Part 1

NOVELLEJA

Kirj.

Gottfried Keller

Suomentanut

V. A. Koskenniemi

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1908.

SISÄLLYS:

JURO JUKKA. Kokoelmasta 'Die Leute von Seldwyla'. MAAKYLÄN ROMEO JA JULIA. Kokoelmasta 'Die Leute von Seldwyla'. POLOINEN PARONITAR. Kokoelmasta 'Sinngedicht'. EUGENIA. Kokoelmasta 'Sieben Legenden'. PYHÄ NEITSYT JA NUNNA. Kokoelmasta 'Sieben Legenden'.

JURO JUKKA.

Rauhallisella paikalla laitakaupungilla lähellä Seldvylan muuria eleli erään Seldvylalaisen leski, jonka mies jo aikoja sitten oli jättänyt maat ja mannut ja lepäsi nyt maan mullassa. Hän ei suinkaan ollut huonoimpia miehiä, päinvastoin oli hän tuntenut voimakasta halua olla säännöllinen ja vakaa mies ja ne hairahdukset, joita hän nuorempana ei ollut voinut välttää, vaivasivat häntä kovasti. Ja kun hänen voimansa päivät olivat ohi ja hänen yleisen tavan mukaan täytyi väistyä tosi työn ja teon tantereita, näytti koko elämä hänestä ilkeältä unelta ja petokselta ja hän alkoi riutua ja kuoli pian.

Leskelleen jätti hän jälkeensä pienen rappeutuneen talon, perunamaan portinpieleen ja kaksi lasta, pojan ja tyttären. Kehräämällä ansaitsi leski maidon ja voin keittääkseen perunansa, joita hän viljeli, ja pieni leskenapu, jonka vaivaishoidon esimies vuosittain suoritti, sitten kun hän joka kerta oli jonkun viikon käyttänyt sitä omissa asioissaan, riitti juuri vaatetukseen ja muutamiin muihin pieniin tarpeisiin. Tätä apurahaa odotettiin aina mitä kipeimmin, sillä lasten vaatepahaset olivat juuri tuota pitennettyä maksuaikaa ennen menneet kokonaan voipytyn pohjan ilmestyminen oli yhtä säännöllinen vuotuinen näky kuin minkäkin taivaallisen ilmiön ja muutti se aina tämän perheen rauhallisen ja hiljaisen tyytyväisyyden todelliseksi tyytymättömyydeksi. Lapset kiusasivat äitiään pyytäen runsaampaa ja parempaa ravintoa, sillä he luulivat ymmärtämättömyydessään äidin voivan sitä heille antaa, hän kun oli heidän kaikkensa, heidän ainoa turvansa ja esivaltansa. Äitikin oli tyytymätön, joko sentähden etteivät lapset saaneet enempää ymmärrystä tai siksi etteivät he saaneet enemmän syötävää, tai myös molemmista syistä.

Lapsissa ilmenivät erilaiset luonteenominaisuudet. Poika oli vähäinen nelitoistavuotias nulikka, jolla oli harmaat silmät ja vakavat kasvonpiirteet. Hän loikoi aamusin kauvan vuoteella, luki sitten vähän rikkonaista historian ja maantieteen lukukirjaa ja kapusi joka ilta kesät talvet vuorelle katselemaan auringonlaskua, joka oli ainoa tapaus mikä loistollaan ja juhlallisuudellaan saattoi häntä miellyttää. Se näytti olevan hänelle kuin kauppiaille puolipäivän aika pörssissä, sillä hän palasi aina vaihtelevalla tuulella näiltä retkiltään, ja milloin hän oli saanut nähdä heleän punan tai keltasen pilven, joka oli ollut kuin suuri ja juhlallinen veressä ja tulessa taisteleva sotajoukko, silloin oli hän tositeolla tyytyväinen.

Silloin tällöin, kuitenkin harvoin, kirjotteli hän paperipalalle omituisia viiruja ja lukuja, ja paperiliuskansa pani hän pieneen kimppuun, jota piti pieni, taitetusta kultapaperista tehty vihkonen, jossa paperin valkeat puolet olivat täytetyt kaikenlaisilla viivoilla, kuvioilla ja pisteillä, joiden seassa näkyi savupilviä ja lentäviä pommeja. Tätä kirjasta katseli hän usein suurella tyytyväisyydellä ja teki uusia piirustuksia entisten lisäksi, enimmäkseen siihen aikaan kuin perunamaa kukki. Hän makasi silloin kukoistavassa ruohossa sinisen taivaan alla ja kun hän oli tarkastellut yhtä kirjotettua vihkosen sivua, katseli hän aina kolme kertaa pitemmän ajan sitä vastassa olevaa kiiltävää kultaista sivua, jossa auringonsäteet taittuivat. Muuten oli hän itsepäinen ja jurottamiseen taipuva poika pahanen, joka ei koskaan nauranut eikä yleensä jumalan luomassa maailmassa mitään tehnyt eikä oppinut.

Hänen sisarensa oli kuvankaunis lapsi. Hänellä oli pitkä ja tuuhea ruskea tukka, suuret ruskeat silmät ja lumivalkea ihonväri. Tämä tyttönen oli sävyisä ja hiljainen, oli useimmiten hyvällä tuulella ja nurisi paljon harvemmin kuin veljensä. Hänellä oli kirkas laulunääni ja hän lauloi kuin satakieli. Ja kuitenkin, vaikka hän yleensä oli paljon ystävällisempi ja rakastettavampi kuin veljensä, antoi äiti jälkimäiselle etusijan ja suosi häntä sellaisenaan, sillä poika herätti äidissä sääliä, hän kun ei mitään oppinut ja hänelle kun saattoi kaikesta päättäen vielä käydä maailmassa hyvinkin huonosti, kun taas tyttönen äidin mielestä ei juuri mitään tarvinnut ja jo senkin puolesta voi helpommin tulla toimeen.

Tytön täytyi lakkaamatta kehrätä, jotta poika saisi sitä enemmän syödäkseen ja voisi täydessä toimettomuudessa vartoa tulevaa onnettomuuttaan. Poika piti tätä luonnollisena asiana ja käyttäytyi kuin intiaani, joka antaa vaimojen tehdä työn, eikä hänen sisarensakaan pannut sitä pahakseen vaan luuli, että niin tulikin olla.

Ainoan korvauksen ja koston sai tyttö niillä suututtavilla vallattomuuksilla, joita hän syönnin aikana viekkaasti ja rohkeasti harjotti. Äiti keitti jokaiseksi päivälliseksi paksua perunapuuroa, johon hän kaatoi lihavaa maitoa tai ruskeata voisulaa. Tämän voipuuron söivät he kaikki yhdessä samasta vadista läkkilusikoineen ja kukin kaivoi itselleen syvennyksen perunavuoreen. Poika, joka muun omituisuuden ohella osotti syöntiasioissa taipumusta sotilaalliseen tarkkuuteen ja piti tarkoin huolta siitä, ettei kukaan saanut enemmän eikä vähemmän kuin mitä hänelle oikeudella oli tuleva, katsoi aina tarkkaan, että maito ja ruskea voisula, joka virtasi vadin laidoilla, tasan juoksi kuhunkin kaivokseen. Sisar sitävastoin, joka oli paljon leikillisempi, koetti, heti kun hänen lahtensa olivat kuivuneet, kaikenlaisten taidokkaiden sulkujen ja kanavien kautta ohjata makean purosen omalle puolelleen, ja kuinka huolellisesti veli sitä koettikin vastustaa rakentaen hänkin yhtä taidokkaita sulkulaitoksia ja tukkien huolellisesti petollisen aukeaman, missä sellainen alkoi näkyä, osasi sisar kuitenkin aina avata salaisen voisuonen tai hyökkäsi suorastaan julkisodassa hymyilevin silmin lusikoineen veljen täyteläiseen kaivokseen. Silloin heitti poika aina lusikan luotaan, valitti ja ja jurotti, kunnes äiti käänsi vadin laidalleen ja antoi voinsa valua lastensa kanavien sokkeloihin ja sulkulaitoksiin.

Niin eli pieni perhe päivän toisensa jälkeen ilman että muuta muutosta tapahtui kuin että lapset kasvoivat. Ei sattunut heille mitään tilaisuutta puuttua maailman menoon ja päästä huomatumpaan asemaan ja heidän yhteiselämänsä alkoi heistä tuntua entistä raskaammalta ja painostavammalta. Jukka poika ei tehnyt eikä oppinut edelleenkään mitään muuta kuin hyvin kehitetyn ja taidokkaan tavan jurottaa ja sillä kiusasi hän äitiään, sisartaan ja itseään. Se oli hänelle säännöllisenä ja mieluisana työnä, jossa hän ahkerasti viljeli joutilaita sielunkykyjään panemalla toimeen satoja pieniä kotoisia murhenäytelmiä, joissa hän aina mestarillisen uskottavasti osasi näytellä vääryyttä kärsineen osaa. Ester sisar sai sentähden runsaasti syytä itkuun, jonka takaa hänen iloisen luonteensa auringonsäteet pian taas paistoivat esiin. Tämä välinpitämättömyys suututti ja loukkasi taasen Jukkaa, niin että hän jurotti sitä kauvemmin ja itkikin salaa kuvitellen vääryyttä kärsineensä.

Kuitenkin varttuivat tästä elämäntavasta merkillisesti hänen terveytensä ja voimansa ja kun hän tunsi sen jäsenissään avarsi hän vaikutuspiiriään ja samosi tukeva puunjuuri tai karanko kädessään maita ja metsiä etsien tilaisuutta kunnon vääryyden harjottamiseen tai kärsimiseen. Ja kohta kun hän luuli sellaisen löytäneensä, pieksi hän vastustajansa pahanpäiväisesti ja tässä toimessa hankki ja kehitti hän itselleen sellaisen kätevyyden, kestävyyden ja hienon tahdin sekä vihollisen vainuamisessa ja löytämisessä että taistelussa hänen kanssaan, että hän joko voitti itseään paljon voimakkaampia poikasia, vieläpä kokonaisia joukkojakin, tai ainakin pääsi ehein nahoin heidän kynsistään.

Kun hän palasi sellaiselta seikkailulta, maistui hänelle ruoka kahta vertaa paremmalta ja hänen omaisensa iloitsivat siitä. Eräänä päivänä oli hänelle kuitenkin käynyt niin, että hän, sen sijaan että olisi voittanut, sai surkeasti selkäänsä, ja kun hän häpeissään ja vihoissaan tuli kotia, ei Ester, joka koko päivän oli kehrännyt, ollut voinut vastustaa kiusausta hänen poissa ollessaan anastaa ja syödä osan Jukan varalle säästetystä ateriasta ja lisäksi vielä, kuten Jukasta näytti, oli hän vienyt juuri parhaan osan. Suruissaan ja harmissaan, tuskin pidättäen kyyneleitä tulvahtamasta silmiinsä, katseli hän vähäistä kylmää ruuanjäännöstä, sillä aikaa kun sisar, joka taasen istui rukkinsa takana, nauroi sydämensä pohjasta.

Tämä oli liikaa ja nyt täytyi jotain erinomaista tapahtua. Koskematta ruokaan meni Jukka nälkäisenä huoneesensa ja kun hänen äitinsä aamusella tuli häntä herättämään eineelle oli hän kadonnut eikä ollut mistään löydettävissä. Päivä kului hänen palaamattaan takaisin, ja toinen ja kolmaskin päivä. Äiti ja Ester joutuivat suureen tuskaan ja hätään; he näkivät hyvin, että hän oli lähtenyt pitemmälle retkelle, sillä hän oli ottanut kaiken omaisuutensa mukaansa. He itkivät ja valittivat lakkaamatta, kun kaikki etsimiset osottautuivat turhiksi eikä hänestä oltu löydetty jälkeäkään, ja kun puoli vuotta oli kulunut Jukan katoamisesta, mukautuivat he surullisin mielin kohtaloonsa, joka nyt näytti heistä kaksin verroin yksinäiseltä ja kurjalta.

Kuinka pitkältä tuntuukaan viikko, niin, yksi ainoa päiväkin hänestä, joka ei tiedä missä ne, joita hän rakastaa, elävät ja oleskelevat, sitä suuremmalla syyllä jos lisäksi ympärillään vallitsee sellainen hiljaisuus ettei pieninkään hiiskaus heidän nimistään kuulu, ja kuitenkin tiedetään heidän siellä jossakin olevan ja hengittävän.

Niin kului äidiltä ja Esteriltä viisi vuotta, kymmenen vuotta, viisitoista vuotta, päivä toisensa perään eivätkä he tienneet elikö heidän Jukkansa vai oliko hän kuollut. Se oli pitkä ja perusteellinen jurotus-aika, ja Esteristä, joka oli kasvanut sorjaksi neidiksi, teki se sievästi kauniin vanhanpiian, joka jäi äitinsä luokse yhtä paljon lapsen uskollisuudesta kuin uteliaisuudesta, sillä hän tahtoi olla kotona sinä hetkenä, kun veli vihdoinkin ilmestyisi, nähdäkseen kuinka se tapahtui. Sillä hän oli hyväsydäminen nainen ja uskoi lujasti, että hänen veljensä vielä kerran palaisi ja antaisi jotain kunnollista naurun aihetta. Muutoin ei hänestä tuntunut vaikealta jäädä naimattomaksi, sillä hän oli kyllin viisas nähdäkseen, ettei Seldvylalaisten joukossa ollut monta, jotka olisivat voineet tarjota pysyvämpää onnea, jotavastoin hän äitinsä kanssa pienissä oloissaan eläen tuli hyvin toimeen ja oli ilman huolia. Sillä nyt oli heiltä yksi vankka syöjä poissa ja itse eivät he puolestaan paljon tarvinneet.

Olipa sitten kerran kirkas ja kaunis kesäilta, keskellä viikkoa, tuollainen ilta, jona ei juuri mitään merkillistä ajatella ja ihmiset pienissä kaupungeissa tekevät ahkerasti työtä. Täysvaraiset Seldvylalaiset olivat jok’ainoa vetäytyneet auringon laskussa puiden varjostamalle keilaradalle kaupungin portin ulkopuolelle tai istuivat he kaupungin viileissä ravintoloissa. Mutta konkurssintehneet ja vanhukset takoivat, neuloivat, suutaroivat, liimasivat ja näpertelivät voimiensa takaa käyttääkseen hyväkseen päivän pituutta ja voidakseen viettää iltansa tyytyväisyydellä ja kaikessa rauhassa. Siltä paikalta, missä leski asui, ei voinut nähdä muuta kuin hiljaiset ja kesäiset auringonsäteet katukivityksellä. Avoimissa ikkunoissa työskentelivät vanhukset ja leikkivät lapset. Kukoistavan rosmariinitarhan takana istui leski laudalla kutoen ja hänen vieressään Ester kehräten. Oli jo kulunut kappale iltapäivää, mutta vielä oli naapuristossa kaikki hiljaa. Silloin arveli suutari todenmukaisesti ajan olevan käsissä alkaa pienen huoahdushetken ja hän aivasteli niin ääneen ja hartaasti, että kaikki ikkunat tärisivät ja vastapäätä asuva kirjansitoja — joka oikeastaan ei mikään kirjansitoja ollut, vaan tyhjäntoimittaja, joka ajankuluksi liimaili paperikoteloita ja oli ovelleen ripustanut päivänpolttaman lasilaatikon, jossa oli auringon lämpimästä kouristunut lakkatanko — huudahti: terveydeksi! ja kaikki naapurit nauroivat. Toinen toisensa perästä pisti päänsä ulos ikkunasta, jotkut tulivat ovellekin ja tarjosivat toisilleen nuuskaa ja niin oli merkki annettu pienen iltapakinan alkamiseen ja iloisille naurunpuuskille iltapäiväkahvin ääressä, joka jo joka talosta sikuriin sekotettuna tuoksui. Nämä ihmiset olivat oppineet pääsemään vähästä pilapuheen alkuun. Tuli siihen vielä iloa lisäämään muukalainen posetiivinsoittaja ihka uusine posetiivineen. Tämä oli suuri harvinaisuus, sillä Sveitsillä ei ole kotimaisia posetiivinsoittajia. Hän soitti laulun kaukaisesta maasta ja sen ihmeistä, laulun, jonka ihmiset yksimielisesti pitivät kauniina ja joka houkutteli kyyneleet varsinkin lesken silmiin, hän kun ajatteli Jukkaansa, joka nyt oli useita vuosia ollut kateissa. Suutari antoi miehelle pienen rahan, soittaja lähti tiehensä ja katu kävi jälleen hiljaiseksi. Mutta ei viipynyt kauvan, ennen kuin paikalle ilmestyi toinen maankiertäjä, jolla oli mukanaan häkissä suuri outo lintu, jota hän ehtimiseen häkin varpojen läpi kepillä ahdisti selittäen yleisölle, että tämä lintu ei surussaan suonut itselleen mitään lepoa. Se oli amerikkalainen kotka; ja ne kaukaiset maat, joiden yli lintu vapaudessaan oli lennellyt, tulivat lesken mieleen ja tekivät hänet sitä surullisemmaksi, kun hän ei lainkaan tiennyt mitä maita ne olivat, yhtä vähän kuin hän tiesi missä hänen poikansa nyt oli. Nähdäkseen lintua oli naapurien pitänyt tulla kadulle, ja kun mies oli lähtenyt, muodostui heistä joukkio, joka töllisteli ilmaan ja tähyili uusia ihmeitä tuleviksi, sillä he olivat nyt kerran saaneet halun viettää lopun päivästä joutilaina.

Heidän toivomuksensa tulikin täytetyksi, sillä ei viipynyt kauvan, ennen kuin mitä ihmeellisin ilveilyjoukkue lähestyi suurella melulla kaupungin koko lapsilauman seuraamana. Suuri kameeli astui huojuen katua kantaen selässään useita apinoita: isoa karhua talutettiin suupieliin pujotetusta renkaasta; kaksi kolme miestä täydensi seurueen, sanalla sanoen täydellinen sirkus teki tuloaan ja karhu tanssi ja teki hullunkurisia temppujaan, muristen silloin tällöin äreästi, niin että rauhalliset kaupunkilaiset jo peljästyivät ja katselivat kaukaa ja varovasti tuota raivoavaa eläintä. Ester nauroi ääneen ja oli huvitettu karhun vallattomuudesta ja sen itsetietoisesta käynnistä keppineen, itsetyytyväisen näköisestä kameelista ja apinoista. Äiti sitävastoin itkeä tuhersi, sillä tuo vihainen karhu säälitti häntä ja hänen täytyi taaskin ajatella kadonnutta poikaansa.

Kun vihdoin tämäkin matkue oli kadonnut näkyvistä ja kaikki kävi jälleen hiljaiseksi ja kun kadulle kerääntyneet naapurit olivat vetäytyneet asunnoihinsa viettämään iltaansa, sanoi Ester: "Minusta tuntuu kuin tulisi Jukka varmaan tänään, kun niin paljon ihmeellisiä asioita on tapahtunut ja sellaisia kameeleja, apinoita ja karhuja on tänne ilmestynyt!" Äiti suuttui, kun tytär ikäänkuin asetti Jukka-paran noiden petojen rinnalle, ja siten teki hänestä pilkkaa, mutta sisimmässään ei äiti voinut kieltää itsekin tulleensa samaa ajatelleeksi. Mutta hän sanoi huoaten: "Minä en ole näkevä sitä päivää, jona hän palaa".

Hänen tätä sanoessaan tapahtui tämän päivän suurin ihme, sillä avonaiset matkavaunut, joissa oli kuskin lisäksi ylimääräinen palvelija, vierivät mahtavasti tälle hiljaiselle paikalle, jota ilta-aurinko vielä puolittain valaisi. Vaunuissa istui mies, jolla oli päässään samanlainen lakki kuin ranskalaisilla upseereilla, ja samanlainen leuka- ja poskiparta sekä kokonaan auringon polttamat kasvot, joissa lisäksi oli jälkiä luodeista ja sapeliniskuista. Hän oli kääriytynyt sellaiseen kauhtanaan, jonkalaisia ranskalaisilla sotilailla on tapana tuoda mukanansa Afrikasta ja jalkainsa ympärillä oli hänellä tavattoman suuri leijonantalja, joka venyi vaunujen pohjalla. Istuimella hänen edessään oli hänen miekkansa ja puolipitkä arabialainen piippu sekä muutamia muita oudon näköisiä esineitä.

Huolimatta kasvojensa vakavasta ilmeestä tähysi tämä mies ympärilleen ja etsi jotakin taloa kadun varrella ikäänkuin hän olisi vasta herännyt raskaasta unesta. Melkein lentämällä hyppäsi hän vaunuista, jotka olivat pysähtyneet keskelle katua, kuitenkin otti hän mukaansa miekan ja jalopeurantaljan ja astui sitten varmoin askelin lesken taloa kohden ikäänkuin hän vastikään olisi sieltä lähtenytkin. Äiti ja Ester katselivat vierasta ihmetellen ja uteliaina ja kuuntelivat hänen askeleitaan, kun hän astui portaita ylös; sillä vaikka he juurikään olivat puhuneet Jukasta ei heillä tällä hetkellä ollut aavistustakaan siitä, että se oli hän, ja heidän ajatuksensa olivat äkkiä herätetyn uteliaisuuden vaikutuksesta kimmonneet kauvas hänestä. Mutta äkkiä tunsivat he hänet siitä tavasta, jolla hän hyppäsi ylimäisten portaiden yli tarttuen samalla oven salpaan, sitten kun hän nuolen tavoin oli työntänyt ulkona riippuvan avaimen lukkoon, mikä muutoin aina oli ollut hänen tapansa, jota hän joutilaisuudessa kehittyneellä järjestyksen rakkaudella oli säännöllisesti noudattanut. Äiti ja Ester kirkasivat kovaan ja jäivät kuin naulattuina tuoliensa viereen seisomaan katsoen suu avoinna aukenevaan oveen. Ovella seisoi Jukka kuin muukalainen, vakavana ja jäykkänä kuin ainakin vieraan maan sotilas; ainoastaan silmissä huomasi kummallista räpytystä. Äiti sitävastoin vapisi hänet nähdessään eikä tiennyt kuinka menetellä ja itse Esterkin tunsi olevansa ensi kerran elämässään kokonaan hämillään eikä uskaltanut liikkua paikaltaan. Tätä kesti kuitenkin vain silmänräpäyksen ajan; herra eversti, se oli tuhlaajapojan arvo ja asema, otti kohteliaasti ja kunnioituksella, jota elämän kova koulu oli hänelle opettanut, heti lakin päästään, jota ei entisinä aikoina ollut tupaan astuessaan koskaan tehnyt; sanomaton ystävällisyys, niin ainakin tuntui hänen äidistään ja sisarestaan, jotka eivät koskaan olleet häntä ystävällisenä nähneet, levisi hänen pelättäville, vielä varsin nuorekkaille sotilaan kasvoilleen ja paljasti lumivalkeat hammasrivit näkyviin, kun hän riensi naisten luo ja sulki molemmat esiin puhkeavalla sydämentuskalla syliinsä.

Jos äiti oli ensin omituisesti vavissut sotilaallisen ja luulonsa mukaan vieläkin ynseäluontoisen poikansa edessä, vapisi hän nyt ujosta onnellisuudesta, kun hän tunsi lepäävänsä kotia palanneen poikansa käsivarsilla. Jo pojan lakinotto hänen astuessaan tupaan ja omituinen ystävällisyys hänen kasvoillaan, jollaista ainoastaan liikutus ja katumus voivat saada aikaan, olivat äidin mieltä kuin taikavoimalla liikuttaneet. Sillä ennen kuin poikanen oli seitsemänkään vuotta vanha, oli hän alkanut vetäytyä pois äidin syleilyistä ja verhoutua katkeraan tylyyteen ja ynseyteen, koskettamatta äitiään edes kädellään, puhumattakaan siitä, että hän lukemattomia kertoja lähti nukkumaan hyvää yötä toivottamatta. Sentähden tuntui tämä nyt äidistä niin käsittämättömältä ja ihmeelliseltä hetkeltä, jossa tuntui olevan koko elämä, hän kun nyt kolmenkymmenen vuoden päästä ensi kerran tunsi poikansa syleilevän äitiään. Myöskin Esteristä näytti veljensä muuttunut käytöstapa niin vakavalta, ettei hän, joka jurottajalle oli nauranut tuhansia kertoja, saanut nyt naurulleen sijaa, vaan meni kirkkaat kyyneleet silmissään istumaan tuolilleen ja katseli sieltä lakkaamatta veljeään.

Jukka oli ensimäinen, joka jonkun ajan kuluttua tuli entiselleen ja hyvän sotilaan tavoin toimitti käänteen ja ylimenon siten, että lähti noutamaan kapineitaan. Äiti ja Ester tahtoivat auttaa häntä siinä; mutta hän vei heidät hellästi takaisin tuoleilleen ja salli ainoastaan Esterin tulla vaunujen luo ja ottaa niistä joitakin keveitä esineitä. Tätä tehdessään sai Ester takaisin entisen leikkisän tuulensa eikä hän voinut kauvemmin pidättää itseään, vaan tarttui leijonantaljaan ja vetäen sen hännästä maahan ja riuhtoen sitä edes takaisin nauroi hän katketakseen ja huusi väliin: "Mikä turkki tämäkin on? Mikä tavaton hirviö?"

"Tämä oli", sanoi Jukka potkaisten taljaa jalallaan, "vielä kolme kuukautta sitten elävä leijona, jonka minä tapoin. Tämä velikulta on ollut opettajani ja neuvojani ja kahdessatoista tunnissa antoi se minulle sellaisen läksytyksen, että minä mies poloinen sen jälkeen kerta kaikkiaan heitin juroilemiseni ja ynseyteni. Muistoksi siitä kuletan tätä taljaa aina mukanani. Se olikin kaunis juttu!" lisäsi hän huokaisten.

Otaksuen, että omaisillaan, jos hän heidät elossa tapaisi, ei missään tapauksessa olisi kotona mitään arvokkaampaa syötävää tai juotavaa, oli hän ostanut ajaessaan viimeisen suuremman kaupungin läpi kopan hyvää viiniä sekä kopan erilaisia herkullisia ruoka-aineita, jottei Seldvylassa tulisi mitään juoksemista ja hän saattaisi äitinsä ja sisarensa keralla syödä iltasensa kaikessa rauhassa. Äidin tarvitsi vain kattaa pöytä ja Jukka purki kopastaan paistettuja kanoja, makeata hillopiirakkaa ja käärön hienoja leivoksia. Ja vielä muutakin. Matkalla oli hän muistellut, kuinka hämärästi aikoinaan kurja rasvalamppu oli palanut ja kuinka usein hän oli suuttunut sen surkeaan valoon, minkä avulla hän tuskin oli voinut hoidella piirustuksiaan, huolimatta siitä että äiti, jolla sentään oli vanhemmat silmät, aina työnsi lampun hänen nenänsä eteen, suureksi huviksi Esterille, joka koetti käyttää kaikkia tilaisuuksia saadakseen keinotelluksi valon veljeltään. Kerrankin oli hän vihoissaan sammuttanut koko lampun, ja kun äiti oli sen suruissaan jälleen sytyttänyt, puhalsi Ester sen nauraen uudelleen sammuksiin, jolloin hän oli särjetyin sydämin lähtenyt vuoteelleen. Tämä ja monta muuta seikkaa oli tiellä johtunut hänen mieleensä ja samalla kun epätietoisuus siitä, saisiko hän enää nähdä omaisensa elossa, ahdisti ja masensi häntä, oli hän ostanut muutamia vahakynttilöitä, ja sytytti nyt niistä kaksi palamaan, niin etteivät naiset voineet kyllin ihmetellä kaikkea tätä komeutta.

Niin syntyivät lesken tuvassa kuin pienet häät, kuitenkin paljon hiljaisemmat tavallisia häitä, ja Jukka käytti kynttiläin kirkasta valoa katsellakseen äitinsä ja sisarensa vanhentuneita kasvoja ja niiden tarkasteleminen liikutti häntä enemmän kuin kaikki vaarat, joita hän oli katsonut silmiin. Hän vaipui syviin mietteisiin ihmisestä ja ihmiselämästä ja ajatteli, kuinka juuri meidän pienet omituisuutemme, ystävällinen tai tyly luonteenlaatu, eivät ainoastaan ratkaisevasti vaikuta omaan onneemme ja kohtaloomme vaan myöskin niiden, jotka elävät lähellämme, ja miten voimme toisten ihmisten silmissä tulla vikapäiksi heidän onnettomuuteensa ilman että siitä itse mitään tiedämme, sillä emmehän itse ohjaa tunteitamme. Näissä mietiskelyissä häiritsivät häntä kuitenkin naapurit, jotka eivät enää voineet uteliaisuuttaan hillitä, vaan tunkeutuivat tupaan toinen toisensa perästä, nähdäkseen tuota outoa otusta, sillä kaupungilla oli jo ylt’ympäri levinnyt huhu että kadonnut Jukka oli jälleen ilmestynyt ja vieläpä ranskalaisena kenraalina nelivaljakolla ajaen.