pitkät ajat tapanaan tulla eräs pyhän Antoniuksen veli nimeltä Cipolla, keräämään almuja, joita hassut munkeille antavat. Häntä nähtiin siellä aina mielellään, eikä suinkaan vähemmän nimensä kuin muun hurskautensa tähden, sillä Cipolla merkitsee sipulia, ja se seutu kasvattaa koko Toscanan kuuluisimmat sipulit.

Tämä veli Cipolla oli vartaloltaan pieni, hänellä oli punainen tukka ja iloinen naama, ja muuten hän oli suurin vekkuli koko maailmassa. Ja sitäpaitsi oli hän, vaikkei hänellä ollut mitään tietoja, niin oivallinen ja nopsa sanoiltaan, että se, joka ei häntä tuntenut, olisi pitänyt häntä vallan suurena puhujana, jopa sanonut, että hän on Tullius Cicero tai itse Quintilianus. Ja hän oli melkein kaikkien seutulaisten kummi tai ystävä taikka suosija.

Kerran tapansa mukaan meni hän jälleen sinne elokuussa ja astui sunnuntai-aamuna, kun kaikki ympäristön kylien hurskaat miehet ja naiset olivat saapuneet kirkkoon messuun ja kun hetki näytti hänestä soveliaalta, esiin ja puhui:

Herrat ja rouvat, kuten tiedätte, teillä on ollut tapana lähettää joka vuosi jalosukuisen paroonin Pyhän Antoniuksen köyhille ohrianne ja vehniänne, kuka enemmän, kuka vähemmän, aina varojensa ja hurskautensa mukaan, jotta pyhä Antonius pyhimys sitten kaitsisi teidän sonnejanne ja aasejanne ja sikojanne ja lampaitanne. Ja sitäpaitsi on teillä ollut tapana, ja erittäinkin niillä, jotka on kirjoitettu veljeskuntaamme, suorittaa se vähäinen maksu, joka kannetaan kerta vuodessa. Ja näitä saatavia kokoamaan on nyt esimieheni, se on herra apotti, minut lähettänyt. Tulkaa senvuoksi Jumalan avulla yhdeksän jälkeen, kun kuulette kellojen soivan, tänne kirkon ulkopuolelle, niin minä pidän tavanmukaisen saarnan ja te saatte suudella ristiä. Ja päälle päätteeksi minä, koska tiedän, että te kaikki olette erittäin hurskaita jalosukuisen herran, pyhän Antoniuksen palvelijoita, näytän teille erikoisesta armosta erään ylen pyhän ja kauniin pyhäinjäännöksen, jonka minä itse toin pyhistä maista merten takaa. Ja se on yksi enkeli Gabrielin sulkia, joka jäi neitsyt Maarian kamariin silloin, kun enkeli kävi hänen luonaan ilmoitusta tuomassa Natsaretissa.

Ja tämän sanottuaan hän vaikeni ja palasi messuun.

Kun veli Cipolla näitä puhui, oli monien muiden joukossa kirkossa kaksi sangen veitikkamaista nuorukaista, toinen nimeltä Giovanni del Bragoniera ja toinen Biagio Pizzini. He nauroivat hetkisen keskenään makeasti veli Cipollan pyhäinjäännökselle, ja vaikka he olivatkin hänen hyviä ystäviään ja seuraveikkojaan, päättivät he tehdä veli Cipollalle jonkin kepposen tuolla sulalla.

He olivat saaneet kuulla, että veli Cipolla meni päivälliselle linnaan erään ystävänsä luokse, ja kun he tiesivät, että hän istui paraikaa pöydässä, menivät he kadulle ja majataloon, jossa munkki asui, ja sopivat, että Biagio rupeaa juttusille Cipollan palvelijan kanssa ja viivyttelee häntä, ja Giovanni etsii munkin kapineista sillaikaa sulan, olipa se millainen tahansa, ja vie sen häneltä, jotta sitten nähtäisiin, mitä hän tästä asiasta kansalle sanoo.

Veli Cipollalla oli palvelija, jota toiset sanoivat Guccio eli Hinttu Rasvamahaksi, toiset Hinttu Töhräkintuksi ja muutamat Sika-Guccioksi. Ja hän oli niin kelvoton mies, ettei voi olla totta, että Lippo Topokaan olisi koskaan ollut hänen vertaisensa. [Lippo Topo, luultavasti jokin maalari. Hänestä kerrotaan, että hän testamentissaan teki lahjoituksia monen tuhannen taalarin arvosta, joita hänellä ei ollut. Ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä tuon hänen tahtonsa voi saada täytäntöön, vastasi hän: "Siitä on kysymys" (Rui sto il punto). Suomentaja.] Hänen kustannuksellaan oli veli Cipollalla usein tapana laskea toveriensa seurassa leikkiä ja sanoa: Minun palvelijallani on yhdeksän sellaista ominaisuutta, että jos yksikin niistä olisi ollut Salomolla tai Aristoteleella tahi Senecalla, niin se yksinään olisi kyennyt turmelemaan heidän kaiken kuntonsa, kaiken viisautensa ja nuhteettomuutensa. Ajatelkaa siis, millainen mies hän onkaan, kun hänellä ei ole rahtuakaan kuntoa, ei älyä eikä hurskautta, mutta noita muita ominaisuuksia yhdeksän.

Ja jos häneltä joskus kysyttiin, mitkä nuo yhdeksän ominaisuutta olivat, niin hän vastasi, runoksi asian sovitellen: Sanon sen teille: hän on valhettelija ja likarahjus, uhmapäinen ja tuhmapäinen, kielikello, niskuri ja laiminlyöjä, naisten häntyri ja suursyöjä. Ja on hänessä sitäpaitsi joku muukin vikaläiskä, josta on siistintä olla puhumatta. Ja mikä hänen menoistaan on naurettavinta, on se, että hän koettaa joka paikassa ottaa itselleen vaimon ja vuokrailee taloa; ja koska hänellä on tuuhea ja musta ja rasvainen parta, niin luulee hän olevansa niin kaunis ja suloinen, että kuvittelee kaikkien naisten, jotka hänet vaan näkevät, rakastuvan häneen. Ja jos sallittaisiin, juoksisi hän naisten perästä niin, ettei huomaisi, vaikka housunsa putoaisivat. Mutta totta on, että hän on minulle suureksi avuksikin, sillä koskaan ei kukaan voi niin salaisesti puhua kanssani, ettei hänkin yrittäisi kuulla siitä osaansa, ja jos silloin sattuu, että minulta kysytään jotain, pelkää hän, etten minä muka osaa vastata, niin että vastaa heti puolestani ei tai jaa, aina sikäli, mikäli soveliaaksi näkee.

Tämän palvelijansa oli veli Cipolla nyt jättänyt majataloon ja käskenyt häntä vartioimaan hyvin, ettei kukaan saisi koskea hänen kapineihinsa, ja varsinkaan hänen haarapussiinsa, sillä siinä olivat pyhät esineet.

Mutta Hinttu Töhräkinttu oli halukkaampi oleksimaan keittiössä kuin satakieli vihreällä oksalla, ja varsinkin, jos huomasi siellä jonkun piian. Ja nyt hän oli nähnyt majatalossa erään semmoisen, paksun ja lihavan ja pienikokoisen ja ruman, jolla oli rinnat kuin kaksi lantakoria ja naama kuin jollakin Baronceista: hikinen, rasvainen ja nokinen. Siksi hän nyt riensi tämän luokse alas, ikäänkuin haukka iskee raadon kimppuun, ja jätti veli Cipollan kamarin ja kaikki hänen kapineensa oman onnensa nojaan.

Ja vaikka oli elokuu, asettui hän istumaan aivan tulen ääreen ja rupesi pakinoimaan piikaisen kanssa, jonka nimi oli Nuta, ja sanoi hänelle, että hänpä se vasta on aatelismies ja hänellä on florineja senkin seitsemänkymmentä tuhatta, paitsi niitä, jotka hän on velkaa muille, ja niitä on enemmän kuin vähemmän, ja että hän taitaa ja tietää niin monenmoista, että herrat varjelkoon!

Ja muistamatta kaapunsa huonoutta, jossa oli niin runsaasti rasvaa, että siitä olisi voinut vääntää keitonhöystettä vaikka Altopascion muurikattilan täyteen, ja repaleista ja paikattua takkiaan, jonka kauluksen ympärys ja kainalot olivat liasta jäykät ja jossa oli enemmän läikkiä ja värejä kuin koskaan tatarilaisissa tai indialaisissa kankaissa, ja rikkinäisiä kenkiään ja riekaleisia sukkiaan, hän puhui Nutalle ikäänkuin olisi ollut Kastilian kuningas, ja sanoi, että hän antaa hänelle uudet vaatteet ja koristuksia ja pelastaa hänet täältä huonoista oloista, toisia palvelemasta ja varattomuudesta, niin että hän voi toivoa parempia päiviä; ja paljon muuta sellaista. Mutta vaikka hän esitti näitä sangen hartaasti, menivät hänen sanansa kuitenkin kuin tuuleen, niinkuin useimmat hänen yrityksistään muulloinkin tyhjiin raukenivat.

Nuo kaksi nuorukaista näkivät siis Sika-Hintun Nutan kimpussa, ja siitä olivat he mielissään, sillä siten heiltä oli vähennyt puolet vaivaa. Ja he menivät kenenkään vastustamatta veli Cipollan huoneesen, jonka ovi oli auki, ja ensimäinen esine, joka joutui etsittäessä heidän saaliikseen, oli juuri se matkapussi, jossa sulkaa säilytettiin. Sen he avasivat ja löysivät suuren silkkikangaskäärön ja siihen kiedotun pienen rasian, ja kun he avasivat tämänkin, oli siinä papukaijan pyrstöstä otettu sulka. Ja he arvasivat, että tämä se nyt oli se, jonka veli Cipolla oli luvannut näyttää certaldolaisille.

Ja sellaista olikin siihen aikaan helppo ihmisille uskotella, sillä silloin eivät vielä kaikenlaiset Egyptin hepennykset olleet tunkeutuneet Toscanaan muuta kuin pienessä määrin, eikä niinkuin nyt, jolloin ne ovat tulleet koko Italian turmelukseksi. Ja jos ne yleensäkin olivat harvinaisia, niin tuon seudun asukkaat niistä tiesivät tuskin mitään, sillä siellä vallitsi vielä entisaikain yksinkertainen kunniallisuus, joten he eivät liene juuri kuulleet papukaijoista puhuttavankaan, saati sitten olivat niitä nähneet.

Nuorukaiset olivat siis tyytyväisiä, kun olivat sulan löytäneet, ottivat sen, ja ettei rasia jäisi tyhjäksi, täyttivät sen hiilillä, joita löysivät kamarin nurkasta. Sitten he sulkivat rasian ja asettivat kaikki paikoilleen niinkuin olivat esineet tavanneetkin, ja menivät iloissaan ulos kenenkään näkemättä, ja odottivat, mitä Cipolla sanoo, kun löytääkin sulan paikalla hiiliä.

Kun nuo yksinkertaiset miehet ja naiset, jotka olivat kirkossa, kuulivat, että he saavat kello yhdeksän jälkeen, jolloin messu on luettu, nähdä enkeli Gabrielin sulan, menivät he kotiinsa ja kertoivat asian naapuri naapurille ja emäntä emännälle; ja kun sitten kukin heistä oli syönyt päivällisensä, juoksi linnakylään niin paljon miehiä ja naisia, että tuskin kaikki sinne mahtuivat, ja odottivat hartaasti saada nähdä tuota sulkaa.

Veli Cipolla söi hyvin ja nukkui jonkun aikaa ja nousi sitten kohta yhdeksältä ylös. Ja kun hän kuuli, että sangen paljon maalaisia oli tullut näkemään sulkaa, lähetti hän sanan Hinttu Töhräkintulle, että tämän oli tultava hänen luokseen ja tuotava ne kellot ja se haarapussi. Palvelija erosi sangen väkinäisesti keittiöstä ja Nutasta ja läksi viemään pyydettyjä tavaroita linnaan, jonne hän saapui huohottaen, sillä vedenjuonti kai oli hänen ruumistaan suuresti paisuttanut, ja meni sitten veli Cipollan käskystä kirkon ovelle ja alkoi kovasti soittaa kelloja.

Kun kaikki kansa oli sinne kokoontunut, niin alkoi Cipolla, joka ei huomannut, että mihinkään hänen tavaroihinsa oli koskettu, saarnansa ja puhui sangen laajalti sellaista, joka hänen asiaansa soveltui. Ja kun sitten tuli hetki, jolloin enkeli Gabrielin sulka oli näytettävä, lausui hän sangen juhlallisesti synnintunnustuksen ja antoi sytyttää kaksi vahakynttilää, otti kalotin päästään ja aukoen verkalleen silkkikääröä veti esiin rasian. Sitten hän lausui ensin joitakuita sanoja enkeli Gabrielin ja hänen pyhän jäännöksensä kiitokseksi ja ylistykseksi ja avasi rasian.

Kun hän näki, että se oli täynnä hiiliä, ei hän tosin luullut, että Guccio Rasvamaha olisi sen tehnyt, sillä hän tiesi, ettei tämä niin paljoon pystynyt, eikä sadatellut häntä, vaikka hän oli vartioinut esineitä niin huonosti, että muut saivat semmoisen tehdä. Vaan hän sadatteli hiljaa itseään, että oli uskonut tavaroittensa vartioimisen hänelle, vaikka tunsi hänet, kuten sanottu, uhmapäiseksi ja tuhmapäiseksi, niskuriksi ja laiminlyöjäksi. Mutta kuitenkin kohotti hän karvaansa muuttamatta katseensa ja kätensä taivasta kohti ja sanoi niin, että kaikki sen kuulivat: Oo Jumala, ylistetty olkoon alati sinun kaikkivaltasi.

Sitten hän sulki rasian ja kääntyen kansan puoleen alkoi: Herrat ja rouvat, tietäkää nyt, että kun minä olin vielä hyvin nuori, niin lähetti esimieheni minut niille main, josta aurinko nousee, ja antoi minulle erikoisen käskyn etsiä niin kauan, kunnes löytäisin Porsaslinus-etuoikeudet, jotka, vaikkei niistä tarvitse maksaa leimaveroa, ovat vielä paljoa hyödyllisemmät muille kuin meille. Sentähden minä läksin matkaan ja aloitettuani Veneziasta ja taivallettuani Borgode Grecin kautta ynnä sieltä ratsain kuningaskuntiin Abrakadabra ja Babel saavuin Parionelle [paikkoja muinaisessa Firenzessä], josta jälleen, kurkku yhä kuivanlaisena, Sardiniaan. Mutta miksi luettelen maita, jotka olen tutkinut ja mutkinut? Minä saavuin, mentyäni Pyhän Yrjänän [kirkko Firenzessä] siipien kautta, Huijaukseen ja Puijaukseen, jotka ovat sangen asuttuja ja paljoväkisiä maita; ja sieltä jouduin Valhetten valtaan, missä tapasin monta meidän veljeskuntamme munkkia ja muita kirkonmiehiä; he karttoivat siellä kaikkea pinnistystä ja ponnistusta rakkaudesta Herraan ja välittivät vähät muiden huolista, ellei niistä ollut heille itselleen etua, eivätkä maksaneet laskujaan muulla kuin leimaamattomalla rahalla, joka Tuollapuolen on kurssissa. Ja sitten minä tulin Abruzzin maahan, jossa miehet ja naiset kulkevat vuorilla puukengässä ja pukevat sikoja niiden omilla suolilla. [S.o. valmistavat sian suolista makkaroita.] Ja vähän loitompana näin ihmisiä, jotka kantoivat leipää kepissä ja viiniä säkissä. Ja sieltä saavuin Toukkain vuorille, jossa kaikki vedet juoksevat alaspäin, ja lyhyessä ajassa pääsin Palsternakka-Indiaan saakka, jossa, vannon sen puvun kautta, jota päälläni kannan, kehrääjät lensivät; uskomaton seikka sille, joka ei ole sitä nähnyt. Mutta siitä voitte kysyä totuuden Maso del Saggiolta [Firenzeläinen hulivili, tuttu musita B:n tarinoista], jonka tapasin siellä suurena kauppiaana ja joka särki pähkinöitä ja möi kuoret kyynärittäin. Mutta kun en löytänyt sieltä sitä, mitä etsin, ja koska sieltä kuljetaan eteenpäin vettä pitkin, niin käännyin ympäri ja saavuin noihin pyhiin maihin, jossa jäähdytetty leipä kesä-aikaan maksaa neljä denaaria, mutta lämmintä saa ilmaiseksi. [Palestinaan muka, jossa on kesällä kova helle. Suom.] Ja siellä minä tapasin kunnioitettavan isän ja mestarin Nolaus Noinmokoman, Jerusalemin arvoisan patriarkan, joka tahtoi, kunnioituksesta jalosukuisen herran, pyhän Antoniuksen pukua kohtaan, jota olen aina kantanut, että minun oli nähtävä kaikki pyhät jäännökset, jotka hänellä oli hallussaan. Ja niitä oli niin paljon, että jos aikoisin ne kaikki teille luetella, en pääsisi päähän muutamiin peninkulmiin. Mutta en kuitenkaan tahdo tuottaa teille sellaista surua, vaan mainitsen joitakuita niistä. Ensinnäkin hän näytti minulle Pyhän Hengen sormen, joka oli niin tuore ja terve kuin olla voi; ja Serafinin otsatupsun, joka ilmestyi pyhälle Fransiscukselle, ja Kerubinin kynnen; ja yhden tilapäisesti lihaksi tulleen Sanan kylkiluista; ja joitakuita pyhän ja ainoan autuaaksitekevän uskon vaatteita; ja muutamia säteitä tähdestä, joka ilmestyi Tietäjille Itäiseltä maalta; ja pullon pyhän Mikaelin hikeä, jota hän hikoili soteissaan perkeleen kanssa; kuoleman kidan, josta Latsarus pelastui, ja monia muita. Ja kun minä olin kohtelias ja käänsin hänelle hyvän kappaleen Monte Morelloa [vuori lähellä Firenzeä] ja eräitä kapittelejä Capreziosta, joita hän oli kauan etsiskellyt, niin teki hän minut osalliseksi pyhistä jätteistään, lahjoittaen minulle yhden Pyhän Ristin [Santa Croce, kirkko Firenzessä] haaran ja pullossa pikkusen Salomonin temppelin kellonsoittoa, ja enkeli Gabrielin siipisulan, josta olen teille jo kertonut, ja Pyhän Gherardo Villamagnan toisen puukengän, jonka minä, lyhyt aika sitten, lahjoitin Firenzessä Gherardo de Bonsille, joka sitä pitää erittäin suuressa kunniassa. Ja sitäpaitsi hän antoi minulle hiiliä, joiden päällä kaikkein pyhin Laurentius martyyri paistettiin, ja kaikki nämä minä kuljetin hartaasti sieltä kotimaahan ja ne ovat minulla kaikki tallella. Esimieheni ei tosin ole kertaakaan sallinut, että minä niitä näyttäisin, ennenkuin hän saisi todistukset, ovatko ne oikeita vai eivät. Mutta koska siitä nyt eräiden ihmetöitten avulla, joita ne ovat itse tehneet, ja Jerusalemin patriarkalta tulleista kirjeistä on päästy varmuuteen, niin antoi hän minulle luvan näyttää niitä teille. Mutta minä, peljäten uskoa niitä kenenkään haltuun, kuljetan niitä aina mukanani. Niinpä säilytän minä Gabriel enkelin sulkaa rasiassa, jottei se tärveltyisi, ja toisessa hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius paistettiin; mutta nämä rasiat ovat niin toistensa näköisiä, että olen monta kertaa erehdyksessä ottanut toisen, kun piti ottaa toinen. Ja niin on minulle käynyt tälläkin kertaa, sillä kun luulin tuoneeni tänne rasian, jossa sulka oli, niin toinkin rasian, jossa on hiiliä. Mutta oikeastaan minä en pidäkään tätä minään erehdyksenä, vaan minusta näyttää varmalta, että se on ollut Jumalan tahto ja että Hän itse on pannut tämän hiilirasian minun käteeni, sillä nyt muistankin, että meillä on kahden päivän päästä Pyhän Laurentiuksen juhla. Jumala nähtävästi tahtoi, että minun on, näyttämällä teille hiiliä, joilla pyhimys paistettiin, sytytettävä teidän sieluunne sitä kunnioitusta, mikä teillä tulee häntä kohtaan olla, ja siksi ei hän sallinut minun ottaakaan sulkaa, kuten aioin, vaan nämä siunatut hiilet, jotka tuon pyhän ruumiin mehut ovat sammuttaneet. Ja sentähden, tulkaa, lapset, Herran siunatut, ottakaa lakki päästänne ja lähestykää hurskain mielin näitä katselemaan! Mutta ensin ilmoitan vielä, että jokainen, johon näillä hiilillä koskien tehdään ristimerkki, saa olla varma, ettei häntä polta tuli koko tänä vuonna hänen sitä tuntematta.

Ja tämän sanottuaan hän viritti kiitosvirren Pyhälle Laurentiukselle ja näytteli hiiliä. Typerä lauma katseli niitä jonkun aikaa hartaasti ja ihmetellen, mutta sitten hyökkäsivät kaikki tavattomana tungoksena veli Cipollan luo ja tarjosivat parempia lahjoja kuin heillä oli ennen ollut tapana, ja jokainen pyysi, että isä koskettaisi häntä hiilillä. Niin ollen otti veli Cipolla noita hiiliä käteensä ja alkoi vedellä heidän valkeihin paitoihinsa ja naisten röijyihin ja huntuihin niin suuria ristejä kuin niihin suinkin mahtui, vakuuttaen, että mikäli ne näitä ristejä tehtäessä vähenevät, sikäli niitä sitten perästäpäin kasvaa rasiaan, kuten hän monta kertaa oli kokenut.

Sillä tavalla risti hän, ja suureksi hyödykseen, kaikki certaldolaiset ja saattoi nopsalla älykkyydellään ne pitkälle nenin, jotka olivat aikoneet nolata hänet viemällä häneltä sulan. Nämä olivat läsnä hänen saarnatessaan, ja kun he kuulivat, minkä hauskan neuvon hän keksi ja miten keveästi ja laajasti ja millä sanoilla hän sen esitti, nauroivat he niin, että luulivat leukainsa ratkeavan. Ja kun rahvas oli poistunut, menivät he veli Cipollan luo ja kertoivat hänelle maailman suurimmalla riemulla, mitä olivat tehneet, ja antoivat hänelle sulan takaisin.

Ja se oli hänelle seuraavana vuonna yhtä tuottava kuin hiilet olivat sinä päivänä olleet.

SEITSEMÄS PÄIVÄ

NELJÄS KERTOMUS.

Tofano jättää eräänä yönä vaimonsa ulos, ja kun tämä ei pääse pyynnöillä sisään, niin hän on hukuttautuvinaan kaivoon heittäen siihen ison kiven. Tofano menee ulos ja juoksee paikalle, mutta silloin vaimo tulee sisään, sulkee hänet lukitun oven taakse ja haukkuu ja häpäisee häntä.

Arezzossa oli kerran rikas mies, jota kutsuttiin nimeltä Tofano. Tämä oli saanut vaimoksi erään sangen kauniin naisen nimeltä Ghita, josta hän tuli yhtäkkiä, tietämättä miksi, mustasukkaiseksi. Kun Ghita sen huomasi, niin hän pahastui siitä, ja kun hän oli kysynyt monta kertaa mieheltään, mikä oli hänen mustasukkaisuutensa syy, eikä Tofano osannut vetää esiin mitään muita kuin tuollaisia ylimalkaisia ja huonoja, niin pälkähti vaimon päähän antaa hänen läkähtyä siihen pahaan, jota hän suotta pelkäsi.

Ja kun hän huomasi, että muuan nuorukainen, joka oli hänen arvostelunsa mukaan sangen nuhteeton, haaveksi hänestä, niin ryhtyi hän hänen kanssaan salaisesti välejä pitämään. Ja kun sitten hänen ja nuorukaisen välillä asiat olivat niin pitkällä, ettei puuttunut muuta kuin ryhtyä toteuttamaan teoissa sanoja, niin päätti Ghita keksiä keinon tähänkin.

Hän tiesi, että hänen miehellään oli muiden pahojen tapain joukossa sekin, että hän rakasti juomista, ja nyt alkoi Ghita ei ainoastaan tuota hänen tapaansa hyväksyä, vaan sangen usein miestään siihen kavalasti yllytelläkin. Ja niin pitkälle vaimo ajoi asiansa, että sai melkein joka kerta, kun hänen aikeensa sitä vaativat, miehensä johdetuksi juomisesta juopumukseen. Ja kun hän näki, että Tofano oli hyvin päissään, niin hän pani hänet nukkumaan ja lähti sitten kohtaamaan rakastajaansa, ja jatkoi sittemmin huolettomasti monta kertaa näitä kohtauksiaan hänen kanssaan. Ja niin suuresti hän alkoi luottaa Tofanon juopumukseen, että hän uskalsi ei ainoastaan kuljettaa rakastajan kotiinsa, vaan lähti joskus viettämään suuren osan yöstä hänen taloonsakin, joka ei ollut sieltä kaukana.

Mutta kun rakastunut nainen tähän tapaan jatkoi niin sattui poloinen mies kerran huomaamaan, ettei Ghita, vaikka yllytteli häntä juomaan, juonutkaan itse mitään. Siitä heräsi Tofanon epäluulo, että ehkäpä oli asianlaita niinkuin se olikin, nimittäin, että vaimo juottaa hänet humalaan voidakseen sitten toteuttaa halujaan, sillaikaa kun hän nukkuu. Ja koska hän tahtoi koettaa, oliko asia siten, niin tekeytyi hän eräänä iltana, vaikkei ollut sinä päivänä juonut, niin humalaiseksi sekä puheissaan että käytöksessään kuin olla saattaa. Vaimo uskoi tämän ja arveli, ettei miehen tarvitse enempää juoda, ja pani hänet hyvin kiireesti nukkumaan. Ja sen tehtyään hän, niinkuin hänen tapansa oli ollut joskus tehdä, lähti ulos ja meni rakastajansa taloon ja viipyi siellä aina keskiyöhön saakka.

Kun Tofano kuuli, ettei vaimo enää ollut kotona, niin hän nousi ylös, meni ovelle ja lukitsi sen sisältä. Ja sitten hän asettui ikkunaan, nähdäkseen vaimonsa palaavan ja osoittaakseen hänelle, että hän oli huomannut hänen tapansa. Ja niin kauan hän siinä oli, kunnes vaimo palasi.

Kun Ghita tuli kotiin ja näki olevansa suljettu ulos, niin joutui hän suureen tuskaan ja koetteli, eikö hän saisi ovea auki väkivallalla.

Tofano salli tätä jonkun aikaa ja sanoi sitten: Vaimo, sinä ponnistat voimiasi turhaan, sillä tänne sisälle et voi päästä. Mene, palaja sinne, missä olet tähän saakka ollut, ja ole varma, ettet tule tänne enää milloinkaan, ennenkuin olen antanut sinulle tästä asiasta sukulaistesi ja naapurien läsnäollessa sen kunnian, minkä sinä ansaitset!

Vaimo alkoi silloin Jumalan armon tähden rukoilla, että Tofano suvaitsisi avata hänelle, sillä hän ei ollut muka tullut sieltä, josta mies luuli, vaan öitsimästä erään naapurin naisen luota, koska yöt olivat pitkät eikä hän voinut nukkua eikä valvoa yksinään kotona.

Mutta rukouksista ei ollut mitään hyötyä, sillä tuo elukka miehekseen oli päättänyt, että kaikkien arezzolaisten oli saatava tietää heidän häpeänsä, jota ei kukaan vielä tiennyt.

Kun vaimo näki, ettei rukoileminen auttanut häntä, niin turvautui hän uhkauksiin ja sanoi: Jos et sinä avaa minulle, niin teen sinut onnettomimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on.

Tofano vastasi hänelle: Ja mitä sinä voit minulle tehdä?

Ghita, jonka järjen Amor oli jo neuvoillaan teroittanut, vastasi: Ennenkuin kärsin häpeää, jonka sinä vääryydellä tahdot minulle tehdä, heittäydyn tähän kaivoon, joka on tässä lähellä. Ja kun minut sitten löydetään siitä kuolleena, niin ei ole ainoatakaan, joka uskoisi muuta kuin että sinä olet juovuksissa heittänyt minut sinne. Ja silloin sinun joko täytyy paeta ja kadottaa kaikki, mitä sinulla on, ja elää maanpaossa, tai sinulta leikataan murhaajana pää poikki, niinkuin todellakin olet.

Nämä sanat eivät kääntäneet Tofanoa mitenkään hänen typerästä aikeestaan. Sentähden vaimo sanoi: Kas niin, nyt en voi enää kärsiä tätä sinun kiusantekoasi! Jumala antakoon sinulle anteeksi. Korjaa pois edes värttinäni, jonka jätän tänne.

Ja tämän sanottuaan meni Ghita yössä, joka oli niin pimeä, että tuskin olisi voinut nähdä kadulla toinen toistaan, kaivoa kohti, otti mahdottoman suuren kiven, joka oli kaivon vieressä, ja pudotti sen kaivoon huutaen: Jumala antakoon minulle anteeksi.