Part 2

Tämä oli hyvin ihmeellinen juttu ravintoloihin kokoontuneille Seldvylalaisille, niinhyvin nuoremmille kuin vanhemmille, ja he raappivat sentähden neuvottomina korvallistaan. Oli kokonaan vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, että joku Seldvylassa esiintyi kuin taivaasta pudonneena mahtimiehenä ja kenraalina ja lisäksi siinä iässä, jossa Seldvylassa tavallisesti alettiin olla aikamiehiä. Mitä aikoi hän nyt ruveta tekemään? Mahtaisikohan hän todellakin jäädä paikkakunnalle tuollaisena ylhäisenä herrana koko iäkseen? Ja kuinka oli hän päässyt alkuun? Missä hitossa oli tuo mitättömän näköinen ja ujo nuorukainen maleksinut nämä pitkät vuodet ja kuinka oli hän tullut toimeen? Tämä kysymys pani liikkeelle kaikkien mielet eivätkä he löytäneet avainta arvotuksen selittämiseen, sillä heidän ihmis- ja sieluntuntemuksensa oli liian pieni käsittämään, että juuri hänen tyly ja jörö luonteensa, joka hänelle itselleen ja hänen omaisilleen oli tuottanut niin paljon surua, oli suojellut häntä kaikilta viettelyksiltä, niinkuin väkevä etikka säilyttää lihapalan turmeltumattomana, ja auttanut häntä hänen onnenaikansa yli, joka seldvylalaisille usein juuri toi turmion mukanaan. Epäiltiinpä jo koko huhun todenperäisyyttä ja jotta varmuutta saataisiin asiaan, lähetettiin muutamia vanhoja konkurssintehneitä lesken luo, niin että Jukka näki itsensä kauttaaltaan uteliaiden ja hyväntahtoisten vararikkolaisten ympäröimänä, niinkuin muinaisajan sankari manalassa ohitse kulkevien haamujen keskellä.

Hän sytytti nyt turkkilaisen piippunsa, joka täytti huoneen itämaisen tupakin hyvällä tuoksulla; varjot eli konkurssintehneet hiiviskelivät entistä uteliaampina savupilvessä sinne tänne ja Ester ja äiti kummastelivat kummastelemistaan sitä kevyttä ja ystävällistä tapaa, jolla Jukka kohteli näitä ihmisiä, ja lopuksi sitä taitavuutta, jolla hän hajotti väenpaljouden, kun aika näytti sitä hänestä vaativan.

Ilo, joka johtuu perheonnesta ja hauskasta tapahtumasta sukulaisten kesken, tekee aina ihmiset pitkällistenkin kärsimysten jälkeen nuoriksi ja virkeiksi, sen sijaan että se väsyttäisi, niinkuin ison maailman huvitukset, ja niin ei vanha äitikään tuntenut vielä vähintäkään väsymystä eikä unentarvetta, yhtä vähän kuin lapsensakaan, ja hyvän viinin lämmittäminä, jota he tyytyväisinä olivat nauttineet, toivoivat äiti ja tytär vielä saavansa jotakin kuulla Jukan vaiheista.

"Perinpohjin", alkoi Jukka, "en nyt voi ruveta surullista tarinaani kertomaan, mutta kaiketi saan vielä tilaisuuden jutella yksityiskohtaisemmin vaiheistani. Tänään aijon kertoa vain muutamia yksityisiä piirteitä retkiltäni, niiden päättymisestä ja paluumatkastani, kaikki jatkoa muinaiselle paolleni. Kun silloin niin nurjalla tavalla kotoa lähdin, olin täynnäni leppymätöntä katkeruutta ja pahaa mieltä; en kuitenkaan teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan, tätä seutua, tätä toimetonta kaupunkia ja omaa nuoruuttani kohtaan. Vasta jälestäpäin on kaikki tämä minulle selvinnyt. Kun aina, etenkin syönnin aikana, tulin pahalle päälle ja aloin jurottaa, oli siihen salaisena syynä kalvava tunto siitä, etten itse ansainnut ruokaani, minä kun en mitään oppinut enkä mitään tehnyt; eikä minua yleensä täällä mikään kiihottanut työskentelemään, joten ei ollut mitään toivoa siitäkään, että vielä tapojani muuttaisin. Kaikki, mitä näin muiden tekevän, tuntui minusta kurjalta ja turhalta; yksin teidän alituinen kehräämisennekin, joka valmisti minulle tilaisuuden olla joutilaana, tuotti minulle päänkipua. Niin karkasin täältä eräänä yönä sydän täynnä katkeraa tuskaa ja juoksin aamuun asti ainakin seitsemän tuntia yhtämittaa. Auringon noustessa tapasin ihmisiä, jotka olivat suurella niityllä heinää tekemässä; sanaakaan sanomatta tai mitään kysymättä asetin reppuni pientarelle, tartuin haravaan ja hankoon ja raadoin kuin vimmattu muiden mukana; ja työtäni tein lisäksi suurella taidolla, sillä olin täällä maleksiessani tarkoin pannut merkille kaikkien niiden menettelytavat ja liikkeet, joiden näin työtä tekevän, ja olinpa usein sitä tehdessäni ajatellut, kuinka he sitä tai tätä työkalua käsittelivät taitamattomasti ja kuinka käsien oikeastaan pitäisi aivan toisella tavalla liikkua, jos tahtoisi olla oikea työntekijä.

Ihmiset katsoivat hämmästyneinä minuun eikä kukaan estänyt minua työstäni ja kun he rupesivat syömään aamiaistaan, tarjosivat he siitä minullekin. Sen olin työlläni ansainnut ja niin työskentelin edelleen päivälliseen saakka, jonka senkin söin suurella ruokahalulla. Mutta nyt ällistyivät talonpojat vielä enemmän ja alkoivat hämillään naureskella, sillä nyt minä, sen sijaan että olisin uudelleen tarttunut heinähankoon, pyyhkäisin suuni, tempasin äkkiä reppuni käteeni ja lähdin sanaakaan sanomatta jatkamaan matkaani. Tiheään ja viileään metsään paneusin maata ja nukuin iltahämärään saakka; sitten karkasin ylös, astuin ulos metsästä ja tähysin taivaalle, jonne tähdet alkoivat syttyä. Tähtien aseman tunteminen kuului niihin vähäisiin taitoihin, joita olin laiskotellessani oppinut ja kun olin huomannut tähtien kulussa varman järjestyksen ja säntillisyyden, olivat ne minua aina miellyttäneet, sitä enemmän, kun eivät nuo loistavat olennot näyttäneet harjottavan sellaista täsmällisyyttä päiväpalkan tai perunaliemen edestä, vaan tekivät kaikkiaan vain sen, mitä eivät voineet olla tekemättä, ikäänkuin huvikseen. Koska osasin ulkoa maantieteen oppikirjamme, tunsin, niin puutteellinen kuin kirjamme olikin, myöskin maapallon ulkomuodon, ja niin taisin hyvin ohjata kulkuni ja päätin heti samota pohjoiseen läpi koko Saksan kunnes tulin meren rannalle. Niin juoksin koko yön tai runsaat kahdeksan tuntia ja tulin auringon nousussa asumattomalle ja syrjäiselle paikalle Reinin varrella. Heti sattui silmiini viljalla lastattu laiva, joka töytäsi matalikolle, jossa osa lastia joutui veden varaan. Koska laivassa oli vain kolme miestä eikä aamuvarhaisessa yksinäisellä seudulla näkynyt olevan etäämpääkään apua odotettavissa, olin minä sangen tervetullut, kun heti aloin auttaa laivamiehiä lastin kantamisessa rannalle ja laivan irrottamisessa matalikolta. Kastuneen viljan puistimme säkeistä laudoille kuivamaan auringon paisteeseen ja kohentelimme sitä ahkerasti, ja lopuksi lastasimme aluksen uudelleen. Tätä kesti kuitenkin suurimman osan päivää ja minä sain tilaisuuden sitä tehdessä jakamaan laivamiesten kanssa useampia oivallisia aterioita; niin, kun olimme työmme tehneet, antoivat he minulle vähän rahaakin ja veivät minut toivoni mukaan mukanansa olleella pienellä venheellä joen toiselle rannalle.

Toisella puolen jouduin suureen vuoriseen metsään, jossa nukuin yöhön saakka, jolloin taasen sain jalat alleni ja juoksin päivän koittoon asti. Sanalla sanoen: tällä tavoin saavuin pitemmässä kuin kahden kuukauden ajassa Hampuriin, jolla matkalla, suuria ihmisten kanssa puhumatta, tein aina työtä, missä sitä sattui olemaan ja läksin matkaani kohta kun olin saanut kylläni lähteäkseni taas yön selkään taivaltamaan. Minun käytökseni ihmetytti aina suuresti ihmisiä, ja jos he alkoivat näyttää vastahakoisilta tai uteliailta, olin heti tipotiessäni. Välttelin kaupunkeja ja hain työtä aukeilla kedoilla, vuoriseuduissa ja metsissä, missä asuu vain alkuperäistä ja yksinkertaista väkeä ja niin matkustelin todella perin patriarkaalisella tavalla. En nähnyt missään jälkeäkään niiden maiden hallituskomennosta, joiden läpi juoksin, ja ainoa ajatukseni oli päästä kustakin paikasta kerjäämättä ja tarvitsematta jäädä kenellekään kiitollisuuden velkaan välttämättömästä ravinnostani, mutta muutoin tein mitä minua halutti, lepäsin milloin mieli teki ja kuljeskelin taas, kun sen parhaaksi näin. Myöhemmin opin noudattamaan ankaraa itseni yläpuolella olevaa järjestystä, ja samoin kuin olin yht’äkkiä oppinut tekemään työtä, opin senkin heti ilman suurempia ponnistuksia, kun minulle kerran kävi selväksi sen välttämättömyys.

Muuten tuntui minusta tämä elämä vapaassa ilmassa, alituisesti työtä vaihdellen, hyvästi syöden ja rauhallisesti nukkuen erinomaiselta ja minun jäseneni voimistuivat siitä niin, että saavuin voimakkaana ja työhön pystyvänä miehenä suureen kauppakaupunkiin Hampuriin, missä heti riensin satamaan ja liityin merimiehiin, joita siellä oli ihan vilisemällä laivojaan lastaamassa. Olin erittäin työteliäs ja tarkkaavainen olematta silti turhanpäisen utelias, en puhunut sanaakaan enkä edes vetänyt suutani nauruun. Niin jouduin kohta noiden yksitotisten merikarhujen suosioon ja heidän keskuudessaan olin viikkokauden, minkä jälkeen he saattoivat minut englantilaiseen kauppalaivaan, jonka kapteeni otti minut vastaan sillä ehdolla, että auttaisin häntä matkan varrella hänen yksityisessä työssään. Tämä työ oli kaikenlaisten pyssyjen ja pistoolien kokoonpanemista ja sovittelemista vanhoista käytetyistä osista, joita kapteeni osti suuret määrät joka kerta kun laiva laski ankkurinsa vanhan maailman rannikolle. Ne olivat harvinaisia ja sangen eriskummallisia ampuma-aseita, joita hän kuumeentapaisella kiihkolla liitteli yhteen ja sitten tilaisuuden sattuessa vaihtoi raakalaisten luona arvokkaisiin rauhan esineihin ja rehevän luonnon tuotteihin. Minä tein ahkerasti työtäni, harjaannuin siihen vähitellen ja pian olin kauttaaltaan öljyn, rasvan ja viilajauhon peitossa kuin ainakin innostunut pyssyseppä, ja kun joku pistoolintapainen oli saatu pysymään koossa, koetettiin sen kelpoisuutta vahvalla ruutipanoksella; kun se oli tehty, annettiin ase semmoisenaan kaukaisten saarimaiden puna- tai mustaihoisille asukkaille. Tällä kertaa kävi hänen matkansa kuitenkin vain New Yorkiin ja sieltä Englantiin takaisin, missä minä, pyssyntekoon jo kyllin harjaantuneena, hänestä luovuin ja annoin värvätä itseni sotaväkeen, jonka oli määrä lähteä Itä-Intiaan.

New Yorkissa olin pikimältään käväissyt maissa ja katsellut muutamia tunteja Amerikan elämää, jonka olisi luullut minua erikoisesti miellyttävän, siellä kun jokainen teki mitä tahtoi, vaihtaen mielensä mukaan toimialaa, aina sen mukaan kuin parhaaksi näki, häpeämättä mitään työtä tai pitämättä toista työalaa toista parempana. En kuitenkaan tiedä mistä se johtui, että pian taasen palasin laivaan, ja jouduin niin, sen sijaan että olisin jäänyt uuteen maailmaan, ikivanhaan Intiaan, ja lisäksi siivona punatakkisena englantilaisena sotamiehenä. Enkä voi sanoa, että se uusi elämäntapani, joka alkoi sillä suurella linjalaivalla, millä rykmenttimme kulki, olisi ollut minulle vastenmielinen. Jo se seikka, että meitä kaikkia, niin monta kuin meitä oli, ravittiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä ja mitan mukaan, niin että jokainen sai annoksensa yhtä varmaan kuin tähdet kulkivat taivaalla, eikä kukaan saanut toistaan enemmän eikä vähemmän, vaan kullakin oli oma varma osansa, miellytti minua suuresti, etenkin kun ei mistään tarvinnut ketään kiittää, vaan kaikki lankesi kuin itsestään meidän hyvin järjestetylle olemuksellemme. Vaikka meidän nahkapoikain pitikin jo laivalla opetella temppuja ja harjotella joka päivä, miellytti tuokin työ kuitenkin minua tavattomasti, meidän kun ei tarvinnut harjotella käyttämään pajonettia oppiaksemme sillä perunoita seivästämään, vaan teimme sen vain huvin vuoksi, ilman että se oli missään yhteydessä syömisen kanssa. Sekä harjotuksissa että syödessään tuli vaan olla täsmällinen ja huomaavainen eikä sen lisäksi tarvinnut mistään välittää. Matkani toisena päivänä näin sotamiehen, joka oli tehnyt itsensä syypääksi järjestysrikoksiin ja lisäksi murissut esimiehelleen, saavan selkäänsä. Heti päättelin itsekseni, ettei minulle saanut sellaista tapahtua, ja tässä päätöksessäni tuli juro luonteeni minulle suureksi avuksi, se kun teki minulle varsin helpoksi äänettömän täsmällisyyden ja tarkkaavaisuuden noudattamisen ja yleensäkin kaikkinaisen järjestyksen seuraamisen.

Niin tuli minusta kuuliainen ja kunnollinen sotamies; minulle tuotti iloa käsittää oikein määräykset ja tehdä niin, kuin oli tehtäväksi säädetty, ja kun se minulle onnistui, tunsin itseni jotenkin tyytyväiseksi, ilman että nytkään tuhlasin sanoja enemmän kuin ennen. Ainoastaan silloin tällöin laskin pientä pilaa tai tein jonkun koirankujeen, mikä antoi minulle täydellisen sotilaan leiman ja esti toisia minua loukkaamasta. Ja niin oli tuskin vuottakaan kulunut tuossa vieraassa maassa, kun jo rupesin ylenemään ja aluksi pääsin hyvinarvoiseksi aliupseeriksi. Vuosien kuluessa tuli minusta koko mahtimies, minä työskentelin pääasiassa rykmentinpäällikön virkahuoneessa ja sain asiain hoidossa hyvän maineen, samalla kun työssäni opin ilman suurempaa päänvaivaa kirjottamisen ja laskemisen välttämättömät taidot. Kaikki kävi kuin höylällä vetäen ja minusta tuntui kuin voisin olla itseeni tyytyväinen siinä saadessani ilman huolia ja vaivoja elellä lämpimän sinisen taivaan alla; sillä kaikki työni kävi kuin itsestään, niin etten tuntenut mitään erotusta siinä, olinko palveluksessa vai kävelinkö jouten. Syöminen ei enää ollut minulle niin tärkeä asia enkä pitänyt suurta väliä siitä milloin ja mitä minä söin. Kaksi kertaa lähetin tällä ajalla teille kirjeen sekä osan säästövaroistani; mutta kumpikin laiva joutui ihmeellistä kyllä miehineen päivineen meren pohjaan, ja minä luovuin koko ajatuksesta, suutuin ja päätin, että palaisin niin pian kuin suinkin kotia ja käyttäisin siellä saavuttamaani kokemusta ja työkykyä. Sillä arvelin siten tuovani jotain parempaa Seldvylaan kuin jos lähettäisin sinne kokonaisen miljoonan ja kuvittelin jo mielessäni, kuinka kohtelisin narreja ja tyhjäntoimittajia milloin niitä sattuisi tielleni.

Kuitenkin jäivät nämä tuumani toteutumatta, sillä minun piti vielä kokea sellaisia asioita ja luonteessani piti tapahtua sellainen muutos ja mullistus, että minulta peräti hävisi halu kohdella huonosti lähimmäisiäni. Päällikkö oli omistanut minut kokonaan itselleen ja minun täytyi viettää melkein kaiken aikani hänen luonaan. Hän oli merkillinen, noin viidenkymmenen korvissa oleva mies, jonka puoliso eli Irlannissa jossakin vanhassa tornissa ja kerrottiin hänen olevan vielä omituisemman kuin miehensä. Kun he elivät yhdessä, olivat he lakkaamatta olleet toistensa kimpussa kuin kaksi vihaista kissaa ja kumpaakin heitä vaivasi se hullu ajatus, että he muka olivat pettyneet toistensa suhteen, vaikka he olivat kuin toisiaan varten luodut. Mutta he olivat terveitä ja iloisia ja viihtyivät hyvin tuossa harhaluulossaan, jota ilman he eivät olisi saaneet aikaansa kulumaan, ja kun he olivat kaukana toisistaan, pitivät he liikuttavalla tavalla huolta toisistaan. Ainoa tytär, Lydia nimeltään, eli taas enimmäkseen isänsä tykönä ja oli hänelle nöyrä ja kuuliainen ja naisena tunsi tytär hellempää osanottoa isäänsä kuin äitiänsä kohtaan, vaikka he molemmat olivat yhtä vähän tai yhtä paljon syypäät tuohon muka onnettomaan väliin.

Päällikkö oli rakentanut loistavan ja tilavan asunnon kaupungin ulkopuolelle palmujen, kypressien ynnä muiden puulajien varjostamaan laaksoon. Näiden puiden alle keveän valkean päärakennuksen ympärille oli järjestelty kasvitarhoja, joissa oli ympäri vuoden vereksiä ruokakasveja ja muitakin kukkia, joita ukko tahtoi nähdä aivan talonsa vieressä; niitä oli siellä niin paljon, sekä tulipunaisia että valkeita kukkia, että ne ihan hehkuivat puiden varjossa. Kun ei minulle sotaväessä enää ollut mitään työtä, sain osalleni uskottuna sotilaallisena luottamusmiehenä pitää nämä kukkatarhat kunnossa sekä lisäksi, jotten kovin veltostuisi, käydä everstin kanssa metsällä. Niin tuli minusta taitava metsämies. Heti talon takana alkoi asumaton ja hedelmätön seutu, joka lopulta muuttui kokonaan karuksi vuorimaaksi, missä ei asustanut ainoastaan vaarattomia eläinlaumoja vaan aika-ajoin raivoisa tiikerikin. Aina kun sellainen teki olemassa-olonsa tunnetuksi, pantiin toimeen suuri sotaretki sitä vastaan ja näissä tilaisuuksissa opin tuntemaan vaaran, ennen kuin vielä olin taistellut ihmisten kanssa. Mutta jollei mitään muuta ollut tehtävää, täytyi minun pelata shakkia vanhan herran kanssa ja siten korvata hänelle hänen tyttärensä, jolla ei ollut mitään halua eikä taitoa siihen, vaan pelasi pelin lapsellisesti eikä sen tähden voinut ukkoa tyydyttää. Minä taasen harjaannuin niin pian siihen, että saatoin panna hänet ahtaalle, vaikka en halunnutkaan häneltä useammin voittoa riistää, ja jolleivät toiset seikat olisi kiinnittäneet mieltäni, olisin ennen pitkää tullut ukkoa etevämmäksikin.

Näin oli minusta tullut mitä merkillisin otus maailmassa; minä astelin arvokkaana ja äänettömänä palmujen varjossa punaisessa univormussani, kevyt ruokokeppi kädessäni ja päässäni valkea huivi suojana auringon paahdetta vastaan. Olin sotilas, taloudenhoitaja, puutarhuri, metsästäjä, kestiystävä ja ajankuluttaja, joka oli ihmeellisintä siihen nähden, etten puhunut sanakaan. Sillä vaikkakaan en enää jurottanut vaan olin elämääni kutakuinkin tyytyväinen, olin niin tottunut olemaan vaiti, ettei kieltäni enää mikään saanut liikkeelle muu kuin komentosanan jako tai taitamattoman sotamiehen sadattelu. Tällä tavoin palvelin päällikköäni, pysyen hänen luonaan viisi vuotta, jona aikana toinen päivä oli tyyten toisensa kaltainen. Vapaa-aikoina sain tehdä mitä itse halusin. Käytin sen lukeakseni useampaan kertaan ne kaksitoista kirjaa, jotka vanhalla herralla oli, ja niistä opin kustakin, ne kun olivat kaikki paksunlaisia nidoksia, tuntemaan palan maailmaa. Minusta oli tullut hiljainen, innokas kirjatoukka, joka itse muodosti itselleen viisautensa, minkä käyttökuntoisuudesta ei kuitenkaan ollut mitään takeita, niinkuin sittemmin sain kokea; sillä vaikka olinkin paljon nähnyt ja elänyt, oli se kuitenkin kaikki palottaista ja paljon oli kokonaan jäänyt kokemuspiirini ulkopuolelle.

Päällikköni nimitettiin lopulta koko sen maakunnan kuvernööriksi, missä olimme majailleet. Hän halusi pitää minut lähistössään ja sai aikaan minun siirtoni siitä rykmentistä, joka taasen palasi Englantiin, siihen, joka tuli sen sijalle, ja niin sain taasen tilaisuuden niinhyvin sotilaana kuin muissa toimissani pysyä hänen luonaan, mikä olikin mieleeni; sillä sen kautta pääsin varsin itsenäiseen asemaan eikä minulla ollut muuta käskijää kuin lippuni.

Samoihin aikoihin tuli tytärkin irlantilaisesta tornistaan elääkseen tästä pitäen isänsä, maaherran, luona. Hän oli soreavartaloinen, sangen kaunis naisihminen; mutta hän ei ollut ainoastaan kaunis, hän oli henkilö, joka toimi oman sievän päänsä mukaan ja teki sen vaikutuksen, ettei sille, joka häneen kerran rakastuisi, olisi missä muualla hyvänsä korvausta eikä lohdutusta tarjolla, sillä tuo tyttö oli niin harvinaisen kokonainen ja itsenäinen personallisuus. Tämän jalon itsenäisyyden rinnalla saattoi hänessä huomata yksinkertaista lapsellisuutta ja luonteen hyvyyttä sekä hillitöntä iloisuutta, joka, yhdistyneenä päättäväisyyteen ja täsmällisyyteen, antaa ihmiselle todellisen ylemmyyden leiman silloinkin kun tuo kaikki riippuu vain synnynnäisestä luonteenlaadusta. Hän oli sen lisäksi sivistynyt, sillä tuollaisten luonteiden tapaan oli hän viettänyt lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensa opetellen kaikkea mitä suinkin oppia sopi, ja niin osasi hän melkein kaikkia uusia kieliä, ilman että sitä hänestä sen koommin huomasi, joten eivät oppimattomatkaan miehet joutuneet hänen rinnallaan siihen ikävään asemaan, että olisivat näyttäneet tietävän vähemmän kuin tuo koristekasvin tapainen nuori neitonen. Yleensä esiintyi hänen terve ja valistunut järkensä etupäässä siinä, että hän eteensä sattuneista vähemmistä tai suuremmista esineistä, tapauksista ja asioista päätteli kaikin puolin sattuvasti ja sitä tehdessään olivat hänen ajatuksensa ja sanansa yhtä rakastettavan yksinkertaiset ja varmat kuin hänen äänensä ja hänen ruumiinsa liikunnot. Ja tämän kaiken lisäksi oli hän, kuten sanottu, niin lapsellisen avomielinen, ettei osannut pelata edeltäpäin harkittua suunnitelmaa kysyvää shakkipeliä ja kuitenkin istui hän mitä suurimmalla kärsivällisyydellä shakkilaudan ääressä antaen isänsä tavantakaa yllättää hänet siirroillaan. Minusta tuntui kodikkaalta ja hauskalta olo hänen läheisyydessään ja ehtimiseen tulin ajatelleeksi, että hän oli oikea naisen esikuva, jonka veroista ei ollut toista koko maailmassa. Hänen kauniit vaaleat kiharansa ja tummansiniset silmänsä, jotka melkein aina katselivat eteensä suoraan ja vakavasti, tekivät nekin vaikutuksensa. Vielä häikäisevämpi kuin hänen kauneutensa oli hänen naisellinen kainoutensa ja siveytensä, jotka olivat ainokaista laatuaan. Hän oli sanalla sanoen personallisuus. Tarkotan, että hän näytti siltä, taikka oikeastaan, Jumala sen tietää, eikö hän sellainen lopulta ollutkin ja eikö syy ollut minun, että sitten petyin hänen suhteensa ja että hän tuntui pelkältä korealta kuorelta, lyhyesti —"

Tässä kohden unohti Jukka jatkaa kertomustaan, sillä hän vaipui raskasmielisiin muisteloihin ja hänen kasvonsa saivat hyvin epäsotilaallisen, melkeinpä yksinkertaisen ilmeen. Molemmat vahakynttilät olivat palaneet yli puolivälin, äiti ja sisar olivat antaneet päänsä painua alas, ja nyökyttivät nyt mitään näkemättä tai kuulematta unisina päitään, sillä jo silloin kun Jukka oli alkanut kertomuksen armaastaan, kuten he luulivat, oli heitä alkanut nukuttaa ja nyt teki uni todella heille sen kepposen, että he molemmat nukahtivat. Kaikeksi onneksi lukijan uteliaisuudelle ei eversti sitä huomannut, sillä hän oli yleensä unohtanut, kenelle hän puhui, ja jatkoi, kohottamatta alasluotuja silmiään, nukkuville naisille kertomustaan, kuin ainakin se, joka oltuaan kauvan ääneti, lopultakin käyttää tilaisuutta keventääkseen sydäntään.