Part 15

Kun Gostanza, joka jo Martuccion lähtiessä oli surrut sanomattomasti, nyt kuuli hänen kaikkine tovereineen kuolleen, niin hän itki kauan ja päätti viimein, että nyt hän ei enää tahdo elää. Ja koska hänen sydämensä ei sietänyt, että hän olisi itse väkivaltaisesti päättänyt päivänsä, niin hän mietti jotakin uutta tapaa, joka riistäisi häneltä pakosta hengen. Ja eräänä yönä hän astui salaa ulos isänsä talosta ja saavuttuaan satamaan löysi siellä sattumalta, jonkun matkan päässä muista laivoista, pienen kalastaja-venheen, jossa oli vielä masto, purjeet ja airot paikoillaan, sillä sen omistajat olivat vasta äsken lähteneet siitä maihin. Gostanza astui nopeasti venheesen ja soudettuaan vähän matkaa merelle päin (sillä hän ymmärsi hiukan merimiehenkin ammattia niinkuin yleensä kaikki sen saaren naiset) nosti purjeen ja heitti pois airot ja peräsimen ja antautui aivan tuulen ajeltavaksi, ajatellen, että tuuli joko kaataa lastittoman ja ohjattoman aluksen taikka heittää sen sirpaleiksi johonkin kariin, jolloin hän ei voisi, vaikka tahtoisikin, pelastua kuolemasta, vaan hukkuisi pakostakin. Ja peittäen päänsä vaippaan hän asettui itkien venheen pohjalle.

Mutta aivan toisinpa kävikin kuin hän luuli. Sillä tuuli, joka leyhyi, oli pohjoinen ja sangen lievä, meri melkein laineeton ja venhe suoraan kulkeva, ja niinpä neito sitä yötä seuraavana päivänä, jolloin oli astunut venheesen, joutui iltasella vesperin aikaan noin sadan miglion päähän Tunisista, rannikolle lähelle Susan kaupunkia.

Gostanza ei tiennyt, oliko hän maalla vai merellä, sillä hän ei ollut koko matkalla kohottanut päätään venheen pohjasta eikä aikonutkaan kohottaa. Mutta sattumalta oli, kun venhe karahti rantaan, siellä köyhä kalamuija, joka nosteli miesten verkkoja auringon paisteesta, ja kun hän huomasi venheen, ihmetteli hän, minkätähden sen oli annettu ajautua rantaan täysissä purjeissa. Ja arvellen, että ehkä kalastajat ovat siihen nukahtaneet, hän meni venhettä katsomaan, mutta ei nähnyt siinä muita kuin nuoren tytön, joka oli sikeään uneen vaipunut. Muija huusi hänelle silloin monta kertaa, ja kun sai hänet viimein hereille ja tunsi hänet vaatteiden kuosista kristityksi, kysyi häneltä italiankielellä, kuinka hän oli joutunut tänne näin yksinään venheellä.

Neito, kuullessaan puhuttavan äidinkieltään, peljästyi, että kunpa ei vaan toinen tuuli liene ajanut häntä takaisin Liparille. Ja hän nousi kiireesti ylös ja katsoi ympärilleen, mutta kun ei tuntenut seutua ja kun näki kuitenkin maalla olevansa, niin hän kysyi kunnon vaimolta, missä hän oli.

Siihen kunnon vanhus vastasi: Tyttöseni, sinä olet lähellä Susaa Barberiassa.

Kun tyttö tämän kuuli, niin hän tuskaili, ettei Jumala ollut antanut hänen kuolla, ja peljäten häväistystä ja tietämättä, mitä nyt tehdä, hän asettui maahan venheen viereen ja alkoi itkeä.

Kun kunnon vanhus tämän näki, heräsi hänessä sääli ja hän pyyteli neitoa, kunnes sai viedä hänet majaansa, ja houkutteli siellä häntä niin kauan, että Gostanza kertoi, miten hän oli tänne joutunut.

Kertomuksesta huomasi kunnon nainen, ettei vieras ollut syönyt pitkään aikaan, ja nyt hän toi hieman kovaa leipäänsä, jonkun kalan sekä vettä ja pyyteli Gostanzaa, kunnes tämä viimein maistoi vähän ruokaa. Sen jälkeen kysyi Gostanza vanhukselta, kuka hän oli, koska hän puhui niin hyvin italiaa, johon vanhus vastasi olevansa Trapanista kotoisin ja nimeltänsä Carapresa sekä palvelevansa täällä eräitä kristityitä kalastajia.

Kuullessaan nimen Carapresa, joka merkitsee hyvää löytöä, tuntui se neidosta keskellä suurinta suruakin ikäänkuin hyvältä enteeltä, vaikkei hän tiennytkään, mitä syytä hänellä siihen oli; ja hän alkoi toivoa jotain, voimatta tietää, mitä toivoi, ja kuoleman-halu rupesi vähenemään. Ja ilmaisematta, kuka hän oli ja mistä, hän rukoili sydämensä pohjasta, että kunnon nainen armahtaisi Jumalan nimessä häntä, nuorta onnetonta, ja antaisi hänelle jonkun hyvän neuvon, että hän pelastuisi väkivallasta ja häpeästä.

Carapresa, kunnon naisen tavoin, jätti tämän kuultuaan hänet majaansa, ja koottuaan nopeasti verkot hän palasi takaisin ja kietoi Gostanzan huolellisesti omaan vaippaansa ja lähti hänen kanssaan Susaan. Ja sinne saavuttaessa hän sanoi: Gostanza, minä vien sinut erään oivallisen saraseenilaisvaimon luokse, jota minä usein auttelen minkä missäkin tehtävissä. Hän on iäkäs, armelias nainen, ja minä puhun hänelle puolestasi parhaani mukaan, ja on varma, että hän ottaa sinut mielellään luokseen ja kohtelee sinua kuin omaa tytärtään. Ja sinä taas, koettele hänen luonaan palvella häntä kaikin tavoin, niin että saavutat hänen suosionsa, kunnes Jumala kovan onnesi kääntää. Ja vanhus teki niinkuin sanoi.

Kun saraseenilaisnainen, joka oli jo vanha, kuuli Carapresan kertomuksen, katseli hän ensin Gostanzaa kasvoihin ja rupesi sitten itkemään ja syleili neitoa ja suuteli häntä otsalle. Ja sitten otti hän Gostanzaa kädestä ja vei hänet kotiinsa, jossa hän asui eräiden toisten naisten kanssa, ilman miestä, tehden kaikenlaisia käsitöitä, esineitä silkistä, palmunlehdistä ja nahkasta.

Näiltä naisilta tyttö oppi muutamassa päivässä tekemään joitakin töitä, ja alkoi työskennellä yhdessä heidän kanssaan. Ja saraseenilaisvaimo ja ne toiset naiset ihastuivat ja rakastuivat häneen niin, että oli ihme, ja lyhyessä ajassa hän oppi heidän kielensäkin, kun he häntä neuvoivat.

Kun nyt neitonen oleskeli näin Susassa, ja kotona jo itkettiin häntä ikipäiviksi kadonneena ja kuolleena, niin tapahtui, että Tunisin silloista kuningasta vastaan, jonka nimi oli Mariabdela, marssi valtavan määrän väkeä koottuaan eräs korkeasukuinen ja mahtava nuorukainen, joka asui Granadassa, sanoen, että Tunisin kuningaskunta on hänen, ja aikoen karkoittaa Tunisin kuninkaan pois hänen valtakunnastaan.

Tämä tieto tuli vankilaan Martuccio Gomiton korviin, joka osasi sangen hyvin saraseenien kieltä, ja kun hän sai kuulla, että Tunisin kuningas varustautui kiivaasti puolustukseen, niin sanoi hän eräälle niistä, jotka häntä ja hänen toverejaan vartioivat: Jos minä pääsisin kuninkaan puheille, niin uskon varmaan, että voisin antaa hänelle neuvon, jonka avulla hän suoriutuisi sodasta voittajana.

Vartia ilmoitti nämä sanat esimiehelleen, joka taas kohta vei ne kuninkaalle. Kuningas käski sentähden tuomaan Martuccion luokseen, ja kun hän kysyi vangilta, mikä hänen neuvonsa on, niin Martuccio vastasi: Armollinen herra, mikäli olen ennen, kun liikuin täällä teikäläisten seuduilla, tarkannut tapaa, jota te noudatatte taisteluissanne, niin luulen huomanneeni, että te täällä ratkaisette ottelut enemmän jousimiesten voimalla kuin muiden. Jos nyt siis keksittäisiin keino, millä saataisiin vihollistenne jousimieheltä nuolet loppumaan kesken ja teillä taas olisi niitä yltäkyllin, niin arvelen, että teidän sotajoukkonne voittaisi.

Kuningas vastasi hänelle: Aivan niin, jos sen tuuman voisi toteuttaa, niin uskoisin voittavani.

Martuccio sanoi: Herrani, jos tahdotte, niin sen voi helposti toteuttaa, ja kuulkaa millä tavalla. Teidän tulee teettää jousimiestenne kaariin paljon ohuemmat jänteet kuin ne ovat, joita tavallisesti käytetään, ja sitten valmistuttaa nuolia, joiden uurteisiin eivät sovellu mitkään muut kuin tällaiset hienot jänteet. Ja tämä on tehtävä niin salaisesti, ettei vihollisenne saa siitä vihiäkään, muuten se keksisi puolestaan jonkun varokeinon. Ja syy, jonka vuoksi minä tätä ehdotan, on tällainen. Kun teidän vihollistenne jousimiehet ovat ampuneet loppuun nuolensa ja samoin teidän väkenne, niin täytyy, sen tiedätte, teidän vihollistenne alkaa koota taistelussa niitä nuolia, joita teidän miehenne ovat ampuneet, ja teidän miestenne heidän nuoliaan. Mutta viholliset eivät voikaan käyttää teidän ampumianne nuolia, kapeiden uurteiden tähden, joihin jänteet eivät mahdu. Sitävastoin te voitte ampua vihollista sen omilla nuolilla, koska hieno jänne ottaa oivallisesti vastaan nuolen, jossa on leveä uurre. Ja näin on teidän miehillänne nuolia kyllin, kun taas vastustaja kärsii niiden puutetta.

Kuningasta, joka oli viisas mies, miellytti Martuccion neuvo ja kun hän noudatti sitä tarkalleen, niin selvisi hän voittajana sodasta. Mutta Martuccio pääsi siten kuninkaan erinomaiseen suosioon ja sai palkaksi tietysti korkeita arvoja ja rikkauksia.

Tästä levisi maine kautta maan, ja myöskin Gostanzan korviin tuli, että Martuccio Gomito vielä eli, vaikka hän oli luullut häntä kauan sitten kuolleeksi. Ja silloin rakkaus, joka oli jo alkanut neidon sydämessä jäähtyä, leimahti uudestaan liekkiin ja herätti entistä kiivaampana kuolleen toivonkin. Senvuoksi ilmaisi hän hyvälle emännälleen, jonka luona oleskeli, vaiheensa kokonaan ja sanoi tahtovansa lähteä Tunisiin, tyydyttääkseen silmiään sen näkemisellä, jota haluamaan korvat olivat ne kuulemillaan uutisilla saaneet.

Kunnon nainen kiitti hänen aikomustaan suuresti ja astui, niinkuin olisi ollut hänen oma äitinsä, venheesen ja lähti neidon kanssa Tunisiin, jossa eräs hänen naissukulaisensa otti hänet ja Gostanzan kunnioittavasti vastaan. Ja kun Carapresa oli otettu mukaan, niin lähetti saraseenilaisnainen hänet kuulustelemaan kaikkia tietoja, mitä hän Martucciosta voisi saada. Ja koska Carapresa palatessaan toi sellaiset sanomat, että Martuccio oli tosiaan elossa ja ylhäisessä asemassa, niin halusi ylevä nainen olla itse se henkilö, joka ilmoittaa Martucciolle, että hänen Gostanzansa oli tullut tänne hänen luokseen. Ja eräänä päivänä hän lähti sinne, jossa Martuccio oli ja sanoi: Martuccio, minun talossani on eräs palvelijoistasi, joka tuli Liparista ja tahtoisi täällä puhella salaa sinun kanssasi; ja kun hän ei tahtonut, että uskoisin asiaa kellekään syrjäiselle, niin tulin itse tätä sinulle ilmoittamaan.

Martuccio kiitti ja lähti naisen mukana hänen taloonsa.

Kun Gostanza näki Martuccion, niin oli hän melkein kuolla ilosta, ja voimatta itseään hillitä hän juoksi kiireesti syli auki Martuccion kaulaan ja syleili häntä. Ja muistaen samalla entiset onnettomuudet ja nykyhetken ilon rupesi hän, voimatta virkkaa sanaakaan, liikutettuna itkemään.

Neidon nähdessään Martuccio seisoi hämmästyneenä hyvän aikaa paikallaan ja sanoi sitten huokaisten: Oi kallis Gostanza, elätkö vielä? Kauan on siitä, jolloin kuulin, että sinä olit kadonnut, eikä meidän puolessa ole tiedetty sinusta sitten mitään.

Ja sen sanottuaan hän itki, syleili ja suuteli hellästi rakastettuaan.

Gostanza kertoi sitten hänelle kaikki vaiheensa ja miten kunnioittavasti ylevä nainen, jonka luona hän oli asunut, oli häntä täällä kohdellut.

Puheltuaan kauan Gostanzan kanssa erosi sitten Martuccio hänestä ja lähti herransa ja kuninkaansa luo, jolle hän kertoi kaikki, omansa ja neidon asian, lisäten lopuksi, että hän, kuninkaan luvalla, aikoi ottaa Gostanzan vaimokseen meidän lakiemme mukaan.

Kuningas ihmetteli suuresti näitä asioita, ja kun hän kuuli myöskin Gostanzalta, jonka hän oli noudattanut puheilleen, että asia oli siten kuin Martuccio oli kertonut, niin hän sanoi: Sinä olet tosiaankin ansainnut hänet mieheksesi.

Sitten käski hän tuomaan kalliita ja hienoja lahjoja ja antoi niistä osan Gostanzalle ja osan Martucciolle sekä samalla luvan, että he saavat keskenään päättää, millaiseksi he kumpikin tahtovat tulevaisuutensa.

Martuccio osoitti nyt suurta kunnioitustaan ylevälle naiselle, jonka luona Gostanza oli asunut, ja kiittäen häntä kaikesta, mitä hän Gostanzan hyväksi oli tehnyt, antoi hänelle hänen jalomielisyytensä veroiset lahjat, sekä toivottaen hänelle Jumalan siunausta erosi hänestä, Gostanzan vuodattaessa viljavia kyyneleitä. Sitten astuivat he kuninkaan luvalla laivaan, ja ottaen mukaansa Carapresan, purjehtivat onnellisella tuulella Lipariin, jossa heidän paluustaan nousi niin suuri ilo, ettei kuvata taida.

Siellä nai Martuccio Gostanzan, piti suuret ja kauniit häät, ja kauan he sitten nauttivat keskenään levossa ja rauhassa rakkaudestaan.

KAHDEKSAS KERTOMUS.

Nastagio degli Onesti rakastaa erästä Traversarien sukuun kuuluvaa naista ja kuluttaa kaiken omaisuutensa saamatta vastarakkautta. Hän lähtee sukulaisten ja ystäväin pyynnöstä Chiassiin, jossa näkee erään ritarin pyydystelevän nuorta tyttöä ja tappavan hänet sekä koirien hänet syövän. Nastagio kutsuu sukulaisensa ja rakastettunsa luokseen päivällisille, jolloin neito näkee, miten tuo toinen tyttö surmataan. Ja peljäten itse joutuvansa samanlaisen kohtalon uhriksi hän ottaa Nastagion miehekseen.

Ravennassa, ikivanhassa Romagnan kaupungissa eli muinoin sangen ylhäisiä ja jaloja miehiä ja niiden joukossa eräs nuorukainen nimeltä Nastagio degli Onesti, joka oli isänsä ja erään sedän kuollessa saanut mahdottoman suuret rikkaudet. Hänen kävi niinkuin nuorten miesten tavallisesti käy: hän, jolla ei ollut vaimoa, rakastui, ritari Paolo Traversarin tyttäreen. Tämä oli paljon hienompaa sukua kuin hän itse, mutta tavoillaan ja töillään toivoi Nastagio voivansa voittaa hänen rakkautensa. Hänen tekonsa olivatkin suurenmoisia, kauniita ja kiitettäviä, mutta niistäpä ei koitunutkaan mitään hyötyä, päinvastoin ne näyttivät häntä vahingoittavan, niin tyly, kova ja karsas oli hänelle tuo rakastettu tyttö, joka lienee tullut harvinaisesta kauneudestaan ja hienosta suvustaan niin ylpeäksi ja halveksivaksi, ettei Nastagio itse eikä mikään, mistä tuo ylimys piti, ollut hänestä mieleen.

Tämä oli Nastagiosta niin raskasta sietää, että hän monta kertaa, vaikeroituaan ankarissa tuskissa, aikoi lopettaa itsensä. Mutta sitten hän taas malttoi mielensä ja päätti sydämessään, että hän joko jättää naisen tai rupeaa, jos voi, häntä vihaamaan niinkuin neitokin rakastavaa miestä vihasi. Mutta turhaan hän sellaisia päätöksiä teki, sillä kuta enemmän hänen toivonsa raukesi, sitä enemmän tuntui hänestä hänen rakkautensa lisääntyvän.

Kun nyt nuorukainen rakasti ja tuhlasi perintöään taukoamatta kuin ennenkin, näytti eräistä hänen ystävistään ja sukulaisistaan siltä, että hän tuhoaa tällä tavalla pian sekä itsensä että omaisuutensa. Ja siksi he monta kertaa pyysivät ja neuvoivat häntä lähtemään pois Ravennasta ja matkustamaan joksikin aikaa jonnekin muualle; sillä niin menetellen hän taltuttaisi rakkauttaan ja vähentäisi menojaan.

Tätä neuvoa Nastagio monta kertaa vain ivaili, mutta viimein, kun he yhä häntä kehoittivat, ei hän voinut kieltääkään, vaan sanoi, että hän sen tekee. Ja hän antoi ryhtyä suurenmoisiin matkavarustuksiin, ikäänkuin olisi aikonut matkustaa Ranskaan, Espanjaan tai jonnekin muulle kaukaiselle seudulle, nousi ratsaille ja lähti lukuisain ystäviensä saattamana Ravennasta. Ja siten hän tuli paikkaan, joka on noin kolmen miglion päässä Ravennasta ja nimeltään Chiassi. Silloin hän tuotatti telttoja ja majoja ja sanoi niille, jotka olivat häntä saattaneet, että tänne hän nyt tahtoo jäädä ja he saavat palata Ravennaan.

Sinne leiriin asettuen alkoi Nastagio sitten viettää vielä loistavampaa ja komeampaa elämää kuin ennen, kutsuen milloin ketäkin vieraikseen päivällisille tai illallisille niinkuin hänellä oli tapana.

Silloin sattui, että hän kerran toukokuun tullessa, kun ilma oli ylen kaunis, vaipui ajattelemaan julmaa ihailtuaan ja käski kaiken joukkonsa jättää hänet yksin, ja voidakseen antaa ajatustensa kulkea mielensä mukaan lähti harhailemaan minne jalka vei ja joutui sillä tavoin ajatuksissaan erääsen piiniametsään.

Päivän viides hetki oli jo melkein mennyt, ja Nastagio kulkenut hyvinkin puolen miglioa metsän sisään, muistamatta ruokaa tai muuta, kun hän yhtäkkiä oli kuulevinaan kiivasta itkua ja kovaa naisen vaikeroimista. Silloin hän, heräten suloisista ajatuksistaan, kohotti päätään nähdäkseen, mikä se oli, ja hämmästyi suuresti, kun huomasi olevansa piiniametsässä. Ja sitäpaitsi näki hän eteenpäin katsellessaan melkoisen tiheästä metsiköstä ja orjantappurapensaista juoksevan hurmaavan kauniin ja alastoman neidon sitä paikkaa kohti, jossa hän seisoi, hiukset hajallaan ja iho oksain ja okaiden repimänä, itkien ja huutaen surkeasti armoa. Ja vielä näki hän tytön kintereillä kaksi julman isoa ja vihaista verikoiraa, jotka ajoivat häntä raivoissaan takaa ja purivat häntä niin usein kuin kiinni saivat. Ja tytön jälkeen näki hän laukkovan paikalle mustan ratsun seljässä mustaverisen ritarin, kasvot hurjina vihasta, miekka kädessä ja huutaen kauhein ja herjaavin sanoin kuoleman-uhkauksia neidolle.

Tätä Nastagio samalla kertaa sekä kummastui että peljästyi, ja viimein hänet valtasi onnetonta naista kohtaan sääli, josta syntyi halu pelastaa, jos suinkin voisi, hänet moisesta kidutuksesta ja kuolemasta. Mutta kun hänellä ei ollut mukana mitään asetta, juoksi hän tempaamaan puunoksaa kepiksi ja aikoi hyökätä koiria ja ritaria vastaan.

Mutta ritari, joka huomasi tämän, huusi hänelle kaukaa: Nastagio, älä sekaannu asiaan, anna koirien ja minun kohdella tätä kelvotonta naista hänen ansionsa mukaan! Ja kun hän sen sanoi, niin koirat pysäyttivät tytön iskien hänen kupeisiinsa, ja ritari ehti paikalle ja laskeusi alas ratsunsa seljästä.

Nastagio meni hänen luokseen ja sanoi: En tiedä, kuka sinä olet, joka minut näin tunnet. Mutta sen minä sanon sinulle, että surkean raukkamaista on asestetun soturin ahdistaa alastonta naista tappaakseen ja usuttaa koirat hänen kimppuunsa, niinkuin hän olisi mikä metsänpeto. Siksi minä totisesti varjelen häntä minkä suinkin voin!

Ritari vastasi siihen: Nastagio, minä olin muinoin samasta kaupungista kuin sinäkin, ja sinä olit vielä pieni poika, kun minä, nimeltäni messer Guido degli Anastagi, olin rakastunut tähän naiseen vielä tuimemmin kuin sinä nyt voit olla tuohon neitoon Traversarien suvusta. Ja hänen ylpeytensä ja julmuutensa tähden kasvoi onnettomuuteni niin suureksi, että minä kerran tällä samalla miekalla, jonka nyt näet kädessäni, epätoivoissani tapoin itseni ja jouduin iankaikkiseen kadotukseen. Ei kulunut pitkää aikaa, kun sitten tämäkin nainen, joka iloitsi sanomattomasti kuolemastani, kuoli. Ja julmuutensa synnin tähden ja siksi, että hän oli tuskistani vain riemuinnut, kirottiin hänetkin helvetin rangaistukseen, jossa hän nyt on, sillä hän ei syntiään katunut, koska ei luullut siinä asiassa rikkoneensa, vaan siitä ylpeilikin. Ja kohta, kun hän astui alas vaivan paikkaan, tuomittiin minut ja hänet sellaiseen rangaistukseen, että hänen on paettava edestäni, ja minun, joka häntä niin suuresti rakastin, täytyy ajaa häntä takaa kuin verivihollista, eikä kuten rakastaja seuraa lemmittyään. Ja jok'ainoa kerta, kun saan hänet kiinni, tapan hänet tällä samalla miekalla, jolla surmasin itseni, viillän auki hänen kupeensa ja riistän hänen ruumiistaan tuon kovan ja kylmän sydämen, johon eivät rakkaus eikä sääli voineet päästä, sekä muut sisälmykset, niinkuin kohta näet, ja heitän ne ruuaksi näille koirilleni. Mutta kauan ei kestä, kun hän jo, niinkuin Jumalan vanhurskaus ja kaikkivalta vaatii, kavahtaa jälleen ylös, niinkuin ei olisikaan kuollut, ja alkaa uudestaan tuskallisen pakonsa, ja minä koirineni ajan taas häntä takaa. Ja joka perjantai tähän aikaan saavutan hänet ja raatelen häntä tässä niinkuin kohta näet. Äläkä luule, että me lepäämme muinakaan päivinä; silloin tavoitan hänet toisilla paikoilla, joilla hän oli minulle julma ajatuksissa tai teoissa. Näin on, niinkuin huomaat, rakastajasta tullut vihollinen, ja minun täytyy ajaa häntä tällä tavoin takaa niin monta vuotta kuin hän kuukausia kohteli minua julmasti. Anna siis minun täyttää jumalallinen tuomio äläkä koeta vastustaa sitä, jota et kuitenkaan vastustamaan pysty!

Nastagio kauhistui tätä kuullessaan niin, että joka karva hänen päässään nousi pystyyn, ja hän väistyi syrjään. Ja katsellen onnetonta nais-raukkaa hän odotti peloissaan, mitä ritari tälle tekisi.

Sanat lausuttuaan ritari syöksyikin, kuin raivostunut koira, miekka kädessä neidon kimppuun, joka polvillaan maassa ja koirien siinä lujasti pitämänä huusi häneltä armoa. Mutta ritari sysäsi koko voimallaan miekkansa keskelle hänen rintaansa, niin että kärki tunkihe selästä läpi.

Tämän sysäyksen saatuaan neito suistui heti suulleen maahan, yhä itkien ja vaikeroiden. Mutta ritari otti puukkonsa, halkaisi hänen sydänalansa ja raastoi esiin sydämen ja muut sisälmykset ja heitti ne verikoirilleen, jotka ahmivat ne heti nälkäiseen kitaansa. Kauan ei sitten kestänyt, ennenkuin tyttö kavahti taas jaloilleen, ikäänkuin ei kerrotusta olisi mitään tapahtunut, ja alkoi paeta merta kohti, kintereillään koirat, jotka raatelivat häntä koko ajan. Ja ritari hyppäsi hevosen selkään ja tarttuen jälleen miekkaansa alkoi ajaa häntä takaa ja tuossa tuokiossa he häipyivät niin, ettei Nastagio enää voinut heitä eroittaa.

Tämän nähtyään seisoi Nastagio pitkän aikaa paikallaan säälin ja kauhun vallassa. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti, että tästä seikasta voisi olla hänelle suurta hyötyä, koska se uudistui joka perjantai.

Hän pani siis tarkasti mieleensä sen paikan ja palasi väkensä luo, ja kun sitten näki ajan soveliaaksi, lähetti hakemaan useita sukulaisiaan ja ystäviään Chiassiin ja sanoi heille: Te olette jo kauan aikaa vaatineet minua lakkaamaan rakastamasta tuota vihollistani ja lopettamaan tuhlaamiseni, ja minä olen valmis tekemään sen, jos ensin hankitte minulle erään suosionosoituksen. Se on sellainen, että tulevana perjantaina toimitatte messer Paolo Traversarin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä kaikki hänen naissukulaisensa ja muitakin naisia, ketä haluatte, tänne luokseni päivälliselle. Sitten kyllä näette, minkätähden tätä tahdon.

Tuo oli Nastagion ystävistä varsin helppo tehtävä; ja Ravennaan palattuaan he kutsuivat ajan tullen päivälliselle kaikki ne, joita Nastagio oli pyytänyt, ja vaikka Nastagion rakastamaa neitoa oli vaikeaa saada sinne lähtemään, niin viimein hän kuitenkin lähti toisten naisten kanssa.

Nastagio varusti komean aterian ja katatti pöydät piiniain alle juuri sen paikan ympärille, jossa oli nähnyt kidutettavan tuota julmaa tyttöä. Ja määräyttäessään herroille ja naisille kullekin heidän paikkansa, hän sovitti niin, että hänen rakastamansa neito asetettiin istumaan juuri vastapäätä sitä kenttää, jossa kohtaus oli tapahtuva.

Kun sitten jo viimeinen ruokalaji oli kannettu pöytään, niin kajahti ahdistetun tytön epätoivoinen huuto kaikkien korviin.

Tätä hämmästyi jokainen suuresti ja kysyi toisilta, mikä se oli, mutta kukaan ei sitä tiennyt. Ja kaikki nousivat ylös ja katselivat, mitä se mahtoi olla, ja silloin he näkivät onnettoman tytön ja ritarin ja koirat, eikä kauan kestänyt, niin ne olivat juhlavieraiden keskellä. Alettiin kovasti meluta sekä koirille että ritarille, ja monet juoksivat jo auttamaankin tyttöä. Mutta silloin ritari puhui heille samaa kuin Nastagiollekin ja sai siten heidät väistymään takaisin, jopa suurimman pelon ja hämmästyksen valtaan.

Sitten ritari teki tytölle samoin kuin viime kerrallakin oli tehnyt, ja silloin kaikki naiset, mitä siellä oli (joista sangen monet olivat onnettoman tytön tai ritarin sukuakin ja muistivat hyvin nuorukaisen rakkauden ja kuoleman) itkivät ja parkuivat aivan kuin olisivat nähneet heitä itseään näin kohdeltavan. Ja kun tapahtuma päättyi ja neito ja ritari poistuivat, niin syntyi siitä niiden kesken, jotka sen olivat nähneet, monenmoisia keskusteluja. Mutta kaikkein kauhistunein oli Nastagion julma lemmityinen, joka oli nähnyt ja kuullut kaikki tarkalleen, ja tunsi nyt, että tämä koski häntä enemmän kuin ketään muuta läsnäolijoista. Ja muistaessaan, miten kovasydäminen hän oli aina ollut Nastagiota kohtaan, hän oli jo näkevinään itsensä pakenemassa julmistuneen rakastajan edessä koirat kintereillä.

Ja niin suuri oli hänessä tästä herännyt kauhu, että hän, tällaista kohtaloa välttääkseen, muutti vihansa rakkaudeksi ja lähetti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa (joka tuli jo samana iltana) salaa Nastagion luo uskotun palvelijattarensa, joka pyysi hänen puolestaan, että ylimys suvaitsisi tulla hänen luokseen, sillä hän oli valmis täyttämään kaikki, mitä Nastagio toivoi.

Nyt lähetti Nastagio vastauksen, että hän oli tästä sangen hyvillään, mutta että hän, jos se neitoa miellytti, halusi saada ilonsa ainoastaan muistaen neidon kunniaa ja tahtoi siis ottaa hänet vaimokseen.