Part 15
Hänellä oli kotitalosta mukanaan kekseliäs ja uskollinen renki, Jochel, joka oli ollut hänen kasvinkumppaninsa ja jonka kanssa hän muinoin oli pannut toimeen monta narrinkujetta. Tämän Jochelin kutsui hän nyt syrjäiseen paikkaan ja pyysi häntä panemaan merkille nuo kolme soittoniekkaa ja seuraamaan heidän jälkiään, liittymään sopivalla hetkellä jonkun tekosyyn nojalla heihin ja houkuttelemaan heidät voiton ja ihanan tulevaisuuden lupauksilla tilan läheisyyteen. Sillä oli tärkeätä, että he häiden ja viininkorjuujuhlan aikana olisivat käsillä, tietämättä mitä talossa tapahtui.
Kunnon Jochel onnistuikin niin hyvin, että hän aivan oikein saattoi miehet sovittuun aikaan talon läheisyyteen, missä hän jo etukäteen kestitsi heitä muutamalla ruukulla viiniä ja miehet taas puolestaan tarjoilivat hänelle lasin paloviinaa.
Näin viettivät he suloisessa sopusoinnussa aikansa, sillä he luulivat todenteolla saavansa näytellä jotain hyvin tärkeätä osaa pähkähullun tilanomistajan luona ja heidän intonsa kohosi sävelissä kauvas yli metsän, jonka takana he piileilivät. Viininkorjuu oli jo alkanut ja läheni loppuaan. Lukuunottamatta talon omaa työväkeä oli pitoihin kutsuttu useita iloisia maalaispoikia ja tyttöjä, herrasperheet kyökkäreistä, rengeistä ja muista palkollisista lähtien; osa varsinaisista juhlavieraista oli jo saapunut, mutta vielä odotettiin hyvää tanssimusiikkia.
Tuli sitten suuri juhlapäivä kultaisen ja lempeän lokakuunauringon saattamana, joka nosti maasta utuharson toisensa jälkeen ja jälleen hajotti ne, kunnes koko seutu, puut ja kukkulat kiilsivät lämpimässä väriloistossa ja taivaanranta kajasteli salaperäisen sinisenä ikäänkuin onnellista tulevaisuutta luvaten. Päärakennuksessa tapahtui aamupäivällä vihkiminen, jonka aikana hieno soittokunta soitteli avointen ikkunain ääressä. Sitten seurasi häävieraiden juhla-ateria, jonka kestäessä viininkorjaajat ja juhlaan kutsuttu maalaisväki aterioitsi ulkona ja syötyään ryhtyi reippaan soiton kaikuessa karkeloon. Iltapuoleen, kun aurinko yhä rakastettavampana kulki alas rataansa, panivat viininkorjaajat toimeen suuren kulkueen, jota varten nuo kolme maankiertäjääkin oli varattu. Kulkueen muodostivat melkein yksinomaan viininkorjaajat ja -pusertajat, jotka kaikenlaisissa valepuvuissa ja työaseitaan kolistellen soittokunnan kulkiessa edellä samosivat herrasväen ohi, joka seisoi puiston laitaan pystytetyllä lavalla, keskellään muratista valmistetussa suojassa morsian ja sulhanen.
Kulkue näyttikin varsin hauskalta samotessaan korkeiden puiden alitse, ja Brandolf oli pitänyt huolta, että siihen tuli väriä ja vaihtelua thyrsussauvojen, kulkusrumpujen, satyrinnaamarien ja etenkin sievien lastenpukujen kautta, jotka kuvasivat viinin kukoistusaikaa. Kokonaisuus tulkitsi iloa hyvästä viinivuodesta; kulkueen loppupää oli sitävastoin omistettu huonon viinivuoden tuottamalle harmille. Sitä esitti kolme pirua: happamuuden, vetisyyden ja kestämättömyyden pahat henget, joita kuletettiin hännästä takaperin ja jotka saivat soitollansa esittää huonon viinin surkeutta ja kurjuutta.
Pirujen osa oli juuri uskottu kolmelle maankiertäjälle. Heille oli avoimesti esitetty, kaiken epäluulon poistamiseksi, heidän osiensa laatu. He tiesivät myöskin, että tässä olivat häät kysymyksessä, mutta Jochel oli niin suurella varmuudella ilmottanut valheellisesti morsiamen nimen, etteivät he aavistaneetkaan oikeata asemaansa. Kuitenkin tahtoi heidän syntyperänsä ja aatelinen verensä nousta kapinaan, kun pirujen puvut puettiin heidän ylleen ja heidät koristeltiin kaikenlaisilla helyillä. Heidät verhottiin nimittäin harmaan ja mustan kirjavaan vuohennahkaan, heidän kasvonsa mustattiin ja asetettiin vuohensarvet heidän päihinsä. Kunkin takapuoleen kiinnitettiin hyvin lujaan lehmänhäntä ja solmittiin kaikki kolme häntää yhteen sekä jatkettiin niitä köydellä; tähän köyteen tarttui nyt molemmin puolin kaksikymmentä voimakasta nuorukaista tynnyrintekijän puvussa ja viinilehväseppeleet otsallaan ja he vetivät kolmea pirua selittäin kaikkien nähtäviksi. Kuten sanottu, eivät nämä heti tahtoneet tuohon peliin suostua, mutta ne viisi taaleria, jotka kullekin luvattiin palkaksi, voittivat kaiken vastustuksen.
Niin tulivat he esiin hyppien ja kompuroiden, sillä he eivät saaneet hetkeäkään olla paikoillaan; takanaan kuulivat he viininkorjaajien laulun, soiton ja rummunpärinän tietämättä, mihin he olivat tulossa; he kuulivat tien ohessa seisovan kansan huudon ja naurun ja näkivät viimein rivissä juhlapukuiset häävieraat, jotka taputtivat heille käsiään ja huutaen tulkitsivat mielihyväänsä. Hikipisarat nokisella otsallaan vingutti herra ratsumestari von Schwendtner viuluaan ja Lohausenit puhaltelivat haljenneita huilujaan, kunnes he tietämättään olivat saapuneet murattisuojan eteen, missä morsian seisoi, rakastettavan näköisenä liehuvassa harsossaan ja ilta-auringossa, joka välkkyi hänen timanttikoruissaan. Jochel, joka kulki nuoran päässä, käski hetkeksi heittää vetämisen, jotta sarvipäät saivat hetken seisoa. Kaikki kolme tunsivat heti entisen vaimon ja sisaren; mutta he luulivat uneksivansa. He antoivat soittoneuvojensa vaipua alas ja katselivat kuin mielipuolet morsiameen, joka heille hymyillen nyökytti päätään; sillä hän ei tiennyt, kenet hän näki edessään, vaan luuli, että nuokin olennot olivat päättäneet viettää hänen muistopäiväänsä tuolla hullunkurisella pilalla. Mutta Brandolf taputti lujaan käsiään ja huusi: "Aivan niin, miehet, aivan niin!"
Kuin uneksien tarttuivat he sarviinsa ja sitten häntiinsä, joista tunsivat olevansa kahlitut; ja he tähysivät uudelleen ylös petetyn sisaren ja puolison lumottuun kuvaan; mutta heidän huono omatuntonsa ei sallinut heidän avata suutaan, ja ennen kuin he ehtivät enempää aprikoida, antoi Jochel jo vetää köydestä, niin että heidän täytyi taasen jatkaa takaperoista kulkuansa. Joukkue kulki talon ympäri, jonka takabalkongilla kaupungin soittokunta sitä tervehti. Sitten samosi se taasen puutarhaan ja kulki uudelleen herrasväen ohi. Taaskin annettiin noiden kolmen julmurin seistä hetken morsiamen edessä ja sitten saivat he kompuroida eteenpäin melun ja ilon käydessä yhä äänekkäämmäksi ja huumaavammaksi. Mutta Brandolf antoi viittauksen, ja kolmannen kerran uudistettiin näytös. Paholais-parat huomasivat, että heitä uudelleen tahdottiin viedä esiin ja he koettivat puolestaan väkivallalla riuhtaista itsensä irti. Sillä rappiotilastaan huolimatta tunsivat he entisten aikain ylpeydellä joutuneensa petoksen ja pilkan uhriksi. Mutta köyden lahjomaton kestävyys piti heidät kahleissa ja he seisoivat uudelleen morsiamen edessä ja tähyilivät uudelleen ylös häneen. He kiristivät hampaitaan ja puristivat käsiään nyrkkiin. Silloin heitti Brandolf heille muutamia luisdoreja kullekin paperiin käärittynä, ja salaman nopeudella heittäytyivät he niiden yli kuin kolme apinaa, joille heitetään makeisia. Heistä näytti kuitenkin todennäköiseltä, ettei heitä tunnettu.
Brandolf viittasi taaskin kädellään, Jochel tarttui köyteen ja ystävykset katosivat vihdoinkin. Mutta heitä ei päästetty vieläkään vapaiksi eikä viety muun kansan sekaan, joka uudelleen lähti kemuihin ja tansseihin, vaan ohjasi Jochel heidät ja tynnyrintekijät syrjäiseen ravintolapaikkaan kestitäkseen siellä erittäin tätä pirunväkeä. Nyt täytyi sarvipäiden kulkea edellä ja soitella ja tynnyrintekijät tulivat jälessä pitäen kiinni köydestä. Sillä välin alkoi hämärtää ja kun tämä ihmeellinen seurue vihdoin saapui anniskelupaikkaan, nähtiin herraskartanon seutuvilla kauniin ilotulituksen kohoavan ilmaan. Pirut päästettiin nyt vasta vapaiksi, mutta voimakkaat nuorukaiset ympäröivät heidät samassa ja Jochel pysyi alituisesti heidän rinnallaan, niin etteivät he saaneet pienintäkään tilaisuutta vaihtaa sanaakaan keskenään. Kuitenkin antautuivat he, sisäisen alennuksensa unohtaen, syömään ja juomaan siitä runsaasta pöydästä, joka heille oli katettu, ja sitä jatkettiin, kunnes joku avasi ikkunan ja viittasi herraskartanoon päin, jonka kaikki ikkunat loistivat valosta, sillä aikaa kun komea tanssimusiikki hiljaisessa yöilmassa kajahti selvästi vaikka hillittynä yli seudun.
Talon yläpuolella paloivat kauniit tähdet, mikä kuitenkaan ei voinut piruja vähintäkään liikuttaa; sillä jos heillä olisi ollut tunnetta sellaista kohtaan, eivät he nyt olisi täällä olleet. Ainoastaan viulujen hento ja ylhäinen ääni haavotti heidän sydämiään, se kun muistutti heitä paremmista ajoista ja heidän sitä kuullessaan täytyi ajatella sisarta ja puolisoa, joka nyt leijui tanssissa.
Tätä sisäistä tuskaansa vaimentaakseen antautuivat he hillittömästi nauttimaan väkijuomia, joita Jochel heille anteliaasti tarjoili. Kun hän piti heitä kyllin juopuneina alkoi hän heitä ärsyttää ja kiihottaa vihaan; toiset seurasivat hänen esimerkkiään ja repivät piruja hännästä, ja siten syntyivät yleiset pieksäjäiset ja tappelu.
Tällä hetkellä ilmestyi kaksi santarmia, jotka olivat talossa tätä odottamassa, ja ennenkuin neljännestunti oli kulunut, istui kolme maankiertäjää sidottuna kuormavankkureissa ja kaksi tuntia myöhemmin piirin pääkaupungin vankitornin pimeydessä. Heidän ei kuitenkaan käynyt aivan huonosti. Päinvastoin kutsuttiin heidät aamulla esiin ja heiltä kysyttiin, tahtoivatko he päällysvaatteilla ja liinaisilla, matkarahalla ja tarpeellisilla papereilla varustettuina, poliisin silmänpidon alaisina muuttaa Uuteen Maailmaan, ja kolme päivää myöhemmin matkustivat he jo, poliisipalvelijan, jolla oli mukanaan rahat ja passit, saattamana merisatamaan. Poliisipalvelija jätti heidät vasta sillä hetkellä, kun laiva nosti ankkurinsa.
Hedvig sai kuulla koko tapahtuman eräänä päivänä, kun hän, vuoden vanhaa poikaa sylissään kantaen, lausui pelkonsa siitä, että hänen poikansa joskus voisi joutua pahojen enojensa käsiin tai inhottavan Schwendtnerin tuttavuuteen. Vasta nyt kertoi hänen miehensä sen pilan, jonka hän oli näiden enojen kustannuksella itselleen suonut. Kauhistuneena katseli Hedvig häneen, painaen lapsensa, ikäänkuin suojaan tuntemattomia vaaroja vastaan, rintaansa vasten; mutta Brandolf lohdutti häntä ja sai hänet levolliseksi ilmottamalla saaneensa tietää, että nuo kolme maankiertäjää olivat Amerikkaan tultuaan kuin muuttuneina heti eronneet toisistaan. Niin, tämä ero oli sitten saanut aikaan mitä ihmeellisimpiä seurauksia; jokainen noista kolmesta ystävyksestä oli Amerikan kirjavassa ihmispyörteessä päässyt varmalle pohjalle ja saavuttanut oman vaatimattoman asemansa. Eräs heistä oli hiljainen oluenkaupustelija Newyorkin läheisyydessä, toinen oli koulunpitäjänä Texasissa ja kolmas saarnamiehenä pienessä uskonnollisessa laitoksessa.
Brandolfin isä eli kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden ikään ja vakuutti, että hän sai siitä kiittää yksinomaan sitä elämäniloa, joka säteili hänen rouva miniänsä hiljaisesta ja terveestä olennosta. Niin erilainen voi olla sen maaperän kiitollisuus, johon ihmissielu istutetaan.
Eugenia.
Vaimon ei pidä miehen asetta kantaman, eikä myös miehen pukeman yllensä vaimon vaatteita; sillä jokainen kuin sen tekee, on Herralle sinun Jumalalles kauhistus.
5. Moos. Kirj. 22, 5.
Kun naisten kunnianhimo jättää kauneuden, viehkeyden ja naisellisuuden ja pyrkii muille aloille, päättyy asia tavallisesti sillä, että he lopuksi pukeutuvat miesten vaatteihin ja alkavat niissä esiintyä.
Halu näytellä miestä ilmenee jo kristinuskon ensimäisen aikakauden hurskaassa legendamaailmassa ja useammalla kuin yhdellä sen ajan pyhistä naisista oli kiihkeä halu vapautua kodin tavoista ja seuraelämästä.
Sellaisen esimerkin tarjoo m.m. hieno roomalaisneiti Eugenia, jonka seikkailu kuitenkin päättyi tavalla, joka ei ole harvinainen, siten nim., että hänen, jouduttuaan pahaan pulaan miehisten rakkausjuttujensa tähden, täytyi turvautua luonnollisen sukupuolensa tarjoamiin apukeinoihin pälkähästä pelastuakseen.
Hän oli ylhäisen roomalaisen tytär. Hänen isänsä asui perheineen Aleksandriassa, missä oli niin kosolta filosofeja ja kaikenlaisia oppineita. Niin sai Eugeniakin erittäin huolellisen kasvatuksen ja hän mieltyi itse tieteeseen niihin määrin, että hän, kohta kun oli lapsenikänsä kuluttanut, kulki jokaisen filosofin, skolastin ja puhujan koulussa, kuin ylioppilas, jota tehdessään hänellä aina oli mukanaan kaksi siroa ikäistänsä poikasta. He olivat hänen isänsä vapautetun orjan poikia, jotka olivat kasvatetut hänen rinnallaan ja joiden täytyi ottaa osaa kaikkiin hänen opintoihinsa.
Ajan mukaan tuli tytöstä mitä ihanin neiti, ja hänen lapsuudentoverinsa, jotka molemmat, ihmeellistä kyllä, olivat nimeltään Hyazinthus, kasvoivat niinikään solakoiksi nuorukaisiksi, ja missä rakastettava Eugenia oli nähtävissä, siellä nähtiin myöskin aina hänen molemmilla puolillaan kummatkin Hyazinthukset solakoina ja soreina kulkevan hänen takanaan, sillä aikaa kuin heidän herrattarensa heihin selin kääntyneenä väitteli heidän kanssaan.
Ei ole yhdelläkään sinisukalla ollut kahta sopivampaa seuralaista, milloinkaan ei heillä ollut muuta mielipidettä kuin Eugeniallakin ja aina olivat he tietämisessä hänestä tuumaa jälessä, niin että hänellä aina oli oikeus puolellaan eikä hänen milloinkaan tarvinnut peljätä sanovansa jotain ymmärtämättömämpää kuin seurakumppaninsa.
Kaikki Aleksandrian kirjatoukat tekivät elegioja ja mieterunoja tästä runollisesta ilmiöstä ja kummankin Hyazinthin täytyi huolellisesti kirjottaa nämä värsyt kultaiselle taululle ja kantaa niitä hänen takanaan.
Joka puolelta vuodelta kävi hän vain kauniimmaksi ja oppineemmaksi, ja hän samoili jo kaikessa rauhassa uusplatonilaisen opin salaperäisiä ja eksyttäviä puistikolta, kun nuori prokonsuli Aquilinus häneen rakastui ja pyysi hänen isältään häntä vaimokseen. Mutta isä kunnioitti ja pelkäsi tytärtään niihin määrin, ettei hän roomalaisesta isänoikeudesta huolimatta uskaltanut tehdä tyttärelleen mitään ehdotuksia, vaan kehotti kosijaa itse toimimaan, vaikkakaan hänelle kukaan vävy ei ollut tervetulleempi kuin Aquilinus.
Mutta Eugeniakin oli jo ehtinyt salaa iskeä silmänsä Aquilinukseen, sillä tämä oli uljain, arvossapidetyin ja ritarillisin mies Aleksandriassa ja sitäpaitsi pidettiin häntä sekä henkevänä että hyväsydämisenä miehenä.
Kuitenkin otti hän vastaan rakastuneen konsulin rauhallisesti ja arvokkaasti, pergamenttikääröjen ympäröimänä ja Hyazinthien seistessä nojatuolin molemmin puolin. Toisella heistä oli yllään taivaansininen puku, toisella ruusunpunainen ja Eugenialla itsellään lumivalkea, ja heitä saattoi yhtä kernaasti luulla kolmeksi kauniiksi ja hennoksi pojaksi kuin kukoistavaksi neitoseksi.
Tämän tuomioistuimen eteen astui nyt miehekäs Aquilinus pukeutuneena yksinkertaiseen arvokkaaseen togaan. Hän olisi mieluimmiten halunnut tunnustaa rakkautensa yksinkertaisella ja sydämellisellä tavalla. Mutta kun hän näki, ettei Eugenia lähettänyt pois nuorukaisia, istuutui hän tuolille hänen eteensä ja esitti pyyntönsä harvoin ja miehekkäin sanoin, jota tehdessään hänen täytyi itseään tyynnytellä, sillä hän katseli päätään kääntämättä Eugeniaa ja näki tämän suuren ja rakastettavan sulon.
Eugenia hymyili tuskin huomattavasti eikä edes punastunut, sillä hänen tieteenharrastuksensa ja henkinen sivistyksensä olivat opettaneet hänet hillitsemään kaikki tavallisen elämän hennommat liikutukset. Hän otti sentähden ylleen vakavan, syvämielisen katsannon ja vastasi: "Sinun toivomuksesi saada minut vaimoksesi, oi Aquilinus, on minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, mutta ei voi saada minua kuitenkaan menettelemään epäviisaasti; ja ajattelematonta olisi, jos me, toisiamme koettelematta, seuraisimme ensimäistä raakaa pyydettä. Ensimäinen ehto, joka tulevan puolisoni tulee täyttää, on se, että hän ymmärtää ja kunnioittaa minun henkisiä harrastuksiani ja pyrkimyksiäni ja ottaa niihin osaa. Niin ole tervetullut luokseni kilpailussa näiden nuoruudentoverieni kanssa, minun kerallani tutkimaan korkeimpia asioita. Silloin ei meiltä ole puuttuva tilaisuutta oppia näkemään olemmeko toisillemme luodut vai emmekö, ja jonkun aikaa kestäneen yhteisen henkisen harrastuksen jälkeen tunnemme toisemme niin tarkkaan kuin kahden jumalanluoman sopii, jotka eivät halua vaeltaa pimeydessä, vaan valossa."
Aquilinuksen sisässä alkoi jo salaa kuohua, mutta hän vastasi tähän korkealentoiseen puheeseen ylpeän rauhallisesti: "Jollen sinua tuntisi, Eugenia, en olisi sinua vaimokseni pyytänyt, ja minut tuntee suuri Rooma yhtä hyvin kuin tämä maakunta! Jollei sinun tietosi nyt jo riitä sinulle sanomaan mikä minä olen, niin pelkään, ettei se koskaan tule riittämään. Enkä minä ole tullut tänne uudelleen koulua käydäkseni vaan noutaakseni itselleni aviopuolison; ja mitä näihin kahteen poikaseen tulee, niin olisi, jos minulle soisit kätesi, ensimäinen toivomukseni, että heidät vihdoinkin laskisit luotasi ja antaisit heidät vanhemmilleen takaisin, jotta he voisivat heitä avustaa ja olla heille hyödyksi. Nyt pyydän, että annat minulle vastauksen, et oppineena, vaan todellisena naisena."
Nyt oli jo kaunis filosofi kuitenkin käynyt punaiseksi kuin purppurainen neilikka ja hän vastasi sykähtelevin sydämin. "Vastaukseni on pian annettu, sillä huomaan sinun sanoistasi, ettet minua rakasta, oi Aquilinus! Se olisikin minulle yhdentekevää, jollei olisi loukkaavaa valehdella jalosukuisen roomalaisen tyttärelle."
"Minä en valehtele milloinkaan", sanoi Aquilinus kylmästi. "Jääkää hyvästi!"
Eugenia käänsi päänsä pois vastaamatta tähän tervehdykseen, ja Aquilinus astui hitaasti talosta kotiansa kohti. Eugenia aikoi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ottaa esille kirjansa, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään ja Hyazinthien täytyi lukea hänelle ääneen, sillä aikaa kuin hän täynnänsä tulista suuttumusta ajatuksineen retkeili omilla teillään.
Sillä vaikka hän tähän päivään saakka oli pitänyt konsulia sinä miehenä, jonka hän mieluimmiten ottaisi puolisokseen, jos hänen kerran täytyi joku ottaa, niin oli konsuli nyt tullut hänelle ylipääsemättömäksi loukkauskiveksi.
Aquilinus puolestaan hoiti kaikessa rauhassa tehtäviään ja suri salaa omaa hulluuttaan, joka ei sallinut hänen unohtaa tuota koulumestarimaista kaunotarta.
Kului sitten lähes kaksi vuotta, joiden aikana Eugeniasta tuli jos mahdollista vielä merkillisempi ja todella loistava personallisuus, ja Hyazintheistäkin oli tullut kaksi vahvaa parrakasta nuorukaista. Vaikkakin joka suunnalla alettiin tätä kummallista menoa kaiheksia ja vaikka ihailevien epigrammien asemasta ruvettiin sepittämään ivallisia pilkkarunoja, ei Eugenia kuitenkaan saanut luopuneeksi henkivartijoistaan; sillä vielähän eli Aquilinus, joka oli tahtonut kieltää häntä niitä pitämästä. Aquilinus kulki levollisena tietään eikä näyttänyt enää sen koommin immestä välittävän, mutta hän ei katsonut ketään muutakaan naista, eikä enää kuultu hänen suunnittelevan muutakaan kosintaa, niin että häntäkin alettiin soimata siitä, että hän, korkea virkamies, edelleen eleli naimatonna.
Sitä enemmän varoi itsepäinen Eugenia lähettämästä luotaan pahennusta herättäneitä nuorukaisiaan, koska se saattaisi näyttää sovinnon merkiltä. Sitä paitsi viehätti häntä yleisen tavan ja julkisen mielipiteen uhalla tehdä tiliä teoistaan vain itselleen ja säilyttää näissä oloissa, jotka olisivat muille naisille olleet vaarallisia, jopa sietämättömiä, sydämessään tietoisuuden puhtaasta elämästä.
Tällaiset tavallisuudesta poikkeamiset olivat niihin aikoihin ilmassa.
Kuitenkaan ei Eugenia tuntenut itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi; hänen seuralaisensa saivat filosofoida läpi taivaan, maan ja helvetin tullakseen taas äkkiä keskeytetyksi ja saadakseen tuntikaudet samoilla herrattarensa kanssa maita ja metsiä. Eräänä aamuna tahtoi hän ajaa maatilalle; hän ohjasi itse vaunuja ja oli mitä herttaisimmalla tuulella. Taivaalla loisti kirkas kevätpäivä ja ilma oli täynnä balsamintuoksuja. Hyazinthitkin iloitsivat Eugenian iloisuudelle. Niin ajoivat he pienen esikaupungin läpi, missä kristittyjen oli sallittu pitää jumalanpalvelustaan. He viettivät juuri pyhäpäivää; munkkiluostarin kirkosta kaikui hurskas laulu ja Eugenia pidätti hevosia kuunnellakseen ja hänen korviinsa sattuivat psalmin sanat: "Niinkuin naarashirvi vesilähteelle niin ikävöi minun sieluni, o Herra, sinun tykösi! Minun sieluni kaipaa elävää Jumalaa!"
Näiden sanojen kaikuessa, hartaiden ja nöyrien äänten laulamana, kävi hänen konstikas olentonsa äkkiä yksinkertaiseksi, hänen sydämeensä oli satutettu ja se näytti nyt tietävän mitä tahtoi, ja verkalleen sanaakaan puhumatta ajoi Eugenia edelleen maatilalle. Siellä pukeutui hän miesten vaatteihin, viittasi Hyazinthit luoksensa ja jätti maakartanon tapaamatta ketään palvelusväestä. Ja hän palasi takaisin luostarin luo, kolkutti portille ja esitti abotille itsensä ja seuralaisensa kolmena nuorena miehenä, jotka pyysivät tulla otetuiksi munkeiksi luostariin, erota maailmasta ja elää Jumalalle. Hän oli ottanut kaikesta niin hyvän selon ja osasi vastata niin täsmällisesti abotin tutkaileviin kysymyksiin, että abotti otti heidät kaikki kolme, joita hän piti hienoina ja ylhäisinä nuorukaisina, luostariin ja antoi heidän pukea ylleen hengellisen puvun.
Eugenia oli kaunis enkelimäinen munkki, ja oli nimeltään Veli Eugenius, ja Hyazinthitkin näkivät pyytämättään tulleensa muutetuiksi munkeiksi, he kun olivat jo aikoja sitten tottuneet menettelemään kaikessa naisellisen esikuvansa tahdon mukaan. Kuitenkaan ei munkkielämä ollut heistä hullumpaa, sillä he saivat nyt viettää päivänsä verrattomasti rauhallisemmin eikä heidän tarvinnut enää mitään tutkia ja he olivat muuten jo ennestään tottuneet mukautumaan kuuliaiseen elämäntapaan.
Veli Eugenius sitävastoin ei levähtänyt, vaan hänestä tuli kuuluisa munkki, jonka kasvot olivat kalpeat kuin marmori, jonka silmät hehkuivat ja jonka käytös oli kuin arkkienkelin. Hän käänti useita pakanoita, hoiti sairaita ja köyhiä, syventyi jumalansanaan, saarnasi äänellä, joka oli kultaisen kellon ja tuli abotin kuoltua valituksi hänen seuraajakseen. Niin oli nyt hento Eugenia seitsemänkymmenen munkin, pienen ja suuren, päämies.
Hänen näin pysyessä seuralaisineen kadonneena, oli hänen isänsä kysyttänyt orakelilta, mitä hänen tyttärestään oli tullut, ja tämä oli ilmottanut, että jumalat olivat vieneet Eugenian ja asettaneet hänet tähdeksi taivaalle. Pakanalliset papit tahtoivat täten kristityille osottaa heidänkin tahollaan tapahtuvan ihmeitä, tietämättä että juuri kristityillä oli heidän lintunsa satimessa. Jopa viitattiin erääseen tähteen, jolla oli kaksi pienempää rinnalla kulkijaa, muka uutena tähtikuvana, ja aleksandrialaiset seisoivat kaduilla ja talojensa harjoilla ja katselivat korkeuteen, ja moni, joka kerran oli nähnyt tytön katuja kulkevan ja muisti hänen kauneutensa, tositeolla rakastui tuohon tähteen ja kurkisti siihen kostein silmin, sen rauhallisena kulkiessa taivaan tummaa sineä.
Myöskin Aquilinus tähysi taivaisiin, mutta hän pudisti päätään eikä hän tahtonut saada selvyyttä asiassa. Sitä lujemmin uskoi kadonneen isä orakelin selitykseen ja tunsi itsensä siitä aika tavalla mairitelluksi sekä osasi pappien avulla järjestää niin, että Eugenialle pystytettiin kuvapatsas ja että hänelle osotettiin jumalallista kunnioitusta. Aquilinus, jonka viran puolesta täytyi antaa suostumuksensa, teki sen sillä ehdolla, että kuva tulisi aivan kadonneen näköiseksi; se oli helposti tehtävissä, sillä hänestä oli olemassa suuri joukko veistoksia ja rintakuvia, ja niin asetettiin hänen marmorinen kuvapatsaansa Minervan temppelin esisaliin, ja kelpasi se yhtä hyvin jumalien kuin ihmistenkin nähtäväksi, sillä se oli, huolimatta täydellisestä yhdennäköisyydestä kadonneen kanssa, ihanneteos sekä pään ja ruumiin asennon että vaatetuksen laskoksien puolesta.