Part 4

Kun sitten englantilaiset joutuivat arveluttavaan vihollisuuteen intialaiskansojen kanssa ja niitä vastaan alkoi sotaretki, joka myöhemmin kävi hyvin veriseksi, tein nopeasti päätökseni ja astuin uudelleen komppaniaani kunnon aliupseerina otettuani eron kuvernööristä. Tämä ei tahtonut ottaa eroani kuuleviin korviinsa, vaan rukoili, pyysi ja mairitteli minua jäämään, tehden siinä samaa kuin kaikki sellaiset ihmiset, jotka luulevat muiden ruumiineen sieluineen päivineen olevan heidän käytettävissään kuluttamassa heille aikaa ja pitämässä huolta heidän mukavuudestaan. Lydia tuskin näyttäytyikään kolmeen neljään päivään, jolloin lähdöstäni oli puhetta. Ja kun se tapahtui, ei hän lainkaan luonut katsettaan minuun tai heitti vain lyhyen, ja kuten minusta näytti, vihaisen silmäyksen, mutta ainoastaan silmät olivat vihaisen näköiset, sillä hänen kulkunsa ja muut liikkeensä olivat niin hiljaiset, jalot ja hillityt, että hänen kaunis vihansa oikein raateli sydäntäni. Sain myöskin kuulla, että hän tuli aamuisin hyvin myöhään makuuhuoneestaan ja että hänellä oli päänsärkyä. Se viittasi siihen, ettei hän öisin nukkunut, ja kun minä viime päivänä sattumalta näin hänet ikkunassa, olin huomaavinani, että hänen silmänsä olivat itkettyneen näköiset; hän vetäytyikin minun kulkiessani ohitse nopeasti ikkunasta. Kaikesta huolimatta astelin minä tyynesti jäykillä vääpelinaskeleillani ja toimitin asiani kuntoon katsomatta oikealle tai vasemmalle. Iltapuoleen lähdin renkipojan kanssa käymään vielä kerran istutusmaan halki neuvoakseni häntä sen hoidossa ja tehdäkseni hänestä, niin hyvin kuin se kävi päinsä, väliaikaisen puutarhurin siksi kunnes otollisempi henkilö ilmaantuisi. Seisoimme juuri minun kasvattamassani kauniissa ruusumetsässä, puut ulottuivat juuri kasvoihin saakka ja olivat niin tiheässä, että ruusut hosuivat puutarhassa kulkijaa nenään, mikä oli varsinkin kuvernööristä erittäin hauskaa, hänen kun ei tarvinnut kumartua ruusua taittamaan. Minun jakaessani neuvoja pojalle, tuli Lydia sinne ja lähetti apulaiseni jollekin asialle sekä viipyi, kaiken aikaa lähtöä tehden ja muutamia ruusuja poimien, luonani sen ajan kuin poika oli poissa. Minä puistelin hetken ruusunoksaa ja kun käännyin ympäri näin kyyneleiden putoilevan tytön silmistä. Minun oli vaikeata itseäni hillitä, mutta teeskentelin, etten ollut mitään nähnyt ja kiiruhdin paikalta. Mutta tuskin olin kulkenut kymmentä askelta, kun kuulin ja tunsin, kuinka hän, väliin juosten, väliin taasen seisahtuen tuli perässäni. Sitä tapahtui pitkän matkan. Minä en voinut tätä enää kestää, käännyin äkkiä ympäri ja sanoin hänelle, hänen ollessa tuskin kolmea askelta minusta: "Minkätähden kuljette jälessäni, neiti?"

Hän jäi seisomaan paikoilleen kuin käärmettä säikähtänyt ja kävi, samalla kun hän loi katseensa maahan, tulipunaiseksi kasvoiltaan; sitten muuttui hän kalpeaksi ja vapisi koko ruumiissaan, luoden samalla sanaakaan sanomatta suuret siniset silmänsä minuun. Viimein sanoi hän äänellä, jossa ilmeni loukattu ylpeys ja kevyt surumielisyys: "Luulenpa saavani omalla maallani liikkua, missä tahdon!"

"Se on tietty", mutisin puoliääneen ja kuljin eteenpäin. Hän oli nyt minun kohdallani ja kulki rinnatusten kanssani. Mutta minä astuin, voimakkaasti liikutettu kun olin, pitkin, ripein askelin, niin että hän huolimatta voimanponnistuksistaan ainoastaan vaivoin saattoi minua seurata, ja kuitenkin teki hän sen. Minä katselin häneen jonkun kerran syrjästä ja näin, että hänen silmänsä taaskin täyttyivät kyynelillä, samalla kun ne surullisen alakuloisina olivat tähdätyt maahan. Minunkin kasvojani poltteli ja minunkin silmäni kävivät kosteiksi. Asema oli nyt kehittynyt huippukohtaansa, niin että minä olin tekemäisilläni joko tyhmyyden tai sydämettömän teon, vaikka en ollut aikonut kumpaakaan. Kuitenkin ajattelin siinä hänen vieressään astellessani kurjassa sydämessäni: Jos tuo nainen sinua rakastaa ja jos sinä joskus kunniallisella tavalla onnistut voittamaan hänen kätensä, niin pitääkin sinun häntä palvella kuolemaan saakka uskollisena, olipa sitten että hän olisi vaikka itse piru!

Samalla tulimme paikalle, missä kasvoi parikymmentä oranssipuuta, jotka täyttivät ilman hyvänhajuisella tuoksullaan, kun tuuli puistutteli siroja ja kauniita puunrunkoja. On kuin tuntisin vielä nytkin niiden huumaavan tuoksun, kun sitä ajattelen; varmaankin teki se saman vaikutuksen myöskin minun rinnallani kulkevaan olentoon, niin että hän kuvitteli intohimonsa, joka itse asiassa oli rakkautta häneen itseensä, olevan rakkautta mieheen, sillä hän istuutui rahille oranssipuiden alle ja laski kauniin päänsä käsiinsä. Kultaiset kiharat valahtivat alas ja runsaat kyyneleet virtasivat sormien välitse.

Minä seisahduin hänen eteensä ja sanoin aralla äänellä: "Mitä te tahdotte, mikä teidän on, neiti Lydia?"

"Mitä te tahdotte!" vastasi hän. "Onko koskaan ketään kaunista ja hienoa naista tällä tavalla rääkätty ja kidutettu! Mistä raakalaismaasta olettekaan kotoisin? Minkälainen puupalikka teillä on sydämen asemasta!"

"Miten minä sitten kidutan ja rääkkään?" kysyin kokonaan hämilläni. Sillä olipa että hänellä oli hyvä sydän, niin ei tuollainen puhe tuntunut minusta olevan paikallaan.

"Te olette raaka ja röyhkeä mies!" sanoi hän luomatta katsettaan maasta.

Nyt en enää voinut pidättää itseäni vaan sanoin: "Te ette puhuisi noin, neiti, jos te tietäisitte kuinka vähän raaka ja röyhkeä sydämeni on teitä kohtaan! Juuri minun kohteliaisuuteni ja alamainen mieleni ovat syynä siihen, että —"

Kun minä lopetin, katsoi hän taas minua kohti ja kasvoillaan tuskallisen rukoileva hymyily kysyi hän: "Kuinka?" Ja sitä tehdessään loi hän minuun katseen, joka vei viimeisenkin arveluistani. Minä, joka en luullut voivani langeta koskaan rakastamani naisen jalkoihin, koska pidin sellaista hulluutena ja teeskentelynä, minä samanen en tiennyt nyt mistä se tuli, että yht'äkkiä ryömin hänen edessään ja kokonaan tunteideni vallassa kätkin pääni hänen hameensa laskoksiin, joita kuumin kyynelin kostuttelin. Hän sysäsi minut kohta luotansa ja käski minun nousta maasta. Kun sen olin tehnyt, hymyili hän entistä sydämellisemmin ja kauniimmin, ja minä huudahdin: "Niinpä tahdon teille sen sanoa j.n.e." ja kerroin hänelle koko tarinani sellaisella kaunopuheliaisuudella, jollaiseen en ennen arvellut kykenevänikään. Hän kuunteli uteliaasti kertomustani, enkä minä siitä unohtanut mitään alusta tuohon hetkeen saakka, vaan loin hänestä yltäkylläisestä sydämestäni kuvan, joka eli minun sielussani, ja kerroin, kuinka olin yli puolen vuoden ajan uutterasti ja uskollisesti sitä sommitellut ja täydentänyt. Hän hymyili itsekseen, loi silmänsä alas ja kuunteli tyytyväisyydellä, nojaten poskensa käteen, ja hän näytti nyt siinä istuessaan entistä enemmän onnelliselta lapselta, jolle on annettu toivottu leikkikalu; hän sai kuulla, ettei mitään hänen hyveistään, viehätyksestään ja sanoistaan ollut mennyt minulta hukkaan. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi, ystävällisesti punastuen, mutta samalla itsetyytyväisellä varmuudella: "Minä kiitän teitä, ystäväni, teidän sydämellisestä taipumuksestanne! Uskokaa minua, minua surettaa suuresti, että te olette minun tähteni saanut kärsiä niin paljon tuskaa ja surua. Te olette oikea mies ja minun täytyy teitä kunnioittaa siitä, että olette kykeneväinen kauniiseen ja syvään tunteeseen!"

Tämä tyyni puhe putosi kuin jääpala kuumaan vereeni; kuitenkin ajattelin antaa hänelle sydämestäni anteeksi, jos hän tahtoisi tekeytyä kainoksi ja sievisteleväksi, ja mukautua kaikkeen, mitä ikinä sitten hänen päähänsä saattoi pistää.

Vastasin hänelle kuitenkin murheellisena: "Välipä minusta, kaunis Lydia. Mitä merkitsee kaikki, mitä minä kärsin, olen kärsinyt ja tulen vielä kärsimään yhdenkin ikävän ja tuskallisen minuutin rinnalla, jonka olen teille tuottanut? Miten voin minä arvoton poloinen sitä korvata tai jälleen hyväksi tehdä?"

"Niin", sanoi hän, yhä katsoen maahan ja yhä vielä hymyillen, vaikkakin hiukan toisella tavalla, "niin, minun täytyy myöntää, että teidän tyly ja jäykkä käytöksenne on tuottanut minulle harmia, jopa suruakin, sillä en ollut sellaiseen tottunut, sitä vähemmän, kun itse kaikkialla, minne tulin, osotin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä. Teidän näköjään karkea kylmäkiskoisuutenne on minua kauheasti suututtanut, sen vakuutan teille, ja vielä enemmän, kun isäni ja minä olemme teistä paljon pitäneet. Sitä rakkaampaa on minulle nyt huomata, että teillä sentään on hiukan tuntoa, ja ettei minun enää tarvitse epäillä omaa arvoani, sillä minua loukkasi enimmän juuri epäilys omasta arvostani, omasta personastani, joka jo alkoi nousta ankaraan kapinaan. Muuten, hyvä ystävä, en tunne mitään rakkautta teitä yhtä vähän kuin ketään muutakaan kohtaan, ja minä toivon, että te kaikkine ihastuksinenne ja kohteliaisuuksinenne, jota nyt olette osottanut, mukaudutte siihen mikä on välttämätöntä, olematta minulle vihainen."

Jos luulette, että tämän suoran tunnustuksen jälkeen raukesin neuvotonna tyhjiin hänen edessään, niin olette erehtyneet. Sydämeni oli vavissut naisen edessä, jota luulin hyväksi ja rakastettavaksi, mutta tuon kavalan ja itserakkaan pedon edessä vapisin yhtä vähän kuin olin tottunut vapisemaan tiikerien ja käärmeiden edessä. Päinvastoin, sen sijaan että olisin joutunut hämilleni ja epätoivoon enkä olisi hennonut luopua harhaluulostani, niinkuin usein tuollaisissa tapauksissa sattuu, olin äkkiä niin kylmän järkevä kuin ainoastaan se mies voi olla, jota on häpeällisesti parjattu ja loukattu, taikka niinkuin metsämies, joka ajaessaan takaa jaloa ja arkaa metsäkaurista näkeekin edessään hurjan villisian. Omituinen ilmeinen kylmyyden väristys valtasi minut nähdessäni tuon kaunottaren silmieni edessä. Se oli vielä kauneuden lumousta.

Jollen olisi ollut niin päivän paahtama kuin olin, olisin tällä hetkellä näyttänyt yhtä valkealta kuin oranssin kukat pääni päällä, kun hänelle lyhyen vaitiolon jälkeen vastasin: "Siis säilyttääksenne korkeaa käsitystänne personallisesta viehätyksestänne oli teille mahdollista tuhlata kaikkia rakkauden ja kiintymyksen merkkejä? Tätä tarkotusta varten kuljitte perässäni kuin viaton lapsi, joka hakee äitiään, puhuitte aina minulle mieliksi, kävitte kalpean ja kärsivän näköiseksi, vuodatitte kyyneliä ja olitte niin hilpeän iloinen, milloin puhuin sanankin teidän kanssanne?"

"Jos minun käytökseni on tuollaiselta näyttänyt", puhui hän yhä itsetyytyväisen näköisenä, "niin lienee se sellaista ollut. Te olette nyt pahoillanne, turhamainen mies, ettette sittenkään ole ollut noin kaihoisan ja rajattoman naisellisen kiintymyksen esine ja etten minä ole ollut sellainen kaipauksesta määkivä karitsa, jona olette itserakkaudessanne minua pitänyt!"

"En ole ollut itserakas, neitiseni", vastasin minä. "Ja sitäpaitsi, jos itse Kristus tunsi moninkertaista rakkautta ihmisiä kohtaan ja jos ihmiskunta on aina tuntenut korkeimman onnensa olevan siinä, että se on voinut olla tämän jumalaisen rakkauden arvoinen, ja on aina sitä etsinyt, niin miksi pitäisi minun hävetä sitä, että luulin itse olevani samanlaisen rakkauden esine? Tietäkää, neiti Lydia, minä lasken sen itselleni kunniaksi, että jouduin teidän viehätyksenne orjaksi, että ennemmin uskoin turmeltumattoman mielen yksinkertaiseen rakkauteen ja hyvyyteen nähdessäni siitä niin selviä merkkejä kuin että turmeltuneen tavoin siinä kaikessa olisin vainunnut vain tyhmää narripeliä. Sillä tyhmä on tämä teidän juttunne! Mitä tukea antaa se teidän itserakkaudellenne, kun olette käyttänyt sellaisia keinoja voittaaksenne halvoista sotilaista halvimman, te, kaunis ja ylhäinen englantilainen neiti?"

"Mitä tukea ja takeita?" vastasi Lydia, joka nyt vaaleni ja joutui hämilleen, "ah, teidän rakkautenne, jonka olen vihdoinkin pakottanut teidät ilmaisemaan! Ettehän toki kieltäne, ettette olisi ollut rakastunut ja minullehan juuri kerroitte, kuinka teitä miellytin? Miksi ette jöröydessänne antanut siitä pienintäkään merkkiä, niinkuin kehnoimmallekin ja vaatimattomimmallekin miehelle sopii, olipa hän sitten vaikka lammaspaimen, niin olisi koko tämä narripeli, joksi te sitä nimitätte, meiltä säästynyt ja minä olisin ollut tyytyväinen!"

"Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, kaunokaiseni", vastasin minä, "niin olisitte sillä voittanut enemmän. Te näytätte unohtaneen, että ihastukseni nyt muuttuu aivan toiseksi tunteeksi, katkeruudeksi."

"Se ei merkitse mitään", sanoi hän, "minä tiedän nyt kerta kaikkiaan, että olen teidät hurmannut ja että asun veressänne! Olen kuullut kertomuksenne ja tullut vakuutetuksi vallotuksestani. Kaikki muu on yhdentekevää. Niin käy tässä maailmassa, hyvä herraseni, ja niin rangaistaan niitä, jotka tekevät rikoksen kuningatar Kauneuden valtakunnassa!"

"Se valtakuntapa näyttääkin olevan mustalaisliiton kaltainen. Kuinka voitte kiinnittää hattuunne sulan, jonka olette varastanut kuin halvin maantierosvo, vastoin oikean omistajan tahtoa?"

Hän vastasi: "Tällä alalla, hyvä herra omistaja, luetaan rosvous varkaalle kunniaksi, ja teidän vihanne todistaa vain, kuinka syvään olen teihin satuttanut".

Niin riitelimme runsaan puolen tunnin ajan tuoksuavassa oranssilehdossa käyttäen mitä katkerimpia ja tylyimpiä sanoja ja minä koetin turhaan tehdä hänelle selväksi, ettei tämä salassa punottu rakkausjuttu lainkaan voinut olla hänelle sen arvoinen kuin hän sitä piti. Minun todisteluni ei tapahtunut ainoastaan loukatusta ylpeydestä ja tyhmyydestä, vaan oli sen pohjalla halu herättää hänessä edes rahtunen tunnetta hänen menettelytapansa vääryydestä ja epäsiveellisyydestä. Mutta turhaan! Hän ei ottanut ymmärtääkseen, että rakkaus ainoastaan silloin syttyy täyteen ja hillittömään liekkiin, kun sillä on toivon mahdollisuus, ja että jälkimäisen tunnoton teeskentely aina on ja jää epäsiveelliseksi teoksi, sitä tunnottomammaksi, kun petetty on yksinkertaisen luottava ja rehellinen. Aina palasi hän siihen tosiasiaan, että olin tehnyt rakkaudentunnustuksen ja hän, jolla muutoin tuntui olevan niin terve arvostelukyky, heitteli nyt mielettömiä, pikkumaisia ja sopimattomia lauseita muka todistuskappaleina sekaisin ja osotti sillä olevansa todellinen lapsi. Koko sinä vuonna, jonka olimme yhdessä olleet, en ollut puhunut niin paljon hänen kanssaan kuin tämän riidan aikana ja minä sain nähdä — oi taivaan Herra! — että hän oli suurisuuntainen nainen, jolla oli kaikki todellisen naisen liikkeet ja tuntomerkit ja ennen kaikkea kamarineitsyen aivot — sellaisen, jollaisia sittemmin näin tusinoittain Pariisin pikkuteattereissa! Tämän kinan kestäessä ahmin kuitenkin häntä yhä silmilläni, ja hänen käsittämätön ja perusteeton, niin personalliselta näyttävä kauneutensa vaivasi sydäntäni yhtä paljon kuin meidän sanasotamme. Mutta kun hän lopulta alkoi puhua aivan järjettömästi ja häpeämättömästi, huusin minä hänelle, samalla puhjeten katkeriin kyyneliin: "Oi neitiseni, te olette suurin aasi, minkä milloinkaan olen nähnyt!"

Hän pudisti suuttuneena kiharaista päätään ja hänen muutoin niin kauniin suunsa ympärille ilmestyi raivostunut ja ruma piirre. Sen piti kai esittää pilkallista hymyä, mutta se todisti suurta hämillejoutumista.

"Niin", sanoin minä pyyhkien nyrkilläni kyyneleitäni, "ainoastaan me miehet voimme muutoin olla aaseja, se on meidän etuoikeutemme, ja kun teitä siksi kutsun on se eräänlainen kunnian- ja arvonosotus teitä kohtaan. Jos olisitte vähänkin vähäpätöisempi kuin olette, niin kutsuisin teitä aivan yksinkertaisesti kehnoksi hanheksi."

Nämä sanat sanottuani käännyin vihdoinkin ja lähdin kulkemaan pois, sen koommin taakseni katsomatta, mutta sydämessäni asui tunne siitä, että nyt olin ijäksi päiviksi jättänyt kaiken sen todellisen onnen, mikä minulle elämässäni lieneekin aiottu, ja että tästä hetkestä oli minun hurskas uskoni mokomiin olennoihin tipotiessään.

"Tässä on nyt seuraus onnettomasta juroudestasi!" sanoin itselleni. "Jos alunpitäen olisit hetkisen ystävällisesti puhellut hänen kanssaan, niin ei sinulta olisi jäänyt salaan, minkä hengen lapsia hän on, eikä sinua olisi niin karkeasti vedetty nenästä. Hyvästi ijäksi, kaunis ilmalinnani!"

Ottaessani sitten sekavin mielin kuvernööriltä jäähyväiset, katsoi tämä minuun hilpeän veitikkamaisesti ja iski silmää. Huomasin, että hän tunsi juttuni ja että hän oli jo ennakolta jotain aavistanut ja tunsi nyt jonkinlaista vahingoniloa. Kun hän muutoin oli rehellinen ja kunnollinen mies, ei hänen hilpeytensä voinut muuta olla kuin samaa iloa, jota jokainen poroporvari tuntee julmastakin pilanteosta. Entisinä aikoina huvittelivat suuret herrat sillä, että juottivat narrejaan, kääpiöitään ja muita alamaisiaan juovuksiin ja sitten valoivat vettä heidän päälleen taikka heitä muutoin rääkkäsivät. Nykypäivinä ei tuo huvitus enää ole sivistyneiden herraimme mieleen; sen sijaan huvittelevat he panemalla toimeen kaikenlaisia pieniä häiriöitä, ja kuta vähemmän sellaiset poroporvarit itse ovat kykeneviä suureen ja syvään intohimoon, sitä voimakkaammin tuntevat he tarvetta enemmän tai vähemmän halpamaisilla keinoilla herättää sitä niissä, joita he pitävät soveliaina menemään heidän sydämettömästi asettamiinsa hiirensatimiin. Kun nyt ei kuvernöörikään pitänyt arvolleen sopimattomana käyttää omaa tytärtään mokomana syöttinä, niin ei minulla puolestani ollut siihen enää mitään lisättävänä, vaan otin, odottamatta kuormavankkureita, jotka myöhemmin lähtivät samaan määräpaikkaan, itsepäisesti raskaan laukkuni ja muskettini selkääni ja vein pienen pääarmeijasta jälkeenjääneen sotilasparven yön halki rykmenttiin, mikä oli lähtenyt jo varhain edellisenä aamuna.

Vaivaloisen ja sitkeän marssin jälkeen äkkäsin joutuneeni kokonaan uuteen maailmaan, kun taistelut olivat alkaneet ja itäintialaisen armeijan joukot ottelivat hurjien vuoristoheimojen kanssa indobrittiläisen valtakunnan äärimmäisillä rajoilla. Muutamat komppaniat meidän joukostamme olivat alinomaa eturinnassa. Mutta eräänä päivänä joutuivat meidän miehemme tykkänään saarroksiin, me tapasimme itsemme rosvonnäköisten ratsumiesten, elefanttien ja kirjavasti maalattujen ja kullattujen vaunujen keskeltä, joissa viimemainituissa istui hiljaisia ja kauniita intialaisia nimiruhtinaita, joita heidän hurjat sotapäällikkönsä nukkeina kuljettivat mukana. Meidän kaikki upseerimme kaatuivat tuona päivänä ja joukkomme suli puoleen entisestään. Koska pysyin uskollisesti paikoillani ja tein muutamia urhoollisuuden näytteitä, saavutin komppanian ensimäisen luutnantin arvon ja aseman ja sotaretken päätyttyä olin korotettu kapteeniksi.

Kapteenina sain toimekseni kahden vuoden aikana noin sadanviidenkymmenen miehen keralla vartioida pientä raja-seutua, joka oli vallotettu alueemme täydennykseksi. Olin tällä ajalla ylin valtijas tässä pakanallisessa maankolkassa. Olin nyt yksinäisempi kuin koskaan ennen elämässäni olin ollut, epäluuloinen koko maailmaa kohtaan ja ankara virantoimituksissani olematta silti pahanilkinen tai oikeudeton. Minun päätehtäväni oli perustaa kristillinen poliisilaitos ja suojella lähetyssaarnaajiamme heidän toimissaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä huolenani oli estää intialaisten vaimojen polttamista heidän miestensä kuoltua, ja kun alkuasukkailla oli oikea kiihko rikkoa englantilaisia lainmääräyksiä ja paistaa toisiaan elävältä aviollisen uskollisuuden kunniaksi, niin täytyi meidän alinomaa olla jalkeilla sitä estääksemme. He olivat siitä nyreissään ja tyytymättömiä kuin jos hallitus olisi heiltä kieltänyt luvallisen huvituksen. Kerran olivat he eräässä kaukaisessa kylässä viekkaasti ja salaa saaneet asian niin pitkälle, että rovio jo paloi ilmitulessa, kun minä hengästyneenä ratsastin paikalle ja hajotin väkijoukon. Roviolla makasi vanhan kuivettuneen ukkorähjän ruumis, joka jo haisi hiukan käryltä. Mutta hänen rinnallaan lepäsi kuvankaunis tuskin kuusitoistavuotias tyttönen, joka hymyssä suin hopeankirkkaalla äänellä lauloi rukoustaan. Onneksi ei tuli vielä ollut poloiseen tarttunut, niin että minä juuri ehdin hevosen selästä hypättyäni tarttua hänen sievään jalkaansa ja vetää hänet alas halkopinolta. Hän riuhtoi kuitenkin kuin riivattu ja tahtoi kaikin mokomin tulla poltetuksi yhdessä vanhan ukkorähjän kanssa, niin että minulla oli täysi työ häntä kiinni pitäessäni ja hillitessäni. Tavallisesti eivät leskipoloiset paljon tällaisesta pelastuksesta voittaneet, sillä he joutuivat omaistensa silmissä äärettömän häpeän ja halveksunnan alaisiksi eikä hallitus puolestaan pannut rikkaa ristiin tehdäkseen heille heidän pelastetun elämänsä kärsittäväksi. Tämän pienen lesken tulevaisuudesta onnistui minun kuitenkin pitää huoli siten, että hankin hänelle myötäjäiset ja naitin hänet kastetulle hindulaiselle, joka palveli väessämme, ja tälle pysyikin pelastettu uskollisena.

Mutta tämä kummallinen tapaus pani ajatukseni liikkeelle ja herätti minussakin toivon päästä nauttimaan tuollaista ehdotonta uskollisuutta, ja kun ei minulla ollut ketään naista tätä mielitekoani tyydyttämässä, vajosin kokonaan vienoon kaipaukseen saada itse olla noin uskollinen, ja samalla aloin tulisesti ikävöidä Lydiaa. Kun minulla nyt oli upseerin arvo ja hyvät tulevaisuuden toiveet, ei minusta näyttänyt mahdottomalta sittenkin vallottaa tuota kaunotarta, jos hän vielä oli saatavissa, ja mielettömässä toivossa vahvisti minua sekin seikka, että hän oli nähnyt niin paljon vaivaa pannakseen pääni pyörälle. Jotain arvoa lienee sinulla sentään, ajattelin, ollut hänen silmissään, muuten ei hän varmaankaan olisi pitänyt sinusta niin paljon lukua. Tuumasta toimeen. Olin saanut päähäni hulluuden naida Lydia, jos hän minusta huolisi, sellaisena kuin hän oli, hänen personallisen kauneutensa tähden, jolla ei ollut vertaistaan, olla hänelle rajattoman uskollinen ja nöyrä, pitää hänen oikkujaan ja huonoja ominaisuuksiaan hyveinä ja nauttia niistäkin kuin parhaista herkuista. Niin, minä haaveilin niin paljon, että hänen vikansa, yksinpä hänen silloin tällöin ilmenevä tyhmyytensäkin muuttuivat kalliimmiksi kaikkia maallisia hyvyyksiä, ja tuhansissa eri muunnoksissa vääntelin ja kääntelin mielessäni tätä seikkaa ja kuvailin itselleni elämää, jossa viisas ja neuvokas aviomies osasi muuttaa rakastettavan rouvansa oikut ja puutteellisuudet joka päivä ja joka hetki sieväksi ja hupaiseksi leikiksi ja kullata hänen tyhmyytensä rakkauden ja uskollisuuden loistolla, niin että rouva saisi hymyillen lukea nekin ansiokseen. Herra ties, mistä sain noin toimeliaan mielikuvituksen, arvatenkin taas tuosta onnettomasta Shakespearesta, jonka tuo pieni noita oli minulle antanut ja jolla hän oli minut kaksin kerroin myrkyttänyt. Sitä vain ihmettelin, oliko hän koskaan itse hartaudella sitä lukenut!

Lyhyesti, kun unelmani taasen olivat saaneet minut valtaansa ja kun pian sain vapautusta toimestani rajan vartijana, otin virkaloman ja matkustin päätäpahkaa kuvernöörin luo. Hän vietti aikaansa vanhaan tapaan ja otti minut ystävällisesti vastaan, myöskin hänen tyttärensä oli edelleen hänen luonaan ja kohteli hänkin minua ystävällisemmin kuin olin odottanut. Tuskin olin hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan jonkun sanan, kun jo olin kokonaan hänen vallassaan ja minun tuumani sai siten uutta yllykettä. Minusta tuntui, etten voisi enää koskaan olla iloinen, jollen saisi sitä toteutumaan.