Part 5

Mutta hän harrasti nyt vallotustyötään kuumeenomaisella kiihkolla, julkisesti ja mitä suurisuuntaisemmin. Hän oli suin päin joutunut onnettoman itserakkautensa uhriksi. Häntä ympäröi nyt joukko jotenkin raakoja ja turhamaisia upseereja, jotka tekivät hänelle oikeata hovipalvelusta ja sanoivat hänelle vain sellaisia asioita, joita hän mielellään halusi kuulla, välittämättä siitä kuinka tosia ne olivat. Siinä oli kokonainen parvi narrimaisia ja sisällyksettömiä olentoja, joiden rohkeimmatkin houkkiomaisuudet otettiin vastaan mitä rakastettavimmalla tavalla, kunhan ne vaan osottivat palvelevaa mieltä ja pitivät yllä tuon onnettoman uskoa itseensä. Olipa hän aikansa kuluksi hurmannut yhden rummuttajaparankin, joka nyt haltioissaan kuljeskeli ympäri ja kaikkialla asettui kaunottaren tielle; ja suutarin, joka teki hänen kenkänsä, oli hän saattanut niin hulluksi, että tämä hänelle kenkiä tuodessaan aina etehisessä otti esille harjan ja pienen peilin ja silitteli huolella päätänsä kuin kissa, sillä hän odotti aina että nyt jotakin varmaan tapahtuisi. Kun suutarin nähtiin tulevan piiloutui koko joukko nähdäkseen tuon poloisen tekevän hupaisia valmistuksiaan. Ihmeellisintä oli, ettei kukaan suuttunut Lydian menettelystä ja ettei häneltä siis sen enempää odotettu, vaan pidettiin hänen käytöstään hänen arvonsa mukaisena, joten minä siis olin ainoa, jolla oli hänestä jaloja ajatuksia sydämessäni. Kaikki nuo hovinarrit, joita minä halveksin, mutta jotka ottivat tytön sellaisena kuin hän oli, näyttivät sentähden viisaammilta kuin minä syvällisine rakkauksineni. Ei, hän on kuitenkin, ajattelin mielessäni, sellainen, joksi olen häntä kuvitellut, ja juuri sentähden että nuo kaikki muut ovat pässinpäitä, ovat he niin julkeita häntä kohtaan eivätkä tiedä, mitä hänessä on ja mitä hänessä voisi olla. Ja levottomana odotin tilaisuutta saadakseni asettaa hänen eteensä peilin, jossa hän näkisi paremman kuvansa ilman kaikkea sitä arvotonta lisää, mikä oli häneen tarttunut. Mutta ulkonainen siivous ja arvokkaisuus, josta en parhaalla tahdollakaan voinut luopua, tekivät minulle mahdottomaksi heittäytyä tuohon apinaparveen tai ottaa pienintäkään askelta Lydiaa kohti. Kävin hajamieliseksi ja kärsimättömäksi, otin yht’äkkiä eron Intian armeijasta lähteäkseni kotimatkalle ja unohtaakseni tuon onnettoman naisen.

"Niin tulin Pariisiin ja viivyin siellä muutamia viikkoja. Kun siellä näin paljon kauniita ja älykkäitä naisia, ajattelin, että paras keino saada onneton lemmenjuttuni unohtumaan olisi tirkistellä kauniisiin naisten kasvoihin ja sen tähden kuljeskelin teatterista teatteriin ja muualle, missä heidän oli tapa oleskella; annoinpa viedä itseni muutamiin hyviin perheisiin ja seuroihinkin. Niinpä näinkin useita siroja vartaloja jaloine liikkeineen ja piirteineen ja silmiä, joissa älykkäät ajatukset kuvastuivat, mutta kaikki mitä näin, toi vaan mieleeni Lydian ja oli hänelle eduksi. En voinut häntä unohtaa ja niin olin edelleen häneen onnettomasti rakastunut. Minussa liikkui mitä salaperäisin ja ihmeellisin tunne, kun häntä ajattelin. Minusta tuntui kuin olisi maailmassa välttämättömästi täytynyt olla nainen, jolla oli täsmälleen Lydian ulkomuoto ja käytös, lyhyesti nainen, jolla oli hänen paremmat puolensa, mutta myöskin hänen muut puolensa sellaisina kuin minä niitä kuvittelin, ja minusta näytti mahdottomalta ennen päästä rauhaan kuin olin löytänyt tällaisen todellisen Lydian. Taikka tuntui minusta kuin olisi velvollisuuteni ollut etsiä oikea sielu tuohon puolieräiseen olentoon. Sanalla sanoen, tulin jälleen sairaaksi kaipauksesta häneen, ja kun ei käynyt päinsä palata takaisin Intiaan, etsin uutta auringonhellettä, vaaroja ja toimintaa ja antauduin ranskalais-afrikalaisen armeijan palvelukseen. Matkustin heti Algeriaan ja olin pian tämän maan äärimmäisillä rajoilla, missä temmelsin auringonpaahteessa hehkuvalla hiekalla ja taistelin kabylien kanssa."

Tällä hetkellä sattui juuri nukkuva Ester, ainainen kiusantekijä, uneksimaan, että hän putosi portailta päälleen, ja tätä uneksiessaan kolisteli hän tuolillaan. Nyt katsahti kertoja ympärilleen ja huomasi kuulijainsa nukahtaneen. Samassa huomasi hän vasta heille kertoneensakin ainoastaan lemmentarinansa, häpeili sitä ja toivoi, etteivät he olisi mitään kuulleet. Hän herätti naiset ja pyysi heitä menemään levolle ja itsekin etsi hän vuoteensa ja pitkään, mutta rauhallisesti huokaisten nukkui hän sille. Hän venyi vuoteellaan yhtä kauvan kuin muinoin laiskana ja toimettomana poikasena, niin että äidin täytyi tulla häntä herättämään. Kun he sitten kaikki istuivat aamiaispöydässä ja joivat kahvia, puhui hän kertomustaan jatkaen:

"Jollette olisi nukkuneet, olisitte saaneet kuulla, miten minä Itä-Intiassa olin muuttumaisillani juropäästä erittäin sävyisäksi ja ystävälliseksi mieheksi erään kauniin naisihmisen takia, mutta kuinka jurouteni tekikin minulle pahan kepposen, se kun esti minua pääsemästä lähemmin tuntemaan tuota naista ja sai minut sokeasti häneen rakastumaan; kuinka sitten tulin petetyksi ja lähdin uutena jurottajana Intiasta Afrikaan ranskalaisten palvelukseen pudottaakseni siellä turbaanipäiden hupaisia tornimaisia olkihattuja ja halkaistakseni heidän kallojaan, jota viimemainittua teinkin niin suurella innolla, että pääsin kohoamaan myöskin Ranskan armeijassa ja tulin everstiksi ja olen sitä yhä edelleen.

Olin taasen yhtä harvapuheinen ja yksivakainen kuin koskaan ennen ja ainoat iloni olivat velvollisuuksieni täyttäminen ja leijonanajo. Jälkimäistä harjotin ihan yksinäni, lähtien aina jalkaisin, ottamatta mukaani muuta asetta kuin hyvän pyssyn, etsimään petoa, jonka löydettyä sitten oli tarjolla vain kaksi mahdollisuutta, joko osata hyvin, tai joutua itse surman suuhun. Tämän suuren vaaran alinomainen uudistaminen ja lopullisen harhalaukauksen mahdollisuus sopi hyvin luonteelleni eikä mikään ollut minusta hauskempaa kuin harhailla ypöyksin päivänpaahtamilla ylängöillä väkevän ja hurjan pedon jälessä, joka sekin oli minut huomannut ja alkoi saman jurottelun minun kanssani kuin minä hänen kanssaan. Olipa sitten kerran noin neljä kuukautta takaperin paikkakunnalla nähty tavattoman suuri jalopeura, tämä samanen, jonka vuodan näette tässä; se harventeli beduinien karjoja, ilman että sen kimppuun oli voitu päästä, sillä se näytti olevan perin kavala veitikka. Se teki joka päivä pitkiä matkoja ristiin rastiin, niin että minä, jonka tapana oli metsästellä jalan, sain kauan aikaa sitä etsiskellä, ennen kuin sain sen näköpiiriini. Kun olin nähnyt sen jo pari kolme kertaa pääsemättä ampumamatkalle, oppi se minut tuntemaan ja huomasi hyvin, että minulla oli jotain kaunaa sitä kohtaan. Se alkoi kauheasti karjua ja vetäytyi pakosalle kohdatakseen taas minut jossain toisessa paikassa; ja niin kiertelimme toisiamme useita päiviä kuin kaksi vihaista kissaa, minä äänettömänä kuin hauta, ja leijona tavantakaa hurjasti ärjäisten.

Eräänä päivänä olin lähtenyt liikkeelle ennen auringonnousua ja valinnut ennen kulkemattoman suunnan, koska leijona edellisenä päivänä oli liikuskellut päinvastaisella taholla ja tehnyt siellä epäonnistuneen ryöstöyrityksen; siihen nähden että sen seudun asukkaat olivat karjoineen vetäytyneet pakosalle, arvelin, että nälkäinen erämaan herra viime yönä lienee valinnut toisen suunnan, niinkuin sitten todella olikin tapahtunut. Auringon noustessa astelin verkalleen kukkulaista kullankeltaista ketoa, jonka nousut heittivät pitkiä taivaansinisiä varjoja kellertävälle maalle. Taivas oli tummansininen kuin Lydian silmät, jotka äkkiarvaamatta tulivat mieleeni; kaukaisuudessa häämöttivät siniset vuoret, joille se arabialainen kaupunki oli rakennettu, missä minä asuin, ja toisella suunnalla näkyi taivaanrannalla metsää ja vihreitä kosteikkoja, joista voi mustana pilvenä erottaa beduinien teltoista nousevan savunkin. Kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus eikä yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Minä astuin kuilun partaalle, joka ulettui yli koko tämän vuoriseudun, eikä ollut nähtävissä ennen kuin kulkija oli saapunut sen reunalle. Sen pohjalla juoksi viileä ja kirkas puro ja sillä kohdalla, missä minä seisoin olivat puron reunat kokonaan kukoistavien oleanderi-pensaiden vallassa. Ei voinut mitään kauniimpaa nähdä kuin näiden pensaiden kirkas vihreys ja niiden tuhannet ruusunpunaiset kukkaset sekä niiden siimeksessä juokseva kuultava vesi. Näköalan kauneus herätti minussa eloon monivuotisen kaipuuni ja minä unohdin, miksi täällä samoilin. Halusin tunkeutua oleanderien läpi juomaan purosta ja tässä hullussa aiheessani laskin pyssyni maahan ja kapusin vikkelänä rinnettä alas puron reunalle, missä heittäysin pitkälleni ja join purosta, kastelin kasvoni ja ajattelin kaikkea tätä tehdessäni kaunista Lydiaa. Vaivasin päätäni mietiskelemällä, missä hän oleskelee, missä hän kuljeskelee ja kuinka hänen yleensä on käynyt. Silloin kuulin aivan läheltäni leijonan lyhyen karjahduksen, joka pani maan tärisemään. Kuin salaman lyömä kapsahdin seisaalleni ja aloin kavuta rinnettä ylös, mutta jäin kuin naulattu paikoilleni nähdessäni tuon suuren pedon tuskin kymmenen askeleen päässä minusta juuri pyssyni kohdalla. Ja samaan asentoon kuin olin seisahtunut jäin seisomaan silmät kiinnitettyinä petoon. Heti minut nähtyään kyyristäysi se maahan valmistautuen hyökkäykseen, juuri kaksipiippuisen pyssyni päältä, joka makasi poikkipäin sen vatsan alla, ja jos olisin vähänkin liikahtanut, olisi peto heti tehnyt loikkauksensa ja repinyt minut armotta palasiksi. Mutta minä seisoin järkkymättä paikoillani pitkät ajat, kääntämättä silmiäni siitä ja ilman että sekään hetkeksikään hellitti pitämästä minua silmällä. Se heittäytyi mukavasti maahan ja tarkasteli siitä minua. Aurinko kohosi korkeammalle, ja kun kauhea kuumuuskin alkoi minua vaivata, kului aikani hitaasti kuin helvetin iäisyys. Herra ties, mitä kaikkea aivoissani liikkui; minä kiroilin Lydiaa, jonka pelkkä ajatteleminen oli saattanut minut tähän pulaan, minä kun hänen tähtensä unohdin aseeni maahan. Tuhat kertaa aioin jo tehdä kaikesta lopun ja syöstä pedon kimppuun paljain käsin; mutta rakkaus elämään vei aina voiton ja minä seista jurottelin siinä kuin kiveksi muuttunut Lotin vaimo tai auringonkellon viisari; minun varjoni kiersi tunti tunnilta ympäri, pieneni jo aivan lyhyeksi ja alkoi taasen pidentyä. Tämä oli katkerin jurotus, johon milloinkaan olen antautunut, ja lupailin ja vannoin mielessäni, että, jos tästä vaarasta pelastuisin, tulisin sävyisemmäksi ja ystävällisemmäksi, matkustaisin kotia ja tekisin elämän itselleni ja muille niin mieluisaksi kuin mahdollista. Hiki valui virtana ruumiistani, minä vapisin tuskallisesta ponnistuksestani pysytellä yhdessä kohdin liikkumattomana, sillä jos liikutin vain kuivettuneita huulianikin, niin nousi leijona jo puolittain kohoksi, heilutti takaruumistaan ja murisi, niin että taas nopeasti suljin suuni ja purin hammasta. Kun minun näin täytyi minuutti minuutilta kulutella aikaani, katosi vähitellen minusta kaikki viha ja katkeruus itse leijonaakin kohtaan, ja kuta heikommaksi minä kävin, sitä kärsivällisemmäksi tulin samalla kantamaan rohkeasti kaikki kärsimykseni. En olisi kuitenkaan, kun päivä jo alkoi kääntyä loppuunsa, jaksanut kauvan kestää, jollei äkkiä odottamaton apu olisi ilmestynyt. Leijona ja minä olimme niin toistemme lumoissa, ettei kumpikaan meistä huomannut kahta sotamiestä, jotka tulivat leijonan takaa ja olivat jo siitä korkeintaan kolmenkymmenen askeleen päässä. He olivat päivän töiden päätyttyä lähetetyt minua hakemaan. Heillä oli ordonanssikiväärinsä olkapäillään ja minä näin niiden välkynnän kuin taivaallisen armon auringon hohteen samaan aikaan kuin vihollisenikin kuuli sotilasten askeleet erämaan hiljaisuudessa. Miehet olivat jo kaukaa huomanneet aseman ja lähestyivät niin hiljaa kuin suinkin. Äkkiä huusivat he: "Leijona! Apua everstille!" Leijona kääntyi heitä kohti, hyökkäsi ylös, avasi raivoten kitansa, vimmoissaan kuin itse piru, ja näytti hetken ajan olevan epätietoinen, kenen kimppuun ensin hyökkäisi. Mutta kun molemmat sotamiehet reippaina ranskalaisina arvelematta hyökkäsivät sen kimppuun, loikkasi se niitä kohti. Samassa silmänräpäyksessä makasikin jo toinen heistä pedon käpälän alla, ja hänen olisi käynyt huonosti, jollei toinen samalla hetkellä olisi, laukaistuaan pyssynsä petoa kohti, upottanut painettinsa puolikymmentä kertaa sen kupeeseen. Mutta hänenkin tuhonsa olisi jo ollut lähellä ellen minä vihdoin olisi päässyt pyssyni luo ja laukaissut taistelupaikalle juosten enemmittä arveluitta molemmat panokset pedon korvaan. Leijona ojentui suoraksi maahan, mutta karkasi kohta taasen ylös ja täytyi vielä laukaista sitä kohti joku laukaus, ennenkuin se jälleen kaatui ja lopuksi saimme lyödä kaikki kolme pyssynperämme pirstaleiksi sen kalloon, ennen kuin se heitti sitkeän henkensä. Kukaan meistä ei, ihmeellistä kyllä, ollut saanut mitään vammoja, ei hänkään, joka oli maannut leijonan alla, lukuunottamatta revittyä nuttuaan ja muutamia kelpo naarmuja hartioissa. Niin päättyi tämä asia onnellisesti tällä kertaa ja me olimme vihdoinkin kaataneet kauvan etsityn pedon. Nautittuani vähän viiniä ja leipää sain taasen entisen rohkeuteni ja minä naureskelin kuin hupsu sotilasteni kanssa, jotka suuresti ihmettelivät everstinsä ystävällisyyttä ja puheliaisuutta.

Vielä samalla viikolla panin lupaukseni täytäntöön, jätin erohakemukseni ja nyt olen täällä."

Tämmöinen oli kertomus Jukan elämästä ja vaelluksesta ja hänen omaisensa ihmettelivät suuresti hänen ajatuksiaan ja hänen tekojaan. Hän jätti äitinsä ja sisarensa keralla Seldvylan ja asettui kanttoonin pääkaupunkiin, missä hänellä oli tilaisuutta kokemuksineen ja tietoineen tulla maalleen hyödylliseksi mieheksi, ja hänestä tulikin työkuntonsa ja järkkymättömän levollisen ystävällisyytensä tähden kunnioitettu ja rakastettu kansalainen; sillä hän ei enää koskaan osottanut taipumusta entiseen käytöstapaansa.

Esteriä ja äitiä harmitti vaan se, etteivät he olleet kuulleet tarinaa Lydiasta, ja he pyytelivät Jukkaa sitä heille kertomaan. Mutta hän sanoi, että he olisivat sen saaneet kuulla, elleivät olisi nukkuneet; hän oli sen kerran kertonut eikä sitä enää milloinkaan tekisi, se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän jollekin tästä lemmenjutustaan oli kertonut, ja sillä hyvä. Lopputulos tästä hänen kertomuksestaan oli se, että hän vieraalla maalla oli naisen ja petoeläimen kautta vapautunut tavakseen tulleesta jurottelusta.

Hänen äitinsä ja sisarensa pyysivät saada tietää ainakin sen naisen nimen, joka heille kaukaisen syntyperänsä tähden oli niin kokonaan outo, ja utelivat alinomaa: "Mutta mikä oli edes hänen nimensä?" Mutta Jukka vastasi yhtä taipumattomana:

"Olisitte olleet tarkkaavaisia! En lausu sitä nimeä enää!" Ja hän piti sanansa. Kukaan ei kuullut hänen enää sitä nimeä lausuvan, ja hän näytti itsekin sen lopulta unohtaneen.

MAAKYLÄN ROMEO JA JULIA.

Tämä kertomus olisi turhanpäiväistä jäljittelyä, ellei sen perustana olisi tositapaus todistamassa, kuinka syvälle ihmiselämään jokainen niistä taruista on juurtunut, joille vanhojen suurten mestarien teokset ovat rakennetut. Sellaisten tarujen lukumäärä ei ole suuren suuri, mutta tavantakaa esiintyvät ne uudelleen eri asussa ja pakottamalla pakottavat huomion niissä pysymään.

Sen kauniin virran varrella, joka puolen tunnin matkan päässä juoksee Seldvylan ohi, kohoaa laaja tiheään asuttu joentörmä, jonka takana on viljava tasanko. Kaukana sen laidassa on kylä, jossa on monta suurta talonpoikaistilaa ja kauniilla rinteellä on jo vuosia vierivieressä ollut kolme muhkeaa pellonkaistaletta kuin kolme jättiläisvannetta. Aurinkoisena syyskuunaamuna kynti kaksi talonpoikaa kumpaakin laitimaista näistä pelloista; keskimäinen näytti jo pitemmän aikaa olleen viljelemättömänä kesantona, sillä sen peittivät kivet ja rehevät rikkaruohot ja kokonainen maailma siivellisiä pikkueläviä leijui kaikessa rauhassa sen yllä. Talonpojat, jotka kumpikin puolellaan kulkivat auransa jälessä, olivat pitkiä, jänteviä, noin neljänkymmenen ikäisiä miehiä. Saattoi heti nähdä, että he olivat vakiintuneita, hyvästi toimeentulevia talonpoikia. Heillä oli lyhyet polvihousut sitkeästä palttinasta, jonka jokainen poimu pysyi muuttumattomana ja pani heidän säärensä näyttämään kuin kivestä veistetyiltä. Kun he jonkun esteen kohdatessaan tarttuivat kiinteämmin auraan, lepattivat heidän kankeat paidanhihansa pienimmästäkin tärähdyksestä, sillä aikaa kuin miehet kasvot vakavina, päivänpaisteessa hiukan silmiään räpytellen, tyynesti mittailivat vakoja tai vilkaisivat ympärilleen, kun joku kaukainen ääni häiritsi seudun hiljaisuutta. Hitaasti ja eräänlaisella luontaisella notkeudella siirtelivät he jalkansa toisen edelle, kumpikin sanaakaan sanomatta, paitsi silloin kun he antoivat neuvoja rengeilleen, jotka ajoivat komeita hevosia. Kauvempaa katsoen olivat he aivan toistensa näköiset; he esiintyivät paikkakunnan alkuperäisessä asussa ja ensi silmänräpäykseltä ei heitä olisi toisistaan muusta erottanut kuin siitä, että toisella riippui myssynnipukka etupuolella, kun toinen taasen oli heittänyt sen olkansa yli. Tämän eron huomasikin heissä helposti kun he kyntäessään sattuivat kulkemaan eri suuntiin; sillä kun he mäen päällä tulivat toisiaan vastaan, löi sitä, joka kulki rivakkaa itätuulta vasten, päähineen lieve selkään, kun se toisella, joka kulki myötätuuleen, pyrki eteenpäin. Sattuipa väliin niinkin, että heidän koreat myssynsä liehuivat pystysuorassa taivasta kohden kuin kaksi liekkiä. Niin kyntivät he molemmat kaikessa hiljaisuudessa ja hauska oli heitä nähdä tyynessä ja kullanhohteisessa syyskuun maisemassa, kun he mäellä kulkivat toistensa sivuitse ja sitten toisistaan vähitellen ja yhtämittaisesti etenivät, kunnes kumpikin katosi mäenrinteen taakse kuin laskeva tähti, jälleen tullakseen jonkun ajan kuluttua näkyviin. Jos he vaossaan tapasivat jonkun kiven, viskasivat he sen voimakkaalla heitolla välillä olevalle kesannolle, mikä temppu kuitenkin tapahtui verraten harvoin, sillä viljelemätön pellonkaistale oli jo saanut osalleen kaikki kivet, jotka naapuripelloissa oli tavattu. Niin oli pitkä aamurupeama jo osaksi kulunut, kun kylästä päin pienet sirot ajoneuvot lähestyivät, tuskin vielä huomattavat mäenrinnettä ylös kavutessaan. Ne olivat pienet, vihreäksi maalatut vaunut, joissa molempien kyntäjäin lasten, pojan ja pienen tyttöpahasen, oli tapana tehdä yhteinen aamupäiväretkensä. Kummankin vieressä oli kaunis liinaan kääritty leipä, viinikannu ja lasit sekä yhtä ja toista muutakin, mitä hellät emännät olivat lähettäneet työteliäille miehilleen; sitäpaitsi oli vaunuissa muodottomiksi purtuja omenia ja pääryniä, joita lapset olivat matkansa varrella käsitelleet, sekä ihkasen alaston yksijalkainen maalikasvoinen nukke, joka istui leipien välissä mukavasti kuin mikäkin hieno neiti. Vaunut pysähtyivät monen jyräyksen ja keskeytyksen jälkeen mäelle nuoren lehmuspensaan varjoon, joka oli pellon laidassa, ja nyt vasta saattoi matkustajia lähemmin tarkastella. Poika oli seitsemän vuotias, tyttö viiden, molemmat terveitä ja iloisia, eikä heissä ollut mitään muuta silmiinpistävää kuin että molemmilla oli sangen kauniit silmät ja että tytöllä sen lisäksi oli ruskeahko ihonväri ja hyvin kihara tumma tukka, joka teki hänet tulisen ja hellämielisen näköiseksi. Kyntäjät olivat taas saapuneet mäelle, antoivat hevosille jotain syötävää, jättivät aurat keskeneräiseen vakoon ja lähtivät hyvinä naapureina yhteiselle aterialle, nyt vasta toisiaan ensi kerran tervehtien; sillä tähän asti eivät he olleet sanaakaan vaihtaneet.

Kun nyt miehet hyvällä ruokahalulla söivät aamiaistaan ja sitä hyvänsuovasti lapsillekin jakoivat, jotka eivät koko syönnin aikana liikkuneet paikoiltaan, antoivat he katseensa liukua milloin lähelle, milloin etäämmälle ja näkivät pienen kaupungin kohoavan vuorella savun keskeltä. Runsas päivällinen, jonka seldvylalaiset joka päivä itselleen valmistivat, sai aikaan tavallisesti kattojen yli kauvas näkyvän savupilven, joka kodikkaasti liehui Seldvylan vuorilla.

"Seldvylan ryysyporvarit keittävät taas herkkujaan!" sanoi Manz, toinen talonpojista, ja toinen, Marti, vastasi: "Eilen oli eräs heistä minun luonani tästä pellosta puhumassa". "Piirineuvostostako? minunkin luonani ovat he käyneet!" sanoi Manz. "Vai niin? ja kaiketikin ovat he arvelleet, että sinä käyttäisit maan hyväksesi ja maksaisit herroille vuokran?" "Niin, kunnes tulee ratkaistuksi, kenelle pelto kuuluu ja mitä sille on tehtävä. Mutta minä olen kauniisti kieltäytynyt, sillä olen ajatellut tuon kesannon toisin käytettäväksi ja sanoin heille, että heidän pitäisi myödä pelto ja kumota sopimus, siksi kunnes löydetään sille oikea omistaja, mikä kaiketi ei tule koskaan tapahtumaan, sillä asia, joka on joutunut Seldvylan kansliaan, saa kyllä odotella aikaansa ja sitäpaitsi on juttu vaikeasti ratkaistavissa. Nuo lumppuporvarit haluaisivat niin kernaasti saada vuokrarahat kalutakseen, sekä sitten koko myyntisumman samaan tarkotukseen; mutta mepä pidämme varamme ja estämme hintaa kohoamasta liian korkealle, sillä tiedämmehän hyvin, mikä tässä on kysymyksessä ja kenelle maa kuuluu!"

"Aivan niin ajattelin minäkin ja olen asianajaja-hirtehiselle antanut samanlaisen vastauksen!"

He olivat hetken ajan ääneti, sitten alkoi Manz uudelleen: "Vahinko kuitenkin, että tuon hyvän maan täytyy noin joutilaana maata, vaikeata on sitä nähdäkin, ja nyt on se semmoisenaan ollut jo kaksikymmentä vuotta ilman että yksikään ristinsielu on sitä kysynyt, sillä tässä kylässä ei ole ainoatakaan, jolla olisi siihen nähden joitakin oikeuksia, eikä kukaan tiedä mihin maan ääreen rumpalivainajan lapset ovat joutuneet."

"Hm!" sanoi Marti, "siinäpä se asia onkin! joka kerta kun katselen sitä mustaa viulunvinguttajaa, jonka näkee milloin vetelehtivän kaikenlaisten maleksijain kanssa milloin soittelevan kylän karkeloissa, niin voisinpa vannoa, että hän on rumpalin pojanpoika, jolla ei ole aavistustakaan siitä, että hän on pellonomistaja. Mutta mitäpä hän sillä tekisikään? Kuukauden päivät juopottelisi ja sitten olisi kaikki taas kuin ennen! Ja sitäpaitsi, kukapa menisi siihen suuntaan edes viittailemaan, kun ei asiasta kuitenkaan mitään varmaa tiedetä!"

"Siitä voisi syntyä kaunis juttu!" vastasi Manz. "Meillä on kyllin vaivaa koettaessamme kieltää tuolta hirtehiseltä kotipaikkaoikeutta kunnassamme, missä hän on meidän kiusanamme. Koska hänen vanhempansa kerran ovat lähteneet maailmanrantaa kiertämään, niin pysyköön hänkin siellä ja vingutelkoon joutoväelle viuluaan. Mitenkä herran nimessä me voisimme tietää, että hän on rumpalin pojanpoika? Mitä minuun tulee, vaikka luulenkin tarkalleen tuntevani vanhusvainajan noissa tummissa kasvoissa, sanon suoraan: erehtyminen on inhimillistä, ja pieninkin paperipala tai kastetodistuksen laita saisi minut paremmin vakuutetuksi kuin kymmenet syntiset ihmiskasvot!"

"Se on totta se", sanoi Marti, "hän tosin sanoo olevansa syytön siihen, ettei häntä ole kastettu. Mutta pitäisikö kirkkomme kastekiven olla kuljetettava ja olisiko sitä laahattava metsissä mokomien kulkurien jälessä? Eipä suinkaan, se on paikallansa kirkossa, ja senpätähden juuri ovat ne paarit kuljetettavat, jotka riippuvat kirkkomuurin kupeella. Onpa kylässämme jo kyllälti väkeä ja pianaikaa tarvitsemme kaksi koulumestaria!"