Part 6

Tähän loppui sekä ateria että keskustelu ja miehet nousivat taas lopettaakseen aamupäivän työn. Lapset taasen, jotka olivat päättäneet lähteä kotia vasta yhtaikaa kuin heidän isänsäkin, sijottivat vaununsa nuoren lehmuksen alle ja lähtivät sitten partioretkelle autiolle kesannolle, jonka villiintyneet rikkaruohot, pensastot ja kiviröykkiöt tarjosivat mitä merkillisintä ja harvinaisinta nähtävää. Käyskenneltyään jonkun aikaa tämän viheriän erämaan keskellä käsi kädessä ja huviteltuaan itseään heittämällä ojennetut kätensä korkeiden ohdakepensaiden yli, asettuivat he viimein pensaan varjoon ja tyttö alkoi verhota nukkeaan rikkaruohojen lehdillä, kunnes se sai ylleen kauniin vihreän ja rääsyisen nutun; yksinäinen punainen unikukka, joka vielä kedolla kukki, pantiin nukelle päähineeksi ja sidottiin ruoholla kiinni ja niin näytti tuo pieni ihmispahanen noita-akalta, etenkin kun se oli vielä saanut vyön ja kaulanauhan punaisista marjoista. Sitten asetettiin se korkealle orjantappurapensaan nenään, missä sitä jonkun aikaa yhdessä ihailtiin, kunnes poika oli sitä kyllikseen katsellut ja heitti sen alas kivellä. Mutta siten joutui sen puku epäjärjestykseen ja tyttö riisui sen kohta kaunistaakseen sen uudelleen; mutta kun nukke oli jälleen alasti, niin että sillä oli vain punainen päähine päässä, tempasi raju poika seuralaiseltaan hänen leikkikalunsa ja viskasi sen korkealle ilmaan. Tyttö juoksi valittaen sitä tavottaakseen, mutta poika sai nuken ennen käteensä ja heitti sen uudelleen ilmaan ja sillä tavalla jatkoi hän pitkän aikaa tytön turhaan tapaillessa leikkikalua. Mutta pojan käsissä viottui nukke, vieläpä ainoan jalkansa polvesta, josta alkoi pienestä reiästä vuotaa leseitä. Tuskin oli kiusantekijä tämän huomannut, kun hän kävi aivan äänettömäksi ja alkoi suu innostuksesta avoinna kynsillään suurentaa reikää saadakseen selville mistä leseet tulivat. Pojan hiljaisuus tuntui tytöstä varsin epäilyttävältä ja hän tuli lähemmäksi saadakseen selville pojan häijynilkiset hankkeet. "Katsohan!" huusi poika heiluttaen nuken jalkaa tytön nenän edessä, niin että siitä leseet lentelivät hänen silmilleen ja kun tyttö rukoillen ja huutaen kurottautui nukkea kohti, juoksi poika tiehensä eikä levännyt ennen kuin jalka riippui onttona ja tyhjänä kuin mikäkin kotelo. Sitten heitti hän rääkätyn lelun luotaan ja asettui hyvin röyhkeään ja huolettomaan asentoon, kun tyttö itkien heittäytyi nukkensa yli ja kätki sen esiliinaansa. Tyttö otti sen jälleen esille ja tarkasteli sitä surumielisesti ja nähtyään sen säären alkoi hän taas ääneen valittaa, sillä sääripahanen riippui kokonaan erillään muusta ruumiista melkein samaan tapaan kuin salamanderin häntä. Kun hän noin katkerasti itki, alkoi pahantekijän mieli käydä synkäksi ja hän seisoi tuskissaan ja katuen valittajan edessä; mutta kun tyttö hänet huomasi, herkesi hän kohta itkemästä ja löi häntä jonkun kerran nukella, jolloin poika teeskenteli iskun häneen kovastikin koskeneen ja kirkaisi "ai!" niin luonnollisella äänellä, että tyttö tunsi itsensä taas tyydytetyksi ja rupesi pojan kanssa yhdessä repimistä ja hävitystä jatkamaan. He kaivoivat reiän reiän viereen rääkätyn ruumiiseen ja juoksuttivat nukesta ulos kaiken täytteen, mikä sitten huolellisesti koottiin yhteen läjään tasaiselle kivelle ja tarkkaavaisesti tutkittiin. Ainoa mikä nukella oli eheänä säilynyt oli pää ja se veti nyt lasten huomion puoleensa; he erottivat sen huolellisesti tyhjennetystä ruumiista ja kurkistivat uteliaina sen onttoon sisustaan. Nähtyään pään ihmeellisen onttouden ja samalla leseet kivellä, oli heidän läheisin ja luonnollisin päähänpistonsa täyttää pää leseillä ja kohta olivat lasten pienet sormet ahkerassa toimessa sulloen leseitä nuken päähän, joten se nyt ensi kerran elämässään sai jotakin kalloonsa. Poika näytti sitä kuitenkin pitävän vain kuolleena tietona, koskapa hän, saatuaan suuren sinisen kärpäsen käsiinsä, huusi tytölle, pitäen surisevaa hyönteistä kuperain kämmentensä välissä, että tämä tyhjentäisi nuken pään. Kun se oli tehty, pantiin kärpänen pään sisään ja aukko tukittiin ruoholla. Lapset pitivät päätä korvansa juuressa ja panivat sen sitten sievästi kivelle; kun sillä yhä vielä oli punainen unikukka-myssynsä, näytti se nyt siinä suristessaan viisaalta tietäjänpäältä ja lapset kuuntelivat kyykyllään syvässä hiljaisuudessa sen ilmotuksia ja tarinoita. Mutta jokainen profeetta herättää pelkoa ja kiittämättömyys on hänen palkkansa; se pieni elämä, joka liikkui tuossa pääpahasessa, kiihotti lapsissa inhimillistä julmuutta ja he päättivät haudata pään. He kaivoivat haudan ja panivat pään siihen lainkaan kysymättä vangitun kärpäsen mieltä ja rakensivat irtonaisista kivistä haudalle komean muistomerkin. Sen jälkeen tunsivat he omantunnon soimausta siitä että olivat luontokappaleen elävältä haudanneet ja he etenivät pitkän matkan päähän tuosta kammottavasta paikasta. Tyttö heittäytyi selälleen kentälle viheriöiden ruohojen keskelle, sillä hän oli väsynyt, ja alkoi yksikantaisella äänellä lauleskella joitakin sanoja, niitä alituisesti toistaen, ja poika oli polvillaan vieressä ja säesti parhaansa mukaan, tietämättä oikein laskeutuisiko pitkälleen, sillä hänkin oli kovin veltto ja väsynyt. Aurinko paistoi suoraan laulavan tytön avonaiseen suuhun, valaisi hänen häikäisevän valkeat hampaansa ja teki hänen pyöreät purppuraiset huulensa läpikuultaviksi. Poika näki hampaat ja pitäen tytön päätä käsissään sekä tarkastellen hampaita, huusi hän: "Arvaas, kuinka monta hammasta on ihmisellä?" Tyttö oli hetken ääneti, ikäänkuin hän olisi tarkkaan mietiskellyt ja sanoi sitten arviokaupalla: "Sata!" "Eipä, vaan kolmekymmentäkaksi", huudahti poika, "odotappas kun luen vielä kerran!" Niin laski hän tyttösen hampaat ja kun ei saanut niistä kolmeakymmentäkahta, alkoi hän alusta. Tyttö pysytteli kauvan aikaa hiljaa, mutta kun innokas laskija ei tuntunut koskaan tulevan loppuun laskussaan, ponnahti hän ylös ja huudahti: "Nyt tahdon minä laskea sinun hampaasi!" Nyt laskeutui poika pitkälleen ruohikkoon, tyttö hänen päälleen, poika aukaisi suunsa, tyttö otti hänen päänsä käsiinsä ja alkoi laskea: Yksi, kaksi, seitsemän, viisi, kaksi, yksi; pikku kaunotar ei vielä osannut laskea. Poika oikaisi hänen erehdyksensä ja antoi neuvoja, kuinka hänen tuli lukea, ja niin alkoi tyttö lukemattomia kertoja alusta, ja tämä leikki huvitti tyttöä enemmän kuin mikään, jota he tänään olivat yrittäneet. Mutta lopulta vaipui tyttö kokonaan nuoren laskennonopettajan rinnoille, ja molemmat lapset nukahtivat kirkkaassa keskipäivän auringonpaisteessa.

Sillä aikaa olivat isät kyntäneet loppuun peltonsa ja muuttaneet ne tuoreelta tuoksuaviksi ruskeiksi kentiksi. Kun toisen renki tultuaan viimeisen vaon päähän tahtoi pysäyttää, huusi hänen isäntänsä: "Miksi pysäytät hevosen? Käännä se vielä kerran!" "Olemmehan kyntäneet loppuun?" sanoi renki. "Pidä sinä suusi kiinni ja tee kuten käsken", ärjyi isäntä. Ja he kääntyivät ja kyntivät aimo vaon keskimäiseen, omistajaa vailla olevaan peltoon, niin että ruohot ja kivet lentelivät ilmassa. Kyntäjä ei kuitenkaan pysäyttänyt niiden tähden, hän kai ajatteli, että siihen on aikaa vastakin, ja teki tänään sentähden vain tärkeimmän puolen työstä. Niin edistyi kyntö rivakasti mäentörmää pitkin loivassa kaaressa ja kun oli tultu mäelle ja suloinen tuulenhenki uudelleen heitti olan taakse miehen myssynnipukan, nähtiin toinenkin kyntämässä, tuulen heilutellessa eteenpäin hänen päähinettään, ja hänkin uursi suuria vakoja naapuripeltoon, niin että turpeet lentelivät auran tieltä. Kumpikin näki hyvin mitä toinen teki mutta ei ollut näkevinään ja he katosivat jälleen toistensa näkyvistä, samoinkuin tähtisikermä kulkee toisensa ohi ja vaipuu ympyriäisen maapallon taakse. Niin käyvät kohtalon sukkulatkin toistensa ohi ja "mitä kutoo ne, ei kenkään tiedä!"

* * * * *

Elonkorjuu seurasi toistaan ja jokainen seuraava näki lapset suurempina ja kauniimpina ja isännättömän pellon entistään kapeampana naapurusten leveämmäksi tulleiden välissä. Jokaiselta kynnöltä menetti se vaon puolelta ja toiselta, ilman että siitä oli sanaakaan sanottu ja ilman että yksikään ihmissilmä oli tätä omankädenoikeutta huomannut. Kivet kasaantuivat yhä kapeammalle alalle ja ne muodostivat jo aimo röykkiön koko pellon pituudelta ja rikkaruoho kasvoi kesannolla jo niin korkeaksi, että lapset, vaikkakin entisestään kasvaneet, eivät voineet eri puolilla peltopalstaa kulkiessaan toisiaan nähdä. He eivät enää käyneetkään yhdessä kedolla, sillä kymmenvuotias Salomo tai Sali, kuten häntä kutsuttiin, pysytteli jo suurten poikain ja aikamiesten seurassa; ja ruskeatukkaisen Vrenchenin, vaikka olikin tulinen tyttö, täytyi aina käydä oman sukupuolensa turvissa, sillä muutoin olisivat toiset häntä pilkanneet poikatytöksi. Elonleikkuun aikana, jolloin kaikki olivat pelloilla, käyttivät he kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja kapusivat sen kiviröykkiön yli, joka heidät erotti, toisiaan tavatakseen. Vaikka he eivät enää muutoin seurustelleetkaan toistensa kanssa näyttivät he säilyttäneen tämän jokavuotisen tavan sitä huolellisemmin, kun heidän isänsä alueiden rajat eivät muualla missään sattuneet yhteen.

Kuitenkin oli pelto lopultakin myötävä ja sen isännättömyys kerta kaikkiaan lopetettava. Huutokauppa tapahtui itse paikalla, jonne saapui vain muutamia joutomiehiä lukuunottamatta talonpoikia Manzia ja Martia, sillä kenelläkään ei ollut halua lunastaa itselleen tuota epäilyttävää maapalaa ja joutua naapurusten väliin. Sillä vaikkakin naapurukset kuuluivatkin kylän parhaiden talonpoikain lukuun eivätkä olleet mitään muuta tehneet kuin sitä, mitä kaksi kolmannesta muistakin olisi samoissa oloissa tehnyt, katseltiin nyt kuitenkin merkitsevästi vaieten heidän menettelyään eikä kukaan tahtonut joutua heidän väliinsä kavennettuine peltopalstoineen. Useimmat ihmiset ovat valmiit ja taipuvaiset käyttämään tilaisuutta vääryydentekoon, jos semmoinen osuu heidän nenänsä eteen; mutta niinpian kuin joku on vääryyttä harjottanut, iloitsevat toiset siitä, ettei viettelys ole heitä kohdannut, ja kohtelevat vääryydentekijää inholla, ikäänkuin rikoksellista, jonka jumalat ovat ikiajoiksi häpeällä merkinneet, vaikka heillä itsellään kihoo vesi suuhun ajatellessa, mitä etuja hän on itselleen hankkinut. Manz ja Marti olivat niinmuodoin ainoat, jotka tositeolla tekivät tarjouksia; melkoisen ylitarjouksen kautta joutui pelto Manzille, jonka omaksi se vasaraniskulla merkittiin. Virkailijat ja paikalle kerääntynyt joutoväki jättivät pellon; naapurukset, joilla vielä oli pellollaan jotain toimitettavaa, tapasivat kotimatkalla toisensa, jolloin Marti sanoi: "Kaiketikin sinä nyt yhdistät maasi, uuden ja vanhan, ja jaat ne sitten kahteen yhtä suureen osaan? Niin olisin minä ainakin tehnyt, jos olisi pelto langennut minun osalleni". "Niin teenkin", vastasi Manz, "sillä yhtenä peltona olisi maa liian suuri. Mutta mitä minun pitikään sanoman: Olen huomannut, että sinä hiljattain tämän pellon alapäästä, joka nyt kuuluu minulle, olet ajanut viistoon ja itsellesi leikannut aimo kolmikulman. Olet ehkä tehnyt sen siinä mielessä että saisit koko pellon haltuusi ja silloinhan se olisikin ollut kuin omasi. Mutta kun se nyt on minun omaisuuttani, niin varmaankin myönnät, ettei minun sovi sallia sellaista omankädenoikeutta eikä sinulla liene mitään sitä vastaan, että raja taasen saatetaan entiselleen! Riitaisuuksia ei siitä voine syntyä!"

Marti vastasi yhtä kylmäverisesti kuin Manz oli puhunut: "Enpä minäkään näe, mistä tässä riitaa syntyisi! Oletpa tiemmä ostanut pellon sellaisena kuin se tuossa on, olemme sitä kaikin tarkastelleet eikä se tällä ajalla ole hituistakaan muuttunut!"

"Joutavia!" sanoi Manz, "mikä ennen on tapahtunut, se jääköön silleen! Mutta liika on aina liikaa ja kaikella pitää olla määränsä; nämä kolme peltoa ovat muinaisista ajoista olleet vierivieressä kuin viivottimella vedetyt; ja onhan merkillistä pilaa sinun puoleltasi, että sellaisen naurettavan ja eriskummallisen viillekkeen tahtoisit siitä lohkaista ja me kumpikin saisimme lisätyötä siitä kaarevasta nipukasta. Se on hävitettävä!"

Marti nauroi ja sanoi: "Pelkäätpä toden totta merkillisesti ihmisten naurua! Asia on kuitenkin helposti korjattavissa; minua ei tuo mutka lainkaan häiritse; jos se sinua kiusaa, hyvä, oikaiskaamme se, mutta ei minun puolelleni, siitä voin mennä takaukseen, jos haluat!"

"Kylläpä sinä leikkiä lasket", sanoi Manz, "mutka oikaistaan ja vieläpä sinun puolellesi, siitä voit panna pääsi pantiksi!"

"Sepä nähdään", sanoi Marti ja miehet loittonivat eri suunnille toisiinsa vilkaisematta; he tähysivät molemmat eri tahoille taivaan sinistä lakea, ikäänkuin he olisivat siellä jotakin merkillistä nähneet, joka kysyi kaikkia heidän hengenvoimiaan.

Jo seuraavana päivänä lähetti Manz renkipojan, palkkalaistytön ja oman poikansa Salin rikkaruohoja kitkemään, jotta kivien poistaminen sitten kävisi sitä helpommin. Hän oli poikennut entisistä tavoistaan siinä, että oli vastoin äidin tahtoa lähettänyt yksitoistavuotiaan poikansa työhön, vaikkei tämä vielä lainkaan ollut työhön tottunut. Näytti siltä, kun hän vakavilla ja käskevillä sanoilla kehotti poikaansa lähtemään työhön, kuin olisi hän ankaruudella omaa vertaan kohtaan tahtonut lieventää sitä vääryyttä, jonka oli tehnyt, ja jonka seuraukset vähitellen olivat tulevat näkyviin. Lähetetty pikkuväki kitkikin mielellään rikkaruohoa ja repi maasta kaikenkaltaiset pensaat ja loiskasvit, joita vuosien kuluessa oli peltoon kasvanut. Sillä kun tämä oli harvinaista ja rajua työtä, missä ei tarvinnut noudattaa mitään sääntöä eikä järjestystä, tuntui koko työnteko huvitukselta. Kuivat risut koottiin kasaan ja poltettiin suurella riemulla, niin että liekki loimusi korkealle ja nuori väki hyppeli kuin riivattu tulen ympärillä. Tämä oli viimeinen ilojuhla tuolla kovanonnen pellolla ja Martin tytärkin, nuori Vrenchen, tuli mukaan ja hääräsi reippaasti toisten kanssa. Tilaisuuden harvinaisuus ja hilpeä mieliala antoivat aihetta muistella lapsuudenkisoja ja nuoret olivatkin varsin onnelliset ja iloiset nuotionsa ääressä. Toisiakin lapsia kerääntyi paikalle ja niin oli vähitellen koolla rattoisa seura; Sali koetti kuitenkin aina pysytellä Vrenchenin vieressä ja osasipa tyttökin tyytyväisesti hymyillen aina keikahtaa hänen luokseen ja molemmista pikkuolennoista tuntui kuin ei tämän ihanan päivän olisi tarvinnut koskaan päättyä. Kuitenkin saapui vanha Manz iltapuoleen paikalle nähdäkseen, mitä nuori väki oli saanut aikaan, ja vaikka he olivat tehneet työnsä loppuun, torui hän kuitenkin heitä mokomasta iloisuudesta ja hajotti seuran. Samaan aikaan ilmestyi Martikin pellolleen ja huomattuaan tyttärensä vihelsi hän tälle kimakasti ja käskevästi sormien välistä, niin että tyttö kiiruhti pelästyneenä isänsä luo, joka antoi hänelle, tietämättä miksi, muutamia korvatillikoita; niin menivät molemmat lapset murheellisina ja itkeä nyyhkytellen kotia eivätkä he kuitenkaan tienneet, miksi he nyt olivat niin apealla mielellä yhtä vähän kuin he tiesivät syytä äskeiseen iloisuuteensa. Isäin raakuus, itsessään aivan uutta, oli näille viattomille olennoille kokonaan käsittämätöntä eikä se sentähden voinut heihin syvemmin koskea.

Seuraavina päivinä oli jo kovempaa työtä, johon tarvittiin miesväkeä, sillä silloin ajatti Manz kivet pellolta. Siitä työstä ei näyttänytkään loppua tulevan, sillä tuntuipa siltä kuin olisivat kaikki maailman kivet siihen keräytyneet. Manz ei kuitenkaan ajattanut niitä kokonaan pellolta pois, vaan sijotti jokaisen kuorman riidanalaiselle kolmikulmalle, jonka Marti jo oli huolellisesti kyntänyt. Manz oli jo ennen vetänyt suoran viivan peltojen rajaksi ja kasasi nyt väliin jääneelle maatilkulle kaikki kivet, joita he molemmat olivat ikimuistoisista ajoista kesannolle heittäneet, niin että niistä syntyi mahtava pyramiidi, jonka poiskuljettaminen kyllä jäisi hänen kilpailijaltaan tekemättä, arveli Manz. Marti taasen ei ollut tätä lainkaan odottanut; hän luuli toisen vanhan tavan mukaan käyvän auralla työhön käsiksi ja oli sentähden odottanut, kunnes näkisi hänen lähtevän auroineen pellolle. Vasta kun työ jo oli melkein lopussa sai hän kuulla siitä komeasta muistomerkistä, jonka Manz oli pellolle pystyttänyt, hyökkäsi paikalle, näki hävityksen, kiiruhti takaisin ja toi mukanaan kunnan esimiehen panemaan vastalauseensa kivien kasaamista vastaan ja virallisesti ottamaan maapalan takavarikkoon; ja tästä päivästä käräjöivät nuo molemmat talonpojat eivätkä ennen levänneet kuin molemmat olivat menettäneet maansa ja mantunsa.

Molempien näiden ennen niin järkevien miesten ajatuskyky oli käynyt kovin rajotetuksi ja heidän oikeudentuntonsa oli niin alkeellinen kuin ajatella saattaa, sillä kumpikaan ei voinut eikä tahtonut käsittää, kuinka toinen saattoi olla niin tuiki kiero ja välttämättömästi riidellä itselleen tuota kysymyksessä olevaa vähäpätöistä pellonpalaa. Manzilla kehittyi lisäksi omituinen kiihko suoriin ja yhtäsuuntaisiin viivoihin ja hän tunsi itsensä tositeolla loukatuksi sen järjettömän itsepintaisuuden takia, jolla Marti suojeli itselleen tuota hullunkurista ja harmillista maatilkkua. Siitä olivat kuitenkin molemmat yhtä syvästi vakuutetut, että toisen, tehdessään noin julkeata vääryyttä, täytyi pitää toista halveksittavana pöllöpäänä, koska mokomata menettelyä uskalletaan yleensä harjottaa vain kurjaa vaivaista kohtaan, mutta ei tolkukasta, rehtiä ja puoltansa pitävää talonpoikaa kohtaan, ja kumpikin huomasi kunniansa pahasti kärsineen sekä suistui päätäpahkaa käräjöimis-himoon ja sitä seuraavaan lankeemukseen. Tästä pitäen oli heidän elämänsä kuin kahden mielipuolen, jotka taistellen pimeässä kapealla virtaa myöten kulkevalla lautalla, hosuvat ilmaan, satuttavat itsensä ja suistuvat veteen, luullen tehneensä vastustajalleen suurenkin tuhon. Kun heidän asiansa oli niin mutkikasta laatua, joutuivat he kaikenlaisten keinottelijain käsiin, jotka kiihottivat tavattomaan touhuun heidän turmeltuneet mielikuvituksensa, mitkä askaroivat mitä vähäpätöisimmillä pikkuasioilla. Varsinkin oli tämä juttu Seldvylan kaupungin keinottelijoille mieluinen pala ja tuota pikaa oli kummallakin riitapukarilla ympärillään lauma välittäjiä, apulaisia ja neuvonantajia, jotka kaikki sadoilla eri tavoilla osasivat itselleen keinotella heidän rahojaan. Sillä tuo maatilkku kiviröykkiöineen, joilla taasen nokkoset ja orjantappurat kukoistivat, oli vain ensimäinen alku ja perustus sille taistelulle, joka oli saattava nuo molemmat viisikymmenvuotiaat luopumaan entisistä tottumuksistaan, tavoistaan, periaatteistaan ja pyrkimyksistään. Mitä enemmän rahaa he menettivät, sitä enemmän he sitä himoitsivat, ja kuta vähemmän heillä sitä oli, sitä tarmokkaammin he pyrkivät tulemaan rikkaiksi, siten kukistaaksen vastustajansa. He antoivat houkutella itsensä kaikenlaisiin huijauksiin ja ottivat aina vuosi vuodelta osaa kaikkiin ulkomaisiin arpajaisiin, joihin Seldvylassa tukuttain kaupiteltiin arpoja. Mutta he eivät voittaneet taaleriakaan; sensijaan kuulivat he vain puhuttavan muiden ihmisten voitoista ja kuinka he itse olivat voittamaisillaan ja näin oli tämä heidän intohimonsa tullut heille ehtymättömäksi rahaviemäriksi. Toisinaan tekivät seldvylalaiset senkin kepposen, että panivat nämä kaksi talonpoikaa heidän tietämättään osakkaiksi samaan arpaan, niin että kumpikin heistä rakensi toivonsa toisen perinpohjaisesta kukistamisesta saman arvan varaan. He viettivät puolet ajastaan Seldvylassa, jossa kumpaisellakin oli kapakkapahasessa pääkortteerinsa ja siellä he antoivat panna päänsä pyörälle ja vietellä itseään mitä kurjimpiin kulutuksiin ja nautinnoihin, joiden kestäessä molempien sydämet kuitenkin salaa vuosivat verta. Ja niinpä nämä miehet, jotka oikeastaan kiivailivat vain siitä, ettei heitä pidettäisi pässinpäinä, nyt tositeolla sellaisina esiintyivät ja joka mies heitä nyt sellaisina pitikin. Toisen puolen ajastaan vetelehtivät he kotona taikka kävivät työssä, jolloin he järjettömällä kiiruulla ja hoputuksella, jolla he koettivat korvata sitä mikä oli laiminlyöty, karkottivat työstään jokaisen kunnollisen ja luotettavan työmiehen. Niin meni heidän varallisuutensa huimaa vauhtia alaspäin, ja ennen kuin kymmenen vuotta oli kulunut olivat he velkaantuneet korvia myöten ja seisoivat nyt kuin haikarat vain yhdellä jalalla talojensa kynnyksellä, josta jokainen tuulenhenkäys uhkasi pyyhkäistä heidät maantielle. Mutta kuinka heidän kävikään, kasvoi heidän keskeinen vihansa päivä päivältä, sillä kumpikin piti toista turmionsa syynä, verivihollisenaan ja mielettömänä vastustajanaan, jonka piru oli vartavasten lähettänyt maailmaan toisen tuhoksi. He sylkäisivät, jos kaukaakin sattuivat toisensa näkemään, ja kummankin perheen jäsenet, vaimot, lapset ja palvelusväki olivat ankaran rangaistuksen uhalla kielletyt vaihtamasta sanaakaan toisen perheen jäsenten kanssa. Heidän vaimonsa kulkivat kukin tietään tässä yleisessä rappeutumisessa. Martin vaimo, joka oli hyväluontoinen, ei kestänyt asiain kurjaa menoa, vaan suri itsensä kuoliaaksi ennenkuin tyttärensä oli viidentoista ikäinen. Manzin vaimo sitävastoin mukautui uuteen elämäntapaan; ja kehittyäkseen huonoksi aviopuolisoksi ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin päästää valloilleen muutamia naisellisia heikkouksia, jotka häneen jo ennemmin olivat tarttuneet, ja antaa niiden kehittyä paheiksi. Hänen ahneutensa muuttui kiihkeäksi nautinnonhimoksi, hänen kielenkerkeytensä peräti kieroksi ja valheelliseksi liehakoinniksi ja teeskentelyksi, niin että hän aina sanoi kokonaan toista kuin ajatteli, käänteli kaikki toiseksi ja kuvaili omalle miehellensäkin korppia valkeaksi; hänen alkuperäinen avosydämisyyteensä, joka ennen oli iloinnut viattomasta lavertelusta, muuttui nyt paatuneeksi häikäilemättömyydeksi, ja hän veti julkeasti miestänsä nenästä, sen sijaan että olisi ottanut osaa hänen vastoinkäymisiinsä; jos mies menetteli hullusti, teki hän asiat vieläkin sekavammiksi eikä yleensä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä kohotakseen kunniaan ja kukkeuteen tuon häviävän talon emäntänä.