Part 7

Asiain näin ollen oli lapsipoloisten tila mitä tukalin, sillä eiväthän he voineet toivoa mitään hyvää tulevaisuudelta eivätkä iloita parhaasta nuoruudesta, kun heidän ympärillään oli pelkkää toraa ja surua. Vrenchenin asema oli selvästi vielä tukalampi kuin Salin, koska hänen äitinsä oli kuollut ja hän siis oli yksin autioksi käyneessä talossa alttiina villiytyneen isän hirmuvallalle. Täytettyään kuusitoista vuotta oli hän pitkäkasvuinen, kaunis tyttö; hänen tummanruskea tukkansa valui vallattomina kiharoina melkein hänen tulisiin ruskeihin silmiinsä saakka, tummanpunainen veri kuulsi tummanruskeiden kasvojen poskipäissä ja loisti heleänä punana terveillä huulilla, jonka vertaisia harvoin saa nähdä ja jotka antoivat tälle tummaveriselle lapselle omituisen harvinaisen ulkonäön. Tulinen elämänhalu ja iloisuus värähteli tämän nuoren olennon jokaisessa hermossa; hän naureskeli ja oli aina valmis pilaan ja leikkiin, jos sää suinkin antoi myöten, se on, jollei häntä oltu liiaksi kiusattu ja jollei suru käynyt ylivoimaiseksi. Mutta niin oli usein asianlaita; sillä hänellä ei ollut kannettavanaan ainoastaan murhe kotinsa yhäti kasvavasta häviöstä, vaan hänen täytyi myöskin pitää huolta itsestään ja kokikin hän pukeutua niin säännöllisesti ja siististi kuin hänen oli mahdollista saamatta siihen isältään pienintäkään rahallista apua. Niin oli Vrenchenillä suuri huoli pitäessään viehättävää olentoaan edes jonkinlaisessa asussa, hankkiessaan itselleen vaatimattomimmankin pyhäpuvun tai kokoellessaan joitakin kirjavia, halpoja kaulaliinoja. Sentähden olikin hänen levoton nuori verensä kaikin tavoin tyyntynyt ja hiljennyt eikä se ainakaan voinut joutua ylpeydenhengen valtaan. Sitäpaitsi oli hän järkensä puolesta kehittynyt nähdessään äitinsä kärsimykset ja kuoleman, ja tämä surullinen muisto lisäsi sitä iestä, joka painoi tätä iloista ja tulista olentoa, niin että nyt näytti kovin miellyttävältä ja rakastettavan ajattelemattomalta, jos tämä hyvä lapsi kaikesta huolimatta jonakin iloisena hetkenä riemastui ja koetti hymyillä.

Salin asema ei ensi katsannolta näyttänyt yhtä huonolta; hänestä oli tullut uljas, voimakas nuorukainen, joka osasi pitää puoliaan ja jonka ulkonainen olemus jo teki mahdottomaksi kaiken huonon kohtelun. Hän näki kyllä vanhempainsa kurjan taloudenhoidon ja luuli muistavansa, etteivät asiat olleet aina sillä kannalla olleet; olipa hänellä säilynyt muistossa aikaisempi kuva isästä hyvinvoipana, järkevänä, rauhallisena maamiehenä, samasta isästä, jonka hän näki edessään harmaapäisenä narrina, käräjäpukarina ja tyhjäntoimittajana, joka meluten ja kopeillen kulki hulluja, mielettömiä teitään ja jonka jokainen askel vei taaksepäin kuin äyriäisen. Jos tämä poikaa suututti ja herätti hänessä häpeätä ja pelkoa siitä kuinka asiat päättyisivät, niin lievensi hänen suruaan se hellä huolenpito, jota äiti häntä kohtaan osotti. Sillä saadakseen kaikessa rauhassa harjottaa hulluuttaan ja voittaakseen itselleen liittolaisen sekä myöskin tyydyttääkseen turhamaisuuttaan, antoi hän Salin saada mitä ikinä hän toivoi, puetti hänet siististi ja komeasti sekä auttoi häntä kaikessa mitä hän huvikseen yritteli. Poika otti tämän kaiken vastaan osottamatta suurempaa kiitollisuutta äitiään kohtaan, joka alinomaa lörpötteli ja naureskeli; ja hän teki ilman suurempaa halua huolimattomasti ja ajattelemattomasti mitä hänen mieleensä johtui, tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, sillä häneen ei vielä ollut vanhempiensa huono esimerkki vaikuttanut, vaan hän tunsi nuorekkaassa mielessään vaistomaista tarvetta olla suora, tasainen ja kunnollinen. Hän oli hyvin sen näköinen kuin hänen isänsä siinä iässä oli ollut, ja isä kunnioittikin tämäntähden vaistomaisesti poikaansa, jossa hänen sekaantunut omatuntonsa ja katkeroitunut muistinsa ihaillen näki oman nuoruutensa. Vapaudestaan huolimatta ei Sali kuitenkaan ollut tyytyväinen elämäänsä, vaan tunsi hyvin, ettei hän mitään kunnollista tehnyt eikä mitään kunnollista oppinutkaan, sillä Manzin talossa ei pitkään aikaan ollut puhettakaan yhtämittaisesta ja säännöllisestä työstä. Hänen parhaana lohdutuksenaan oli sentähden ylpeillä riippumattomuudestaan ja tähänastisesta nuhteettomuudestaan, ja tässä ylpeilyssään antoi hän kuin uhalla päivän kulua toisensa jälkeen kääntämättä silmiään tulevaisuutta kohti.

Ainoa pakko, jonka alle hänen oli alistuminen, oli isän vihollisuus kaikkea kohtaan, joka kantoi Martin nimeä tai hänestä muistutti. Kuitenkaan ei hän Martista muuta tiennyt kuin että tämä oli tuottanut häneen isälleen vahinkoa ja että hänen talossaan oltiin yhtä vihamielisiä heitä kohtaan, eikä Salin sentähden ollut vaikeata olla näkemättä niinhyvin Martia kuin hänen tytärtään ja omasta puolestaan näytellä tulevaa, joskin hiukan laimeaa vihamiestä. Vrenchen sitävastoin, jonka täytyi kärsiä enemmän kuin Salin ja joka kotonaan oli paljon suuremmassa määrässä jätetty omiin koteihinsa, tunsi vähemmän halua suoranaiseen vihollisuuteen ja luuli hyvin puetun ja näköään onnellisemman Salin häntä halveksivan; sentähden karttoi hän Salia, ja jos hän joskus osui hänen läheisyyteensä, riensi hän kiiruusti pois, ilman että Sali näki vaivaa edes luoda katsetta hänen jälkeensä. Niin tapahtui, ettei Sali nähnyt pariin vuoteen tyttöä läheltä eikä enää tiennyt miltä tämä nyt kasvaneena näytti. Kuitenkin kummastutti häntä usein suhde naapuriin, ja kun tuli puhe Martista, ajatteli hän aina väkisinkin tämän tytärtä, jonka nykyistä ulkomuotoa hän ei tarkalleen voinut mieleensä palauttaa, mutta jonka muisto hänelle ei suinkaan ollut vastenmielinen.

Manz oli näistä kahdesta vihamiehestä ensimäinen, joka ei voinut enää pysyä pystyssä vaan täytyi luopua kodistaan ja konnustaan. Tämän ennätyksen saavutti Manz kilpailijansa edellä sen kautta että hänellä oli vaimo, joka oli häntä häviöön avustanut, ja poika, joka kulutti osaltaan hänkin, kun Marti sitävastoin oli ainoana menettäjänä horjuvassa valtakunnassaan ja hänen tyttärensä sai raataa voimiensa mukaan, mutta ei kuluttaa mitään. Manz ei tiennyt muuta neuvoa kuin seurata seldvylalaisten ystäväinsä kehotusta ja muuttaa kaupunkiin kapakoitsijaksi. On aina surullista nähdä entisen maamiehen, joka on pellollaan harmaantunut, muuttavan omaisuutensa rippeiden kera kaupunkiin siellä perustaakseen kapakan tai ravintolan ja muuttuvan hädässään ystävälliseksi ja nöyräksi kapakanisännäksi, sillä välin kun hänen mielensä oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Kun Manzin väki muutti majaa, näkivät ihmiset vasta, kuinka rutiköyhäksi hän oli tullut, sillä kuormiin sälytettiin pelkkiä vanhoja rikkonaisia huonekaluja, joista saattoi nähdä, ettei niitä oltu vuosikausiin uusittu. Manzin vaimo pukeutui tästä huolimatta parhaimpaansa kiivetäkseen rojukuormalle, ja hänen kasvonsa loistivat toivosta hänen ajatellessaan, että hän tulevaisena kaupunkilaisrouvana voisi halveksien katsella alas kylän asukkaihin, jotka säälien aidan takaa seurailivat tuota surkeaa muuttoa. Sillä hän kuvitteli mielessään suloisuudellaan ja viisaudellaan lumoavansa koko kaupungin, ja mitä hänen yksinkertainen miehensä ei voisi tehdä, sen olisi kyllä hän tekevä, kun hän vaan kerran istui komean ravintolan emäntänä. Mutta ravintola osottautuikin ahtaan syrjäkadun viheliäiseksi nurkkakapakaksi, jossa toinen kapakoitsija oli juuri joutunut häviöön ja jonka seldvylalaiset vuokrasivat Manzille, koska hänellä vielä oli muutamia satoja taaleria menetettävänä. He möivät hänelle myöskin pari tynnyriä väljähtynyttä viiniä ja ravintolan taloustarpeet, joihin kuului tusina valkeita halpoja pulloja, yhtä monta lasia ja muutamia honkaisia pöytiä ja lavitsoja, jotka aikoinaan olivat veripunaisiksi maalatut, mutta nyt pahanpäiväisesti kuluneet. Ikkunan päällä narisi koukussa rautainen vanne, jonka sisällä läkkikäsi kaatoi punaviiniä pienestä pullosta lasiin. Sitäpaitsi riippui kuiva rautapalmu oven päällä. Tämän kaiken sai Manz vuokrakaupassa. Muutoin ei hän itse ollutkaan niin hyvällä päällä kuin hänen vaimonsa, vaan hoputteli pahaa aavistaen ja kiukkuisena laihoja hevosia, jotka oli lainannut talon uudelta isännältä. Viimeinen nahjusteleva renkipoika, joka hänellä oli ollut, oli joitakin viikkoja sitten lähtenyt talosta. Näin maansa ja mantunsa jättäessään näki Manz hyvin, kuinka Marti ivallisena ja vahingoniloisena oli asettunut askaroimaan tien oheen, ja hän kirosi hänet ja piti häntä onnettomuutensa ainoana alkuna ja syynä. Mutta Sali, niinpian kuin kuorma oli saatu matkaan, kiiruhti askeleitaan, riensi edelle ja kulki yksin syrjätietä kaupunkiin.

"Tässä sitä nyt olemme!" sanoi Manz pysähdyttäessään kuorman kapakkapahasen edustalle. Vaimo hämmästyi, sillä talo oli todellakin surullisen muotoinen. Väki tunkeili ikkunoissa ja talojen edustalla nähdäkseen uuden talonpoikaisen kapakanisännän ja oli seldvylalaisille luontaisella ylevyydellään sääliväisen pilkallisen näköistä. Vihaisena ja kyyneleet silmissä kapusi Manzin vaimo kuormalta alas ja juoksi, edeltäpäin kieltään terottaen, sisälle, pysyen siellä ylpeästi koko päivän, sillä häntä hävetti rapistunut huonekalusto ja risainen vuode, joita juuri purettiin kuormasta. Salikin häpeili, mutta hänen täytyi olla auttamassa ja tehdä isänsä kanssa omituinen varustus kadulle, jossa konkurssintehneen entisen kapakoitsijan lapset juoksentelivat ja tekivät pilaa ryysyisestä maalaisväestä. Mutta sisällä kapakassa näytti vielä kurjemmalta, siellä muistutti kaikki todellista ryöväriluolaa. Seinät olivat huonosti valkaistua kosteaa muurisavea; lukuunottamatta pientä ja epäystävällistä vierastupaa muinoin veripunaisine pöytineen, oli siellä vielä pari pahasta huonetta, ja kaikkialle oli edeltäjä jättänyt toivottoman siivottomuuden ja likaisuuden.

Sellainen oli alku ja samanlaista oli jatkokin. Ensimäisinä viikkoina, etenkin iltasin, täyttyi tosin siellä täällä joku pöytä uteliaista, jotka tulivat katsomaan maalaiskapakoitsijaa ja hänen komentoaan. Isännässä ei heillä ollut paljon katsottavaa, sillä Manz oli töykeä, kuiva, epäystävällinen ja surumielinen eikä tiennyt miten milloinkin menetellä eikä edes tahtonut tietää. Hän täytti hitaasti ja kömpelösti tuopit, asetti ne kärtyisesti vieraiden eteen ja yritti jotain sanoa, mutta ei saanut sanaa suustaan. Sitä innokkaammin heittäytyi hänen vaimonsa kapakan hyörinään ja olikin vieraiden huviksi, mutta aivan toisella tavalla kuin hän itse luuli. Tämä lihavahko emäntä oli laatinut itselleen omituisen puvun, jossa hän luuli olevansa vastustamaton. Liinaisen valkean maalaisröijyn päällä oli hänellä vanhat liivit vihreästä silkistä, pumpulinen esiliina ja pahanen valkea kaulus. Harventuneesta tukastaan oli hän ohimoilleen kiertänyt hullunkurisia kiharoita ja niskaansa oli hän pistänyt korkean kamman. Näin varustettuna leijui hän edestakaisin teeskennellyn viehkeästi, nipisti suunsa suloiseen hymyyn, sipsutti pöytien väliä lasia tai juustolautasta kantaen ja sanoi hymyillen: "Kas niin! Kas niin! Oivallista, mainiota, herraseni!" ja muuta samanlaista puutaheinää; sillä vaikka hän muutoin olikin liukaskielinen, ei hän nyt kuitenkaan osannut sanoa mitään järkevää, kun oli vieras eikä tuntenut paikkakunnan ihmisiä. Ne seldvylalaiset huonointa lajia, jotka siellä vetelehtivät, pitelivät kättä suun edessä ja olivat kuolla nauruunsa. He tyrkkivät toisiaan jalkoihin ja sanoivat: "Voi sun vietävä! Kuinka suloinen olento!" "Kuinka taivaallinen!" sanoi toinen, "kannattaapa, lempo vie, tänne tulla, mokomaa emme ole pitkään aikaan nähneet." Hänen miehensä näki synkin katsein tuon kujeilun ja sysäsi vaimoaan kylkeen sanoen: "Sinä vanha lehmä! Mitä peliä sinä pidät!" "Älä häiritse minua", sanoi vaimo loukkautuneena, "sinä vanha kuhnuri! etkö näe miten minä voimieni mukaan puuhaan ja pidän ihmisille seuraa? He ovat kuitenkin vain sinun kaltaisiasi ryysyläisiä! Mutta jahka saan rauhassa toimia, niin hankinpa tänne pian hienompaa väkeä!" Koko kapakkaa valaisi vain yksi tai kaksi hienoa talikynttilää. Sali ei sietänyt katsella tätä menoa, vaan meni kyökkiin, istui lieden ääreen ja itki isäänsä ja äitiään.

Vieraat saivat kuitenkin pian kyllänsä tästä näytelmästä, jota tuo kunnon emäntä oli heille toimittanut, ja pysyivät visusti poissa siellä missä he saattoivat rauhassa naureskella uuden kapakan ihmeelliselle komennolle; ainoastaan silloin tällöin ilmestyi sinne yksinäinen vieras, joka joi lasinsa ja tuijotti tylsästi seiniin, tai tuli poikkeustilassa kokonainen joukkokunta, jotka jonkun aikaa kiusasivat noita ihmisparkoja hälinällä ja melulla. Heidän elämänsä kävi kiusallisen kolkoksi ahtaassa luolassa, jossa he tuskin aurinkoa näkivät, ja Manz, jolla ennen oli ollut tapana vetelehtiä päiväkausia kaupungissa, tunsi elämänsä nyt tuiki ikäväksi. Ajatellessaan avaraa ketoa, tuijotti hän synkeästi kattoon tai lattiaan ja juoksenteli ahtaissa ovissa edestakaisin, kunnes naapurit rupesivat töllistelemään kapakoitsija-pahusta, kuten häntä jo kutsuttiin. Ei viipynyt enää kauvan ennenkuin he olivat rutiköyhät eivätkä omistaneet tämän taivaallista; heidän täytyi, saadakseen jotain syödäkseen, odottaa kunnes joku tuli ja nautti jonkun kolikon edestä vielä jälellä olevaa viiniä, ja jos vieras pyysi makkaraa tai jotain muuta sellaista, oli heillä tavallisesti mitä suurin vaiva ja huoli sen hankkimisesta. Kohta oli heillä viiniäkin ainoastaan yhdessä pullossa, jonka he salaa antoivat täyttää toisessa kapakassa, ja niin täytyi heidän pitää ravintolaa ilman viiniä ja leipää ja olla tyytyväisiä, vaikkeivät saaneet edes kunnollisesti syödä. He olivat melkein hyvillään, jollei kukaan tullut, ja niin he värjöttivät yksin kapakassaan voimatta kunnolla elää tai kuolla. Kun kapakan emäntä oli tehnyt tämän surullisen huomion, otti hän yltään vihreän liivinsä ja teki vielä kerran kokokäänteen, antaen nyt, kuten ennemmin vikojen, muutamien naisellisten hyveiden tulla näkyviin ja enemmän kehittyä, nyt kun hätä uhkasi hänen miestään. Hän koetti olla kärsivällinen ja yritti tukea miestään sekä ohjata poikaansa hyveen tiellä; hän hääräsi joka paikassa ja oli harjottavinaan jonkinlaista hyväntekeväisyyttä, joka ei tosin pitkälle ulottunut eikä paljon parantanut, mutta joka kuitenkin oli parempi tyhjää ja auttoi ainakin ajan kulumaan, mikä muutoin olisikin käynyt tukalan pitkäksi. Osasipa hän nyt surkeissa oloissa antaa monta neuvoa, parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos neuvo petti, otti hän tyynesti vastaan miesten torat, lyhyesti sanoen, hän teki nyt vanhoilla päivillään kaiken, mikä olisi enemmän hyödyttänyt, jos hän olisi sen ennen tehnyt.

Hankkiakseen edes jotakin syötävää heittäytyivät isä ja poika kalastelemaan, s.o. onkimaan joesta, mihin jokaisella oli lupa. Tätä pitivätkin konkurssintehneet seldvylalaiset yhtenä päätehtävänään. Kauniilla ilmalla, kun kala mielellään söi, saattoi heitä nähdä tusinoittain kuleksivan onkivapa ja kalalippo kainalossa, ja joen rantaa kävellessä tapasi aina vähän päässä jonkun istua kököttämässä vapoineen; kenellä oli ruskea porvaritakki yllään ja paljaat jalat pistettyinä veteen, kuka seisoi vanhalla puunrungolla sinisessä suipossa hännystakissaan, hattukulu toisella korvallaan; kauvempana saattoi nähdä jonkun onkivan rikkonaisessa isoruutuisessa yönutussaan, koska hänellä ei enää muuta ollut, vapa toisessa ja pitkä piippu toisessa kädessä; ja jos poikkesi erääseen joenpolvekkeeseen, sai nähdä vanhan kaljupäisen möhömahan seisovan kivellä ja onkivan. Viimemainitulla oli, huolimatta siitä että hän seisoi vedessä, jalat niin mustat, että saattoi luulla hänen jättäneen saappaat jalkaansa. Jokaisella oli vieressä pieni koppa tai lipas, jossa onkilierot kiemuroivat. Niitä kaivelivat he väliaikoina maasta. Jos taivas vetäytyi pilveen ja ilma kävi viileäksi, ennustaen sadetta, silloin näki lukuisimmin näiden olentojen seisoskelevan virran rannalla, liikkumattomina kuin mitkäkin pyhimysten tai profeettain kuvapatsaat. Välinpitämättöminä kulkivat maalaiset karjoineen ja kuormineen heidän ohitsensa ja laivamiehet eivät jokea laskiessaan edes katsoneet heihin, kun he hiljakseen murisivat laivan synnyttämästä häiriöstä.

Jos joku olisi Manzille kaksitoista vuotta sitten, kun hän kauniine parihevosineen kynteli mäellä joentörmän yläpuolella, ennustanut, että hänkin kerran tulisi liittymään noiden hullunkuristen pyhimysten-kuvien joukkoon ja kalastamaan heidän tavallaan, niin olisi ennustaja varmaan saanut kuulla kunniansa. Nytkin kiiruhti hän heidän ohitsensa heidän selkänsä taitse ja riensi joenrantaa ylöspäin, ikäänkuin joku Manalan yksinäinen henki, joka hakee kadotukselleen mukavata ja syrjäistä paikkaa pimeiltä vesillä. Seisoskelemaan onkivapa kädessä ei hänellä eikä hänen pojallaan ollut kärsivällisyyttä, ja he muistivat, kuinka talonpojat monella muulla tavalla pyytävät kaloja, jos ovat kyllin rohkeita, etenkin käsin puroista, sentähden olivat he ottaneet onget mukaansa vain näön vuoksi ja kuleskelivat puron reunoja ylöspäin, missä he tiesivät olevan kalliita ja hyviä forelleja.

Maalle jääneen Martinkin kävi tällä välin yhä huonommin ja hänkin pitkästyi niin aikaansa, että heittäytyi, sensijaan että olisi työskennellyt laiminlyödyllä pellolla, kalastelemaan ja hääräsi päivät päästään vedessä. Vrenchenin täytyi häntä kaiken aikaa seurata ja kantaa sankoa ja kalastusvehkeitä pitkin kosteita niittyrantoja purojen ja kaikenlaisten lätäkköjen poikki, sateessa ja auringonhelteessä, sillä aikaa kun välttämättömimmätkin työt kotona saivat odottaa tekijäänsä. Sillä heitä lukuunottamatta ei siellä enää ollut ristinsielua eikä tarvinnutkaan olla, sillä Marti oli jo menettänyt enimmät maansa ja omisti enää vain muutamia peltotilkkuja, joita hän tyttärineen veltosti hoiteli, taikka jätti kokonaan hoitamattakin.

Sattuipa kerran, että hän, kulkiessaan eräänä iltana jotenkin syvän ja vuolaan puron rantaa, jossa forelleja runsaasti vilisi, sillä taivas oli pilvessä, odottamatta kohtasi vihamiehensä Manzin, joka tuli häntä vastaan puron toista rantaa. Hänet nähdessään heräsi Martissa kauhea viha ja ylenkatse; he eivät olleet moneen vuoteen tavanneet toisiaan niin läheltä, lukuunottamatta oikeustuvan aidotettuja penkkejä, joissa he eivät saaneet toisiaan haukkua, minkätähden Marti nyt ärjyi vimmoissaan: "Mitä sinä täällä teet, koira? Etkö voi pysytellä luolassasi, sinä Seldvylan ryysyporvari?"

"Pian sinne tulet sinäkin, senkin lurjus!" huusi Manz. "Kalastelemaanpa jo olet sinäkin ruvennut, joten ei sitä sinun tarvinne enää pitkälti odottaa!"

"Suu poikki, hirtehinen!" ärjyi Marti, kun puro tässä kohden heikonsi hänen ääntään, "sinä olet syössyt minut onnettomuuteen!" Ja kun äkkiä pensaatkin puron rannalla alkoivat kovasti tohista alkavan ukonilman käsissä, täytyi Manzin ärjäistä vielä voimakkaammalla äänellä: "Jospa niin olisikin, niin iloitsisinpa siitä suuresti, sinä kurja heittiö!" "Koira!" huusi Marti toiselta puolen ja Manz vastaan toiselta: "Voi sinua tyhmää vasikkaa!"

Ja Marti juoksi kuin tiikeri pitkin purontörmää koettaen päästä toiselle puolelle. Syy siihen, että hän oli heistä raivoisampi, oli se, että hän luuli Manzilla kapakanisäntänä olevan ainakin kyllälti syötävää ja juotavaa ja niinollen varsin mukavan elämän, jotavastoin hänellä itsellään rapistuneessa talossaan kävi aika kylläkin pitkäksi. Manz kuljeskeli sillä aikaa vihoissaan hänkin puron toisella puolen; ja hänen takanaan hänen poikansa, joka huolimatta kuunnella tuota vastenmielistä sanasotaa, uteliaasti ja ihastuksella tähysti toisella puolen olevaa Vrencheniä, joka kulki isänsä jälessä, häpeissään katsellen maahan, niin että ruskeat kiharansa valahtivat kasvoille. Hänellä oli puinen kalasanko toisessa kädessä, toisessa kantoi hän sukkiaan ja hameensa helmat oli hän kosteuden takia käärinyt ylös. Mutta Salin kulkiessa toisella puolen puroa oli hän kainosti antanut niiden valua alas ja oli sentähden nyt kolmikertaisesti pulassa, kun hänen täytyi samalla kertaa kantaa kapistuksiaan ja pitää ylhäällä hamettaan sekä harmikseen kuunnella miesten ilkeätä toraa. Jos hän olisi nostanut silmänsä maasta, olisi hän nähnyt, ettei Sali enää näyttänyt keikarimaiselta eikä kopealta, vaan päinvastoin varsin surulliselta hänkin. Vrenchenin katsellessa häpeissään ja hämillään maahan ja Salin yhtämittaa tähystäissä tuota kaikessa alennuksessaankin sorjaa ja viehättävää olentoa, joka niin ujostellen ja alakuloisena asteli tietään, eivät he kumpikaan huomanneet, että heidän isänsä olivat käyneet äänettömiksi ja riensivät nyt kiihtyneellä raivolla puisille portaille, jotka vähän matkan päässä johtivat puron yli ja jotka jo olivat näkyvissä. Samassa alkoi salamoida, ja hämärä, synkkä vesimaisema valaistui oudolla tavalla; tummanharmaista pilvistä kuului kumea jyrinä ja alkoi pudota raskaita pisaroita, kun raivostuneet miehet yhtaikaa hyökkäsivät kaidalle, heidän askeltensa alla notkuvalle sillalle, kävivät toisiinsa käsiksi ja nyrkeillään iskivät toisiansa vihasta ja raivosta vaalenneihin ja vapiseviin kasvoihin. Ei ole lainkaan hauskaa eikä kaunista, kun kaksi muutoin rehtimiestä keskellä tuntematonta väkijoukkoa joutuu semmoiseen tilaan, että he ylpeydestä, pikaisuudesta tai itsepuolustukseksi alkavat toisiaan rusikoida; mutta se on kuitenkin lapsen viatonta leikkiä verrattuna siihen syvään kurjuuteen, mikä pääsee vallalle kahdessa vanhassa miehessä, jotka tuntevat toisensa ja ovat jo kauvan tunteneet, silloin kun he koko sydämensä kyllyydestä ja kauvan hautuneella raivolla käyvät toisiinsa käsiksi ja iskevät toisiaan nyrkeillään. Näin tekivät nyt nämä harmaantuneet miehet; noin viisikymmentä vuotta sitten olivat he poikasina viimeisen kerran tapelleet, mutta viidenkymmenen vuoden aikana eivät he olleet kädelläkään toisiinsa kajonneet, lukuunottamatta sitä, että hyvinvointinsa päivinä joskus olivat tervehtiessään lyöneet kättä, mutta sitäkin olivat he, jäykkiä ja yksivakaisia kun olivat, tehneet verrattain harvoin. Pari kolme iskua annettuaan jättivät he nyrkkitaistelun ja kävivät hiljalleen vavisten painisille, voihkien silloin tällöin ja raivoisasti hammasta purren sekä koettaen heittää toisensa heikkojen kaidepuiden yli veteen. Nyt olivat lapsetkin saapuneet paikalle ja näkivät tuon kauhean kohtauksen. Sali hyppäsi isänsä luo auttaakseen häntä kokonaan tuhoamaan vihatun vastustajansa, joka muutoinkin näytti heikommalta ja oli jo sortumaisillaan. Mutta Vrenchenkin juoksi paikalle heittäen luotaan kaikki kannettavansa ja päästäen pitkän tuskanhuudahduksen kietoi hän kätensä isänsä ympäri häntä suojatakseen, vaikka hän täten olikin tälle vain esteeksi ja haitaksi. Kyyneleet juoksivat hänen silmistään ja hän katsoi rukoillen Salia, joka juuri oli aikeissa tarttua hänen isäänsä hänet täydellisesti tuhotakseen. Vaistomaisesti laski hän kuitenkin kätensä oman isänsä olkapäille ja koetti häntä voimakkaalla otteella irrottaa vihamiehestään ja samalla rauhottaa, niin että taistelu hetkeksi taukosi taikka oikeammin koko joukko laahautui läähättäen edestakaisin voimatta kokonaan erota eri suunnille. Näin olivat nuoret, tunkeutumalla vanhusten väliin, joutuneet aivan lähelle toisiaan ja samassa hetkessä valaisi pilvenhalkeama, joka päästi heleän iltaruskon näkyviin, tytön lähellä olevat kasvot, ja Sali näki nyt nuo hänelle niin tutut ja kuitenkin niin muuttuneet ja entistään kauniimmat kasvonpiirteet. Vrenchenkin huomasi pojan hämmästyksen ja hymyili hiukan kauhunsa ja kyyneleidensä keskeltä. Isänsä ponnistusten havahduttamana rohkaisi Sali itsensä ja erotti hänet hartailla rukouksillaan ja päättäväisellä käytöksellään lopulta tykkänään erilleen vihollisestaan. Molemmat vanhukset läähättivät kovasti ja alkoivat uudelleen panetella toisiaan ja meluta, kääntyen kulkemaan eri suunnille; mutta heidän lapsensa hengittivät tuskin ollenkaan, he olivat hiljaa kuin hauta. He ojensivat erotessaan vanhusten huomaamatta nopeasti toisilleen kätensä, jotka olivat vedestä ja kaloista kosteat ja kylmät.