Part 16

Luostarin seitsemänkymmentä munkkia oli, saatuaan tietää tästä uutuudesta, kovasti suutuksissa sen voiton johdosta, joka täten oli pakanallisella taholla saatu, uuden jumalankuvan pystyttämisestä ja kuolevaisen naisen julkeasta palvelemisesta. Kiivaimmin panettelivat he naista itseään muka maankulkijana ja petollisena ilveilijänä ja he melusivat päivällisen aikaan aivan tavattomasti. Hyazinthit, joista oli tullut kaksi nöyrää pientä pappismiestä ja jotka pitivät abotin salaisuuden haudattuna povessaan, katselivat tätä merkitsevästi, mutta hän viittasi heitä olemaan vaiti ja panetteli ja melusi hänkin muiden mukana rankaisuksi entiselle pakanalliselle ja syntiselle itselleen.

Mutta keskiyön aikaan nousi Eugenia vuoteeltaan, otti käteensä vahvan vasaran ja lähti hiljaa luostarista särkemään omaa kuvaansa. Helposti löysi hän loistavan marmorisen kaupunginosan, missä temppeli ja yleiset rakennukset sijaitsivat ja missä hän itsekin oli viettänyt nuoruutensa ajan. Ketään ei näkynyt liikkeellä tässä mykässä kivisessä kaupungissa; juuri kun nuori munkki astui ylös temppelin portaita, kohosi kuu yli kaupungin pimennon ja heitti päivänheleän valon temppelin etusalin pylväskäytäviin. Silloin näki Eugenia kuvansa; valkean kuin vastapudonnut lumi, ihmeellisen ihanan ja kauniin, olkapäät sirosti alasvaluvan vaipan peitossa, silmät täynnä pyhää intoa uneksien kaukaisuuteen tähyilevinä ja suu keveässä hymyssä.

Uteliaana astui kuvan luo kristitty nainen vasara kohotettuna kädessään; mutta suloinen vavistus värisytti hänen sydäntään, kun hän näki kuvan koko loistossaan; vasara vaipui alas ja hän iloitsi sydämessään nähdessään edessään oman muinaisen olentonsa. Katkera kaipuu valtasi hänet sitten, hänestä tuntui kuin olisi hän karkotettu kauniimmasta maailmasta ja kuin hän nyt ilottomana varjona harhailisi tyhjyydessä; sillä vaikka taiteilija oli kuvasta tehnyt ihannekuvan, esitti se juuri sentähden Eugenian alkuperäisintä sisintä olemusta, jonka hänen tieteelliset harrastuksensa olivat kätkeneet näkyvistä, ja hän tunsi nyt eräänlaista ylevää turhamaisuutta tuntiessaan siinä paremman itsensä kuunvalon lumoavassa loistossa. Hänen oli, kuin olisi hän, puhuaksemme uudenaikaiseen tapaan, pelannut väärillä korteilla.

Äkkiä kuului reippaita miehenaskelia; Eugenia kätkeytyi vaistomaisesti pylvään varjoon ja näki Aquilinuksen korkean vartalon astuvan esiin. Eugenia näki, kuinka hän asettui patsaan eteen, katseli sitä kauvan ja lopulta laski kätensä sen kaulaan painaakseen keveän suutelon marmorisille huulille. Sitten kääriytyi hän mantteliinsa ja kulki hitaasti pois katsoen useamman kerran taakseen hohtavaa kuvaa. Eugenia vapisi niin, että hän itse sen huomasi; suuttuneena astui hän uudelleen kuvan eteen vasara koholla tehdäksen lopun tästä synnillisestä pilasta; mutta sen sijaan että hän olisi lyönyt rikki sen kauniin pään, painoi hänkin, kyyneliin puhjeten, suudelman sen huulille ja kiiruhti pois, sillä hän kuuli yövahdin askelten lähestyvän. Aaltoilevin povin hiipi hän kammioonsa eikä nukkunut sinä yönä ennenkuin auringon noustessa, ja aamurukouksen aikana uneksi hän nopeassa vaihtelussa asioista, jotka olivat rukouksesta sangen kaukana.

Munkit kunnioittivat abotin unta pitäen sitä hartauden harjottelusta johtuvan yövalvonnan seurauksena. Mutta lopulta näkivät he itsensä pakotetuiksi murtautumaan Eugenian makuukammioon, sillä hänelle oli tarjolla aivan erikoinen tehtävä. Muuan ylhäinen leski, jonka kerrottiin makaavan sairaana kristillisen avun tarpeessa, oli lähettänyt häntä noutamaan pyytääkseen abotti Eugeniuksen hengellistä puolestapuhumista ja neuvoa, hän kun jo kauvan aikaa sitten oli oppinut kunnioittamaan hänen toimintaansa ja hänen olentoaan. Munkit eivät tahtoneet menettää tätä tilaisuutta vallotukseen, mikä kirkolle täten oli tarjolla, ja herättivät Eugenian. Puolittain hämmennyksissä ja posket punottavampina kuin pitkään aikaan tätä ennen lähti hän matkaan, mietiskellen enemmän aamuista untaan ja viimeöistä pylväskäytävää kuin sitä tehtävää, joka oli hänen suoritettavanaan. Hän astui pakanallisen lesken taloon ja vietiin hänen huoneeseensa sekä jätettiin siellä kahden kesken hänen kanssaan. Kaunis, tuskin kolmenkymmenen vuotias nainen makasi leposohvalla pitkänään, mutta ei sairaana ja vaivaisena, vaan ylpeydestä ja elämänhalusta loistavana. Tuskin saattoi hän pysyä hiljaa ja rauhallisena, kunnes luuloteltu munkki oli hänen toimestaan istunut aivan hänen lähelleen; sitten tarttui hän munkin molempiin valkeihin käsiin, painoi päänsä niiden yli ja peitti ne suudelmilla. Eugenia, jonka ajatukset olivat muualla, ei ollut huomannut naisen kevytmielistä ulkonäköä vaan piti hänen menettelyään nöyryyden ja hengellisen antautumisen merkkinä eikä häntä sentähden estellyt. Tästä rohkaistuneena kääri pakananainen käsivartensa Eugenian kaulaan, luullen syleilevänsä nuorta ja kaunista munkkia. Lyhyesti, ennen kuin Eugenia tiesi tämän taivaallista tunsi hän itseään intohimoisesti puristettavan ja suunsa peitettävän rajuilla suudelmilla. Hämmästyneenä havahtui hän vihdoin hajamielisyydestään, mutta kului aikaa, ennen kuin hänen onnistui päästä irti tuosta hurjasta syleilystä ja nousta seisaalleen.

Mutta silloin alkoi pakanallisen saatanan kieli liikkua; myrskyisin sanoin ilmotti pakanatar luulotellulle abotille rakkautensa ja kaipuunsa ja koetti kaikin tavoin hänelle todistella, että hänen kauneutensa ja nuoruutensa velvollisuus oli tyydyttää hänen kaipuunsa, ja että hän juuri sentähden oli noudattanut hänet tänne. Sen ohella teki hän uusia hyökkäyksiä ja suloisia viettelyksiä, niin että Eugenian oli vaikea torjua hänet luotaan, mutta lopulta abotti kuitenkin rohkaisi mielensä ja luki hänelle lakia hehkuvin silmin sekä ilmotti hänelle niin voimakkain manauksin kuin munkille on mahdollista, että jumalansana jo tunsi hänen huonon tuumansa epäonnistumisen, saman jota Potifarin vaimo ja niin moni muu oli yrittänyt. Pakananainen hyökkäsi kuin tiikeri Eugenian kimppuun, sulki hänet vielä kerran syliinsä kuin rautaisin käsivarsin, veti hänet mukanansa vuoteeseen ja päästi samalla sellaisen kiljunnan, että palvelijattaret syöksyivät joka taholta huoneeseen.

"Auttakaa! Auttakaa!" huusi hän, "tämä mies tahtoo tehdä minulle väkivaltaa", ja samassa laski hän vapaaksi Eugenian, joka peloissaan ja säikähdyksissään kavahti jalkeille.

Ohi juoksevat naiset alkoivat pian kirkua vielä kauheammin kuin heidän emäntänsä ja huusivat mieshenkilöitäkin paikalle. Eugenia ei säikähdyksestä saanut sanaa suustaan, vaan pakeni talosta täynnänsä häpeää ja inhoa joukon melun ja sadatusten seuraamana.

Nyt ei pirullinen leski kammonut juosta oikopäätä suuren kansajoukon seuraamana konsuli Aquilinuksen luo muka valittamaan munkin häpeällisestä menettelystä. Hän kertoi, kuinka munkki oli pyhänä miehenä tullut hänen taloonsa tungetellen ensin käännytyshankkeineen ja sitten, niiden epäonnistuttua, yrittäen riistää häneltä hänen kunniansa. Kun koko hänen seurueensa todisti hänen puheensa todeksi, antoi vihastunut Aquilinus sotaväen heti ottaa luostarin haltuunsa ja tuoda abotin ja munkin hänen luokseen, jotta hän saisi tuomita.

"Näinkö te alatte toimintanne, te kurjat teeskentelijät?" puhui hän heille ankaralla äänellä. "Oletteko jo niin röyhkeitä, että te, joiden olemassaolo hädin tuskin suvaitaan, loukkaatte meidän naistemme kunniaa ja hiivitte ympäri kuin raivoisat sudet? Onko teidän mestarinne, jota minä kunnioitan enemmän kuin teitä, te valehtelijat, opettanut tai sallinut sellaista? Ei suinkaan! Te olette kurjia raukkoja, jotka olette ottaneet itsellenne väärän nimen voidaksenne kaikessa rauhassa palvella pahetta! Puolustautukaa, jos voitte, syytöstä vastaan!"

Häpeämätön leski uudisti nyt, ulkokullaisten huokausten ja kyynelten keskeyttämänä, valheellisen kertomuksensa. Kun hän oli lopettanut ja jälleen sievästi kääriytynyt viittaansa, katselivat munkit pelolla toisiaan ja abottiaan, jonka viattomuutta he eivät epäilleet, ja he korottivat yhteisesti äänensä torjuakseen valheellista syytöstä. Mutta sekä lesken palvelijat että useat naapurit ja ohikulkijat, jotka olivat nähneet abotin häpeissään ja peloissaan pakenevan talosta ja jotka siis pitivät häntä syyllisenä, todistivat nyt toinen toisensa perästä ja äänekkäästi tehdystä häpeällisestä teosta niin että munkki-parkain puhe hukkui kokonaan tähän yleiseen kirkunaan.

He katselivat nyt epäluulolla abottiinsa ja hänen nuoruutensa tuntui monelle harmaaparralle heidän keskuudessaan antavan epäilyksiä. He huusivat, että jos hän oli syyllinen, niin olisi Jumala hänet rankaiseva, niin kuin hekin nyt antoivat hänet maallisen tuomarin käsiin.

Kaikkien katseet suuntautuivat nyt Eugeniaan, joka seisoi yksin ihmisjoukon keskellä. Hän oli maannut itkien kammiossaan, kun häntä ja munkkeja tultiin noutamaan ja oli nyt kaiken aikaa seisonut alas luoduin silmin ja munkkikaapu syvään pään yli vedettynä sekä oli mitä surkeimmassa tilassa; jos hän säilytti syntyperänsä ja sukupuolensa salaisuuden, niin täytyi hänen alistua väärän syytöksen alle, ja jos hän ne tunnustaisi, niin nousisi myrsky luostaria vastaan voimakkaampana kuin ennen ja sitä uhkaisi varma perikato, sillä luostari, jolla abottina oli kaunis nuori nainen, saisi luonnollisesti osakseen pahansuovan pakanamaailman pilkan ja halveksunnan. Tätä pelkoa ja epävarmuutta ei hän olisi tuntenut, jos hänellä, munkkikielellä puhuen, olisi ollut puhdas sydän; mutta sitten viime yön oli epätietoisuus saanut sijan hänen mielessään, ja onneton kohtaus synnillisen lesken kanssa oli saattanut hänet vielä enemmän sekaannuksiin, niin ettei hänellä enää ollut rohkeutta esiintyä päättäväisesti.

Mutta kun Aquilinus vaati häntä puhumaan, muisti hän tämän rakkauden ja luottaen siihen keksi hän pakotien. Hiljaisella ja nöyrällä äänellä vakuutti hän olevansa syytön ja sanoi tahtovansa näyttää sen konsulille toteen, jos hän saisi puhua kahdenkesken hänen kanssaan. Hänen äänensä sointu liikutti Aquilinusta, ilman että tämä tiesi minkä tähden, ja hän suostui puhumaan kahdenkesken syytetyn kanssa. Hän antoi viedä hänet talonsa sisimäisiin huoneisiin ja meni sinne hänen kanssaan. Nyt loi Eugenia silmänsä häneen, heitti päähineen niskaan ja sanoi: "Minä olen Eugenia, jota kerran olet pyytänyt vaimoksesi!"

Heti tunsi Aquilinus hänet ja oli vakuutettu hänen sanojensa totuudesta; mutta samassa hänessä heräsi voimakas suuttumus ja mustasukkaisuus, kun hän tapasi kadonneen lemmittynsä naisena, joka koko ajan oli elellyt salaa seitsemänkymmenen munkin parissa. Hän teki sentähden itselleen väkivaltaa ja uskotteli Eugenialle, samalla kun hän häntä tutkien tarkasteli, ettei hän lainkaan uskonut hänen sanojaan, ja puhui: "Sinä olet todella kevytmielisen neitsyen näköinen. Mutta se ei minua liikuta; olen vaan halukas tietämään, mitä olet leskelle tehnyt."

Eugenia kertoi vavisten ja arkaillen koko tapahtuman, ja Aquilinus huomasi kertomuksen koko laadusta syytöksen valheellisuuden ja kehnouden, mutta vastasi kylmäverisyyttä teeskennellen: "Ja millä tavalla olet sinä sitten, jos olet Eugenia, tullut munkiksi, missä tarkotuksessa ja kuinka on se ollut mahdollista?"

Hänen näin puhuessaan punastui Eugenia ja loi silmänsä hämmentyneenä maahan; kuitenkaan ei hänestä tuntunut vastenmieliseltä olla täällä ja taas pitkästä ajasta puhua vanhalle hyvälle tuttavalleen itsestään ja elämästään; sentähden ei hän vitkastellutkaan, vaan kertoi yksinkertaisin sanoin kaiken mitä hänelle sitten hänen katoamisensa oli tapahtunut, mutta Hyazintheistä ei hän ihmeellistä kyllä puhunut sanaakaan. Kertomus miellytti Aquilinusta ja hänelle kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi salata jälleen löydetyltä kaunottarelta mieltymystään. Kuitenkin hillitsi hän itsensä ja päätti vastaisen kohtelunsa varalle ottaa selvää, oliko hänellä myöskin mitä siveyteen ja tapojen puhtauteen tulee entinen Eugenia edessään.

Hän sanoi sentähden: "Kaikki tuo on hyvin kerrottua tarua, kuitenkaan en pidä sitä tyttöä, joka sinä nyt sanot olevasi, omituisuudestaan huolimatta, mahdollisena tuollaisiin sopimattomiin seikkailuihin; ainakin olisi todellinen Eugenia pitänyt edullisempana ruveta nunnaksi. Sillä miksi hyödyksi tai hurskaudeksi voi taivaan nimessä munkkikaapu ja elämä seitsemänkymmenen munkin parissa olla oppineimmallekaan ja hurskaimmallekaan naiselle? Sentähden pidän sinua yhä edelleen parrattomana miehen lurjuksena, johon en lainkaan usko. Sitäpaitsi on mainitsemani Eugenia selitetty jumalaiseksi ja tähdissä asuvaksi, hänen kuvansa seisoo pyhitettynä temppelissä, ja sinun käy huonosti, jos edelleen pysyt kiinni synnillisessä väitteessäsi."

"Tuota kuvaa on eräs mies viime yönä suudellut!" vastasi Eugenia hiljaisella äänellä ja katsoi merkitsevästi hämmästyneeseen Aquilinukseen, joka puolestaan tuijotti häneen kuin johonkin yliluonnollisilla ominaisuuksilla varustettuun. "Kuinka voi sama mies kiduttaa henkilöä, jonka mukaan kuva on tehty?"

Mutta Aquilinus voitti hämmennyksensä, oli kuin hän ei olisi noita sanoja kuullut, ja jatkoi kylmästi ja ankarasti: "Lyhyesti sanoen, kristittyjen munkkipoloisten tähden, jotka minusta näyttävät viattomilta, en voi enkä tahdo uskoa, että sinä olet nainen! Valmistau tuomittavaksi, sillä sinun selityksesi eivät ole minua tyydyttäneet!"

Silloin huudahti Eugenia: "Siispä auttakoon minua Jumala!" ja repäisi munkkipukunsa kahtia, kalpeana kuin valkea ruusu ja lyyhistyen kokoon häpeästä ja epätoivosta. Mutta Aquilinus otti hänet käsivarsillensa, painoi hänet rintaansa vasten, kääri vaippaansa ja kyyneleet putoilivat hänen silmistään tytön kauniille päälle. Aquilinus huomasi hyvin, että Eugenia edelleen oli kunniallinen nainen. Hän kantoi hänet lähimpään huoneeseen, missä oli rikkaasti varustettu vierasvuode, laski hänet siihen hellävaroin ja peitti hänet purppuraisella peitolla poskiin saakka. Sitten suuteli hän häntä suulle kolme tai neljä kertaa, lähti ulos ja sulki oven jälessään. Sen jälkeen otti hän käteensä vielä lämpimän munkinkaapun, joka makasi lattialla, ja lähti taasen ulos valtavan kansanjoukon luo sekä puhui sille: "On tapahtunut ihme. Te munkit olette viattomia ja voitte palata takaisin luostariinne. Teidän abottinne oli paha henki, joka tahtoi teitä turmella ja vietellä. Ottakaa tämä hänen kaapunsa ja ripustakaa se johonkin muistoksi hänestä; sillä muutettuaan minun silmieni edessä ihmeellisellä tavalla muotoaan, raukesi hän tyhjiin ja katosi näkymättömiin! Mutta tämä nainen, joka käytti hyväkseen tätä pahaa henkeä teitä turmellakseen, on epäluulonalainen noituudesta ja on heitettävä vankeuteen. Menkää nyt kotia näine hyvinenne ja olkaa tyytyväiset!"

Kaikki hämmästyivät tätä puhetta ja katselivat peloissaan pahan hengen kaapua. Leski puolestaan kalpeni ja peitti kasvonsa sekä paljasti siten huonon omantuntonsa. Kunnon munkit iloitsivat voitostaan ja lähtivät matkaan tyhjän kaapunsa kanssa aavistamatta, minkä suloisen olennon se oli sisäänsä kätkenyt. Leski vietiin vankeuteen; Aquilinus kutsui uskollisimmat palvelijansa tykönsä sekä lähti heidän kanssaan kiertelemään kaupungin kauppiasten luona ostaen kantamuksen kallisarvoisia naisten vaatteita. Ne toimitti orja niin nopeasti ja salaa kuin suinkin taloon.

Hiljaa astui konsuli siihen huoneeseen, missä Eugenia oli, istuutui hänen vuoteensa reunalle ja näki, että hän nukkui aivan tyynenä niinkuin ainakin joku joka lepää vaikeiden ponnistusten jälkeen. Hänen täytyi hymyillä Eugenian mustalle leikatulle munkinpäälle ja siveli keveällä kädellä hänen lyhyttä paksua tukkaansa. Silloin tämä heräsi ja avasi silmänsä.

"Tahdotko nyt vihdoin tulla vaimokseni?" kysyi Aquilinus, johon kysymykseen Eugenia ei vastannut myöntäen eikä kieltäen vaan värisi vain hiljaa purppuraisen peitteen alla, johon hän oli kääriytynyt.

Sitten toi Aquilinus hänen vuoteensa viereen kaikki ne vaatteet ja kalleudet, mitä hieno rouva niihin aikoihin tarvitsi pukeutuakseen kiireestä kantapäähän, ja jätti hänet yksin.

Auringonlaskun jälkeen samana päivänä ajoi hän Eugenian keralla, ainoastaan muutamain uskottujen saattamana, eräälle maakartanoistaan, joka oli yksinäisellä viehättävällä paikalla tuuheiden puiden varjossa.

Maakartanossa toimitettiin vihkiminen mitä suurimmassa hiljaisuudessa, ja vaikka oli kulunut näin paljon aikaa, ennenkuin he tulivat yhteen, ei heistä kuitenkaan tuntunut mikään aika hukkaan kuluneelta, päin vastoin tunsivat he mitä vilpittömintä kiitollisuutta siitä onnesta, jonka he olivat toisilleen valmistaneet. Aquilinus omisti päivät työlleen ja ajoi iltasella nopeimmilla hevosillaan puolisonsa luo. Myrskyisinä ja sateisina päivinä rakasti hän joskus kiiruhtaa tavallista varemmin maakartanoon Eugeniaa ilahuttaakseen.

Eugenia ryhtyi puolestaan sen enemmittä mutkitta samalla perusteellisuudella, jota hän oli osottanut filosofiassa ja uskonnollisessa lihankidutuksessa, harrastamaan aviollista rakkautta ja uskollisuutta. Mutta kun hänen hiuksensa olivat saaneet tavallisen pituuden, vei Aquilinus hänet, keksien jonkun nerokkaan tarinan selitykseksi, takaisin Aleksandriaan, saattoi hänet hänen hämmästyneiden vanhempiensa luo ja vietti loistavat häät.

Isä tosin ällistyi suuresti tavatessaan kuolemattoman jumalattaren ja taivaallisen tähtikuvan asemasta rakastuneen maallisen aviorouvan, ja näki kaipuulla vihityn muistopatsaan vietävän temppelistä; mutta kuitenkin kiitettävästi kyllä painoi enemmän ilo tyttären takaisin paluusta, isä kun sai hänet nyt kauniimpana ja rakastettavampana kuin koskaan ennen. Marmoripatsaan asetti Aquilinus talonsa kauneimpaan huoneeseen; mutta hän varoi sitä enää suutelemasta, hänellä kun nyt oli alkuperäinen taideteos lämminverisenä luonaan.

Kun Eugenia sitten oli tarpeeksi oppinut tuntemaan avioelämää, suuntasi hän kasvatuksensa puolisonsa käännyttämiseen kristinuskoon, jota hän edelleen tunnusti, eikä hän levännyt ennenkuin Aquilinus julkisesti liittyi hänen uskoonsa. Legenda tietää vielä kertoa, kuinka koko perhe sitten muutti Roomaan siihen aikaan, jolloin kristillisvihamielinen Valerianus oli noussut hallitukseen, ja kuinka Eugenia tuli kuuluksi uskonsankariksi ja marttyyriksi ja vasta silloin oikein osotti suurta hengenvoimaansa.

Hänen vaikutuksensa Aquilinukseen oli tullut niin suureksi, että hän saattoi ottaa hengelliset Hyazinthinsakin mukaansa Aleksandriasta Roomaan, missä hekin voittivat marttyrikruunun. Heidän esirukouksensa lienevät hyödyksi etenkin ahkeroille koulutytöille, jotka ovat jääneet luvuissaan toisista jälelle.

PYHÄ NEITSYT JA NUNNA.

Kuka antaa minulle kyyhkyn siivet, jotta voisin lentää pois ja löytäisin levon.

(Ps. 55. 7.)

Luostari oli korkealla vuorella ja sen muurit loistivat kauvas yli seudun. Mutta sen sisällä oli naisia, enemmän tai vähemmän kauniita, jotka kaikki ankaria sääntöjä seuraten palvelivat Herraa ja hänen neitseellistä äitiään.

Kauneimman nunnan nimi oli Beatrix ja hänelle oli uskottu lukkarintoimi. Ollen erittäin siro vartaloltaan, teki hän mitä kauneimmalla tavalla tehtävänsä, piti huolta kuorosta ja alttarista, kulki sakaristossa ja soitteli kelloja ennen aamuruskon syttymistä ja iltatähden noustessa.

Mutta hän katseli myöskin usein kostein katsein kauvas sinertävälle kedolle; hän näki aseiden kiiltävän, kuuli metsästä jahtimiehen torventoitotuksen ja miesten huutoja, ja hänen sydämensä täyttyi kaipuusta maailmaan.

Kun hän ei enää voinut ikäväänsä kukistaa, nousi hän kerran vuoteeltaan kuutamoisena kesäkuun yönä, pani jalkaansa uudet lujat kengät ja astui matkavalmiina alttarin luo. "Olen sinua jo useat vuodet uskollisena palvellut", sanoi hän Neitsyt Marialle, "mutta ota nyt takaisin avaimesi, sillä minä en voi enää kestää sydämeni paloa!" Ja hän laski avaimensa alttarille ja lähti luostarista. Hän astui alas vuoren yksinäistä rinnettä laaksoon ja saapui siellä tammimetsän keskellä tienhaaraan, missä hän, epätietoisena, mille suunnalle kääntyisi, laskeutui lähteen ääreen, joka oli ohikulkevia varten hakattu kiveen ja varustettu istuimella. Siinä istui hän, kunnes aurinko nousi, ja hän tuli märäksi laskeutuvasta kasteesta.

Sitten kohosi päivä puidenlatvojen yli ja sen ensimäiset säteet sattuivat metsätiellä muhkeaan ritariin, joka tuli täysissä varustuksissaan ypöyksin ratsastaen. Nunna tähyili häneen kauniine silmineen niin hyvin kuin voi eikä jättänyt mitään tarkkaamatta tästä miehekkäästä ilmestyksestä; mutta hän pysyi niin hiljaa, ettei ritari olisi häntä nähnyt, jollei kaivon vedenkohina olisi sattunut hänen korviinsa ja kääntänyt hänen silmiänsä sinne päin. Kohta kurkottausi hän lähteelle päin, nousi hevosensa seljästä sitä juottaakseen, sekä tervehti sitä tehdessään kunnioittavasti nunnaa. Ritari oli ristiretkeilijä, joka oltuaan kauvan poissa palasi nyt yksinään kotia menetettyään kaiken väkensä.

Huolimatta kunnioituksestaan ei ritari voinut kääntää silmiään Beatrixin kauneudesta, eikä nunnakaan puolestaan välttänyt sotilaan katsetta, vaan tarkasteli häntä niinkuin alussakin; sillä siinähän hänellä nyt oli edessään melkoisen suuri osa sitä maailmaa, jota hän jo niin kauvan oli kaikessa hiljaisuudessa ikävöinyt. Kuitenkin loi hän äkkiä kainostellen silmänsä maahan. Lopulta kysyi ritari, minne hän oli matkalla ja saattoiko hän häntä jotenkin palvella. Ritarin sanojen kaiku havahdutti nunnan; hän katsoi kuitenkin ritaria silmiin, ja hänen katseidensa huumaamana tunnusti hän karanneensa luostarista saadakseen nähdä maailmaa, mutta sanoi jo pelkäävänsä ja olevansa kokonaan neuvoton siitä mihin nyt kääntyä.

Ritari, joka ei ollut mikään jöröjukka, nauroi sydämensä pohjasta ja tarjoutui saattamaan hänet toistaiseksi jollekin hyvälle tielle, jos hän uskoisi itsensä hänen seuraansa. Hänen linnansa, lisäsi ritari, ei ollut kauvempana kuin päivänmatkan päässä täältä; siellä voisi hän, jos hänellä siihen on halua, turvassa tehdä valmistuksiaan ja vasta järkevän harkinnan jälkeen lähteä avaraan ja ihanaan maailmaan.

Vastaamatta, mutta kuitenkin vastustamatta antoi Beatrix, edelleen hiukan vavisten, nostaa itsensä hevosen selkään; ritari hyppäsi hänen jälessään, ja punastuva nunna edessään ratsasti hän iloisesti halki metsien ja ketojen.

Kahden- tai kolmensadan hevosenpituuden matkan istui Beatrix suorana ja tähyili lakkaamatta etäisyyteen sekä piti kättään sydäntään vasten. Mutta pian olivat hänen kasvonsa kääntyneet ritarin rintaa kohti ja ne ottivat vastaan ne suudelmat, jotka sotaherra suulle painoi; ja vielä noin kolmensadan askeleen päässä vastasi nunna niihin niin kiihkeästi, kuin jos hän ei milloinkaan olisi soitellut luostarinkelloja. Näin ollen eivät he nähneet mitään siitä maasta ja valosta, jonka läpi he ajoivat, ja nunna, joka oli niin kaivannut avaraan maailmaan, sulki nyt silmänsä sen edessä rajottuen vain siihen pieneen alaan, jonka hevonen saattoi kantaa selässään.

Wonnebold, ritari, ajatteli tuskin hänkään isänsä linnaa, kun hän jo näki sen tornien kuunvalossa loistavan edessään. Mutta linnan ympärillä oli hiljaista ja vielä hiljaisempaa oli siellä sisällä eikä mistään näkynyt valoa tuikkivan. Wonneboldin isä ja äiti olivat kuolleet ja kaikki palvelusväki oli lähtenyt linnasta lukuunottamatta ikivanhaa linnanvoutia, joka koputuksen jälkeen ilmestyi lyhtyineen ja oli melkein kuolla ilosta nähdessään ritarin vaivalla avatun portin edessä. Kuitenkin oli vanhus, iästään huolimatta, yksin pitänyt linnan asuttavassa kunnossa ja ritarin makuuhuone oli kaiken aikaa ollut valmis siltä varalta, että hän voisi heti levätä matkansa jälkeen milloin hyvänsä hän palaisi. Siellä lepäsi nyt Beatrix hänen kanssaan ja tyydytti sydämensä kaipuun.

Kumpikaan ei enää ajatellut toisestaan erota ja Wonnebold avasi äitinsä lippaat. Beatrix pukeutui hänen loistaviin pukuihinsa ja koruihinsa, ja niin elivät he edelleen ilossa ja riemussa. Beatrixilla ei ollut mitään oikeuksia eikä nimeä ja hänen rakastettunsa kohteli häntä orjattarenaan, mutta ei hän muuta toivonutkaan.