Part 14

"Olettepa todella keränneet hiiliä pääni ympäri", sanoi paronitar, "te, joka nähtävästi olette pelastanut elämäni! Mutta te joudutte vielä pelastetunkin elämäni tähden kärsimään. Olen huomannut, etten voi tulla toimeen tähänastisella itsenäisellä tavalla ja olen sentähden aikonut päästä jonnekin taloudenhoitajaksi tai johonkin muuhun samanlaiseen toimeen. Olen hoitajattaren ja talonmiehen vaimon avulla ottanut niin tarkkaan kuin mahdollista selvän menojen suuruudesta, ja maksaakseni niistä syntyvän laskun sekä hankkiakseni tarpeelliset varat lähintä tulevaisuutta varten olen päättänyt myödä huonekalustoni, kaikki mitä minulla on jälellä, niin pian kuin vaan olen täydellisesti entiselläni. Sentähden täytyy minun pyytää teitä luopumaan nykyisestä asunnostanne samalla kun toivon, ettette pyynnöstäni pahastu. Mutta sitä ette varmaankaan tee, sillä te olette ensimäinen kunnon mies, joka tielleni on sattunut, ja minä suren sitä, että niin pian teidät menetän!"

"Se menetys ei ole teille niin helposti onnistuva!" huudahti Brandolf temmaten hänen kätensä ja pitäen sitä omassaan. "Sillä teidän päätöksenne sopii mainiosti yhteen sen suunnitelman kanssa, jonka olen teitä varten laatinut! Luuletteko, että noin ilman muuta sallimme teidän jäädä turvattomaan yksinäisyyteenne?"

"Ah, Jumalani", sanoi paronitar ja alkoi itkeä, "en ole tottunut noin ystävällisiin sanoihin, ne murtavat sydämeni!"

"Ei, ne tekevät teidät terveeksi!" jatkoi Brandolf, "kuunnelkaa nyt ystävällisesti minua! Isäni elää vanhana leskimiehenä tiloillaan ja hänen täytyy vielä jonkun aikaa odotella minua kotia. Meidän hoitajattaremme on puoli vuotta sitten kuollut ja isäni kaipaa tiloilleen naisellista silmälläpitäjää. Suostukaa sentähden lähtemään hänen luoksensa, niin pian kuin olette täysissä voimissanne, ja käyttäkää tätä tilaisuutta niin kauvan kuin se teitä huvittaa tai kunnes teille ilmenee joku toivotumpi tilaisuus! Että te olisitte meille hyödyksi, siitä olen vakuutettu; sillä pidän sitä kieltäytymisen taitoa, jota olette täällä harjottanut, vain pohjaltaan terveen taloudellisen vaiston sairaana ilmenemismuotona, ja minä tiedän, että te pitäisitte palvelusväestänne hyvän huolen. Enkö olekin oikeassa?"

Hänen kätensä vapisi, kun hän hiljaa sanoi: "Tuntuu todella hyvältä kuulla teidän puhuvan tuolla tavalla, eikä minun, jumalankiitos, tarvitse kieltäytyä!"

Näin puhuessaan katsoi hän Brandolfiin, silmissä sydämellisen kiitollisuuden ilme, niin että jälkimäisen rinta paisui tästä uudesta rakastettavasta näystä.

"On siis päätetty, että tulette?" kysyi Brandolf nopeasti ja toinen vastasi: "Minulla ei ole voimia torjua luotani teidän tarjoustanne, mutta teidän täytyy kuitenkin sitä ennen kuulla, kuka olen ja mistä olen peräisin."

"Huomenna pakinoimme enemmän, eihän asialla ole kiire", huudahti Brandolf huolenpitonsa innossa, kun hän huomasi, että paronitar oli liikutettu ja väsynyt, ja nousi päättävästi seisaalleen, huolimatta siitä, että hän varsin vastenmielisesti luopui paronittaren kädestä.

Sitä terveemmältä näytti paronitar seuraavana päivänä. Hän nousi nojatuolistaan ja astui lyhyin askelin Brandolfia kohti tämän tullessa. Toinen pakotti hänet kuitenkin jälleen istumaan.

"Olen nukkunut hyvin koko yön", sanoi paronitar, "ja olen nukkuessanikin tuntenut hyvinvointini, ikäänkuin olisin ollut tietoinen siitä."

"Se on oikein!" vastasi Brandolf puutarhurin mielihyvällä, kun tämä näkee kuihtuvan myrttipuun virkoavan ja puhkeavan ylt’ympäri vihreihin lehviin. Sillä ihmetellen näki hän, kuinka viehättävän ilmeen nuo kasvot voivat saada tyytyväisyyden ja huolettomuuden tilassa. Brandolf otti käteensä pienen peilin, joka oli hänen läheisyydessään, ja piti sitä rouvan edessä sanoen: "Katsokaahan vaan tänne!"

"Mitä!" huudahti paronitar hiukan säikähtäen, kun oli katsonut peiliin eikä siellä huomannut mitään erityistä.

"Tarkotin vaan huomauttaa, kuinka kaunis te olette!"

"Minä? En ole koskaan ollut mikään kaunotar, ja nythän olen juuri palannut haudan partaalta!"

"Ette kaunotar, mutta jotain parempaa!"

Hänen verensä läikehti jo hiukan voimakkaammin hänen poskilleen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, mitä Brandolf oli tarkottanut, vaan otti vaieten peilin hänen kädestään; mutta sisäisestä uteliaisuudesta loi hän silmänsä maahan miettien, mitähän kaunotarta parempaa ja kuitenkin peilissä näkyvää toinen oli mahtanut tarkottaa. Brandolf huomasi hänen silmäluomiensa alla tuon miettivän ilmeen; hän näki, että oli sanonut paronittarelle taaskin jotain, johon tämä ei ollut tottunut, ja kun se ei näyttänyt olevan hänelle epämieluista, salli Brandolf hänen hetken kaikessa hiljaisuudessa asiaa aprikoida, kunnes hän taasen kohotti silmänsä. Huoneen läpi kulki enkeli, kuten on tapana sanoa. Estääkseen itseään joutumasta hämilleen puhkesi paronitar puhumaan: "Olen nyt niin rauhallinen mieleltäni, että luulen voivani teille haitatta lyhyesti kertoa elämästäni; minulla ei olekaan paljon kerrottavaa.

Te näette minussa jälkeläisen suvusta, joka sitten vuosisadan on elänyt yksinomaan naisten myötäjäisillä ilman minkäänlaista työtä tai ansiota, kunnes viimein mitta täyttyi. Eräs tämän suvun naisjäsenistä, isoäitini, sai nähdä kaiken omaisuutensa häviävän. Olen hänet itse tuntenut ja nähnyt, miten isoisäni kaikessa mukavuudessa kulutti hänen omaisuuttaan, sillä aikaa kuin heidän poikansa kasvoi ja tuli naimaikään. Tälle hankki isoäitini ystäväpiiristään itsesäilytysvaistonsa ajamana rikkaan perijättären, jolle tiedettiin vuosien kuluessa vielä joutuvan lisää rikkautta, niin että se ihmisellisesti katsoen oli erittäin edullinen naimiskauppa. Hän kuoli kuitenkin varsin nuorena, synnytettyään maailmaan kaksi poikaa, ja kun isoäiti arveli kahden tyhjäntoimittajan ilmestyneen sukuun entisten lisäksi, ei hän levännyt, ennen kuin oli toiselle pojista, isälleni, hankkinut toisen perijättären, joka sitten minulle antoi elämän. Mutta elin vielä niin kauvan, että sain kuulla isoäidin ennen kuolemaansa kiroavan huolenpitoaan, jonka kautta hän oli syössyt kaksi nuorta naista turmioon.

Isä kulutti rahaa alituisilla matkoilla, hänen kun ei koskaan ollut hyvä kotona. Ajan oloon sai hän päähänsä toisen hulluuden, hän kun alkoi seurustella kevytmielisten naisten kanssa, joille antoi kaiken rahan ja muun mikä saattoi rahasta käydä. Yksinpä viljan ja viinin, puun ja polttoturpeen antoi hän viedä talosta noille naisille, jotka puolestaan ottivat kaiken vastaan. Kasvavat pojat halveksivat häntä sentähden, mutta oppivat pian hänen tapansa ja ryöstivät taloa hekin käsirahoikseen. Kukaan ei heitä voinut kasvattaa eikä opettaa, ja kun he olivat tulleet lailliseen ikään, pakenivat he sotapalvelusta, vaikka olivatkin suuria ja terveitä miehiä. Isä vihasi heitä ja himoitsi sitä perintöä, mikä heitä vielä äidin puolelta odotti, saadakseen poikiensa luonnollisena holhojana ainakin pariksi vuodeksi omaisuuden käsiinsä. Mutta pojat tulivatkin täysikäisiksi, ennenkuin tuo odotettu tapaus sattui; ja silloin yhdistivät he omaisuutensa ja lähtivät kahden matkaan ulos avaraan maailmaan saadakseen noudattaa mielihalujaan, eivätkä he jättäneet penniäkään jälkeensä. He riippuivat kiinni toisissaan kuin takkiaiset ja tekevät sitä kaiketi vieläkin, jos elävät; sillä kukaan ei tiedä, missä he ovat.

Isä tuli sairaaksi ja kuoli, ja nyt eli äitini yksin minun kanssani köyhtyneellä Lohausenin tilalla. Jo vuosia sitten oli hän koettanut pelastaa, mitä pelastettavissa oli, ja nyt taisteli hän kuin sotilas häviötä vastaan. Häneltä opin elämään melkein kuin tyhjästä ja säästämään. Pysyimme muutamien palvelijain kanssa talossa, vaikka se jo oli pahasti velkaantunut. Varhain ja myöhään oli äiti asiain johdossa; mutta eräänä kostean-kylmänä syksyaamuna, kun hän vaelteli istutuksilla valvoakseen itse hedelmien korjuuta, sai hän taudin, johon hän muutamien päivien kuluttua kuoli.

Nyt olin yksin, mutta en kauvan aikaa. Viimeinen perintö, joka meidän onnettoman sukumme osalle tuli, lankesi minulle, kokonaista kaksisataa tuhatta taalaria. Niiden mukana ilmestyivät äkkiä veljetkin, näköjään hyvissä varoissa, mutta tavoiltaan varsin villiytyneinä. He toivat mukanaan ratsumestari Schwendtnerin, siron ja vakavan miehen, jolla näytti heihin olevan hyvä vaikutus ja joka piti heitä jonkunverran kurissa, kun he hurjistelivat yli rajojen. Hän oli neuvoineen aina saapuvilla loukkaamatta silti talon tapoja. Palvelijat olivat iloisia kuullessaan taitavan miehen jakavan heille käskyjään, sillä he eivät itsestään ymmärtäneet paljon. Kuitenkin oli kaikessa jotakin salaperäistä, joka minua kammotti ja teki minut levottomaksi. Kaiketi juuri tämän pelkoni ja turvattomuuteni tähden jouduin ratsumestarin kosintaan vastaamaan myöntävästi ja tulin siten hänen uhrikseen; menin naimisiin kokonaan sokaistuna tuntematta miestä kohtaan mitään hellempiä tunteita, ja silloin alkoi kärsimysteni kausi.

Sillä kaikki oli ollut edeltäpäin suunniteltua peliä. Omaisuuteni keinoteltiin minun hallustani, en tiedä millä tavalla, ja sijotettiin muka hyvään talteen erääseen pääkaupungin pankkiin. Veljet katosivat taasen saatuaan sielunmyyntinsä palkan ja pidätettyään itselleen oikeuden myöhemmin vielä ottaa ryöstöön osaa. Kolme vuotta vietin sitten kidutuksen ja alennuksen tilassa. Veljiä en ole sen koommin nähnyt. Mieheni oli aina tai melkein aina kotoa poissa. Eräänä päivänä tuli hän puolijuopuneen miesseuran kanssa vaunuineen hevosineen tilalle ja käski panna hyvän kestityksen toimeen. Minä tein voitavani, sillä aikaa kuin miehet ammuskelivat pistooleineen. Minulla oli vuoteessa sairas lapsi, jota poikkesin hetkeksi katsomaan; se oli kauvan valitettuaan vihdoinkin nukahtanut. Silloin tuli Schwendtner pistooli kädessä ja käski minun tuoda "hänen poikansa" seuralle nähtäväksi. Huomautin hänelle, että lapsi-parka nukkui. Mutta hän huusi: Tahdonpa sinulle näyttää, kuinka sotilaan poika herätetään! ja laukaisi pistoolin lapsen kasvojen editse, niin että kuula osui aivan lähelle seinään. Lapsi säikähti pahanpäiväisesti ja sai kauheita suonenvetokohtauksia; kolmen päivän kuluttua oli lapsi kuollut. Mutta tuona päivänä pakotti mieshirviö minut istumaan vieraiden kanssa ruokapöytään. Päästäkseni rauhaan istuin jonkun hetken ja silloin sätti hän minua koko seuran kuullen niin kunniattomasti kuin ainoastaan omatunnoton ihminen voi vaimoaan sättiä. Minä nousin pöydästä ja kuljin horjuen suonenvedossa kärsivän lapseni luo.

Koko seurue lähti kuitenkin pian samaa tietä kuin oli tullutkin. Kohta sen jälkeen kuoli, kuten sanottu, lapseni; hautasin sen kaikessa hiljaisuudessa antamatta miehelleni mitään tietoja siitä ja jätin sitten koko tilan, jonka nimi minulle valitettavasti vielä on jäänyt. Myömällä äidiltä perityt koruni sain varoja palkatakseni asianajajan, joka vapautti minut miehestäni ja teki pesäeron, mikä päättyi siten, etten saanut osalleni taaleriakaan omaisuudestani. Kaikki meni minulta hukkaan, vaikkakaan se ei ollut voinut kulua niin lyhyessä ajassa. Schwendtner erotettiin jonkun aikaa sen jälkeen upseerikunnasta ja sanotaan hänen sittemmin kuljeskelleen veljieni kanssa soittoniekkoina maita mantereita. Lopuksi kerrotaan heidän kaikkien joutuneen linnaan. Lohausenin tila myötiin enkä minä saanut muuta kuin huonekaluston, jonka avulla olen, kuten olette nähnyt, koettanut tulla toimeen huoneiden vuokraajana, vaikkakin huonolla menestyksellä. Kaksi vuotta olen asunut tässä kaupungissa, jota en milloinkaan ole voinut kärsiä, muuttaen talosta toiseen, aina pelon ahdistamana, etten voisi maksaa vuokraa. Niin on keskellä kirkkainta päivää tapahtunut se ihme, että heikko nainen on saanut melkein nääntyä nälkään, sillä aikaa kuin kolme vahvaa miestä jumalaties missä kuluttivat hänen laillisen perintönsä. Sillä varmaankin ovat he osan siitä kätkeneet talteen, niin kuin varkaatkin osaavat kätkeä saaliinsa, ja perivät sen kuritushuoneesta päästyään."

Tässä keskeytti hän kertomuksensa, ei sen tähden, että se vielä olisi ollut lopussa, vaan sen takia, että Brandolf kävi levottomaksi ja hänen silmänsä alkoivat palaa suuttumuksesta. Kuitenkin hillitsi hän pian kohoavan vihansa ja masensi raivonsa, jota hän tunsi roistoväkeä kohtaan, jottei toipuva rouva olisi hänkin joutunut saman intohimon valtaan, nyt kun hän juuri oli päässyt kertomasta onnettomasta elämäntarinastaan kuin heräävä pahasta unesta.

"Tuo on nyt ohi, eikä enää palaja!" sanoi Brandolf levollisesti ja tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi siveli, sillä Brandolf alkoi jo pitää paronitarta kuin voitettua kalleutta tai hänelle uskottua omaisuutta, josta hän on vastuussa ja jota hän sentähden ei laskenut käsistään. Niin alkoi hiljaa ja rauhallisesti uusi elämä, kunnes lääkäri aurinkoisena maaliskuun päivänä selitti paronittaren jo parantuneen ja voivan vaaratta lähteä matkalle.

Nyt myötiin kaikki talouskapineet, ennen muita lukemattomilla vaakunoilla varustetut porsliiniesineet; ainoastaan sen, joka saattoi olla jonakin muistona äidistä, piti paronitar itselleen, mutta kaiken muun tahtoi hän hävittää muististaan.

Myöskin antoi hän muuttaa vaatimattoman pukuvarastonsa uudempaan, etsi Brandolfin pyynnöstä tämän isälle siistin kamarineitsyen ja lähti viimein, lukemattomien onnentoivotusten saattamana, kamarineitsyen kanssa matkaan sitä maakuntaa kohti, missä Brandolfin isä, joka oli häntä vastaanottaakseen ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin, asui.

Brandolf taasen lähti toiseen maankolkkaan, missä hän oli ottanut toimekseen muutaman kuukauden ajan hoitaa väliaikaisesti tärkeänlaista virkaa ja selvitellä eräitä sekaannuksiin joutuneita asioita. Tahdottiin tämän toimen kautta koetella hänen voimiaan tulevia tehtäviä varten; mutta Brandolf oli mielessään päättänyt palata tämän toimen täytettyään takaisin vapauteensa.

Ei kulunut monta viikkoa, ennen kuin vanhalta herralta, Brandolfin isältä, alkoi tulla kirjeitä, jotka olivat täynnänsä ylistystä rouva Hedvig von Lohausenille ja kiitosta asiain nykyiselle hoidolle. Oli kuin hänellä olisi ollut joukko haltioita palveluksessaan, niin nopeaan ja hyvässä järjestyksessä kävi kaikki hänen tultuaan; hänen kättensä töillä oli todellinen siunaus, ja liikuttavaa oli nähdä, millä hiljaisella ilolla hän johti talon töitä. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan liikkui hän, minkäänlaista melua pitämättä, paikasta toiseen, ja rakastettavalta näytti, kun hän toisinaan soi itselleen hetken levon, enemmän sentähden että toisetkin saisivat hiukan henkäistä kuin itse levätäkseen. Myöskin sisäkkö oli toimeensa varsin sovelias ja kyökki oli käynyt vallan mainioksi, lyhyesti, herra isä oli kuin taivaassa ja tunsi nuorentuneensa. Kertoipa hän melkein ajatelleen sitäkin hulluutta, että menisi naimisiin, pitääkseen tuon erinomaisen naisen kaiket ajat luonaan.

Viimein tuli isältä kirje, jossa hän kirjotti todenteolla ajatelleensa avioliittoa ja tulleensa siihen tulokseen, että pojan pitäisi panna se toimeen. Sillä niin hellästi kuin rouva von Lohausen pitikin isästä huolta, oli hänen sydämensä kuitenkin kiintynyt poikaan, sen saattoi selvästi nähdä. Koskaan ei rouva pojasta puhunut; mutta kun tämän nimi mainittiin, punastui hän aina vähän kuin nuori tyttö, jota hän kapeine ja hienoine vartaloineen muistuttikin. Sentähden toivoi isä, että Brandolf uskaltaisi tämän teon; isä ei puolestaan voinut toivoa itselleen parempaa miniää.

Brandolf vastasi mielellään suostuvansa. Hän rakasti Hedvigiä suojattinaan kuin jos tämä olisi ollut hänen lapsensa; mutta hän saattoi häntä rakastaa myöskin vaimona ja siten sitoa hänet silkkisellä siteellä, niin ettei hän enää päässyt hänen käsistään. Kuitenkin pyysi hän isää kosimaan puolestaan ja ottamaan vastaan ne rukkaset, jotka rouva joka tapauksessa muka tulisi antamaan.

Siihen vastasi isä, että hän oli kohta tehnyt työtä käskettyä ja saanut heti myöntävän vastauksen. Se oli tapahtunut tiellä suureen kasvitarhaan, jonka hän oli saattanut erinomaiseen kuntoon. Hän oli ollut niin rehellinen ja avomielinen, ettei hän sekuntiakaan voinut epäröidä, vaan oli heti ojentanut isälle molemmat kätensä samalla kun hänen kasvonsa olivat saaneet ihmeellisen antautuvan ja sielukkaan ilmeen. Niin, niin, kirjotteli isä, se pieni noita ei ollut ainoastaan hyödyllinen vaan myös sangen suloinen ja niin edespäin.

Nyt alkoi Brandolf lähetellä valitulleen pieniä kirjelippuja ja suuria lahjoja. Paronitar vastaili myöskin lyhyesti, mutta hänen kirjeidensä kirjaimet vapisivat siitä tunteesta, joka niissä liikkui. Kihlauksen päivä sovitettiin toukokuuhun ja sukulaiset ja ystävät kutsuttiin sitä viettämään. Talonemäntänä oli Hedvigillä ilo tehdä juhlaa varten tarvittavat valmistukset, vaikka hän itse oli morsian. Brandolfin tullessa meni hän yksin häntä vastaan; he olivat sen niin edeltäpäin sopineet. Brandolf astui hänen kanssaan yksinäisen kukkivan kedon poikki, jonka keskelle tultuaan Brandolf valkeiden omenapuiden oksien alla painoi morsiamensa lujasti rintaansa vasten ja tämä puolestaan lankesi hänen kaulaansa. Tässä ei ole enää muuta sanottavaa kuin että he saivat molemmat tuntea sitä suurta ilon ja surun vaihtelua, josta meidän nykyaikaiset Shylockimme pitävät niin tarkkaa laskua.

Kun Brandolfin täytyi syyspuoleen saakka olla toimessaan ja kun hän ei tahtonut enää häiden jälkeen jäädä virkaan, päätettiin viettää häät viininkorjuun aikana, ja siten yhdistettiin siihen myöskin luonnon juhla ja annettiin sen kautta tämän paljon kärsineen taloudenhoitajan ja morsiamen häille eräänlainen symbolinen muoto. Myöskään ei häämatkasta ollut puhetta vaan päätettiin alkaa avioelämä syksyn työtouhulla.

Keskikesällä matkusti Brandolf vielä kotia pariksi päiväksi; opittuaan tuntemaan morsiamensa tuimana talvisaikana ja mentyään kihloihin hänen kanssaan keväällä, tahtoi hän nähdä hänet myöskin kesän loistossa, ennenkuin syksy saapuisi. Hedvig oli jo täydellisesti voimistunut, mutta oli vielä miettiväinen ja hiljainen, ja se kirkas lemmenilo, mikä hänessä hehkui, oli saman näkymättömän käden vaalima kuin ne kultaiset tähkät, jotka tuhansissa lyhteissä makasivat sidottuina pellolla. Kahden avaran keltaisen pellonkaistaleen välille oli istutettu rivi vanhoja tammia, joiden varjot muodostivat voimakkaan vastakohdan ketojen ja poutapilvien häikäisevän valon rinnalla; kirkas puro juoksi niinikään puiden varjossa. Täällä piti Hedvig majaa; hän huolehti suuren työläisparven ravitsemisesta, ja jokainen tahtoi syödä täällä; myöskin vanha herra oli tullut ulos. Ja vaikka kaikki miellyttävästi tunsivat Hedvigin läsnäolon, oli kuitenkin kuin hän ei olisi ollut siellä. Syönnin jälkeen jäi hän yksikseen läpinäkyvän puutarhan laitaan, jonka puunrunkojen lomasta kaikkialla saattoi nähdä peltojen yli. Hän meni solmimaan elonkorjuu-seppeleitä ja Brandolf teki hänelle seuraa. Yksinkertaisessa kesäpuvussaan, kantaen kaulassaan ohutta kultaketjua, joka kannatti kelloa, näytti hän kuin vapaan ilman tyttäreltä, joka elää vain nykyisyydessä muistamatta menneisyyttä tai tulevaisuutta.

"Oletko jo ennen elänyt jotain sellaista kuin tällä hetkellä?" kysyi Brandolf tuttavallisesti seuraten hänen askarteluaan.

"En", vastasi Hedvig, "minulla ei ole mitään muistoa! Minulle on kaikki uutta ja sentähden niin iloista ja ohitsekiitävää. Minusta tuntuu kuin en olisi ennen koskaan elänytkään."

Paluumatkallaan virantoimitukseensa kohtasi sade Brandolfin ja hänen täytyi sentähden useamman kerran poiketa majataloihin. Niin joutui hän monen peninkulman päässä lähtöpaikastaan erääseen kestikievariin, jonka suuri vierastupa oli täynnä kaikenlaisia matkustajia. Niiden joukossa oli kolme pitkää karheapartaista ja huonosti puettua miestä, joilla oli mukanaan vanhat ränsistyneet soittokoneet. Brandolf huomasi, kuinka miehet aina sen mukaan kuin uusia miehiä astui tupaan karkotettiin paloviinalaseineen pöydästä pöytään ja ajettiin viimein kokonaan vierastuvasta. Muristen, mutta vastarintaa tekemättä, menivät he pihalle, asettuivat siellä puukatoksen alle ja ottivat esiin soittoneuvonsa, nähtävästi kostaakseen. He nostivatkin niin kauhean melun, että väkeä tuli ulos tuvasta pyytämään, että he vaikenisivat. Eräs hyväntahtoinen rihkamakauppias keräili muutamia kuparilantteja noille onnettomille ja antoi heille tämän pienen palkkion, jonka jälkeen he lopettivat melunsa ja kyyristyivät pihan nurkkaukseen odottelemaan sateen lakkaamista. Brandolf kysyi eräältä palvelijalta, mitä surkeita pelimanneja nuo olivat. "Niin", vastasi poika, "he eivät suinkaan ole mitään toivottua ja rakastettua väkeä. Noita kahta hiukan lyhempää sanotaan Lohauseniksi ja tuon pisimmän nimi on Schwendtner. Huhu tietää kertoa, että he olivat muinoin rikkaita junkkareita, jotka ovat joutuneet kuritushuoneeseen."

Hedvig olikin itse asiassa erehtynyt otaksuessaan, että osa häneltä ryöstetystä omaisuudesta olisi vielä roistojen hallussa. Nämä olivat suunnitelleet ruveta harjoittamaan rahoillaan koronkiskomista ja olivat siten alottaneet toimintansa, mutta rahat joutuivatkin vääriin käsiin ja nuo kolme lurjusta tulivat perinpohjin nyletyiksi. Tästä suuttuneina koettivat he suurenmoisella vekselinväärennyksellä parantaa asemaansa ja päästä taasen jaloilleen. Mutta se epäonnistui ja heidät sulettiin vuodeksi linnaan ja saivat he pukea vanginvaatteet yllensä. Kun he pääsivät vapaiksi, olivat he rutiköyhät; yksin heidän siistit pukunsa ja silkkiset nuttunsa oli varas myönyt ja heidän täytyi verhota itsensä niillä vaatimattomilla rääsyillä, joita hyväntahtoiset ihmiset heille antoivat. Niin eivät he enää voineet esiintyä soittajina edes kunniallisissa ravintoloissa ja luisuivat siten aina alaspäin retkeillessään pitkin maanteitä. Nyt eivät he enää voineet lainkaan elää toisistaan erossa; jos he milloin koettivat lähteä eri suunnille tullakseen siten paremmin toimeen, olivat he kahden viikon päästä taasen jo varmasti yhdessä. Pitkä ratsumestari Schwendtner oli nuoruudenpäivinään oppinut soittamaan viulua ja osasi vielä hät’hätää sillä jotain vingutella. Molemmat Lohausenit olivat poikasina soittaneet torvea ja huilua, mutta olivat jo varhain jättäneet kaiken työnteon muille.

Näistä ihanteellisista nuoruudenharrastuksistaan saivat he tekosyyn solmia kestävän ystävyysliiton ja lähteä kiertämään maita mantereita leivän tähden ja seikkailun halusta.

Brandolf, joka istui kestikievarin ikkunan ääressä ja tarkasteli sateen rummuttaessa ikkunaan pihan yli noita kolmea harmaata veljestä, ei voinut olla epätietoinen siitä, keitä hän näki edessään. Pelko ja suru morsiamen tähden oli tämän vastenmielisen kohtauksen ensimäinen vaikutus. Hedvig ei voinut aavistaa, että hänen huono kohtalonsa oli näin lähellä häntä. Sitten nousi Brandolfissa voimakas suuttumus ja hän tunsi halua noutaa ajurin piiskan ja lähteä sillä ruoskimaan noita kolmea miestä. Mutta kuta kauvemmin hän katsoi sitä lempeämmäksi kävi hänen mielensä ja lopulta valtasi hänet hilpeä tyytyväisyys, kun hän näki miten huonosti noiden toverusten oli käynyt. Hän näki Schwendtner-paran kerran toisensa jälkeen pyyhkivän punertuneita silmiään ja käsittelevän läpikastuneita kenkiään, joihin hän työnsi palan koivuntuohta, minkä löysi puuvajan edustalta, sillä aikaa kuin Lohausenit ottivat evässäkistä muutamia leivänkannikoita ja alkoivat niitä pureksia sekä senjälkeen, löydettyään pihan liasta sikarinpätkän, puhdistivat sen ja sitä vuoroin polttelivat; sillä veljesrakkaus näytti heissä yhä säilyneen.

Noin puolen tunnin jälkeen, jonka kestäessä sade valui virtanaan, oli Brandolfin mielessä kypsynyt enemmän hupainen kuin väkivaltainen kosto- ja vapautussuunnitelma, jonka ydinkohta oli se, että tuon kolmiapilaan pitäisi omalla tavallaan olla läsnä häissä. Ja viipymättä ryhtyi hän sitä toteuttamaan.