Part 3

"En ollut", jatkoi hän, "näihin asti ketään naista lähemmin tuntenut ja ymmärsin ja tiesin heistä suunnilleen yhtä paljon kuin sarvikuono kitaran soitosta. Ei silti, etten olisi kernaasti ennenkin heitä katsellut, kun vaan saatoin huomaamatta ja vaivatta heitä tähystellä; mutta olisi ollut kokonaan vastoin luonnettani antautua heidän kanssaan vähimpäänkään sananvaihtoon, minusta kun aina tuntui, kuin ei naisilla olisi ollut yhtään järjellistä, selvää ja oikeaa sanaa sanottavana, kuin eivät he voisi kuudenkaan sanan aikana pysyä hyvässä järjestyksessä asiassa, vaan että heidän tapansa oli, heti kun he olivat saaneet sanotuksi jotain asiallista ja kelvollista, lausua joku suuri mielettömyys mikä oli olevinaan naisellista viehkeyttä ja sukkeluutta, mutta joka itse asiassa johtui heidän sekavuudestaan; tämä oli mielestäni heissä sitä harmillisempaa, kun he tekivät sitä puolittain tieten ja siinä tarkotuksessa, että he voisivat mukavammin toimia tämän sekasorron turvissa. Sen tähden jurotin ja äkäilin aina kaikille naisille enkä katsonut heidän ansaitsevan rehellistä silmäystäkään. Intiassa, jossa olin olooni tyytyväisempi enkä heitäkään enää vihannut, oli paljon naisväkeä, sekä intialaista että myöskin englantilaista, sillä useilla kauppiailla, upseereilla ja sotilailla oli perheet mukanaan. Kuitenkaan eivät nämä intialaisnaiset, jotka olivat kauniita kuin kukat ja puheissaan makeat kuin sokeri, olleet minusta muita parempia eivätkä he minua vähääkään liikuttaneet, sillä kauneus ja hyvyys ilman suolaa ja terästä tuntuivat minusta ikäviltä, ja minusta oli tuskallista ajatella, ettei tuollainen nainen, jos hän olisi minun, voisi mitenkään pitää puoliaan minun huonoja tuuliani vastaan. Europpalaiset naiset taasen, joita siellä näin ja jotka pääasiassa olivat kotoisin Isosta-Britanniasta, näyttivät kyllä puolustuskuntoisilta, mutta he eivät olleet niin hyviä, ja jos he sitä olisivatkin olleet, harjottivat he hyvyyttään ja armeliaisuuttaan kuin halpaa käsityötä; itse jaloa naisellisuuttaankin, jonka nojalla nämä itserakkaat ja ylhäiset naiset tekivät niin paljon hyvää, hoitivat he pikemmin makkarankauppiaiden kuin naisten tavoin. Jokainen punnitsi tarkkaan pienet antimensa ja sitten käärittiin se turhamaisuuden paperitötteröön. Muuten tuntui minusta kuin olisi näiden itämaisten kaunottarien ja ei-kaunottarien elämässä ollut syvällä yksi yhteinen piirre, aikamme yleinen sairaus, jonka he olivat voineet saada vain meidän suvultamme, meiltä herroilta europpalaisilta, mutta joka heissä näytti kehittyneen kaksinkertaiseksi pahaksi. Me elämme surkeata aikaa, kun suvut vaihtavat tautejaan ja jakavat toisilleen heikkouksiaan. Tämä oli minun valistumaton ja synkkä ajatukseni naisista ja se määräsi suhteeni heihin; sen ohjaamana kuljin tietäni sen enempää mistään välittämättä."

Kun nyt kaunis Lydia tuli luoksemme ja minä sain päivät päästään olla hänen läheisyydessään, sai koko viisauteni ankaran iskun ja särkyi sirpaleiksi. Minusta tuntui alun pitäen hyvältä, kun hän oli läheisyydessäni, enkä tiennyt, kuinka olisin käyttänyt hyväkseni hänen läsnäoloaan. Olin suuresti ihmeissäni, etten tuntenut äkää enkä halveksumista tuota olentoa kohtaan enkä myöskään tuota halua syrjästä ja salaa häntä tarkastella, jota olin ennen tuntenut naisia kohtaan; minä päinvastoin iloitsin julkisesti hänen olennostaan ja katselin häntä, olematta silti julkea, vapaasti ja ujostelematta suoraan silmiin, milloin hän vaan ilmestyi läheisyyteeni. Tämä kävi minulle sitä helpommin päinsä, kun en halpana sotilaana tarvinnut sanoa hänelle sanaakaan, jollei minulta jotain kysytty; minun oli menetteleminen vain kuten kunnollisen ja vakavan aliupseerin asemaan sopi. Vaikeneminen olikin, varsinkin naisten läheisyydessä, tullut minun toiseksi luonnokseni pitkällisen alakuloisuuteni aikana, niin etten nyt olisi parhaalla tahdollanikaan voinut siitä tehdä poikkeusta, jos se muutoin tähän neitiin nähden olisi sopinutkin. Kuitenkin tunsin suurta ja harvinaista hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, olin sydämessäni sangen hyvä hänelle ja muutin hänen tähtensä huonot ajatukseni naisista sekä arvelin itsekseni, etteivät he sentään mahtaneet niin huonoja ollakaan, ja siitä pitäen saivat he tämän yhden tähden suuremman armon minun silmissäni. Olin sangen iloinen, kun Lydia oli saapuvilla tai kun sain tilaisuuden päästä sinne, missä hän sattui olemaan; kuitenkaan en ottanut askeltakaan yli sen mikä kuului asiain luonnolliseen menoon. En edes katsonut häneen enkä mennyt ilman todellista ja järjellistä syytä hänen luokseen, jos hän sattui olemaan samassa huoneessa; yleensä tunsin itsessäni sellaista tyyneyttä kuin viileä merivesi, kun ei tuulenhenkäystäkään käy ja päivä paistaa veden pinnalle.

Tällaista suhdetta kesti noin puolen vuoden taikka vuoden ajan, taikka hiukan enemmänkin, en muista enää tarkoin; ajanlaskuni siltä kaudelta on kokonaan sekaantunut ja koko tuo aika väikkyy mielessäni kuin yksi ainoa unelmien täyttämä kesäpäivä. Tämän suhteemme alkuosan aikana kävi kaikki hyvin ja rauhallisesti. Neidillä, vaikkakin hänen piti usein nähdä minut, ei ollut erittäin paljo tekemistä eikä puhumista kanssani, mutta kun hän sen teki, oli hän erittäin ystävällinen; hänellä oli silloin aina lapsellisen avoin hymy kauniilla kasvoillaan ja vastalahjaksi olin minä rehellisen näköinen enkä vetänyt suutani hymyyn sanoessani: "sangen hyvin, neiti!" tai väittäessäni vastaan, milloin hän erehtyi, mikä kuitenkin tapahtui harvoin. Milloin hän taas ei ollut saapuvilla ja minä olin yksinäni, ajattelin kyllä häntä usein, mutta en lainkaan kuin rakastunut, vaan kuin hyvä ystävä tai sukulainen, joka vilpittömästi piti hänestä huolen, toivoi hänelle kaikkea menestystä ja joka tilaisuudessa ajatteli hänen parastaan. Tuskin lienee minussa, jos muistan oikein, tapahtunut pienintäkään muuta muutosta kuin se, että olin tästä puolin pidätetympi kuvernööriin nähden, että esiinnyin enemmän sotamiehenä, joka ei tehnyt muuta kuin velvollisuutensa. Muissakin toimissani säilytin suuremman riippumattomuuden ilmeen, minä kun en ollutkaan kuvernööriin palkollisen suhteessa, sillä varsinainen työni oli hänen virastossaan ja siitä maksettiin minulle palkka. Kaiken muun minkä tein, tein hyvänä luottamusmiehenä ja joskus, kun tilaisuus siihen sattui, söin ja joinkin kuvernöörin kanssa. Ja niin olin, kuten jo sanottu, täydellisesti tyyni ja tyytyväinen, mikä kuitenkin ilmeni minussa vain minun luonteelleni ominaisella tavalla.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun minä työskentelin tuuheiden palmupuiden varjossa, että Lydia tuli lyhyessä ajassa kolme kertaa luokseni, ilman että hänellä oli siellä mitään toimitettavaa. Ensi kerralla istuutui hän kumossa olevalle kopalle ja söi pienen rasiallisen punaisia kirsikoita lakkaamatta minulle pakinoiden ja pakottaen minutkin puhumaan. Toisella kerralla tuli hän ja asetti kopan aivan lähelle sitä ruusupensasta, jota juuri puhdistin, sijottui taasen istumaan kopalle ja alkoi ommella valkeata silkkinauhaa siroon yömyssyyn, tai mikä se lie ollut; sillä selvään en sitä voinut nähdä, minä kun tällä kertaa tuskin katsoin häneen ja otin hänestä muutenkin varsin vähän vaaria, sillä olin hieman hämilläni. Hän lähti pian ja tuli kolmannen kerran kantaen kädessään hienoa taiteellisesti kaunistettua kiinalaista kärsivällisyyspeliä, asetti vanhan kopan vähän kauemmaksi, istuutui sille selin minuun ja alkoi hiljalleen ottaa selkoa pelistä. Nyt katselin lakkaamatta häneen, kunnes hän, pistäen pelin taskuunsa, äkkiä nousi seisaalleen ja harvinaisen kaunista säveltä hyräillen läksi pois minuun katsomatta. Tämä kaikki tuntui minusta hieman ihmeelliseltä, ja sieluni nyrpisti kaikessa hiljaisuudessa nenäänsä tälle tapaukselle. Mutta siitä hetkestä lähtien olin rakastunut Lydiaan.

Mitä ihmeellisimmän ja suloisimman mielenliikutuksen valtaamana jätin puuni silleen, noudin kaksipiippuisen pyssyni ja samoilin koko iltapäivän avarassa metsässä. Useita otuksia näin kyllä tielläni, mutta unohdin niitä ampua; sillä juuri kun aioin tähdätä, johtui mieleeni tuon naisihmisen menettely ja otus katosi näkyvistä.

Mitä hän sinusta tahtoo, ajattelin, ja mitä tuo kaikki merkitsee? Mutta sillä aikaa kun mietin sinne tänne, syntyi minussa jo salaa suuri kiitollisuus kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, joka siinä saattoi piillä, samalla kun järjestysaistini ja tieto oman personani mitättömyydestä ja vähäisestä viehätysvoimasta ankarasti kinasi kaikenlaisia utukuvia vastaan. Kun en tällä kertaa tullut hullua viisaammaksi, kääntyivät ajatukseni äkkiä siihen selityskeinoon, että tämä näköjään niin suloinen ja siveellinen neiti lopulta olikin ihan yksinkertaisesti kevytmielinen ja turmeltunut olento, joka antautuisi tekemisiin kenen kanssa hyvänsä eikä halveksisi tilaisuutta alottaa halvan aliupseerinkin kanssa huonoa juttua. Tämä kirottu ajatus tuotti minulle sellaista tuskaa ja tapasi minut niin äkkiä, että raivoissani ammuin kuoliaaksi tavattoman suuren ja äreän metsäkarjun, joka juuri syöksyi esiin korkeiden vuoriyrttien seasta. Minun luotini osui melkein samassa silmänräpäyksessä sen otsaan kuin tuo katala ajatus minun päähäni, ja minusta tuntui jo, kuin olisi tuon petoeläimen kohtalo ollut kadehdittava minun asemaani verraten. Istuin pedon kuolleelle ruumiille; silmäini ohi väikkyi neidon sorja vartalo ja näin selvästi ne kolme kertaa, jolloin hän tuli luokseni, näin jokaisen hänen liikkeensä ja muistin joka sanan, jonka hän oli puhunut. Tämä suloinen muisto täytti ajatuksissani ihmeellisellä tavalla koko sen ajan, jonka olin ollut hänen läheisyydessään, myöskin sen, jolloin olin vielä ollut täydellisesti levollinen. Samoin kuin aivan selkeällä säällä sateen edellä voi nähdä kaukaisiltakin vuorilla useita yksityisiä esineitä, joita ei muulloin voi huomata, ja samoin kuin hiljaisena yönä kuulee kaukaisen kellon lyönnin, samoin havaitsin minä nyt ihmeekseni hänen jokaisen liikkeensä ja toimensa tuolta ajalta, jokaisen eri esiintymisensä tietämättäni painuneen muistooni, ja melkeinpä jokaisen hänen sanansa, vähäpätöisimmänkin ja merkityksettömimmänkin, olin kuulevinani selvästi kaikuvan korvissani tässä erämaan hiljaisuudessa. Ne olivat kaikki ikäänkuin salassa uinuneet povessani ja tämänpäiväinen kohtaukseni tytön kanssa oli niin sanoakseni vetänyt sulun niiden edestä tai sytyttänyt tulen kuivaan lyhteeseen. Näissä mietteissäni unohdin jälleen kehnon vihani ja aloin kaivella hyvää muistiani, enkä jättänyt huomioonottamatta pienintäkään piirrettä siitä kuvasta, jonka olin Lydiasta saanut. Tällä tavoin unohdin taasen aikeeni matkustaa kotiin ja antauduin suloisten houreitteni valtaan; kuitenkaan en enää voinut olla tytön läheisyydessä yhtä vapaa ja levollinen kuin ennen, ja kun en osannut keksiä mitään parempaa, kartoin niin paljon kuin suinkin hänen seuraansa askaroidakseni hänellä sitä enemmän ajatuksissa. Niin kului kolme tai neljä viikkoa ilman että mitään muuta tapahtui kuin että minä huomasin hänen kaikessa varovaisuudessaankin, jota hän tästä lähtien noudatti, käyttävän hyväkseen jokaista tilaisuutta tehdäkseen tai sanoakseen jotakin minulle mieleistä, rupesipa hän kokonaan puhumaan minun suullani, käyttämään minun lausetapojani ja arvostelemaan asioita samaan tapaan kuin minäkin. Tämä ei alussa näyttänyt minusta mitenkään kummalliselta, koska ennenkin mielihyvällä olin ollut huomaavinani hänellä olevan aivan samat mielipiteet kuin itselläni; hän nauroi samoille asioille, joille minunkin täytyi nauraa, ja suuttui milloin minäkin näin olevan syytä suuttua. Mutta lopulta tuli se niin ilmeiseksi, että hän koetti elää mieliksi minulle, joka tuskin puhuin hänelle sanaakaan, eikä niinkuin vallaton teeskentelijä, vaan kuin yksinkertainen viaton lapsi, niin että jouduin kokonaan hämilleni enkä enää tiennyt, miten minun piti menetellä. Silloin keksin itseäni parantaakseni tehokkaan keinon vanhassa hyvin esitetyssä jurotustaidossani ja paadutin itseni kokonaan siihen, vaikka se ei juuri hauskaa ollutkaan. Nyt näytti hän käyvän todella alakuloiseksi ja murheelliseksi, äänettömäksi ja araksi, mikä hänen muutoin niin iloisessa ja vapaassa olennossaan teki erinomaisen viehättävän vaikutuksen, juuri sentähden, ettei naisten yleensä, kuinka vähäpätöisiä he sitten lienevätkin, näe esiintyvän niin pelokkaina ja ujoina. Päinvastoin luulevat he, ettei mikään sovellu heille niin hyvin kuin tavaton varmuus ja julkeus. Kun nyt muun lisäksi vanha kuvernööri päästi ilmoille minulle käsittämättömän ja vähemmän miellyttävän luonteensa ja alkoi pistellä ja ivailla hokien ainakin kymmenen kertaa päivässä: "Totta tosiaan, Lydia, sinä olet rakastunut Jukkaan!" niin kävi asema minulle kovin tuskalliseksi, sillä pidin tällaista huonoa pilaa hänen tyttäreensä nähden kömpelönä ja mauttomana ja itseeni nähden tunnottomana ja raakana, ja usein olin aikeissa sanoa hänelle sen suoraan ja heittää hiton haltuun koko miehen. Jälkimäinen aikeeni toteutuikin siihen nähden, että aloin vetäytyä kuoreeni, elää kokonaan omaa elämää. Lydia kävi hiljaiseksi, niin jopa kävi hän kalpean ja kärsivänkin näköiseksi, mikä minua suuresti suretti, ilman että ymmärsin, miten asia olisi parannettavissa. Mutta kun hän huolimatta minun käytöksestäni uudelleen alkoi kulkea jälessäni ja hankkia itselleen tekemistä siellä, missä minä satuin oleskelemaan, jouduin epätoivoon ja epätoivossani rupesin pitämään yllä katkonaista ja merkityksetöntä pakinaa hänen kanssaan. Emme keskustelleet ollenkaan mistään, annoimme vaan toisillemme sekavia ja kurjia viittauksia, ikäänkuin olisimme molemmat olleet vähämielisiä. Mutta me emme kumpikaan näyttäneet sitä huomaavan, vaan hymyilimme toisillemme kuin lapset. Unhotin kaiken muun ja olin iloinen pakinoidessani hänen kanssaan. Mutta tämä onni ei kestänyt monta minuuttia, sillä levollisuuden ja järkevyyden puutteessa kadotimme kohta keskustelumme juonen ja aloimme näyttää kahden lapsen kaltaiselta, joilta on auennut helminauha ja jotka surumielin näkevät helmien putoavan maahan ja joutuvan hukkaan. Siten kului taasen viikkokausia, ennen kuin uudelleen antauduimme enempään kanssakäymiseen, enkä minä suinkaan ottanut ensi askelta, sillä olin päättänyt pysyä huoneessani ja olla tekemättä minkäänlaisia tyhmyyksiä näiden hiukan omituisten ihmisten kesken. Satoja kertoja puuhailin lähtöä sieltä, mutta aika liukui niin nopeasti käsistäni, että minun aina täytyi lykätä tuumani toimeenpano. Minun ajatukseni olivat kokonaan kiintyneet suhteesemme ja sentähden kävikin minun hullusti.

Kuvernöörin kirjat olin lukenut kannesta kanteen enkä enää voinut niistä mitään oppia. Lydia, joka näki minun usein lukevan, käytti tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi minulle luettavaksi omia kirjojaan. Niiden joukossa oli paksu nide kuin käsiraamattu ja sangen hengellisen näköinen, se kun oli sidottu mustiin kullalla koristettuihin nahkakansiin. Mutta siinä olikin pelkkiä murhe- ja huvinäytelmiä, painettuina hienoilla englantilaisilla kirjasimilla. Kirjaa kutsuttiin Shakespeareksi, jonka kirjottama se oli ja jonka pää oli kuvattu sen kansilehdelle. Tämä viettelevä väärä profeetta vei minut koreasti satimeen. Hän kuvailee nimittäin maailmaa joka puolelta ja totuudenmukaisesti, mutta vain sellaisena, jollaisena se yleensä kaikissa ihmisissä esiintyy, jotka niin hyvässä kuin pahassa seuraavat vain sisäistä olemustaan ja taipumustaan kukin luonnonlaatunsa mukaan ja jotka sitä tehdessään ovat kristallinkuultavia kuin kirkkain vesi. Kun huonot kirjamiehet vallitsevat keskinkertaisuuden ja värittömän puolinaisuuden maailmaa ja vievät heikkoja päitä harhaan ja täyttävät ne mielettömillä houreilla, niin tämä kirjailija sitä vastoin esittää maailmaa kokonaisena ja ehyenä, se on sellaisena kuin sen tulisi olla, ja siten saattaa hän järkevät harhaan, jos he maailmasta luulevat tämän todellisen elämän löytävänsä. Niin saattaa kyllä tapahtua tässä matoisessa maailmassa, mutta ei koskaan siellä, missä me olemme, eikä silloin kun me elämme.

On olemassa vieläkin yllin kyllin pahanilkisiä naisia, mutta he eivät kävele öisin niin kauniisti kuin lady Macbeth eivätkä hiero yhteen niin pelokkaasti pieniä käsiään kuin hän. Ne myrkynsekottajat, joita me tapaamme, ovat röyhkeitä ja rohkeita, mutta eivät kirjota omaa elämäntarinaansa eivätkä perusta rihkamakauppaa, kun ovat rangaistuksensa kärsineet. Vieläkin on olemassa ihmisiä, jotka ovat olevinaan Hamleteja, ja kerskailevat siitä, ilman että heillä on aavistustakaan todellisen Hamletin suurista sydämen aarteista. Täällä on murhaaja ilman Macbethin pirullista ja kuitenkin inhimillistä miehuutta ja tuolla Richard Kolmas ilman hänen sukkeluuttaan ja kaunopuheisuuttaan. Täällä on Borgia, joka ei ole kaunis, tuolla toinen, joka ei ole lahjakas, tuolla kolmas, joka on henkevä mutta ei viisas ja ymmärtää kyllä tehdä ihmisiä onnettomiksi, mutta ei itseään onnelliseksi. Meidän Shylockimme leikkaisivat kyllä viipaleen lihaamme, mutta he eivät uskaltaisi sitä julkisesti myydä eivätkä meidän aikaisemme Venetian kauppiaat saattaisi asemaansa jonkun tyhjäntoimittaja-ystävän tähden vaaraan, mutta kyllä typerän osakekeinottelun takia, eivätkä he häviön jälkeen pidä läheskään niin synkkämielisiä puheita, vaan näyttävät vain nolon näköisiltä. Kuitenkin on, kuten sanottu, sellaisiakin henkilöitä maailmassa, mutta ei niin kauniisti vierekkäin kuin noissa runoelmissa. Milloinkaan ei tapaa niin täydellistä konnaa täyskuntoisessa miehessä eikä niin täydellistä narria nerokkaassa hulluttelijassa, että heistä voisi saada kunnollisen murhenäytelmän tai hyvän komedian.

Mutta minä luin nyt kaiket yöt tätä kirjaa ja vajosin siihen kokonaan, sillä se näytti minusta perusteellisesti ja asiallisesti kirjotetulta ja minusta tuntui sellainen teos yhtä uudelta kuin arvokkaaltakin. Kun nyt kaikki siinä esitetään oivallisena, todellisena ja eheänä ja minä sitä kaikkea pidin todellisuuden maailmana, niin luotin Lydian johdattamana ehdottomasti tähän runoilijaan, etenkin hänen naiskuvauksiinsa, ja arvelin, että minä nyt löytäisin valon ja selvityksen sekavalle epäilykselleni ja tuskalleni.

Hyvä, ajattelin, nähdessäni nuo kauniit kuvat Desdemonasta, Helenasta, Imogeneesta ja muista naisista, jotka naisellisen itsetyytyväisinä kulkivat kaikenkaltaisten tarhapöllöjen jälessä ja riippuivat heissä kiinni ajattelemattomina kuin viattomat lapset, hyvinä ja uskollisina kuin sankarit, nuhteettomina ja luotettavina kuin taivaan tähdet: hyvä! tässä on meidän suhteemme kuvattuna! Sillä arvelin että Lydia oli juuri tuollainen luja, kaunis ja kauvaskantava naishaaksi, joka heittää ankkurinsa vain _kerran_ ja silloin tutkimattomaan syvyyteen ja joka hyvin tietää mitä tekee. Tämä ajatus nousi minussa kuin loistavan kirkas päivä, ja sen valossa muistin nyt tuon kauniin olennon jokaisen liikkeen ja sanan, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hän minun silmissäni kohosi kaiken sen yläpuolelle, mitä tuo kelpo runoilija oli keksinyt, kun näin hänen ikäänkuin elävän runoelman käyvän ympäri päivän valossa, lihana ja verenä, hänen, jolla oli todelliset sydämen lyönnit ja todellinen niska täynnä kultaisia kiharoita.

Salaperäinen arvotus oli nyt saanut selityksensä eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin antautua Shakespearen kanssa kilvan runoiltuun autuuteen ja vaivalla tukea vähäpätöistä ja vähän viehättävää personaani pysymään pystyssä tässä kohtalon tai kuninkaallisen jalomielisen naisen minulle valmistamassa onnenkeikauksessa, ja sadoittain suunnitelmia ja aikeita liittyi kohta ihanaan ilmalinnaani. Sillä rajattomalla kiitollisuudella ja kunnioituksella, jota tällöin rakastettuani kohtaan tunsin, oli juurensa suureksi osaksi minun liehakoidussa itserakkaudessani. Minun selitystapani oli ainoa, joka näytti minusta mahdolliselta pakottamatta minua halveksimaan ja surkuttelemaan tuota rakasta olentoa, ja se syvä kunnioitus, jota häntä kohtaan tunsin, oli tullut minulle elämäntarpeeksi ja sydämeni vapisi hänen edessään niin kuin ei koskaan ennen kenenkään ihmisen tai minkään villipedon edessä.

Niin samoilin minä puolen vuotta ympäri kuin unissakävijä, yhtä täynnäni unelmia kuin omenapuu hedelmiä, tulematta askeltakaan edemmäksi suhteessani Lydiaan. Minä pelkäsin pienintäkin tapahtumaa kuin kunnon kristitty kuolemaa, jota hän vavisten kammoo, vaikkakin hän tietää sen avulla pääsevänsä ijäiseen autuuteen. Mutta aivoissani oli varsin kirjavaa, tositapahtumat ja mitä hirvittävimmät luulottelut, kaikki mitä ihanimmassa sopusoinnussa kukoistivat siellä toistensa vieressä. Minä laiminlöin tehtäväni enkä enää kelvannut mihinkään. Enimmän suututti minua se, että minun täytyi ukon kanssa pelata tuntikaudet shakkia, jota tehdessäni olin pakotettu kiinnittämään huomioni peliin, ja vain hetken loma-ajan raskaille lemmenajatuksilleni sain, kun peli oli loppunut ja nastoja jälleen asetettiin paikoilleen. Minä annoinkin sentähden niin pian kuin suinkin, ilman että sallin sen erikoisesti pistää silmiin, tehdä itseni "matiksi" ja työskentelin sitten niin kauan kuninkaan ja kuningattaren, juoksijan, hevosen ja talonpojan asettamisessa paikoilleen ja siirtelin torneja niin kauvan sinne tänne, että kuvernööri jo arveli minun tulleen lapseksi uudelleen ja huvikseni leikkivän nastojen kanssa.

Lopulta uhkasi kuitenkin koko elämäni liueta toimettomaan uneksimiseen ja minä olin vaarassa joutua hullujenhuoneen asukkaaksi. Sen lisäksi olin, huolimatta kaikista kultaisista unelmistani, sanomattoman alakuloinen ja surullinen, ja todellisuus tuntui minusta, kuten aina siltä, joka on kokonaan unelmiensa vallassa, perin jäähdyttävältä ja kylmäkiskoiselta. Todellisen elämän ihania ruusuja ympäröi aina suojeleva oasvarustus. Mitä ystävällisempi ja helpommin lähestyvä Lydia oli, sitä epävarmemmaksi ja epäilevämmäksi kävin minä, koska itsestäni tunsin, kuinka vaikeata on tuntea todellista rakkautta, nimittämättä sitä kokonaan oikealla nimellään. Ainoastaan silloin, kun hän näytti ankaralta, surulliselta ja kärsivältä, sain jonkinlaisen aiheen järjelliseen toivoon, mutta se vaivasi minua sitten sitä kovemmin, enkä pitänyt itseäni sen arvoisena, että hän olisi minuuttiakaan minun tähteni kärsinyt, minun, joka olisin mielelläni laskenut pääni maahan hänen tallattavakseen. Sitten suututti minua sekin, että hän tahtoi minua näyttämään rakastuneelta narrimaiselta räätäliltä, vaikka en sitä lainkaan ollut, ja minä tavallani olin jo päättänytkin häntä miellyttääkseni muuttua lauhkeammaksi. Lyhyesti, olin joutumaisillani kokonaan sekaannuksiin, en osannut enää toimittaa mitään tehtävää oikeassa järjestyksessä sekä olin vaarassa tulla alennetuksi sotamieheksi taikka kokonaan erotetuksi, jollen tahtonut liehakoivana onnenonkijana, joka ei enää kelpaa mihinkään, takertua iäksi päiviksi kuvernöörin taloon.